Eräänä iltapäivänä nähtiin valtamaantiellä likellä Santapohjan
laivasiltaa useita lehmänkuljettajia elukoineen, matkalla
Lokki-laivalle, jonka oli määrä saapua kuuden tienoissa siltaan.
Siinä oli kulussa Mäenpään mahtava sonni, joka oli ollut satapäisen
karjan kuninkaana ja joka oli myyty vihaisuutensa takia. Pääsiäisenä
se oli puskenut kuoliaaksi oman hoitajansa siitä syystä, että hän oli
lähestynyt sitä uusissa vaatteissa, joiden hajua ei sonni tuntenut.
Karjanhoitaja oli elänyt Otson kanssa hyvässä sovussa vuosikausia,
kuljettaen sitä, milloin tarvittiin, nuorasta kuin koiraa. Ja nyt Otso
yhtäkkiä, pahasti mouruten, omilta asemiltaan rivin päässä, seivästi
hänet sarveensa niin että hän jäi siihen paikkaan. Senjälkeen ei
sonnilla enää ollut ystävää ja talon rouva vaati vaatimistaan, että se
hävitettäisiin. Kahden väkevän miehen kuljettamana oli Otso lähtenyt
siitä navetasta, jossa hän kerran herttaisena valkeana pikkuvasikkana
oli tanssinut karsinassaan. Ensi viiden kilometrin matkalla oli se
juoksuttanut miehiä hengenhädässä, mylvien ja puskien pientareeseen
maantien laidassa. Sittemmin oli se alkanut talttua ja kun kahden
peninkulman taival läheni loppuaan, kulki se vihaisesti muljottaen
eteensä ja silloin tällöin mylvähtäen ja viskellen niskojaan, kun
köydet kiusasivat.
Siinä oli myöskin kulussa Koivusen Loviisan Heluna, hänen ainoa
lehmänsä, jota hän oli kasvattanut aivan pienestä, joka oli imenyt
hänen sormeaan maitokiulussa ennenkuin se oppi juomaan. Heluna oli
ollut Loviisan ainoa toveri ja ystävä, omassa padassaan hän oli
hautonut sille juoman ja omin käsin hän oli nyhtänyt takun sen selästä,
kun se muutti karvaa. Hän oli puhunut sille kaikki asiansa — eihän
hänellä muitakaan ystäviä ollut. Lypsäessään sitä pimeinä syysaamuina
pienen, kituvan lampun valossa, oli hän kertonut sille miten yö oli
kulunut ja mimmoinen ilma oli. Heluna oli silmiään ummistellen jauhanut
ruokaansa ja jonkin kerran ynähtänyt ikäänkuin sanoakseen, että hän
ymmärtää. Ymmärtäneet olivat toisensa Loviisa ja Heluna ja nyt kuljetti
Loviisa Helunaa pois kotoa, pois ainiaaksi, tuntemattomia kohtaloita
kohti. Heluna ei ollut sidottuna, se seurasi omistajatartaan, ja vitsa
oli Loviisan kädessä syyttä suotta, sillä Helunan tähden ei sitä olisi
tarvittu. Heluna seurasi luottamuksella Loviisaa vaikkapa maailman
ääriin asti.
Loviisan tunto oli kipeä ja ensimmäisillä kilometreillä oli hän
miettinyt — mitä jo kaiken aikaa oli ajatellut — kuinka saisikaan
rahat takaisin ostajalle. Sillä hän oli nyt varma siitä, ettei hän
saisi rauhaa, kun tällä tavalla on voinut myydä ystävänsä. Ei koskaan
ollut Heluna tehnyt hänelle pahaa, ei surun päivää se ollut hänelle
tuottanut, ei pienintä mieliharmia. Ja hän on myynyt sen rahasta! Se
on ottanut ruokansa hänen kädestään ja antanut hänelle särpimen hänen
leipäänsä ja ynissyt häntä vastaan aamulla avatessa navetan ovea. Ja
hän kuljettaa sen vieraitten ihmisten käsiin, jotka teurastavat sen!
Se on palvellut häntä, se luottaa häneen ainoana ylläpitäjänään ja hän
kuljettaa sitä tässä hirvittävään teurastuspenkkiin!
Ei koskaan tule hänellä olemaan rauhaa, jollei hän saa rahoja takaisin
ostajalle ja Helunaa kotiin.
Mikä paha henki häneen silloin menikin, kun hän ryhtyi kallistamaan
korvaansa ostajan houkutuksille. Tuli huono heinävuosi, hän pelkäsi,
ettei jaksaisi viedä Helunaa yli talven. Oli käynyt vuosi vuodelta
yhä vaikeammaksi koota sen ruoka. Hän oli käynyt vanhaksi, sitä se
oli. Ja Heluna oli sekin jo vanha. Hän oli tuskastunut paikkakunnan
isäntiin, jotka kovistivat häntä pientareistaan ja karjahaoistaan,
ei missään olisi Helunan ollut lupa olla, pienellä varkaudella oli
sille hankittava, mitä se elatuksekseen tarvitsi. Se oli rehelliselle
ihmiselle ilkeää. Ja niin hänelle vähitellen oli tullut ajatus, että
Heluna täytyy hävittää pois. Mutta hän oli ajatellut, että ehkä saisi
sen myydyksi joillekin hyville ihmisille siellä kotipitäjässä. Ostaja
oli tullut illansuussa, juuri kun hän vei Helunaa kotiin ja lehmä vielä
siinä kokosi muutamia suullisia heiniä. Ja heti oli ostaja mielistynyt
Helunan lihavuuteen ja ruvennut hieromaan kauppaa. Hän mainitsi heti
huikean hinnan, tuhat markkaa. Mutta Loviisalle teki pahaa, kun hän
laski suuren punaisen kätensä lehmän kyljelle ja koetteli sitä, ja hän
sanoi heti, ettei myy. Mutta suuri, raaka mies kulki siinä vierellä
ja nosti ja nosti hintaa ja kun hän oli tullut tuhanteen viiteen
sataan ja vakuuttanut Loviisalle — mitä hän jo ennestään tiesi — että
lehmä vuoden parin perästä kuitenkin on lopetettava, niin Loviisa oli
taipunut. Ja hänellä oli kourassa koko Helunan hinta — niin paljon
rahaa ei Loviisa ikinä ollut nähnyt — ja hän toisteli sitä päivämäärää,
milloin lehmä oli vietävä laivasillalle, kun hän avasi kotiveräjän ja
päästi sisään Helunan.
Hän katui tekoaan ihan heti. Mutta ostajaa ei enää ollut missään.
Ja tiesihän hän, että siitä voi tulla kova rangaistus, jollei hän
sovittuna päivänä vie lehmää sovitulle paikalle.
Ne pari viikkoa, jolloin hän odotti Helunan viemistä, olivat vaikeinta
aikaa hänen elämässään. Mitäpä se auttoi, että muutkin kylässä olivat
myyneet karjaa samalle ostajalle. Kaikille oli tullut huono heinävuosi,
talotkin vähensivät karjaansa nyt, kun maksettiin niin ylettömiä
hintoja. Eläimiä vietiin Suomesta jonnekin ulkomaille ja siksi
olivat hinnat nyt niin korkeat ja kysyntä niin suuri. Mitä likemmä
määräpaikkaa Koivusen leski kuitenkin tuli, sitä varmemmaksi vakaantui
hänessä päätös, ettei hän anna lehmäänsä sellaiseen kidutukseen, hän
tapaa laivassa ostajan ja tuo Helunan kotiin. Ja niin ponnisti hän
tuulessa eläimensä kanssa ja ajatteli, miten ihmeellistä se oli, että
ihminen myy eläimiä aivan niinkuin ne olisivat kuolleita kappaleita.
Ei yhtään hän tiedä, minkä kohtelun alaiseksi ne joutuvat eikä hän
kysy sitä. Ja kuitenkin ovat eläimet uskollisesti antaneet hänelle
kaikkensa. Ja kuitenkin ne kärsivät niinkuin ihminen ja vielä enemmän,
kun eivät voi valittaa.
Ei saata olla Jumalan tahdon mukaista, että hänen luotujaan eläviä
olentoja kohdellaan sillä tavalla. Petosta se on ihmisen puolelta,
oikeaa Juudas Iskariotin työtä se on. Ja kyllä ihminen sillä petoksella
vetää päällensä hirvittävän rangaistuksen. Miten vastaa hän viimeisellä
tuomiolla siitä, mitä hän on tehnyt eläimille? Eikö liene ihmisen
alinomainen kärsimys siitä, että hän kiduttaa heikompiaan viattomasti?
Ounaan talosta oli myyty kolme hiehoa ja kahden karjatytön saattamina
kulkivat nämä iloiset nuoret eläimet samaa tietä kuin Heluna ja
mahtava sonni. Hiehot olivat kaiken suvea olleet laitumella talon
takamailla. Ne olivat tottuneet vapauteen eivätkä tahtoneet alistua
nuoriin. Voimiakin oli niillä niin loppumattomiin, että ne kaiken
aikaa kiusasivat kuljettajiaan. Metsässä niiden perässä sai juosta
eikä se parantunut lyömisestä enempää kuin hyvästäkään puheesta.
Nuoret ovat niin ymmärtämättömiä ja rajuja. Varsinkin tuo Mansikki
riuhtaisi useamman kerran itsensä irti ja laukkasi, nuora kaulassa,
häntä oikonaan puitten lomissa niinkuin se olisi ollut siellä kotona
kesälaitumilla. Kaunis lehmä siitä olisi kasvanut niinkuin näistä
kaikistakin. Mutta kun oli tullut niin vähän heiniä, ettei voinut pitää.
Vielä kulki Lokki-laivaa kohti vanha Omena, sarveton, säikähtyneen
näköinen olento, jonka selkä oli mennyt kaarelle sisäänpäin ja joka
kävellessään hyllyi niinkuin kameli. Sitä kuljetti vanha, säikähtelevä
mies, lähtien juoksuttamaan lehmää tieltä, yli ojan, heti paikalla,
kun kuuli takaansa tai edestään päin pienintäkin liikettä. Omena oli
väsynyt, se ei pysähtyellyt häijyyttään. Eikä mies liioin lyönyt sitä
häijyyttään, vaan siitä syystä, että hän pelkäsi myöhästyvänsä. Hän
ei omistanut kelloa ja koetti kyllä ensin taivuttaa saatettavansa
vapaaehtoisesti kulkemaan eteenpäin. Täytyi lyödä ja kovistaa, kun ei
Omena totellut. Omena tuli vanhanaikaisesti hoidetun talon navetasta.
Se ei ollut mikään rotueläin, mutta navetassaan oli se ollut parhaita
lypsylehmiä ja tottunut kunnioitettuun ja etuoikeutettuun asemaan. Se
myytiin vanhuutensa ja huonon heinävuoden takia.
Näistä lehmistä tuli ensinnä perille Omena saattajineen. Laivasillalla
ei silloin näkynyt ketään ja vanha Kalle sitoi Omenan puuhun makasiinin
taakse ja läksi vähän matkan päähän kestikievariin hakemaan sille
vettä. Hän sai kuulla, että kello oli neljä ja että laiva varmaan
myöhästyisi, koska oli myrsky. Ammentaessaan vettä puhutteli hän
miehiä, jotka tupakoiden seisoskelivat siinä pihamaalla. Syntyi
keskustelu.
— Kyllä tulee elikoille kurja yö, sanoi Kalle. — Ei se hyvää ole
muutenkaan, olen minä siksi paljon nähnyt ja jo niin monta lehmää
tällekin Lokki-laivalle tuonut, mutta tällaisessa myrskyssä — voi
yhtäkaikki!
— Luuletkos sinä sitten, senkin vanha hölmö, että ihmisillä on hyvä
tällaisessa ilmassa.
— Niin, enhän minä. Mutta ihmiset kulkevat sentään omilla asioillaan ja
vapaasta tahdostaan, mutta elukat pakotetaan.
Miehet rupesivat nauramaan.
— Jaa-ah, vai pitäisikö ehkä elikoittenkin vapaata tahtoa odottaa?
— Niin, enhän minä sitä, puheli vanha Kalle hämääntyneenä, — sanoin
vain, että elikoille tulee kurja yö...
— Elikoille ja elikoille — saat olla elikko itse, senkin kääkkä.
— Ai, en huomannutkaan, sanoi Kalle yhtäkkiä, hymähtäen, — herrat onkin
vähän ottaneet väkeviä...
— Vai sinä meitä tutkimaan ja arvostelemaan. Tiedätkös sinä, että
me ollaan kapteenin tuttavia ja kuljetaan kapteenin asioilla. Nämä
kapsäkit tässä ovat kaikki kapteenin tavaroita.
Vanhalle Kallelle kihosi vesi suuhun, kun hän ymmärsi mitä tavaraa
laukut olivat täynnä. Hyvää olisi ryyppy hänellekin tehnyt, kun vain
olisi kehdannut pyytää. Herrat eivät itsestänsä antaneet ja Kalle kulki
hymähdellen ja kunnioittavasti kumarrellen ohitse.
Tämän jälkeen tuli Mäenpään sonni täydessä lennossa makasiinin eteen
laivarannassa, juoksuttaen köysien päässä molempia voimakkaita miehiä,
jotka eivät olleet ymmärtäneet pitää varaansa. Lieneekö se halunnut
viime hetkessä kostaa heille kaikki matkan lyönnit, pistot ja muut
orjuutukset, vai lieneekö se halunnut koetella, oliko hänessä jäljellä
entistä kurssia — joka tapauksessa hän, sarvet puskemisasennossa ja
häntä oikosena tullen, pahanpäiväisesti pelotti vanhan Kallen, joka
makasiinin sillalla istui tuulensuojassa eväittensä ääressä.
Mutta kyllä sitten saikin sonni raukka sellaisia lyöntejä, että rupesi
sääli käymään. Veri tihkui sarven juuresta valkealle otsalle. Lieneekö
ollut sarvi vallan lähtemäisillään. Ei Kalle toki uskaltanut mitään
puhua, onneansa kiitti kun näki sonnin vihdoin seisovan varmassa
vankeudessa koivuun sidottuna ja siinä puhaltavan sieraimistaan
vihaisia verensekaisia henkäyksiä.
Vähitellen kokoontui laivasillalle muitakin karjankuljettajia sekä
joku matkustaja, jolla ei ollut tilaisuutta valita ilmaansa. Tuli
autolla rouva ja herra ja tuli maalaisrattailla kalpea nuori tyttö
ja vanhempi mies, nähtävästi hänen isänsä. Lehmät ammuivat kukin
haaraltaan, ihmiset kävelivät edestakaisin tuulessa, koettaen
lämmitellä liikkumalla ja tähyillen ulapalle, missä vaahtopäät laineet
ajoivat toisiaan takaa. Tähän pieneen lahdenpohjukkaan eivät laineet
tulleetkaan koko voimallaan, niiden raivo oli murtunut saariin ja
niemekkeihin ennenkuin ne ehtivät tänne. Mutta puiden liikkeestä,
pilvien lennosta ja vihlovasta vingunnasta ilmassa tuntui kyllä
tännekin, että oli myrsky. Pitkin päivää oli aurinko yrittänyt tunkea
esiin, mutta onnistumatta. Sensijaan oli tuontuostakin tullut lyhyt ja
raju sadekuuro.
Kun ihmiset aikansa olivat polkeneet laivasiltaa, alkoivat he
vähitellen tuntea jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta ja ryhmittyivät
puhelemaan. Ensin he puhelivat myrskystä. Ei taas tänä kesänä ollut
tällaista ollut. Tuolla kylässä se oli nostanut olkikaton ilmaan ja
vienyt sen pellolle kuin lastun. Puitakin se oli kaatanut. Kyllä nyt
jäi järveltä pois, jonka vain ei ollut pakko mennä.
Maalaisisäntä läksi saattamaan tytärtään sairashuoneelle. Sydäntauti
oli tyttöön tullut, tai hermotauti, miksi sitä oikein tahtoi kutsua.
Hän ei jaksanut katsella kärsimystä. Sellainen on hyvin vaarallista.
Samanlainen oli hänen äitivainajansa ollut. Hän oli esimerkiksi
aina lähtenyt pois kotoa, kun elukoita piti teurastettaman. Kun
kotonakin tuotiin liharuoka pöytään, kalpeni hän usein ja meni
toiseen huoneeseen. Ja suurissa kutsuissa, sellaisissa kuin häissä
ja hautajaisissa, hän kärsi ajatellessaan niitä ihmisen mykkiä
ystäviä, joiden oli pitänyt heittää henkensä ja joiden jäännösten
ääressä ihmiset pitivät iloa. Joskus kun juhlassa oli »päästy
paistiin» ja alettiin pitää puhetta, oli hän sen näköinen kuin jos
hän olisi kärsinyt kaikki teuraseläimen tuskat. Hän ei käsittänyt
ihmisten tuntoa. Kuinka saattoivat he niin tehdä? Se oli hänessä
sairautta. Mutta ei se parantunut siitä, että häneltä kysyi, minne
eläimet olisivat joutuneet, jollei niitä olisi vähennetty, ja mistä
ihmiset olisivat eläneet. Hän kärsi yksinään ja huokaili: koska sinä
tulet, eläinten Messias? Ja kuolintaudissaan maaten kuuli hän kaiken
aikaa joitakin hätähuutoja, joista eivät muut tietäneet mitään. Ne
tulivat syvyyksistä, sanoi hän ja vaativat sovitusta. Mies raukka oli
levoton tyttärestään, kun oli sattunut tällainen myrsky ja vielä oli
noita lehmiäkin matkassa. Hän puheli tästä ikäänkuin turvaa hakien
eräälle vieraalle rouvalle. Se oli ystävällinen ihminen ja kuunteli
osaaottavasti.
Lehmänkuljettajat haarallaan keskustelivat siitä, miten matka oli
mennyt ja mikä hinta heidän elukoistaan oli maksettu. Sonnin tuojat
olivat liittäytyneet yhteen kapteenin tuttavien kanssa ja Kalle näki
kateudella, että matkalaukut avattiin makasiinin takana ja miehet
ottivat hyvät ryypyt. Hyvää olisi hänellekin tehnyt, ei ollut helppo
asia sellaisen vanhan lehmän kuljettaminen, väsyi se. Eivät vain
antaneet hänelle eikä kehdannut mennä pyytämään.
Koivusen Loviisa oli kaiken aikaa pysytellyt mäennyppylän alla aidan
luona Helunansa kanssa. Hän oli kyllä ottanut esiin eväänsä, mutta
pääasiassa hän syötti lehmää, antaen sille leipää ja nyhtäen heinää.
Tuontuostakin hän pysähtyi lehmän ääreen, silitti sen selkää, taputti
kaulaa ja pyyhki kyyneliään. Yhtäkkiä jätti hän lehmän ja ilmestyi
keskelle laivasiltaa. Siinä hän hetken katseli ympärilleen ja meni
sitten isän ja tyttären luokse.
— Antakaa anteeksi, että kysyn, mutta mahtaisitteko tietää, tuleeko se
laivassa se karjanostaja Ronkainen, vai jokohan tuo olisi täällä. Minä
vain sitä, etten annakaan lehmääni, vaan rahat annan takaisin. Täällä
ne ovat povellani. Ei sitä kukaan säälinen ihminen pane elikkoansa
tuollaiseen ilmaan. Se houkutteli minut antamaan Helunan ja nosti
nostamistaan hintaa. Mutta minä olen sen pienestä kasvattanut enkä anna
sitä. Että mahtaako olla täällä se Ronkainen vai tuleeko tuo laivassa?
Isä ja tytär eivät tietäneet mitään karjanostajasta. Tytär otti
kuitenkin Loviisan asian kovin sydämelleen ja sanoi, että mitäs muuta
kuin vie lehmän kotiin ja lähettää rahat Ronkaiselle.
Loviisa ei tietänyt osotetta.
Tyttö kävi poskiltaan heleän punaiseksi ja selitti kiihkeästi, että
lehmä on vietävä kotiin. Kyllä ostaja rahansa perii, ei tarvitse
pelätä, ettei hän sitä tee.
Kalle sekaantui nyt keskusteluun ja sanoi, että siitä voi tulla
vaikkapa linnaa, jollei luovuta tavaraa, kun on ottanut vastaan hinnan.
Linnaa siitä tulee. Loviisa alkoi hätääntyä ja unohti tykkänään
ujoutensa. Ennenkuin hän tiesikään, seisoi hän sonninkuljettajien ja
kapteenin tuttavien edessä, esittäen asiaansa. He hänet pelottivat
pahanpäiväisesti.
— Vai että takaisin, sanoi yksi miehistä. — Karjanostaja on sitoutunut
toimittamaan Ruotsiin niin ja niin monta kiloa lihaa. Mutta me
viedäänkin kaikki takaisin karja, josta olemme ottaneet hinnan.
Perhanan koreaa peliä kyllä. Ymmärtää sen toki hullukin, että siitä
tulee rangaistus.
— Siellä Ruotsissa ovatkin ne kuninkaalliset rangaistukset toista kuin
täällä.
— Ja siitäkin on rangaistus, jos panee mukaan toisen raavaan kuin sen,
minkä alunpitäen on myynyt. Vaikka paremmankin panisi, niin siitä on
kovat pykälät.
— Mutta jos sen itsensä tapaa, ostajan, yritti vaimo raukka vielä
puolustautua, — ja sen kanssa sopii ja antaa rahat pois. Ne ovat
minulla täällä mukana. Ihkasen samat setelit. Että minä ne otinkaan,
minä onneton ihminen. Juudas Iskariotin teko se oli. Herra hyvästi
minua auttakoonkin.
Hän juoksi nyt lehmänsä ja laivasillan väliä ja puhui joka ihmiselle
onnettomuuttaan.
Nuori tyttö, joka oli matkalla sairaalaan, kuunteli häntä kasvoilla
kärsivä ilme ja ainoastaan isän rukoukset estivät häntä ryhtymästä
enempää auttamaan vaimoa. Joka tapauksessa alkoi hänen ja kärsivien
eläinten välillä jo syntyä outo yhteenkuuluvaisuus. Isä näki sen ja
alkoi miettiä, eikö olisi parasta kääntyä takaisin. Häntä pelotti,
ettei vain tapahtuisi jotakin. Mutta huonekin oli jo vapaana kaupungin
sairaalassa ja lääkäri oli käskenyt tulla niin pian kuin suinkin...
Laiva viipyi. Ihmiset kävivät kalpeiksi vilusta ja retkeilivät niin
kauas kuin uskalsivat laiturista. Kyllä olikin kolkko päivä, olisi
luullut jo syksyn tulleen, niin läpitunkeva oli sää. Isä ja tytär
olivat asettuneet makasiinin seinävierelle. Isä riisui päällystakkinsa
ja tahtoi levittää sen tyttären hartioille. Sitä ei tytär olisi
sallinut ja siinä he kiistelivät.
— Olisittekos hyvät, pyyteli Loviisa, läheten heitä kulman takaa, —
ja katsoisitte tuota minun lehmääni. Kävisin vielä tuolla kievarissa
kysymässä karjanostajaa. Ei se siitä minnekään, mutta jos kuitenkin
sattuisi jotakin.
Nuori tyttö nousi paikalla ylös ja seurasi Loviisan mukana lehmän
luo. Tuuli kiersi hameet jalkoja vasten, niin että oli vaikea päästä
eteenpäin. Heluna ymmärsi heti vieraan tytön ystäväkseen ja antoi
silitellä päätään. Sillä oli kauniit, kaarevat sarvet, siro pieni pää
ja se loi tyttöön kostean, lempeän silmäyksen. Isä tuli noutamaan
tytärtä pois tuulesta, mutta tytär seisoi uskollisesti Helunan luona,
kunnes sen omistajatar tuli. Heluna oli jo hänen ystävänsä.
— Ei kuulu olevan täällä, puheli Loviisa hätääntyneenä tullessaan
takaisin. — Eikä kuulu tulevankaan. Kyllä tämä nyt minulta menee tämä
Heluna. Eikä sitten ole yhtään rauhan päivää.
— Mitäs muuta kuin viette kotiin ja mies kyllä perii rahansa, kiihtyi
tyttö entiseen tapaansa.
— Niin mutta jos ne ovat niin kovat ne kuninkaalliset rangaistukset. Oi
voi mikä pitikään tulla!
Vaimo raukka kulki toivottomana ihmisen luota ihmisen luo, ja riensi
sitten taas silittämään ainoaa ystäväänsä, joka mitään aavistamatta
haukkaili nurmea uudesta paikasta piennarta. Muut lehmät tuntuivat
paremmin aavistavan, mikä niitä odotti. Ne seisoivat päät painuksissa
syömättä. Sonni puskeskeli toisella sarvellaan puunkylkeä. Pilvistä
repeytyi siekaleita ja ne lentelivät tuulen viskeleminä. Taivaanrantaan
ilmestyvä kelmeän samea rusko tiesi vihdoin kertoa, että aurinko läheni
laskuaan. Metsästä kuului kumea kohina, kun tuuli meni läpi täysien
lehtien. Yhtäkkiä sanottiin: laiva tulee.
Ja silloin syntyi kaikkiin uusi vireys. Karjankuljettajat kiirehtivät
eläintensä luo ja ihmiset kantoivat tavaransa lähemmäs vettä. Loviisa
yksin seisoi yhä etempänä lehmänsä luona, voimatta päättää mitä tehdä.
Laiva taisteli tuulta vastaan, huojuen ja kallistellen. Se oli vanha,
pieni alus eikä siinä oikeastaan enää kulkenutkaan matkustajia paitsi
näin hätätilassa, kun eivät muiden laivojen kulkuvuorot sopineet.
Sillä oli viime vuosina kuljetettu paljon karjaa. Se huusi käheästi ja
alkoi yhtäkkiä, odottamattoman tuulenkäänteen takia, nopeasti lähetä
rantaa. Silloin tuli Loviisa juoksujalkaa laiturille. Tuuli liimasi
ohuen pumpulihameen ruumista myöten ja hänen puheensa oli kuin jotakin
korinaa.
— Saisinkos minä kysyä, onko täällä karjanostaja, se ylösostaja, se
Ronkainen... Kun minä... Tässä olisi sille rahat takaisin, nämä ovat
vielä ne samat setelit... Herra Jumala meitä auttakoon!
Hän puhui henkensä hädässä. Mutta siinä oli sellaista kiirettä eikä
kukaan vastannut. Laivamiehet läiskäyttivät sillan kiinni rantaan.
Laivasta tulvehti vastaan koneöljyn, tupakan ja vielä jonkin muun
iljettävä katku. Kangaskatoksen alta, joka lepatti tuulessa, tuli
näkyviin punaiset miehen kasvot ja ääni, joka oli kuin torvi, huusi:
— Tänne, tänne vain karja! Kyllä ne tästä pääsevät.
Loviisa ymmärsi nyt, että tämä oli se mies, jolle hänellä oli asiaa.
Hän työntyi koko tarmollaan ohi kaikkien tungeskelevien ihmisten, oli
kompastumaisillaan ensin kynnykseen ja sitten limaiseen permantoon
ja seisoi viimein katkun ja hiljaisen mylvinän täyttämässä ilmassa
jättiläiskokoisen miehen edessä, joka oli puettu nahkatakkiin ja
pieneen lippalakkiin. Se mitä hän näki ympärillään, oli viemäisillään
häneltä äänen. Hän näki koko pienen etukannen täynnä karjaa. Kaikki
olivat pitkänään, kaulat hirttäytyneen asennossa, ja kaikki alkoivat
yhtäkkiä, laivan joutuessa tyyneen, koettaa päästä jaloilleen. Lattia
oli kuitenkin niin paksunaan niljaista likaa, että ne luisuivat
raskaasti takaisin, putoelivat toistensa päälle, polkivat toisiaan,
puskivat viimeisillä voimillaan ja päästivät outoja huutoja. Kun lehmät
vihdoin pääsivät pystyyn, seisoivat ne kylki kyljessä. Siinä ei ollut
tilaa kääntyä. Loviisa oli käsittänyt, että hänenkin Helunansa oli
määrä joutua tänne, ja hän toimitti kuivin kurkuin, hiki valuen alas
kasvoja, asiaansa nahkapukuiselle miehelle, kaiken aikaa tyrkyttäen
hänelle setelipinkkaa.
Vihdoin viimein käsitti karjanhoitaja, mistä oli kysymys, työnsi hänet
kovakouraisesti tieltään ja käski nopeasti tuoda lehmän. Laiva oli
myöhästynyt, täytyi pitää kiirettä. Silloin juoksi Loviisa tykkivin
ohimoin lehmänsä luo, irroitti köyden puusta ja päätti, että hän lähtee
kotiin, hän vie Helunan kotiin, tuli mitä tuli. Hän ei anna sitä siihen
kurjuuteen, niistä ei yksikään ole hengissä huomisaamuna. Mutta silloin
otti iso nahkapukuinen mies köyden hänen käsistään, läiskäytteli lehmää
ruoskalla ja lähti viemään sitä. Ja valkoinen eläin eteni peloissaan
vastarintaa tekemättä kohti puhkuvaa ja savuavaa laivaa, iso mies antoi
sille töytäyksen ja pian hukkuivat sen huudot siihen mölinään, joka nyt
täytti laivan.
Loviisa seisoi sillä paikalla, missä Heluna oli häneltä riistetty,
painoi käsiä sydänalaansa vasten ja kuunteli karjan ammuntaa.
Hätähuutoa se oli. Ja se kaikui haikeana ja toivottomana, kunnes hukkui
veden kohinaan.
Laiva lähti liikkeelle.
Yhtäkkiä sai maalaisvaimo sen voiman ja tarmon, että pääsi kävelemään.
Hän tuli laivasillalle ja näki onneksi nuoren tytön kaiteen luona.
— Neiti, armahtakaa minua, minun lehmäni on tuolla mukana, se oli minun
ystäväni ja minä möin sen rahasta. Koettakaa löytää lehmänostaja, minä
annan rahat. Jumala palkitsee teidät...
— Minä teen mitä voin! huusi nuori tyttö läpi myrskyn.
Ja sanat olivat sydänmaan Loviisalle kuin laudan pätkä hukkuvalle.
Pieni toivon kipinä oli syttynyt vaimo-raukan rintaan. Laiva kulki jo
kaukana ulapalla.
Aluksi ponnistivat uudet tulokkaat vastaan siinä uudessa
yhteiskunnassa, mihin ne olivat sullotut. Ei olisi uskonut siihen
enää mahtuvan, mutta tyhjä tila rivin päässä osoitti, että joltakin
sillalta vielä odotettiin karjaa. Kun punakka nahkatakkinen mies
lähestyi eläimiä, yrittivät ne pakoon ja puhalsivat sieraimistaan
pitkiä, hätääntyneitä henkäyksiä. Pian oli hän ne taltuttanut, sitoen
nuorat sekä kaulaan että sarviin, niin ettei eläin voinut liikkua.
Suuri sonni joka yhä osoitti vaarallista halua puskea, seisoi niin,
että sen heltiämättä täytyi tuijottaa siihen pylvääseen, mihin se oli
sidottu. Katsottuaan, että kaikki eläimet olivat varmasti kiinni, läksi
karjanhoitaja menemään. Yhtäkkiä pidätti hänet laiha tytönkäsi. Hänen
edessään ovella seisoi nuori neiti, kalpeana ja vaivoin saaden ääntään
kuulumaan:
— Ettehän vain jätä yöksi näitä eläimiä yksin.
Suuri, punatukkainen mies mittasi häntä silmillään kantapäästä
kiireeseen asti.
— Mitä... mitä se teihin kuuluu, sanoi hän ja yritti mennä ohitse.
Mutta tyttö asettui säikähtämättä juuri ovenavaukseen. Hän ikäänkuin
kasvoi.
— Te ette saa jättää niitä yksin. Niiden kärsimykset ovat muutenkin
liian suuret.
— Ja mitä perhanaa se teihin kuuluu. Pois tieltä!
— Se kuuluu. Kyllä minä tiedän. Minä en tahdo nähdä sitä toista kertaa.
Teidän täytyy puhdistaa... auttaa... hoitaa... antaa vettä.
— Soh, soh, soh, menkää maata älkääkä siinä kotkottako...
— Minä menen. Mutta tehkää velvollisuutenne. Lieventäkää hirveää
kärsimystä. Jahka tullaan tuonne selälle... kyllä minä tiedän.
— Neiti taitaakin olla vailla seuraa. Kyllä tämä minun karjani on
lujasti kiinni, ei tarvitse pelätä, että se lähtee karkuun. Minä
ennätänkin hyvästi pitämään seuraa. Vaikkapa koko yöksi.
Tytön isä oli tullut ja vei pois lapsensa. Suuri mies meni nauraen
ohitse ja kuuli hänen pyytelevän tytärtä hyttiin. Hänen oli onnistunut
saada toinen paikka ainoassa ylähytissä, mikä laivalla oli matkustajia
varten. Täällä oli hyvä rouva, joka suostui ottamaan hänet sinne
mukaansa.
Tyttö vastusti itsepintaisesti. Hän ei tahtonut nukkua, hän tahtoi
seurata onnettomien eläinten kohtaloja. Hän vaatii hoitajan tänne,
hän menee kapteenin puheille... Vaivoin sai isä hänet mukaansa. Hän
viihdytteli häntä lempeästi kuin nainen, istuen hänen vieressään
tuulensuojassa yläkannella.
— Aino, sinähän olet ainoani. Koeta, lapseni, ajatella mitä minusta
tulee, jollet sinä hoida itseäsi. Kuka kulkee Niemelän hyvänä henkenä
navetassa ja tallissa ja sairaitten luona pitkin talon aluskuntaa? Kuka
kaataa isälle kahvin aamulla? Kuka ottaa käsiinsä Niemelän, kun isä ei
jaksa? Sinun täytyy tulla terveeksi.
— Oi, isä, minä olen niin väsynyt ja onneton.
— Mutta sinä menet nyt lepäämään ja palaat terveenä.
— Isä, kärsimys ei lopu, ei vaikka minä itkisin silmäni kuiviin.
— Ei lopukaan, lapseni. Mutta sinä voit sitä paljon lieventää.
— Mitä voin nytkään noille eläimille? Niiden on jano — mies ei viitsi
nähdä sitä vaivaa, että edes juottaisi. Voinko minä sitä tehdä? Ne ovat
likaiset — hän ei auta niitä. Pitkin kylkiä tihkuu verta, niin ovat
nuorat repineet — oih, en saata siitä puhua! Se valkoinen lehmä, jonka
se vaimo olisi tahtonut viedä takaisin, se loi minuun katseen — isä,
siinä katseessa huusi koko eläinkunnan hätä! Minusta tuntuu, että tulen
hulluksi. Noin ne tulevat huutamaan koko yön, noin, noin.
Isä lupasi valvoa eläinten luona, juottaa niitä ja huojentaa niiden
kärsimystä. Hän rukoili lastaan tulemaan järkiinsä. Tytär läksi vihdoin
nukkumaan. Hyvä rouva, joka oli luovuttanut hänelle miehensä paikan
ylhäällä, nukkui jo sikeästi, kuulematta tuulen vinguntaa enempää kuin
eläintenkään huutoja tai koneen käyntiä.
Häntä onnellista ihmistä, ei mitään hän huomannut kärsimyksestä
ympärillään. Ja noin, noin nukkuivat useimmat ihmiset.
Nuori neiti sytytti tulta, otti hatun päästään, ajatteli äitiään ja
isäänsä ja kapusi ylös sijalleen. Täällähän olikin hyvä. Täällähän
olikin punaisten verhojen takana ikkuna. Siitä hän näki koko etukannen.
Hän sammutti sähkön, veti uutimen syrjään ja katseli eteensä. Eläinten
kaulat nytkähtelivät, kun ne epätoivoisesti koettivat saada uutta
asentoa väsyneelle päälleen. Takaruumiit läiskyivät vastatusten laivan
heilahdellessa, jahka tullaankin suurelle selälle, sitten, sitten...
Hänen hyvä isänsä, eikö hän tullutkin suuren miehen seurassa ja heillä
oli kummallakin vesiämpäri! Hyvä, hyvä oli hänen isänsä — olisikin
ollut sellaisia ihmisiä! Tytär vetäytyi nopeasti pois ikkunasta, ettei
isä näkisi häntä, ja paneutui pitkälleen. Hän kuuli, että he puhelivat,
isä hiljaa ja suuri mies kovasti. He alkoivat puhdistaa kantta. Hänen
hyvä, hyvä isänsä! Kone kävi jyskyttäen, tuuli vinkui, eläinten huuto
tuntui rauhallisemmalta. Ehkä meneekin tämä yö onnellisemmin kuin hän
oli uskaltanut uskoa. Oi Jumala, armahda ihmisiäsi ja eläimiäsi.
Yhtäkkiä hänet paiskattiin seinää vasten ja hän kuuli, että astioita
meni rikki jossakin sekä että koko takakannen teuraskarja raskaan
lastin tavoin luisui asemiltaan ja päästi huudon. Hän ei uskaltanut
katsoa, hän tiesi, että ne makaavat touveilla kiinni seinässä eikä hän
voi niitä auttaa. Touvit syöpyvät lihaan ja veri vuotaa — eikä hän voi
auttaa! Noin ne huutavat. Eikä hänen sydämensä kykene auttamaan, vaikka
se pakahtuu. Hän on pieni, yksinäinen ihmisolento miljoonia vastaan.
Missä viivyt sinä, eläinten Messias?
Hänen eteensä valahti ikäänkuin heijastus jostain valosta. Joku seisoi
hänen edessään. Selvästi. Hän alkoi hiljaa puhutella vierasta.
Äiti... sinäkö siellä olet? Mitä sinä sanot? Oletko tullut minua
hakemaan? Minä kuulen samat äänet kuin sinäkin. Ne ovat hätähuudot
syvyydestä. Aivan selvästi. Sinä kuolit sentähden, ettet jaksanut nähdä
kärsimystä etkä voinut auttaa. Minä lupasin sinulle koettaa. Olen
syyllinen sinun edessäsi, sillä mitään en ole voinut tehdä... Äiti,
minä kyllä kuulen kaikki. Mutta herätä muut tässä laivassa. Ne nukkuvat
kaikki, minä vain kuulen. Herätä ihmiset ympäri maailman, he nukkuvat,
ne eivät kuule ääniä syvyydestä. He eivät näe, että eläinten sielu
on kuin lapsen sielu, lähempänä Jumalaa kuin niiden ihmisten, jotka
sanovat itseään täysikasvuisiksi... Minä kuulen... Herätkää... avatkaa
silmänne... Avatkaa tuntonne... Jumalan syvyyksistä kuuluu huuto.
Kerran on myöhäistä... kerran on tuomiopäivä. Oi meitä tuomiopäivänä...!
Kuinka meri käy ja aallot pauhaa! Syyllistäkö se kysyy? Uhriako se
tahtoo? Kuka on valmis? Äiti, sanotko, että minä?
Sanot. Minä tulen.
Nuori neiti havahtui unenhorroksesta siihen, että hän oli
putoamaisillaan. Oli nähtävästi päästy selälle. Joitakin astioita meni
taasen jossain rikki. Hän veti uudinta ikkunan edestä. Oli pimeää kuin
syksyllä. Vain vaahto erottautui aalloilla, lentäen läiskinä yltympäri.
Eläinten huudot olivat vaienneet, saattoi ainoastaan erottaa miten
laivan vyöryessä niiden jalat luisuivat ja raskaat ruumiit vyöryivät
puolelta toiselle veden käynnin mukaan. Eläimet pysyivät päästä ja
kaulasta kiinni. Kaula venyi ja kesti, kieli oikeni suusta. Menikö
jokin jalka poikki? Nyt pääsi joltakin ääni, mutta se ei enää ollut
elävän olennon huuto, vaan luomakunnan hätä oli saanut äänen.
Viimeinen tuomio.
Nuori neiti luisui alas permannolle, hapuili käsillä ympärilleen ja
löysi oven. Häntä vilutti ja pelotti. Hänen mieleensä johtui sydänmaan
köyhä vaimo, joka hänen haltuunsa oli uskonut ainoan eläimensä. Se
oli sallinut hänen silittää kylkeään ja katsonut häneen uskollisilla
silmillään. Tuolla se makaa, jos hän menee ulos, niin sen silmät
kääntyvät häntä kohden. Kaikkien noiden uhrien silmät kääntyvät häntä,
ihmistä, kohden. Ihminen — pyöveli! Hän ei voi nähdä noita silmiä.
Eivät ne syytä, eivät ne ole katkeria, ainoastaan avuttomia ne ovat,
pohjattoman avuttomia. Pakoon heikkojen ja sorrettujen silmiä. Missä
olisi se pimeys, joka varjelisi ihmisen eläimen silmäykseltä?
Tuolla se on, veden pohjalla! Ja äitikin ilmestyi unessa ja kutsui.
Täällä nukkuu ihmisiä. Kaikki ovat unessa. He eivät uskalla katsella,
nyt hän sen tietää, he eivät kestä eläimen silmäyksiä, he eivät kestä
eläimen huutoja, he ovat liian syylliset.
Syvyyteen, siellä on syyllisten paikka! Siellä on myöskin niiden
paikka, jotka eivät jaksaneet auttaa, vaikka näkivät kärsimyksen.
Nuori neiti seisoo kannella. Sairas hän on. Jos löytäisi isän — missä
hän nukkunee.
Tuo on maata, tuo joka on noin tummaa, siellä on kyliä ja kaupunkeja.
Tuo on vettä, tuo joka kuohuu, tuo on taivasta, tuo joka lentää. Kaikki
on harmaata. Taas ne huutavat, taas ne kääntyvät kyljeltä kyljelle.
Kaula vuotaa verta, mutta se ei katkea. Ne teurastetaan kuitenkin,
ajattelevat ihmiset. Kärsiä, kärsiä...
— Jumala, armahda minua, sano mitä minä teen! Jos sinä sanot minulle,
miten minä voin auttaa heikointa, niin minä panen siihen koko elämäni.
Muuten, Jumala, en minä jaksa.
Taas. Ja taas.
Äiti, minä tulen...
* * * * *
Oli jo valkoinen päivä, kun lähestyttiin uutta siltaa. Kuljettiin
saarten suojassa ja eläimet etukannella olivat päässeet pystyyn.
Takkuisina ja likaisina ne päätä kääntämättä tuijottivat eteensä.
Nuorat niskassa olivat veriset. Tuolla oli valkoinen lehmä pitkällään.
Se ei pysynyt pystyssä. Siltä oli taittunut jalka. Täytyy lopettaa,
jahka tästä ehtii.
Ihmisetkin olivat nousseet ja tuijottivat viluisina maata kohti.
Isä kierteli ovea, jonka taakse hän yöllä oli saattanut tyttärensä
ja ihmetteli tämän nukkumista. Se oli aivan harvinaista, että hänen
Ainonsa näin nukkui. Ja kylläpä riitti rouvallakin unta. Vihdoin
viimein astui rouva ovesta.
— Joko se minun tyttäreni sieltä nousee?
— Teidän tyttärenne — ei hän ole täällä.
— Missä hän sitten olisi? Ei hän täälläkään ole.
— Katsokaa itse, täällä on aivan tyhjää.
Oli kuin sininen aalto olisi valahtanut yli isän kasvojen.
Alettiin etsiä. Isä etsi. Koko laivaväki etsi. Ranta läheni
lähenemistään. Juostiin, huudettiin, kyseltiin. Etsittiin mahdolliset
ja mahdottomat paikat.
Isä ei enää etsinyt. Hän seisoi ja tuijotti yli laivan syrjän. Rouva
tuli kalpeana ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän ei sanonut mitään,
mutta hänen silmänsä olivat säikähdyksissä.
Isä huojutti päätään ja pusersi ristitettyjä käsiään. Hänen huulensa
hapuilivat kuin rukousta, mutta ei sanaa hän lausunut. Koko
matkustajajoukko kiersi hänen ympärillään. Lohdutuksen sanoja oli
vaikea löytää: asia näytti selvältä. Laiva oli jo laiturissa ja kannet
alkoivat tyhjentyä: kadonneen isä yhä viipyi kokassa, tuijottaen
veteen. Kun ystävällinen rouva, jonka kanssa Aino oli viettänyt
viimeiset tuntinsa, lähestyi, sai harmaahapsinen maalainen vihdoin auki
suunsa ja lausui:
— Hän ei ole kestänyt kärsimystä. Hän on kuullut hätähuudot syvyydestä.