Siinä sitä siis kuitenkin oltiin. Lopullinen kielto oli tullut että
pamahti, ei toivon kipunaa enää jäljellä, ei mitään mahdollisuutta
yrittää vielä kerran! »Olet sairas, olet inhottava, et ole mies, vaan
vaivainen akka, ei yksikään tyttö lähde tuollaiselle miehelle, nainen
ei voi tuollaista rakastaa. Tämän olen sanonut viiden vuoden ajan, joko
vihdoinkin uskot ja käsität. Älä enää tule, älä avaa näitä ovia, mene,
hyvästi.»
Se oli niin selvää kuin selvä saattaa olla. Kaikki nämä sanat — ja
paljon lisää — olivat rakeina sataneet vasten miehen kasvoja, hänen
istuessaan tutulla sinisellä leposohvalla tytön huoneessa. Tyttö ei
enää antanut tarttua käteensä — sen suutelemisesta ei puhettakaan,
hän oli kuuro kaikille rukouksille ja kyynelille, hän kielsi koskaan
rakastaneensa Väinö Lehtistä. Jonkin kerran hän tosin oli taipunut, oli
istahtanut polvelle, oli antanut suudella niskaan. Mutta se oli kaikki
tapahtunut säälistä. Eihän kukaan jaksa nähdä miehen itkevän, siinä
antaa jonkin verran perään vain sitä varten, ettei tarvitsisi katsella
noita verestäviä silmiä. »Entä silloin kun olin lähettänyt sinulle
maailman kauneimmat ruusut ja sinä kirjoitit kirjeen, jossa olivat
sanat: rakas Väinö, riennä luokseni, että saan sinua kiittää.» »Olin
rakastunut ruusuihin — kaksikymmentä ruusua, tummia kuin yö, miksi
lähetit ne, miksi aina kannoit kukkia kuin kilpeä edessäsi, kukaan ei
voi vastustaa kukkia. Mutta ystävällisyyteni ei suinkaan tarkoittanut
sinua!» »Entä silloin kun istuimme kuutamossa puiston penkillä ja
sinä painoit pääsi olkapäälleni?» »Mutta senhän olisin tehnyt kenelle
hyvänsä, se tapahtui kuutamon tähden, kuinka voi tällaista pientä
kohteliaisuutta käsittää niin väärin! Nyt ainakaan en ole kohtelias —
vai uskotko ehkä nytkin, että olen kiihtynyt siksi että muka rakastan
sinua? Varmaan tämä tällainenkin voidaan selittää rakkaudeksi — mutta
minä en pidä sinusta, en kärsi sinua inhoan sinua, mene, mene!»
Ei, tätä ei voinut ymmärtää rakkaudeksi. Selvät rukkaset! Jumaliste,
Alma oli ajanut hänet kadulle kuin pahantekijän, hänet, joka viisi
vuotta oli kulkenut hänen luokseen kuin pyhiinvaeltaja. Alman pieni
sininen huone, jokainen esine siellä, vuode, jonka yläpuolella riippui
Edelfeltin »Suru», leposohva, jolla yhdessä oli istuttu, kaikki tämä
oli pyhää, kaikki tämä — ja yksin _se_ oli tehnyt elämän elämisen
arvoiseksi. Siinä häälyvässä meressä, jota sanotaan elämäksi, oli
ollut yksi satama, johon ajatus aina pakeni. Siinä oli ollut yksi
turvapaikka, jonne pyrki vastuksia pakoon. Siinä oli ollut yksi onnen
sopukka, jossa saattoi hetkeksi unohtaa surut. Nyt oli maailma tyhjä,
ei ollut enää millään tarkoitusta, täyttä mielettömyyttä oli eläminen.
Elää ilman häntä — ajatus katkesi, tuli pilkkoisen pimeä.
Jos tämän olisi tietänyt aikaisemmin, vaikkapa vuosi tai kaksi sitten.
Olisi voinut katsella toista, tai kiinnittää ajatukset johonkin muuhun.
Mutta viisi vuotta, parhaat vuodet, koko nuoruus oli kulunut tässä
tavoittelussa, tässä hellittämättömässä kilvoittelussa. Sen takia
oli kaikki muu saanut väistyä, työt, harrastukset. Naisen orjana hän
oli ollut, rakkauden orjana. Ollakseen uskollinen rakkaudelleen oli
hän hylännyt toverit ja huvit, ilot, jotka kuuluivat hänen ikäänsä,
yksinpä työtkin hän oli laiminlyönyt. Hänen ainoa ponnistuksensa oli
ollut muistaa kaikki rakastetun merkkipäivät ja juhlia niitä lahjoin ja
kukkasin. Miten monta sataa kirjettä hän olikaan kirjoittanut — kaikki
turhaan! Velat, suorittamattomat tutkinnot, yksinäisyys olivat näiden
viiden vuoden tulos.
Hänessä ei ole enää tarmoa alkaa uudestaan. Ei! Kaikki on lopussa nyt.
Toista naista ei ole hänelle, häntä iljettää, kun hän ajatteleekin,
että loisi silmänsä toiseen. Ja elämä ilman naista, ilman kotia,
ilman lapsia, se ei ole elämää. Lapsia hän on toivonut — jokainen
pikkulapsi joka kadulla tulee vastaan äitinsä taluttamana tai pienissä
vaunuissaan, on pannut hänen sydämensä sykkimään. Niin, naurettavaa se
on ollut! Lienee Alma oikeassa, ettei nainen voi rakastaa sellaista
miestä. Saattaa olla epämiehekästä. Mutta sellainen hän on: saada
työntää vaunuja, joissa hänen oma pieni pojunsa tai tyttönsä nukkuu —
se on ollut hänen unelmiensa korkein kaipuu, hänen iäisyysajatuksensa.
Ollutta, mennyttä. Ei koskaan tule lapsen suu hänelle jokeltamaan isän
nimeä, ei koskaan lapsen käsi tavoittelemaan hänen kätensä tukea — hän
on kirottu mies ja yksinäisyyden helvetti on hänen osansa!
Riittää jo. Hänen elämänsä saa loppua tähän. Hänellä ei ole paikkaa
mistä hakea turvaa, ei ihmistä, jolta kerjätä lohdutusta. Maailman
mierolainen hän on — nannanhan! Isä ja äiti? He ovat julistaneet
hänet pannaan hänen rakkautensa tähden, he ovat häntä pilkanneet ja
soimanneet, he ovat aikaa sitten sanoneet, etteivät he ikinä ota Almaa
vastaan tyttärenä — silloin sanoi Väinö hyvästi lapsuuden kodille,
silloin hän vannoi, ettei enää pane sinne jalkaansa. Ja valansa
hän pitää, vaikka Almakin hänet on hylännyt. Isä ja äiti vanhassa
hiljaisessa kodissa, missä ei ole puutetta mistään — eläkööt siellä,
nauttikoot elämäniltansa rauhaa ja olkoot yhtä poikaa köyhemmät! He
itse ovat hänet karkoittaneet, he itse hänet tuomitsivat ja häpäisivät,
ilman kyyneltä he hänelle sanoivat, että hänen on luovuttava
rakkaudestaan ja ryhdyttävä työhön. Mikä mielettömyys: mitä varten
hän tekisi työtä, jollei rakkauttaan varten? No niin, nyt on tultu
siihen, mihin he toivoivat hänen tulevan. Mutta mitä ja ketä varten hän
rupeaisi kuljeskelemaan luennoilla ensivuoden ylioppilaiden joukossa
ja kärsimään heidän pilkkaansa? Kaikki on lopussa nyt. Ehkäpä isän ja
äidin kivisydän sentään liikahtaa, kun he sanomalehdistä lukevat, että
ylioppilas Väinö Lehtinen on tavattu kuolleena puiston rannassa.
Väinö Lehtinen ajatteli juuri erikoisesti puistoa sentähden, että he
Alman kanssa siellä olivat viettäneet niin monta onnellista iltaa.
Onnellista — sillä hetket Alman luona olivat onnelliset silloinkin, kun
hän lausui kovia sanoja. Hetket olivat onnelliset, kun sai hengittää
samaa ilmaa Alman kanssa. Kaukana Almasta loppui ilma, loppui valo,
loppui olemisen mahdollisuus. Ja nyt oli olemisen mahdollisuus kerta
kaikkiaan lopussa. Ehkä sentään Almassakin jokin värähtää, kun hän
kuulee, että Väinö on päättänyt päivänsä. Ehkä silloin Almassakin
jokin muisto yhdessä vietetyistä hetkistä herättää kaipausta. Tämä —
että Alma ja isä ja äiti hetkeksi pysäyttäisivät rauhallisen elämänsä
kulun ja heltyisivät ajattelemaan onnetonta Väinöä — tämä oli Väinön
mielestä nyt enää ainoa tavoiteltava. Hän oli päättänyt taivuttaa
heidät puoleensa, vaikkapa vain pieneksi hetkeksi. Itsemurha —
mitäpä se nykyaikana merkitsi. Ennen se oli ollut kuulumaton asia,
nyt tapahtui itsemurhia joka päivä. Täällä kaupungissa se kuitattiin
muutamalla rivillä sanomalehdessä eivätkä viranomaiset pitäneet sitä
merkillisempänä kuin jos he olisivat korjanneet kadulta koiran raadon
— äh! Ilkeältä se tuntui. Mutta tyttö sinisessä huoneessaan ehkä
kuitenkin oli kalpeneva ja vuodattava kyynelen. Tätä kyyneltä Väinö
Lehtinen vielä elämältä pyysi, tämä kyynel oli lievennys hänen kuumassa
tuskassaan.
Velat — niin, nekin ovat häpeä. Mutta ne täytyy takaajien maksaa. Hän
ei voi sille mitään, että niitä on paljon, elämä on ollut kallista. Jos
hän alkaisi maksaa niitä, niin ei koko hänen elämänsä riittäisi niitä
suorittamaan. Hän on laskenut — niin kevytmielinen ei hän ole ollut,
ettei olisi laskenut — miten voi sitoumuksensa suorittaa. Mutta juuri
tämän laskun tulos on muurannut umpeen elämän siltäkin taholta. Almalle
hän on kantanut kukkia ja koruja — kaikki kuin kaivoon! No niin,
kaikki on lopussa nyt. Hänellä on taskussa ladattu revolveri ja hän on
matkalla puistoon tai kaupungin ulkopuolelle tai jonnekin, minne koira
voi kuolla ilman armeliaitten ihmisten tai viranomaisten väliintuloa.
Jaa-ah, vai täällä urheillaan. Hitto vie, koko puisto vilisee
ihmisiä, jotka eivät kärsimyksestä tiedä mitään. Pitääkö näidenkin
saada melulla ja huudolla täyttää koko puisto niin ettei muille
ole minkäänlaista tilaa? Ei kuolemisen rauhaakaan anneta muille
ihmisille. Tuossa joukossa saattaa lisäksi olla tuttavia — hänhän
kerran urheili hänkin, Väinö Lehtinen, silloin kun hän oli nuori eikä
tuntenut elämää. Se oli siihen aikaan muoti sanottiin sen pitävän
kuohuvan nuoruuden tasapainossa ja varjelevan paheista. Eikähän voinut
kieltää sen ohjanneen ajatuksia pois siitä mitä sanottiin pahaksi.
Silloin esimerkiksi, kun viinapiru oli iskenyt kyntensä häneen Väinö
Lehtiseen, oli Matti Jäykkä, kaikkia tovereitaan holhoava Matti Jäykkä,
väkipakolla vienyt hänet urheilukentälle. Siitä oli kauan. Mahtoiko
Matti vielä urheilla. Ei, noista ei ole vaaraa, ne ovat koulupoikia,
Heidän joukossaan ei ole tuttavia eivätkä he epäile kenenkään kulkevan
murha-ase taskussaan.
Väinö Lehtinen kulki nopeaan ja poltti kuumeisesti tupakkaa. Vain
muutaman sauhun veteli hän paperossistaan ja paiskasi sen sitten
tiepuoleen. Syksyinen päivä hymyili ystävällisesti yli maan, joka pian
oli nukkuva talviunessaan. Se hymyili myöskin hänelle, joka pian oli
nukkuva nurmen alla. Linnut murensivat pihlajanmarjoja alas puista,
niiden viheltely soi kirkkaana kuulaassa ilmassa. Kaunis oli maailma
näin auringon valossa ja nuori hän vielä oli, Väinö Lehtinen, mutta
mitäpä siitä: hän tunsi kärsimyksen pohjaa myöten, tunsi häpeän ja
epätoivon. Jos hän nyt vielä kerran heltyisi tälle elämälle, niin
korjaisi hänet viinapiru nopeasti eikä häntä enää mikään pelastaisi.
Kuumempi ei voinut olla helvetti haudan takana kuin se oli täällä.
Väinö Lehtinen pääsi ohi urheilukentän, ohi ravintolan ja kulki jo
rautatien pengertä. Täällä ei ollut rauhaa, hänen täytyi rientää
eteenpäin. Ase oli taskussa. Sydämessä kiersi outo tuska. Se riippui,
tämä kurja sydän, kuitenkin vielä kiinni elämässä. Tottumuksesta
tietenkin. Jos olisi ollut olemassa vielä toinen Matti Jäykkä, joka
olisi säälinyt kanssaihmistä ja jaksanut riistää hänet takaisin
elämään. Mutta ei ollut, niitä oli kovin vähän. Pois kaikki mielen
hempeys — se oli se, joka oli tehnyt, ettei nainen häntä rakastanut —,
pois muistot, pois toivon pilkahdus. Jumala, älä tuomitse — sinä näet
minun kärsimykseni!
No, mikä se tuolla tulee? Eivätkö olekin taasen urheilijoita! Mikä
tänään mahtaakaan olla? Hiki päässä ne juoksevat kuin palkattuina
keskellä kirkasta päivää. Ne kai harjoittelevat joitakin otteluja
varten. Ne eivät näe eivätkä kuule, niillä on kysymys vain kestämisestä
perillepääsystä, voitosta. No niin, tuo ponnistus totisesti pitää
sairaat ajatukset poissa ihmisen päästä ja hänen mielensä kiinni
elämässä. Hän on sairas, Väinö Lehtinen, sentähden kaikki häntä
iljettää. Kun pääsisikin noiden terveiden ohi. Heidän joukkoonsa ei
hän koskaan enää pääse. Saisipa jostakin alkohoolia, unohdusta terästä
käsivarteensa. Hän on sairas, sentähden ei Ainia hänestä huolinut,
mutta Alma ehkä kuitenkin vuodattaa kyynelen hänen kuoltuaan. Tämän
kyynelen hän saa sitä hän ikävöi, sen täytyy antaa hänelle voimaa
ratkaisevaan tekoon!
Väinö Lehtinen kulki tuijottaen maahan. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia
niinkuin elämä. Näiden yli pääsi, elämän kuoppiin kaatui. Nyt ei
muuta kuin löytää yksinäinen kolkka, missä... Mutta mistä täällä otti
yksinäisyyden, kaunis ilma nähtävästi oli houkutellut ihmiset ulos.
Tiellä humisi ja tärisi — ei voinut sulkea siltä korviaan. Terveet
ihmiset siinä kulkivat. Tiesi niiden siinä olevan vaikkei niihin
katsonutkaan. Täytyi mennä kauemmas, täytyi löytää yksinäisyys...
— Hoi, hoi — no mutta Lehtisen Väinökö se onkin? No, Herran terveeks
pitkästä aikaa! Olin ajaa sivutse, mutta näin nuo tutut painuneet
hartiat ja muistuivat mieleen entiset ajat...
Väinö Lehtinen havahtui ajatuksistaan ja ynseä, vastenmielinen
tunne alkoi kuohua hänessä. Sopimattomampaan aikaan ei kukaan olisi
voinut tulla hänen tielleen. Vaikkapa itse Alma olisi tullut tuohon
tällä hetkellä, niin hän olisi työntänyt hänet menemään. Ei yksikään
ihminen ollut tällä hetkellä poikkeusasemassa, jokikinen oli iljettävä
tungettelija. Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin tavata tuttuja. Hän
ei katsonutkaan, kuka moottoripyörällä istui, se oli yhdentekevää.
Äänen hän oli joskus kuullut — olkoon kuka on, moottoripyörät ovat aina
olleet hänelle vastenmieliset ja tällä hetkellä ne ovat sietämättömät.
Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla, eiköpä se jatkane vauhtiaan, tuo hyrrä,
kun ei sille vastaa.
Pyörä ei jatkanut. Se pysähtyi. Mies astui tielle ja tavoitti Lehtisen,
kosketti hänen olkapäähänsä, puhui ja puhui ja pakotti katsomaan
silmiinsä.
Matti Jäykkä.
Matti Jäykkä — viimeinen ihminen, jota Väinö Lehtinen tällä hetkellä
halusi tavata! Vaarallisin ihminen, joka saattoi tulla hänen tielleen,
terve väkevä ihminen, ainoa, jota hän tällä hetkellä pelkäsi!
Matti Jäykkä pujotti lujan kouransa horjuvan Väinö Lehtisen kainaloon
ja alkoi taasen puhua. Hän puhui tutulla äänellään, jolla hän oli
hellittänyt niin monen ihmisen, myöskin Väinö Lehtisen kerran. Mutta
nyt hän ei häntä taivuta, nyt hän saa väistyä! Väinö Lehtinen kokosi
voimansa, työnsi vieraan kouran kainalostaan, sanoi ettei hänellä nyt
ole aikaa — no, hänellä on kiireellinen mentävä! Ja kun Matti uudelleen
tarttui hänen käteensä, kirosi hän ja sanoi tahtovansa olla rauhassa.
Matti Jäykkä asteli ääneti hänen vierellään ja turhaan Väinö Lehtinen
kehoitti häntä jatkamaan pyörällään matkaansa. Se oli sellainen tämä
Matti Jäykkä, että se tunsi ihmiset. Se tiesi nytkin, mitä liikkui
vanhan toverin mielessä. Väinö Lehtinen tiesi sen tästä äänettömyydestä
paremmin kuin äskeisistä reippaista sanoista.
— Mikä piru tuo sinut minun tielleni, huusi hän, ärsyttäen itseään
kaikilla voimillaan, — mikset mene, etkö kuule, että tahdon olla
rauhassa, että tulet sopimattomaan aikaan, kerta kaikkiaan, että
tahdon päästä sinusta eroon! Mitä sinä nyt taas olet luulevinasi? Älä
uskokaan minun olevan ystävän, tai avun, tai myötätunnon puutteessa.
Olen kävelemässä, nauttimassa kauniista ilmasta. Eikö minulla ehkä
ole siihen oikeutta? Eikö minulla ole lupaa astella tällä tiellä yhtä
hyvin kuin sinulla — en edes vaadi niin paljon tilaa kuin sinä ja
sinun pyöräsi. Vanha toveruus ja vanha ystävyys — minulla ei ole aikaa
nyt, huomaa se. Millä hiton oikeudella sinä urkit minun asioitani?
Jos minä tahdon täällä yksikseni kirjoitella runoja, niin se kai on
minun oikeuteni, vai kuinka? Ja jos minä tahdon vaikkapa ampua kuulan
otsaani, niin sekin kai on minun oikeuteni. Mikä rippi-isä sinä luulet
olevasi? Tulenko minä utelemaan minne sinä olet matkalla? Kiirehdit kai
urheilukentälle valvomaan turvattejasi, että he pysyvät tasapainossa
sekä ruumiin että sielun puolesta. Mene, en kestä sinua Mutta anna
sinäkin minun kulkea tietäni. Hyvästi!
Matti Jäykkä ei päästänyt irti hänen kättään, vaan käveli ja käveli
hänen vieressään. Aurinko lämmitti selkää, joku keltainen lehtiterttu
loisti esiin vihreästä metsän reunasta. Kauempaa kuului raikkaita
miehen ääniä. Ne nousivat terveistä, iloisista rinnoista.
— Matti, virkkoi Väinö Lehtinen vihdoin, — mitä hittoa sinä tällä
vartioimisella tarkoitat, puhu äläkä kulje kuin kone. Tiedä sinä, etten
enää ole talutettavissa niinkuin joskus nuorena. Mene nyt ja anna
minunkin mennä.
Matti Jäykkä pysähtyi ja katsoi Väinöä silmiin. Matilla oli hyvät
siniset silmät ja hänen kädenpuristuksensa oli lämmin ja turvallisuutta
herättävä.
— Kuulehan, Väinö, muistatko vielä, kuinka lyötiin palloa yhdessä?
Se oli sitten hauskaa. Tule, me pelaamme juuri tällä kentällä. Istu
sivuvaunuun — vaimoni kutsuu sitä tavallisesti kalossiksi, — vien sinut
sitten sinne minne olet matkalla. Mutta ensin uusitaan vanhoja muistoja.
Matti Jäykkä kuvasi erästä uutta peliä. Hän ei enää muistanut, että
maailmassa mitään muuta merkitsevää löytyi kuin tämä uusi peli. Hän
kertoi sillä tavalla, että saattoi uskoa urheilussa todella piilevän
kansan pelastuksen.
— No niin, sanoi hän, kun oli päästy takaisin pyörän kohdalle, — näetpä
pian itse. Istuhan nyt kalossiin.
Väinö Lehtinen totesi vimmoissaan, että hän taasen oli voitettu, että
tuo terve, voimakas ylioppilastoveri oli kääntänyt hänet toiselle
tielle, jota ei hän enää halunnut astua. Hän kulki taasen elämää
kohden. Mutta Matti älköön luulkokaan, että hän lopullisesti palaa
elämään — ei, ehei! Hänellä on hänelläkin oma tahto.
Yhtäkkiä hiljensi Jäykkä vauhtia ja alkoi puhua:
— No niin, olen sinulle suora, en voi muuta, vanhan ystävyytemme
nimessä. Sinä kuljet ja ajattelet sairaita ajatuksia — ei, ei, älä
keskeytä. Katso, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja minä tiedän
myöskin, miten tulet terveeksi. No, tiedän jumaliste, mikä sinut
parantaa...
— Urheilu tietysti! pääsi Väinö Lehtisen huulilta ja vimmoissaan
tarttui hän sivuvaunun laitoihin, hypätäkseen alas — Lienen minä sairas
minäkin, mutta en ole sittenkään niin sairas kuin sinä. Sinä kuljet ja
luulet, että tuolla hosumisella parannat ruton ja syövän, että tuolla
tyhmällä leikillä pelastat ihmiskunnan — onko se, hitto vie, tervettä?
Matti Jäykkä naurahteli.
— Puhut kuin minun suullani, vanha ystävä, sanoi hän ystävällisesti. —
Niin juuri minä uskon. Minä aion tuella leikeilläni parantaa ruton ja
syövän — nimittäin henkisen. Ja urheilulla pelastetaan ihmiskunta, sinä
siihen luettuna. Jos sinä puoli vuotta olet seurannut neuvojani, niin
minä takaan, että saat sen vastahakoisen tytön joka nyt sinua nauraa
pitkin kaupunkia. No, minä vakuutan: puolen vuoden kuluttua hän on
sinun. Jos hänet silloin vielä huolit. Katso, jos sinä kuuntelet minua,
niin sinusta tulee mies, terve mies ja komea — ja voi, voi: tytöt
tappelevat sinusta. Katsos nyt tuonne!
He näkivät urheilukentän auringonpaisteessa ja pari kolmekymmentä
nuorta miestä, jotka eri haaroilla ryhmissä leikkivät, juoksivat
tai harjoittivat jotakin muuta urheilun haaraa. Voimakkaat jäsenet
tottelivat notkeina tahdon käskyä, poskilla hohti nuoruus, silmissä
iloisuus ja huolettomuus. Kaunista tämä oli!
— Sinä kai luulet, että nämä ihmiset eivät tunne surua ja kärsimystä?
Niin kai — sinä vain ne tunnet! Tuo poika tuolla on juomarin lapsi ja
asuu pienessä huoneessa isän, äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa.
Äidillä on keuhkotauti. Seitsemän viikkoa sitten hän tuli tänne —
vakuutan, ettei häntä tunne samaksi. Tuo tuolla oli humalapäissään
rikkonut kalliin lasiruudun, hän luuli ruutua oveksi ja puski siihen
kaikin voimin. Kun tämä tuli vanhojen kolttosien lisäksi, joutui mies
vankeuteen. Sieltä tullessa oli hän päättänyt etsiä vanginvartijansa
ja antaa häntä selkään siksi, että hän oli »kiusannut» häntä. Hän
mietti tätä asiaa yöt päivät, siitä tuli hänelle ikiliikkuja niinkuin
sinulle tytöstäsi. Sitten hän joutui tänne kentälle. Nyt hänellä on
kauppapalvelijan toimi eikä hän enää ajattele viinaa eikä... Tuo
ylioppilas tuolla — mutta hänet sinä tunnetkin. En puhu hänestä. Niin,
katso, tämä reipas elämä luonnon helmassa tekee terveeksi. On niitä
suruja muillakin, niinkuin näet. Mutta lähdetäänpä nyt pukeutumaan,
saat minun tamineeni, minulla on täällä useampia vaatekertoja. No
ja sitten käyt täällä säännöllisesti, ja puolen vuoden perästä olet
toisenlainen mies.
— Ah, sinä Matti Jäykkä, mikä sinä oletkaan! sanoi Lehtinen
pukuhuoneessa riisuessaan kenkiä jaloistaan — Vai luuletko
todellakin...? Mutta ei, sinä et tiedä...
— Laita itsesi nyt vain kuntoon, on jäljellä vielä viisi minuuttia.
Täällä täytyy olla täsmällinen.
— Ei mutta kun minä sanon sinulle, ettet sinä tiedä, mitä hän on
sanonut minulle.
— Kyllä minä tiedän, mitä tyttö sanoo miehelle, kun hän on heikkona
hänen edessään. Minä olen itse — no, voinhan sen sanoakin, jos
tahdot. Tai paras olla kaivelematta ikäviä asioita. Minä olen minäkin
aikanani ollut hyvin sairas ja saanut rukkaset. Se oli jo kouluaikana.
Mutta sitten sain kukkaset ja hän on nyt minun vaimoni. Hän istuu
tavallisesti siinä »kalossissa», missä sinä tänään. Elämä on oikein
mukavaa. Mutta pidähän hiukan kiirettä, veliseni.
— Niin mutta, alkoi Väinö Lehtinen, — minulla on sellaiset velat, että
nekin yksinään tekevät ihmisen hulluksi.
— Ne ovat pahat, myönnän sen. Mutta terve ihminen kamppailee niidenkin
kanssa ja kukistaa ne.
— Ei kuule sinä, tämä on rutihullua. Jos minä tämän kerran täällä
kentällä hulluttelen, niin huomenna minä jo taas kuljen tuolla
revolveri taskussa.
— Vai revolveri! Näytähän tänne, minua huvittavat kaikki aseet. Mitä
merkkiä se on?
Siinä se nyt oli Matti Jäykän kädessä tuo juhlallinen pieni kappale,
jonka piti lopettaa Väinö Lehtisen elämä. Matti tarkasteli sitä ja
kiitteli hyväksi.
— Kaunis vehje, oikein kaunis. Mutta et sinä sitä enää omaa itseäsi
vastaan käännä, kunhan vain totut ruumiisi hoitoon. Elämä tulee sitten
niin rakkaaksi, sen takaan. Urheilija on aina hyvällä tuulella. Tuossa
saat — tästä puoleen sinä vain puolustat sillä kallista henkeäsi.
He tulivat portaille ja ulkoilma laskeutui vilvoittavana paljaiden
jäsenten ympärille. Auringonpaisteessa lenteli palloja kuului reippaita
huutoja ja näkyi nuoria miehiä virkeässä toiminnassa.
Terveys, ajatteli Väinö Lehtinen, — olisiko terveys täällä? Sen oli
aika näyttävä.
Matti Jäykkä asteli kuin kenraali poikiensa joukossa, lasketti
pilapuheita ja komenteli. Ennen pitkää oli Väinö Lehtinen esitetty
lupaavana rekryyttinä ja saanut paikkansa kentällä.