* * * * *
Ja hänen askeleensa kiihtyivät juoksuksi ja tuska vihloi hänen
ruumiissaan, kun hän ajatteli, että lapsi on istunut tuossa
neljännestunnin, ehkä enemmänkin, ehkä puoli tuntia, ja tuijottanut
virtaan juuri tuolla tavalla. Kauheaa! Jokin muistoko häntä kahlehti
tuohon? Sitä ei äiti ollut äsken tullut ajatelleeksi. Saattaako muisto
herätä yhdentoista vuoden takaa ja ottaa valtoihinsa? Saattaako
tuollainen kauhea asia ehkä vielä johdattaa tekoonkin...? Kaikki palaa
takaisin, kaikki toistuu, niin oli joskus joku sanonut. Maisterin
rouvalle tuli se tunne, että lapsi äkkiä nousee ja heittäytyy
yli kaidepuun veteen. Ehtiikö hän vielä perille? Miten hän äsken
saattoikaan jättää hänet tuohon, olisihan hänen pitänyt tietää, että
kaikki toistuu. Eiköhän hän olisi jaksanut kantaa Aunea, jos oikein
olisi koettanut. Aune oli laiha, vaikka hän ikäisekseen olikin pitkä.
Oi, liikahtiko hän? Ehtiikö äiti perille? Eihän lapsi vain...?
Hän ei uskaltanut huutaa, ettei pelottaisi tyttöä, joka istui
polvillaan ja tuijotti jokeen. Muuttumatta, samassa asennossa hän
istui. Nyt äiti näki, että hänen hampaansa kalisivat. Kädet kuitenkin
yhä pitelivät kiinni kaidepuusta, ikäänkuin ne olisivat jäätyneet
siihen kiinni.
— Aune, alkoi äiti hiljaa ja lujasti, — nyt ei enää saa olla paha.
Jouluun on vain viikko, jouluksi täytyy kaikkien tulla hyviksi. Nyt
nopeasti kotiin.
Hän tarttui koko voimallaan lasta olkapäihin ja nosti hänet alas. Hänen
jalkansa tuntuivat puutuneen koukkuun, niin etteivät tahtoneet oieta.
Äiti ei tietänyt, mikä tässä lapsessa tällä hetkellä oli todellista,
mikä teeskentelyä. Hän ei tietänyt, minkä verran olisi ollut toruttava,
minkä verran osoitettava hellyyttä. Koko hänen olentonsa kärsi siitä,
että pahat voimat olivat ottaneet haltuunsa rakastetun olennon ja ettei
hän voinut häntä auttaa.
Vihdoin pysyi tyttönen jaloillaan ja äiti kuljetti häntä valoa kohden,
joka loisti metsästä. Se oli kodin valo, mutta se tuntui nyt olevan
niin kaukana. Tahdottomana lapsi seurasi, äiti kannatti häntä niin
paljon kuin hän jaksoi. Tämä ei enää ollut teeskentelyä. Lapsi oli
sairas.
Vihdoin he pääsivät sisään ja tulivat Aunen omaan valkoiseen huoneeseen
ja äiti polvistui lapsen eteen ja riisui ja hieroi häntä. Ja siinä
häntä hoidellessaan hän puheli hänelle täynnä rakkautta ja hillittyä
hätää.
— Kuinka Aune saattaa... Tiedäthän sinä, miten se on äidille vaikeaa.
Ajattele, jos sinä nyt sairastut juuri jouluksi. Ja juuri jouluna,
kun mennään isoäitiä tervehtimään ja ollaan kaupungissa monta päivää.
Ja kaupungin kauniiseen kirkkoon mennään ja museoon, jossa Aunella
viimein oli niin hauskaa. Muistatko kaikkia kauniita tätejä — mitä
he sanoisivatkaan, jos Aune olisi poissa. Lasikaapeissa he seisovat
ja hymyilevät aina, mutta silloin he varmaan itkisivät. Kuule... no,
pikku kulta... sinä saat lääkettä, mene nopeasti sänkyyn. Ai, toinen
kenkä vielä... Niin, sellaista se on, kun istuu sillalla pakkasessa.
Eihän äiti mitään pahaa tarkoittanut. Mikset sinä saisi toivoa jouluksi
kultaista peiliä. Mutta äiti ajatteli vain, että kun on niin paljon
lapsia, joilla ei ole leipää... No niin! Nyt äiti peittää oikein
hyvin. Muistatko museossa sitä tätiä, joka oli morsian ja jolla oli
päässä se äärettömän iso kruunu? Senkin tädin me saamme nähdä, jos
paranemme... No, katso nyt, nythän sinun jo onkin lämmin. Nyt me emme
tee isää surulliseksi — eikö totta, kun isä tulee, niin me hymyilemme
isälle, lupaahan oma kulta sen. Katso, isä on niin hyvä, isä tekee
niin paljon työtä, ilman sitä työtä emme ensinkään voisi elää. Isä,
joka niin on iloinnut joulusta! Isä lähtee Aunen kanssa laskettelemaan
alas raatihuoneen mäestä, kun ollaan mummon luona. On paljon lapsia...
aijaijai, nyt tulee pieni koira, se juoksee ja haukkuu, se tahtoo
päästä mukaan! Isä ohjaa jalallaan ja antaa vauhtia. Aune nauraa,
kaikki lapset nauravat, harakkakin nauraa lumisella oksalla — hei, nyt
mennään kuperkeikkaa.
Äiti nauroi, kiihtyneenä omasta kertomuksestaan ja upotti päänsä lapsen
vuoteeseen.
— Mitä? kuiskasi hän. — Äidin kultu, noin, noin, noin! Nyt nauretaan
ja nyt myöskin puhutaan eikä enää murjoteta niinkuin äsken. Ei enää
koskaan!
Hän oli saavuttanut tarkoituksensa: lapsi nauroi. Tai oikeastaan se
purskahti itkuun. Mutta joka tapauksessa se oli äännähtänyt. Nyt se
jo puhuikin, vaikkei tosin siihen tapaan kuin äiti olisi toivonut. Se
sai yhtäkkiä takaisin voimansa, ravisti päätään tyynyä vasten ja sanoi
käheästi, vanhan ihmisen äänellä:
— Minä en tahdo elää.
Siinä sitä taas oltiin.
Äiti veti henkeään ja kokosi voimia uutta taistelua varten. Hänen
täytyi painia tämän uppiniskaisuuden kanssa ja hänen täytyi voittaa.
— Minä tahdon paleltua, jatkoi vanhan ihmisen ääni pienestä valkoisesta
vuoteesta, — minä en tahdo elää, minä tahdon kuolla!
— Vai niin, vai niin! sanoi äiti, painaen alas kyyneliään, kurkku
kuivana.
Hän ei taaskaan voinut päättää, olisiko parempi ruveta laskemaan
leikkiä, vaiko puhumaan hänen tunteilleen. Voittaakseen aikaa meni hän
hakemaan lääkettä ja saneli itselleen siinä lakkaamatta:
Minä en anna häntä pois! Minä en salli mitään viimeisiä keinoja. Hän on
minun, olen yhdentoista vuoden rakkaudella lunastanut oikeuden häneen.
En anna häntä pois. Ja hänkin rakastaa minua. Hänen täytyy minua
rakastaa.
Tämä viimeinen asia se oli ehkä kaikista arin, rakastiko lapsi todella
äitiä?
Kaikki edelliset vuodet olivat olleet täynnä iloista keskinäistä
luottamusta. Ja viime kuukaudet olivat olleet epäluuloista
murjottamista ja vakoilua. Kaikki edellisten vuosien onnen pääoma
tuntui olevan menetetty, yhteinen ilo kuin juurineen revitty maasta.
Saattoiko rakkauden sillä lailla nyhtää ihmisrinnasta? Eikö lapsi enää
rakastanut äitiä?
Yksi vuoden pisimpiä öitä levitti pimeänsä yli Anni Virtalan
taistelujen. Mitä hän oli tehnyt, jonka takia hänelle oli pantu tämä
rangaistus? Oliko ollut rikos ottaa lapsi äidiltä, vaikka hän olikin
huono? Ehkei hän ollutkaan niin huono, ehkä häntä oli parjattu. Vai
oliko ollut rikos rakastaa sillä lailla kuin hän, Anni, oli rakastanut?
Olisiko pitänyt olla kova ja luja? Olisiko lapselle pitänyt ilmaista
kuka hän oli? Oliko ollut valhetta uskotella hänelle, että hän oli
heidän Virtala-puolisojen tytär? Ja oliko kasvatusäiti ehkä vain
omantuntonsa rauhoittamiseksi verhonnut valheensa siihen kauniiseen
kuvitteluun, että hän tahtoi säästää lasta huonon äidin muistolta? Ehkä
hän, Anni Virtala, olikin tehnyt sen vain peläten, että lapsi pakenisi
häntä, hänen rakkauttaan ja hyvää kotiaan, ja menisi sen äidin luo,
joka oli antanut hänelle elämän. Joulu hänet kerran toi — jouluko hänet
nyt vie?
Kunnia, kunnia... rauha... hyvä tahto! soi läpi pitkän unettoman
pimeän. Tämä soitto kuului rannalta sen korviin, joka taisteli
myrskyssä ulapalla. On suloinen sana, joka merkitsee lepoa, mutta se
on olemassa muita varten. Hänkin, Anni Virtala, tunsi joskus rauhan.
Mutta siitä on kauan. Se on enkelien toivotus ihmisille, se on taivaan
joululahja maan lapsille, mutta tämän joululahjan on niinkuin niiden
suurten käsitöiden, joita salaa ommellaan pitkinä iltoina ja jotka
eivät valmistu. Rauhaa ei tule maahan. Taistelu kuuluu maahan ja
kärsimys.
Kaikki oli ollut helppoa silloin, kun oli saanut puhua Antille.
Mutta tästä asiasta ei saanut puhua. Tuossa kuuluivat hänen tasaiset
hengenvetonsa, mutta ei saanut herättää häntä ja sanoa niinkuin
aina ennen: minun on paha olla, auta minua! Juuri Anttia täytyi
tässä asiassa pelätä, juuri Antin hallussa oli viimeinen keino. Tämä
viimeinen keino oli noussut maasta kuin aave. Tämä viimeinen keino oli
aukaissut kuilun hänen ja hänen vaimonsa välille.
Anni Virtala makasi tuskan kourissa. Tie oli noussut pystyyn eikä
hän nähnyt, mihin päin kääntyä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän
päätti: lapsen täytyy tulla järkiinsä, aamulla puhun hänelle! Mutta
hän oli jo liian monta kertaa yrittänyt puhua Aunelle, hän ei enää
uskaltanut luottaa puhumiseen. Ja niin hän taasen joutui kuin kuumaan
lampareeseen, missä ei jalka löydä pohjaa ja missä höyryt tukahuttavat
hengityksen. Miten saattoi Anttikin olla hänelle näin kova? He olivat
viisitoista vuotta olleet onnelliset ja nyt tuli tällainen kuilu.
Rakastiko Antti häntä? Oliko hän koskaan häntä rakastanut? saattoiko
ihminen, joka rakastaa, tahtoa rakastetulleen kärsimyksiä? Tuntui
uskomattomalta, että joulu läheni, että valmistaa sitä iloista iltaa,
jossa loistaa joulukuusi ja annetaan lahjoja, että huomenna piti leipoa
— niitä leivoksia, joita leivottiin vain kerran vuodessa, että piti
ottaa esiin joulukuusenkoristukset, sekin silkkinauha, missä oli sanat:
»Kunnia olkoon...» Kunnia... rauha, hyvä tahto — enkelintoivotuksia,
joita ei maa kykene ottamaan vastaan.
Aamu jo sarasti, kun valvovalle äidille, hänellekin, tuli mieleen
viimeinen keino. Hän päätti koettaa vielä yhtä. Jollei se auta, niin ei
auta mikään. Silloin menköön rikki koko koti. Mutta sitä yhtä hän vielä
tahtoo koettaa. Kun olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut elokuussa,
heidän ollessaan matkalla. Oliko täällä käynyt joku, vai oliko tullut
kirje, vai mitä...
Hän malttoi tuskin odottaa nousun aikaa. Hän malttoi tuskin odottaa
hetkeä, jolloin näkisi Aunen. Hänessä eli sittenkin salainen toivo,
ettei viimeistä keinoa tarvitsisi käyttää, vaan että lapsi ehkä
sittenkin taipuisi ilman. Ei...!
Hän tuli huoneeseensa ja huomasi, että tyttö kiireesti vetäytyi
peitteeseen. Hän toivotti hyvää huomenta — tyttö ei vastannut. Hän tuli
vuoteen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen: tyttö oli nukkuvinaan.
Antti astui hiljaa huoneeseen. Anni sanoi hänelle, että lapsi nukkuu.
Hän valehteli. Hän oli selvästi nähnyt, että lapsi oli valveilla. Mutta
hän pelkäsi Antin kylmiä sanoja. Kuitenkin auttoi hänen valheensa
huonosti, sillä kouluun lähtiessä Antti lausui, ikäänkuin hän olisi
arvannut kaikki tyynni:
— Näetkö nyt, Anniseni, ei mitään tästä tule. Etkö jo ymmärrä itsekin,
että tästä täytyy tulla loppu? Minä en enää jaksa kuunnella sinun
livertelyäsi ruokapöydässä: »Tahtooko pikku kulta... Ota, pikku
kultu... Kas noin, pikku kultu...» Sellainen on syntiä. Se sopii juuri
nyt niin hyvin. Varmaan isäkin jouluna kaipaa lastaan tavallista
enemmän. Minä kirjoitan tänään, ehdin saada vastauksen, ehdin käydä
viemässä tytön ja ehdin vielä kotiin jouluillaksi. Eikö näin ole paras
Anniseni?
Mies esitti kysymyksensä arkaillen ja hämmästyi vaimonsa ääntä, kun
tämä kylmästi vastasi:
— On. Varmaan on. Tee niinkuin olet aikonut. Annamme tytön lähteä.
Mies yritti taasen lausua jotakin sovittavaa, mutta vaimo oli jättänyt
huoneen. Hän oli hyvin kalpea. Mitä hän aikoi? Mitä hän ajatteli?
Anni Virtala sytytti miehensä työpöydän ääressä kynttilän ja läksi
takaisin eteiseen. Siellä hän avasi oven kylmiin, kapeihin portaisiin
ja alkoi astua. Hänen polviinsa koski ja häntä paleli. Lukot vinkuivat
ja ovet narisivat. Täällä ylhäällä ei oltu käyty sitten kesän, tätä
huonetta käytettiin vain lämpimän vuodenajan vallitessa. Tuossa seisoi
hänen äitivainajansa pieni kirjoituspöytä — se oli joutunut tänne,
koskei se sopinut yhteen uusien huonekalujen kanssa alhaalla. Ja hyvä
oli muutenkin ollut, että se oli täällä. Tämän pöydän laatikossa
säilytti Anni vanhaa virsikirjaa, jonka sisällä oli jotakin, jota ei
kukaan saanut lukea. Kerran olivat kaikki saaneet sen lukea, mutta
se oli jo unohtunut ja sitten se oli ollut salaisuus, jota ei saanut
ilmaista. Ei vuosikausiin Anni ollut avannut laatikkoa, se oli hyvin
säilyttänyt salaisuutensa. Nyt sen täytyi se ilmaista. Se oli viimeinen
keino.
Anni Virtala astui alas, toisessa kädessä kynttilä, toisessa vanha
virsikirja. Kun hän lähestyi lapsen huonetta, iski häneen vielä kerran
ajatus: ehkä Aune iloisesti juoksee vastaan niinkuin entisaikoina...
Mutta lapsen pienet jalat veivät aivan toisaalle. Äiti näki hänen
aamuhämärässä ponnistavan pihamaalla siltaa kohti. Hänen oli siis
täytynyt olla hyvin nopea käänteissään, koska hän nyt oli matkalla
sillalle.
Äidin parahdus portailta oli niin hätääntynyt, että lapsi pysähtyi.
Vieläpä hän päästi äidin tulemaan luokseen ja seurasi häntä sisään.
Aamussa, joka työläästi valkeni, he nyt istuivat ja puhuivat, puhuivat
työläästi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään. Siitä tuntui tulevan
jonkinlainen kuulustelu, jossa syyttäjää pidettiin — piinapenkissä.
Syytetty kohteli kiusaajaansa epäluuloisella ynseydellä ja syyttäjä
teki työtään vastenmielisesti, ikäänkuin jonkin armottoman mahdin
pakottamana.
— Aune, nyt sinä istut hiljaa ja vastaat kaikkeen.
— Minun käteni...!
— Koskiko? Mitä sinä sitten juokset ulos, vaikka tiedät että se on
kielletty. Kuule, miksi sinä olet noin epäystävällinen isälle ja
äidille? Mitä se merkitsee? Etkö ymmärrä, että meidän täytyy rangaista
sinua, jollet tottele hyvällä. Sinä naurat — se ei ole kauniisti tehty.
Äiti ei ensinkään tunne sinua. Sinä olet ollut hyvä ja suloinen lapsi
ja me olemme rakastaneet sinua — mikä sinulle on tullut? Koeta puhua...
Ei, sinä et pääse minnekään. Sinä vastaat nyt!
He saattoivat hiljaisuudessa kuulla toistensa sydänten lyövän. Ne
olivat kuumia, tuskallisia sydämenlyöntejä. Mutta lievennystä ei
kuulunut eikä apua.
— Aune, alkoi taasen äiti, — sinä olet lapsi ja me olemme koettaneet
säästää sinua kaikesta kovasta ja surullisesta. Me olemme tahtoneet
antaa sinulle huolettoman lapsuuden. Mutta sinäpä et käyttäydy niinkuin
lapsi, vaan niinkuin... niinkuin vanha ihminen, joka on hyvin tyhmä.
Löytyy sellaisia tyhmiä vanhoja ihmisiä... Aune, mitä sinulle tapahtui
sillaikaa kuin olimme isän kanssa matkalla — sinun täytyy se sanoa!
No, katso, tiesinhän minä, että sinulle oli jotakin tapahtunut! Mutta
mikset heti tullut sitä kertomaan. Ajattele, kuinka monta kuukautta nyt
olet kärsinyt ja pitänyt koko kotia tuskan vallassa. En ole tahtonut
sinulta kysyä, olen odottanut, että itse kerrot. Joku vieras kävi
täällä ja puhui sinulle jotakin — niin, niin, minä näen sen sinun
kasvoistasi. Olisithan nyt voinut olla niin hyvä ja kertoa! Kuka se
oli? No niin, minä tiedän mitä hän on sanonut ja mikä sinut on tehnyt
niin levottomaksi. Me aioimme isän kanssa sanoa sen sinulle vasta kun
olisit suuri. Mutta koska sinä sen nyt tiedät, niin voithan kuulla
kaikki.
Hän haparoi käteensä virsikirjan ja etsi lehtien välistä. Siellä oli
kuivia kukkasia, jokin kiiltokuva, sekä mustalaitainen, ristillä
varustettu sanomalehtiote. Hän ei nähtävästi etsinyt niitä ja kuumeni,
kun ei heti löytänyt mitä haki. Vihdoin hänen kädessään sitten oli
pieni, kellastunut paperi, jossa oli painettua kirjoitusta.
— Lue tämä. Kun sen olet lukenut, et enää ole lapsi. Me olemme
tahtoneet sinua säästää, mutta sinä tahdot nähtävästi toista. Eikö niin?
Nyt sai lapsi suunsa auki ja vastasi vanhan ihmisen tietoisuudella:
— Tahdon!
Äiti näki hennon tyttösen lyhyessä lapsenhameessaan ottavan
kellastuneen paperinpalasen ja astuvan ikkunan luo, jonne lumen
valkeus hohti. Sillä oli pitkät, kapeat ranteet ja se luki tavaten.
Anni Virtala osasi uutisen ulkoa: Luonnoton äiti. T.k. 12 p:nä
aamuhämärissä paiskasi muuan äiti vuoden vanhan lapsensa Vuolteen
virtaan tarkoituksessa surmata hänet. Lapsi takertui kuitenkin kiinni
pensaisiin rannalla, josta hyvät ihmiset sen pelastivat. Luonnoton
äiti, joka on sivistynyt nainen, istuu luonnollisesti lukkojen takana
odottamassa tuomiotaan.
Anni Virtala taisteli kyyneliä vastaan, mutta lasta ei tieto ollut
järkyttänyt. Hän ymmärsi heti, ketä uutinen tarkoitti, eikä kysynyt
mitään selitystä. Vihdoin levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän lausui
kiihkeästi:
— Miksi he pelastivat minut, miksi he pelastivat minut! Olisivat
antaneet hukkua. Ah, olisivat! Kyllä minun oma äitini tiesi, mikä
minulle oli hyvä! Minun oma äitini...
Viime sanoja hän toisti hiljaa itsekseen ja kapusi sohvankulmaan,
ikäänkuin häntä olisi palellut. Syntyi pitkä äänettömyys.
Kasvatusäiti ymmärsi nyt, että kaikki oli menetetty. Hän ei enää
kysellyt, kuka lapsen oli kohdannut silloin kesällä. Hän taisteli
tunnetta vastaan, joka tuhansilla siteillä oli yhdistänyt hänet tähän
vieraaseen lapseen. Ne olivat kaikki nyt katkottava. Mitä pikemmin,
sitä parempi.
— Missä minun oma äitini nyt on? kuului väristen sohvankulmasta.
— En tiedä.
— Onko hän vielä vankeudessa?
— Ei. Hänen tekonsa selitettiin tapahtuneen hetkellisen mielisairauden
tilassa. Hän pääsi heti vapaaksi.
— Miksen minä päässyt hänen luokseen?
— Isäsi ei tahtonut.
— Isä oli paha!
Oli kuin jotain olisi kuollut kasvatusäidissä ja hän sanoi kylmästi:
— Nyt sinä pääset oman äitisi luo.
Hiljaisuus heidän ympärillään pysähtyi yhtäkkiä äskeisessä kiihkeässä
kulussaan ja siihen tuli jotakin lauhaa ja sovinnollista.
— Pääsenkö minä? kysyi lapsi. — Pääsenkö minä tosiaan?
— Pääset. Tänään. Heti. Jos tahdot.
— Josko tahdon? Heti. Oi, minä pääsen oman äitini luo!
— Isäsi... nimittäin minun mieheni — miksi me nyt häntä kutsuisimme,
sillä tietysti et enää tahdo sanoa häntä isäksi: Antti setä kirjoittaa
isällesi. Antti setä vie sinut...
— Oi, minä pääsen oman isäni ja äitini luo...
— Minä luulen, etteivät he asu yhdessä.
— Äitini luo minä sitten tahdon!
— Isäsi voi ehkä sanoa, missä äitisi on. Luulen, että äitisi on mennyt
naimisiin toisen kanssa.
— Sitten minä menen isän luo!
— Niin, varmaan isäsi tulee iloiseksi. Hän on hyvin yksin.
— Eikö minun isäni ole mennyt naimisiin?
— Ei.
— Minä menen sitten oman isäni luo.
— Niin, hyvä on, pikku Aune. Panemme sitten vain kokoon vaatteesi ja
tavarasi.
— Minä en ota kaikkia nukkia. Yhden pitää jäädä tänne. Inkerin pitää
jäädä tänne.
— Eihän toki, pikku Aune. Inkeristähän sinä pidät kaikkein enimmän.
— Niin, mutta, äidin tulee ikävä.
— Enhän minä enää ole äitisi. Sinähän nyt menet oman isäsi ja äitisi
luo ja otat kaikki mukaasi etkä koskaan enää palaa tänne.
— Enkö minä koskaan enää palaa tänne?
— Et tietystikään. Se oli niin paha, että sinut otimme. Ja ettemme
kertoneet sinulle, että sinulla on oma isä ja äiti siellä Vuolteella.
Mutta onhan kaikki nyt hyvin kun sinä pääset heidän luokseen. Olipa se
hyvä, että vieras silloin kesällä kertoi sinulle kaikki.
— Hän sanoi, että hän heti tunsi minut. Että olin niin äidin näköinen.
Sillalla hän tuli. Hänellä oli kuorma kiviruukkuja. Minun oma äitini
oli ostanut häneltä. Hän sanoi, että minun äitini oli kaunis ja että
minun isäni oli harmaapäinen. Hän lupasi mennä kertomaan äidille missä
minä olen. Ja sitten hän nauroi ja sanoi, että kyllä se tulee ja noutaa
minut, jollei ennen niin jouluna. Se on sellainen iloinen ihminen ja
niin nuori. Se antaa kultaisen peilin ja kauniit vaatteet... Se on
rikas...
— Missä mummo oli, kun sinä tapasit vieraan miehen?
— Mummo oli salissa. Oli vieraita. Mies otti minut kuormalleen. Minä
menin kirkolle asti. Mies olisi ottanut kauemmaksikin, mutta minä en
tahtonut.
— Pieni Aune, kuule, mutta entä jos oma äitisi tulee nyt ennen joulua
ja noutaa sinut?
— Niin, minä olen odottanut häntä.
— Ajattele, jos hän tulisi. Olisipa se hauskaa. Puepa nyt nuket
valmiiksi, että voitte lähteä vaikkapa jo tänään. Ja pane kokoon
kirjasi. Älä unohda koulutodistuksia. Niitä sinä tarvitset.
— Äiti, mihin äiti menee?
— Hakemaan matkalaukkua. Mutta vieläkö pikku Aune nyt sanoo »äiti».
Enkö minä nyt vain ole Anni täti, kun sinulla on oma äiti?
— Miksei äiti sano »pikku kultu»? Se on ikävää.
Äidin täytyi hillitä itseään, ettei näyttäisi, miten iloiseksi hän
yhtäkkiä tuli. Hänen olisi tehnyt mieli ääneen nauraa. Hän tuskin
malttoi odottaa Antin tuloa. Vakavana hän sanoi:
— Voinhan minä sanoa, jos sinä tahdot. Mutta oma äitisi tahtoo varmaan
sanoa niin.
— Isän luo minä menen! Oman isän...
— Niin, niin. Laitetaan kaikki vain kuntoon.
Hetkisen vallitsi talossa tarmokas toimintahalu. Rouva Virtala kantoi
huoneeseen pinkkoja liinavaatetta ja pukuja. Aune veti auki laatikkoja
ja kokosi kirjojaan. — Minkä puvun Aune tahtoo matkalle? Ehkä tämän
sinisen, se on lämmin.
— Niin, sen sinisen.
Tähän kulmaan minä panen joululahjat. Aune ottaa auki vasta
jouluaattona. Ehkä sinä vietkin omalle isälle ja äidille mitä olit
aikonut antaa täällä. Se on niin hauskaa, kun sinulla on heille
joululahjoja.
— Äiti, onko sinusta noin hauskaa, että minä lähden pois?
— Ei toki. Olen hyvin surullinen. Mutta onhan hauska, että sinun nyt
tulee hyvä.
* * * * *
Kun äiti hetken perästä tuli huoneeseen, tapasi hän tyttösen täydessä
itkussa.
— No, mutta pikku Aune... ethän nyt noin itke. Sinusta tuntuu ensin
vähän ikävältä, mutta kyllä sinä pian unohdat meidät. Kirjoitatko sinä
sitten joskus, jos oma isäsi ja äitisi antavat?
Lapsi ei vastannut, käänsi vain selkänsä kasvatusäidille ja repi
nenäliinansa kulmia.
— Pidetäänkö vähän kiirettä, Aune. Pian tulee isä... Antti setä,
tarkoitan. Antti setä ei pidä siitä, että itketään. Katso nyt,
Inkerikin on aivan arkivaatteissaan.
Lapsi ravisti kasvatusäidin kädet olkapäiltään.
— Äiti ei yhtään välitä minusta. Ei kukaan välitä minusta. Paras onkin,
että lähden enkä koskaan tule, enkä kirjoita! En koskaan!
Lapsi karkasi kasvatusäidin ohi ja heittäytyi rajusti lattialle. Ja
siinä se ääneen itki, kasvot kovia, kylmiä siltapalkkeja vasten.
— Ei kukaan välitä minusta, ei kukaan!
Anni Virtala laskeutui polvilleen permannolle ja nosti syliinsä lapsen
vaalean pään. Hän vangitsi myöskin syleilyynsä lapsen riuhtovat kädet.
Hän kuiski hänen korvaansa, miten hän häntä rakastaa, miten ei hän
päästä häntä luotaan, miten hän pitää häntä lapsenaan niin kauan kuin
elämää kestää. Jos hän olisi hänen oma lapsensa, ei hän voisi hänestä
enemmän pitää. Joulu lähenee — he viettävät sen yhdessä, yhdessä he
valmistavat joulumakeiset, yhdessä he koristavat kuusen eikö niin?
Lapsen käsivarret kietoutuvat äidin kaulaan, hän painoi pään äidin
rintaa vasten ja itki ja nauroi siinä, kunnes sanoi tahtovansa nukkua.
Äiti piteli häntä siinä, soudatellen häntä niinkuin silloin, kun hän
oli pieni. Viimeinen keino oli auttanut.
Yksi vuoden lyhimmistä päivistä valkeni ja kotiin jonka ristiriita
äsken oli uhannut hävittää, soi nyt joulun juhlasävel.