Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tapahtui Virtala-aviopuolisoiden
välillä vihdoin se keskustelu, jonka he pitkin syksyä olivat
vaistomaisesti tunteneet tulevan ja jota he olivat koettaneet siirtää.
Vaimo astui nopeasti miehensä työhuoneeseen, hartioillaan liina ja
kädet vielä jauhoissa leipomisen jäljeltä. Hän ei huomannut, mitä hän
muuten tuskallisen huolellisesti otti lukuun: nimittäin, että hänen
miehensä oli työssä. Hänen huuliltaan pääsi puoli-itkussa:
Minä en ymmärrä... minä en tiedä... Antti, mitä me teemme?
Mies nosti päätään ja loi silmälasien yli katseen pöydän taakse, jossa
hänen vaimonsa korkea, vaalea olemus häämötti.
— No...? Tietysti taas Aune? Onko hän yhä jatkuvasti paha? Sinä kysyit,
mitä hän toivoisi joululahjaksi — olihan se niin? Ja tyttö vastasi:
kultaisen peilin — olihan se niin? No katso nyt, tätä olen kauan
pelännyt.
Mies kävi tarkkaavaksi vasta kun hänen vaimonsa vastaus viipyi.
— Ei, sanoi vaimo, hieroen viluisia käsiään, — paljon pahempaa. Hän
ei enää sano mitään... Hän vaikenee. Hän tekeytyy mykäksi. Ei vastaa
mihinkään. Jos minä kysyn, niin hän vain tuijottaa eteensä. Hän ei
räpäytä silmää. On kuin hän olisi lyönyt vetoa jonkun kanssa, että hän
viisi minuuttia, kymmenen minuuttia...
Mies hymähti ja heilautti kättään.
— No mutta, anna hänen tuijottaa ja voittaa vetonsa, älähän nyt noin
kiihdy...
— Hän on ulkona, hän istuu sillalla ja tuijottaa veteen...
— Kyllä hän tulee, jahka hänen on tarpeeksi kylmä.
— Ei kuule, on lähes kymmenen astetta. Neljännestunnin olen häntä
houkutellut. Olen puhunut kauniisti olen uhannut. En enää ymmärrä. Jos
sinä menisit..
— Se vielä puuttuisi. Kun on siinä iässä, niin jo sitä löytää kotiin,
kun kylmä tulee.
— Hänen on niin kylmä, että hän on sinisenä, mutta hän ei liikahda.
— Tjaa, mitä minä sille voin.
— Mene ja tuo hänet sisään.
— Mutta eikö sinussa todella ole sen enemmän kasvattajanvikaa. Kun
lapsi on kahdentoista vanha, täytyy sen omassa nahassaan saada kokea
oikuttelemisen seuraukset. Anniseni, Anniseni...
— En nyt tahtoisi, että hän juuri jouluksi sairastuisi.
— Olen, suoraan sanoen, pelännyt tätä koko ajan. Ottolapset ovat
vaarallinen asia.
— Mutta itsehän sinä hänet meille toit. Näen sinut vieläkin silmieni
edessä, kuinka astuit sisään... Et riisuutunut eteisessä, vaan tulit
makuuhuoneeseen asti. Siellä avasit turkkisi — se oli isä-vainajan
sudennahkaturkki, se, jota hän aina käytti tarkastusmatkoillaan — ja
laskit eteeni vuoteelle käärön. Pelästyin, en käsittänyt mikä se oli.
»Tästä saat joululahjan», sinä sanoit ja hymyilit... Minä ymmärsin jo,
mitä olit minulle tuonut ja samassa kuulin lapsen itkua, tuota itkua,
jota niin olin toivonut kerran saavani kuulla oman lapseni suusta...
— Mutta älähän nyt noin tavattomasti kiihdy. Minä, minä hänet toin —
kuinka monta kertaa olenkaan sitä katunut! Sääli minun oli tullut,
sääli lapsuudenystävää, joka rukoili ja rukoili: »Pelasta lapsi, vie se
nyt juuri, kun äiti niin suunnattomasti on rikkonut sitä vastaan. Minä
en voi sitä suojella, minut hän aina löytää eikä lakkaa kiusaamasta
lasta minulta. Sinun luoksesi ei hän tule. Teillähän ei ole lasta...»
Näin hän puheli, Väinö poika, jonka vieressä olin istunut koko
kouluajan. Minä muistin, ettei meillä ole lasta ja ettei meille tule.
Muistin miten onneton sinä olit ollut, kun tuo tuomio julistettiin.
Minä ajattelin sinua, sinä olit joskus puhunut, että jos ottaisimme
jonkun orvon...
— Niin olin, niin olin. Mutta tämä ei ollut orpo...
— Ei, sen pahempi.
— Jos se olisikin ollut orpo, niin ei se koskaan olisi esiintynyt näin
katkerana ja vaativana.
— Mutta uskoohan se, että vanhemmat ovat kuolleet.
— Kuka sen tietää. Minä pelkään, että hän aavistaa.
— Kuinka hän voisi aavistaa. Eihän täällä kukaan sitä tiedä. Jos
asuisimmekin siellä... siellä, Vuolteella. Mutta nyt on välimatka liian
suuri.
— En tiedä, mitä uskoisin. Täytyy olla jotakin, jota me emme tiedä ja
joka on vaikuttanut tämän muutoksen. Tätä kauheaa tilaahan nyt jo on
kestänyt syyskesästä. Mitä tapahtui lapselle silloin, kun me olimme
poissa?
— Silloinko elokuussa? Ei mitään — mitä hänelle olisi voinut tapahtua?
Isoäitihän oli täällä.
— Sitä juuri minä pelkään: jos hän olisi jollakin lailla...
— Mutta tyttöseni, isoäitihän pitää lapsesta. Hän on minulle itselleni
sanonut, että hän pitää Aunesta ikäänkuin hän todella olisi hänen
poikansa lapsi.
— Olisiko lapsi voinut saada käsiinsä jonkin kirjeen?
— Eihän ole mitään kirjeitä. Niin, ne pari kirjettä, jotka olen
säästänyt kaiken varalta. Toinen kuvaa luonnottoman äidin kauheaa
tekoa, toinen... Ne ovat täällä, lukkojen takana. Muut olen kaikki
polttanut. Eikähän Väinö enää ole viime aikoina kirjoittanut. Minusta
on joskus tuntunut, että hän mahtaa olla sairaana.
— Sitten minä en tiedä... En käsitä mitä teen. Jotakin on tapahtunut,
jota emme tiedä. Hän oli aivan muuttunut, kun me palasimme kotiin. Hän
katsoi minuun kuin petturiin. Ja minä tunsin olevani petturi — niin,
niin, en tiedä mistä syystä. Sillä en ole tahtonut pettää, en ole
tahtonut pahaa. Rakastan lasta kaikella sillä rakkaudella, jonka olisin
antanut omille lapsilleni, jos minulle niitä olisi suotu...
— No, katso nyt! Ja kuitenkin syytät minua siitä, että Aune on talossa.
— Syytänkö minä? Mutta Antti...
— No, no, miksi sitä kutsuisin.
— Sinähän syytät minua siitä, että ikävöin lasta ja että sinä minun
tähteni toit tämän...
— Säälivää sydäntäni minä syytän. Se on sellaista halpa-arvoista
hyvyyttä.
— Hän sairastuu, jollemme saa häntä pois sillalta.
— Väinö osasi lahjoa minut. Hän kuvasi, miten tuo nainen oli hänet
lumonnut ja miten hän sitä vihasi ja rakasti ja miten hän pelkäsi,
että se etsisi lapsensa vaikka maan alta. Minä olin lapsellinen siihen
aikaan. Minä kuvittelin, että kasvatuksella voisi lannistaa luonnon.
Tässä minä nyt istun ja luonto nauraa minua vasten silmiä. Huonon isän
lapsen voi vielä sittenkin pelastaa, mutta ei huonon äidin...
— Etkö sitten tahdokaan minua auttaa?
— No, vieläkö hän yhä on sillalla? Ehkä hän jo on kotona...
— Näethän itse tuolla sinisen nutun ja valkoisen lakin.
— Mitä minä enää näkisin. Onhan jo ihan pimeä. Kyllä sinä suuresti
liioittelet tämän asian. Onhan tällaisia kohtauksia ennenkin ollut.
Ainakin joitakin pienempiä. Minä alan niihin jo väsyä, tiedätkö...
— Sinä sanot sen ikäänkuin syyttäisit minua. Luuletko, että ne minulle
ovat hauskat.
— Suo nyt anteeksi, mutta sinä olet hemmotellut tyttöä. Hän olisi
vaatinut paljon lujempaa kuria. Sellaisen äidin lapsi!
— Jumalan tähden, älä toki puhu niin ääneen. Aune on niin arka, niin
kummallinen — minä en voi olla hänelle kova.
— No niin, kärsi siis seuraukset ja koeta tulla hänen kanssaan toimeen.
— Mutta etkö nyt voisi auttaa minua?
— Neuvon sinua: älä hemmottele häntä. Ajattele vähän, mitä teet, kun
esimerkiksi pidätät häntä poissa koulusta ja toverit näkevät hänen
terveenä juoksentelevan ulkona.
— Hänen hermonsa ovat aivan pilalla.
— Tällä kasvatuksella eivät ne ikinä parane. Tiedän... älä nyt pahastu,
mutta minä pelkään, että me olemme pakotetut...
— Mitä?
— Niin, minusta vain tuntuu, ettemme saa hänestä ihmistä, että hän
menee meidän käsissämme piloille, että täytyy ryhtyä johonkin.
— No niin, puhu, puhu, miksi keskeytät.
— Mutta älä nyt noin hermostu. Hänen parastaanhan minä ajattelen.
Rouva Virtala vapisi. Turhaan koetti hän mieheltään peittää, miten asia
oli hänelle kohtalokas.
— Sanoisit nyt kaikki yksin tein. Minä näen, että sinä haudot jotain
kauheaa.
— No mutta Anniseni, en uskalla puhua mitään.
— Puhu toki, olenhan aivan tyyni. Mitä tarkoitat, että tekisimme.
— Niin, minä vain pelkään, että meidän on ryhdyttävä viimeiseen keinoon.
— Mitä? Mitä sinä sanoit? Viimeiseen keinoon? Mikä se on? Et ole
minulle siitä koskaan puhunut. Tarkoitatko, että... löisit lasta...?
— En.
— Et? No mitä sitten? Etkö nyt voisi sitä minulle sanoa.
— Oletpa sinä aivan sairas.
— Johan vähemmästäkin. Ajattele toki, mitä minulle olet sanonut:
viimeiseen keinoon. Mitä tarkoitat tällä viimeisellä keinolla?
— Mutta Anniseni, pitääkö meidän elämämme mennä rikki tämän vieraan
lapsen takia?
— Voitko sanoa, että hän on vieras, kun yksitoista vuotta olemme
pitäneet häntä omanamme?
— Tjah, ei hän kuitenkaan ole meidän lihaamme ja vertamme...
— Ei, mutta meidän henkeämme...
— Ohoh, kumpiko meistä hänelle on antanut taipumukset tuohon
inhottavaan oikuttelemiseen? Ei, kyllä ne ovat peräisin mamma-diivasta.
— Mitä sinä tarkoitat viimeisellä keinolla? En saa mitään rauhaa
ennenkuin tiedän, mitä tarkoitat sillä.
— Noo... en mitään.
— Älä luule, että minua petät.
— Sanoin sen vain, kun olit niin kiihtynyt.
— Ei, sinä tarkoitat sillä jotakin. Tunnusta vain. Mikset ennen ole
minulle sanonut, että sinulla on jo jokin »viimeinen keino».
— En koskaan ole nähnyt sinua näin kiihtyneenä.
— Joulu lähenee. Ja meillä on tällaista.
— Lähde nyt itse komentamaan tyttö sisään. Katso jos hän olisi poika,
niin minä kyllä hoitaisin hänet, mutta tytöstä täytyy sinun pitää huoli.
— Minä menen, mutta sano tuo viimeinen keino. Voithan nyt sanoa. Ei
suinkaan se nyt sellainen ole etten voi sitä kuulla. Et suinkaan sinä
aio heittää lasta alas virtaan, tai pistää lumihankeen, tai...
— En. Mutta voin lähettää hänet takaisin hänen isälleen. Sen sanoin
Väinölle jo silloin, että jollemme saa hänestä ihmistä, niin lähetämme
hänet takaisin.
Mies näki, miten hänen vaimonsa vasempi käsi suonenvedontapaisesti
vetäytyi nyrkkiin ja kohosi sydämen kohdalle. Hetkisen vaikenivat
molemmat. Miehen teki mieli lausua jotakin sovittavaa, mutta hän
ajatteli, että Annia joskus täytyi karaista pienellä kovuudella, muuten
pääsi hänen luontainen lempeytensä niin voitolle, että lapsi sai tehdä
kokonaan mitä tahtoi. Hän vaikeni siis ja koetti palauttaa katseensa
vihkoläjään edessään. Hän näki kuitenkin jokaisen vaimonsa liikkeen.
Annin silmät sulkeutuivat hetkeksi ja hän veti syvältä henkeään.
Kalpeniko hän, vai valoko lampunvarjostimen alta loi hänen ylitseen
noin oudon varjon? Sitten hän yhtäkkiä vetäisi huivin hartioidensa
ympärille ja nousi. Sanaa lausumatta ja varpaisillaan hän jätti huoneen.
Tällaista oli viime aikoina tapahtunut monta kertaa. Tuo vieras lapsi,
jossa äidin luonne yhtäkkiä oli puhjennut esiin, oli tärvellyt heidän
hermonsa ja uhkasi viedä koko heidän kotoisen onnensa. Niinkuin he
olivat kiintyneet lapseen ja niin hyvin kuin kaikki oli näyttänyt
onnistuvan, ja nyt... sittenkin... Kymmenen vuoden työ osoittautui
turhaksi. Olipa ollut hyvä, että Väinölle tuli sanotuksi silloin, että
jollei tytöstä tule kalua, niin hän saa palata isän luo.
Tähän tapaan ajatteli mies, koneellisesti pakottaen katseensa
vihkopinkkaan.
Vaimo ajatteli, vinhaan astuessaan pitkin lumista tannerta: