SYDÄMET

Heinz Blume, pianisti, teki vielä pari lyhyttä kumarrusta saliin päin

ja asteli nopeasti taiteilijahuonetta kohden, missä hänen vaimonsa

ja impressario odottivat. Suosionosoitukset salissa myrskysivät näin

ohjelman loppupuolella entistä voimakkaammin, yleisöä oli tunkenut

soittolavan juurelle ja sitä oli juhlahuoneen nurkkauskin täynnä.

Taiteilijan täytyi pujotella eteenpäin, käsien pauke soi kuin

raesade ympärillä. Heinz Blume kulki hartiat kumarassa ja kun ovi

oli sulkeutunut hänen jälkeensä, haki hän nenäliinan ja pyyhki hikeä

otsaltaan. Hän syöksyi suoraan impressariota kohden ja yhä pyyhkien

kasvojaan hän nopeasti puhui:

— Minä sanoin: ei Steinwayta... Enkö minä sanonut...? Tahdotteko

todella tappaa minut? Diskantti on kuin tikari, joka ääni on

tikarinpisto. Basso lyö kuin moukari. Eikö teillä ole hermoja? Minulla

on, jumal' avita. Minähän sanoin teille. Ja te lupasitte. Koko maailma

tietää, etten minä voi soittaa Steinwaylla. Koko Eurooppa, Amerikka,

Australia. Baselissa peruutettiin konsertti... loppuunmyyty huone —

peruutettiin...

Impressario kohautteli olkapäitään ja kuunteli levollisena taiteilijan

vuodatusta. Hänellä ei ollut mitään lisättävää. Hän oli jo sanonut,

että kaupungin Bechstein oli loppuun soitettu, että uusi oli tilattu ja

että sitä odotettiin joka päivä. Tässä soittokoneessa ei ollut mitään

vikaa, se oli päinvastoin harvinaisen hyvä. Corinna Diels oli sanonut,

ettei hän missään ollut nähnyt parempaa. Kai Corinna Diels jotakin

ymmärsi hänkin.

— En sano ettei soittokone ole hyvä, puhui taiteilija sillä hillityn

tiivistetyllä äänellä, jolla hän oli tottunut puhumaan tällä

etäisyydellä yleisöstä. — Mutta kun nyt kerran minä en voi soittaa

sillä. En saa esiin mitään, ettekö ymmärrä.

— Menkää kiittämään, menkää kiittämään, herra Blume, huomautti

impressario, kirjakauppias Mattson kuivasti. — Jahka ensi kerran

tulette, saatte soittaa Bechsteinillä.

— En ikänä tule, äänsivät Blumen kuumeiset huulet. — Ensi kerralla

esitätte minulle häkilän ja vaaditte, että sillä saan esiin Bachin

Chaconnen. Mieluummin soitan höyläpenkillä. Tapatte minut...

— Menkää saliin, menkää saliin, herra Blume, toisti impressario, —

ettekö kuule.

Rouva Blumen käsi laskeutui taiteilijan käsivarrelle.

— Heinz, kuuletko kuinka yleisö on ihastuksissaan. Se meni niin hyvin.

Lähde saliin, Heinz...

Hän avasi oven ja taiteilija tuli keskelle kättenpauketta,

sähköittyneitä katseita, koko tuota haltioitumisen auerta, jota voi

verrata kylpyyn tropiikin meressä, kun agave ja oleanderi kukkivat

rannalla. Alhaalla ikkunarivin luona seisoi joukko nuoria tyttöjä. Se

oli tyttölyseon yläluokka. Noiden nuorten olemus oli ainoana hehkuna

ja he hakkasivat yhteen käsiään niin että olkapäät hytkyivät. Joka

lyönti sanoi: en jaksa enää, mutta yhä vain he hakkasivat, hymyilivät

ja huokailivat. Eturiveissä istui vanhempaa väkeä, herroja ja naisia,

hekin taputtivat ja katselivat toisiinsa ikäänkuin kysyäkseen

toisiltaan oliko tämä unta vai totta. Penkin päässä istui vanha herra,

joka ei taputtanut eikä tömistellyt jalkojaan, hän vain nyökytti

päätään ja tuijotti taiteilijaan. Heinz Blume kumarsi joka taholle.

Hänen kumarruksensa oli lyhyt ja hermostunut ja pian hän jälleen

oli matkalla tungoksen läpi taiteilijahuonetta kohden. Siinä niitä

oli vanhenevia naisia, jotka tahtoivat nähdä häntä likeltä niinkuin

lapset tahtovat katsella lintua, jonka he ovat saaneet satimeensa —

ihminen on sama kaikkialla, täällä napapiirin luona ja päiväntasaajan

seuduilla. Blume kumarsi kaikkia noita maireita, kyyneltyviä kasvoja

kohden ja ajatteli Steinwayta, jonka hirvittävän terävät diskanttiäänet

yhä vasaroivat hänen korvissaan, käsivarsissaan, olkapäissään ja aina

ylös aivoihin asti. Vaikka nuo hyvät ihmiset tässä taputtaisivat

aamuun asti, niin hän ei enää voi koskettaa tuohon flyygeliin. Ja se

Beethoven, joka vielä on jäljellä, sitä hän ei voi soittaa, hänen

sormiensa päät menevät halki ikäänkuin piikeillä puhkaisten. Hänellähän

on vaimo ja kolme pientä lasta — ei hän voi tällä lailla antaa

tappaa itseään. Aivan ovensuussa seisoi pieni nainen, hartioillaan

espanjalainen huivi, ja samalla hetkellä, jolloin Blume avasi oven,

solui tämä toimeliaasti taiteilijahuoneeseen ja puhui täyttä vauhtia,

silmissä kyyneleet:

— Jotakin niin ihmeellistä... taivaallista...! Meidän yleisö on

hemmoteltu, tänne tulee kaikkein suurimmatkin taiteilijat, useimmat

soittavat tyhjille huoneille, mutta jotain tällaista emme ole kuulleet.

Tahtoisin välttämättä saada hetkisen tavata teitä, herra Blume: eikö

sopisi huomenna? Mutta teidän täytyy kai mennä saliin, yleisö on

hullaantunut teihin... Oi teidän fortenne... ja entä pianissimonne!

Kuin huokaus. Mutta menkää, menkää saliin. Elän sellaisessa

jännityksessä tämän viimeisen Beethoven-numeron tähden. Vain yhden

ainoan kerran olen kuullut sen konserttisalissa. Mutta se onkin niin

suunnaton. Tuskin voin odottaa, niin haluan kuulla tätä sonaattia.

Mitä? Anteeksi, hyvä herra Blume, kiirehtikää saliin, ne taputtavat

kätensä verille. Kas kun ihminen, joka on opettanut pianonsoittoa

neljättä kymmentä vuotta kaikenkaltaisille lahjattomuuksille, tapaa

ideaalin, niin...

Rouva Blume otti vanhan soitto-opettajattaren haltuunsa sillä

vaatimattomalla sulolla, joka oli hänelle ominainen. Vanha neiti ei

mielenliikutuksensa vallassa löytänyt nenäliinaansa, vaan pyyhki

silmiään espanjalaiseen silkkishaaliin ja sen upeat pitkät hetaleet

välähtelivät pitkin hänen kuihtuneita sormiaan ja ranteitaan. Olihan

rouva Blume kappale miestään, hänelle saattoi puhua yhtä avoimesti

kuin Heinz Blumelle, vieläpä tässä tapauksessa oli rouvalla se etu,

että saattoi tarttua hänen olkapäihinsä ja osoittaa hänelle hellyyttä.

Ja niin kertoi neiti Boraeus hänelle, että hänen vanhin veljensä oli

saapunut vuorokauden matkan takaa kuullakseen Heinz Blumen. Hänen

veljensä oli sellainen — köyhä, hiljainen ja vaatimaton. Hänellä oli

yksi ainoa intohimo: musiikki. Ja nyt hän on niin onnellinen, että

hän elää tästä konsertista taas pitkät aikaa. Kas tuossa hän seisoo —

hänellä on seisomapaikka — aivan lavan ääressä hän tahtoo aina nähdä

pianistin kädet, nehän ovatkin jotain niin ihmeellistä ja salaperäistä.

Varsinkin tätä viimeistä Beethoven-numeroa hänkin odottaa. Nuorempikin

veli, perämies Boraeus, on täällä. Hänkin on musikaalinen, tavallaan

— niinkuin kaikki merimiehet, tietäähän sen, kun aina kuuntelevat

aaltojen loiskinaa. Tuolla hän väliajoilla noitui ja kirosi,

niin tyytyväinen hän oli, sanoi Orfeuksen ensi kertaa astuneen

raatihuoneemme kynnyksen yli.

Rouva Blumen täytyi jakaa huomiotaan muuallekin päin, koska huone

pian oli täynnä väkeä — eivätkö ne ymmärtäneet, ettei sovi tulla näin

numeroiden välillä. Ja Heinz yhä jauhoi impressariolle samaa asiaa.

— Vaikka Bechstein olisi missä tilassa tahansa, se aina on Bechstein.

Minä en soita tällä — en Beethovenin viimeistä sonaattia. Pidättekö

sitä leikintekona? Tahallisesti olette pettänyt minua. Ehtoihini kuuluu

aina ja kaikkialla, ettei minun tarvitse nähdä Steinwayta. Ettekö kuule

eroa Steinwayn ja Bechsteinin välillä? Minä kuulen, minä. Käteni eivät

kestä, eivät korvani. Yhtä mielelläni ryöstän kassakaapin, panen tulen

nurkan alle, tai soitan... soitan shimmin, tai fokstrotin, tai...

tai... muuta hullutusta. Minä en tällä soittokoneella soita sadannetta

yhdettätoista Beethovenia, että sen tiedätte. Konnamaisesti minut on

petetty.

Impressario näytti vihdoin alkavan kyllästyä.

— Hyvä on, sanoi hän, — että minäkin tiedän. Meidän Steinway on

ensiluokkainen soittokone eikä sitä vielä kukaan ole moittinut. Mutta

onhan vanha Bechsteinimme tuolla ravintolan puolella — pannaan miehiä

vain liikkeelle, niin se sieltä tulee, mutta sittenpä herra Blumen

onkin soitettava sillä, eikä saa napista. Sanon etukäteen, että

naamiaisissa tässä viimein perämies Boraeus jaloillaan soitti sillä

havaijilaista hytkytanssia niin että jokin kieli taisi katketa, mutta

onhan Bechstein aina Bechstein, tuodaan sisään vain.

Rouva Blume astui hymyillen miehensä ja impressarion väliin.

Kyllä mieheni soittaa Steinwaylla tämän viimeisen numeron, puheli

hän äänellä, jolla koetetaan taivuttaa lasta ottamaan ilkeä lääke. —

Miehelläni on niin uskomattoman tunteelliset kädet, ihmisten on vaikea

ymmärtää sellaista. Heinz, kyllä sinä pääset tämän yhden numeron yli.

Lähde saliin...

— En pääse, en soita. Marianne, sinäkin kiusaat minua. Ja meillä kun on

vain tämä ainoa ilta.

Rouva Blume katsoi miestään silmiin. Koko heidän suhteensa hellyys,

muistot vaikeista eronhetkistä ja yhteisesti kestetyistä kärsimyksistä

oli hänen katseessaan. Heinz Blume veti syvältä henkeään ja kiirehti

saliin, jossa ihmisjoukon hurmiomainen mieliala sulki hänet kuin

kuumaan usvaan. Heinz Blume teki lyhyen hermostuneen kumarruksensa,

mutta suosion myrsky oli nyt sitä laatua, ettei se mennyt ohi

korvan: se vangitsi. Hetkisen tuntui taiteilija pyytävän, että häntä

ymmärrettäisiin. Hän levitti käsiään ikäänkuin sanoakseen: eivät

ne enää jaksa. Hänen takanaan seisoi vihattu Steinway kuin mikäkin

piikkitynnyri. Tyttöryhmä oikealla taputti ja tömisteli. Taiteilija

teki toisella kädellään epätoivoisen eleen heitä kohden ja silloin

tapahtui heidän parvessaan jotakin odottamatonta: he taivuttivat

punastuen päät toistensa olkapäitä vasten ja vaikenivat. He olivat

voittaneet: taiteilija astui flyygeliä kohden, istuutui ja mietti

silmänräpäyksen.

Salissa ja taiteilijahuoneessa oli hiljennyt. Tyttölyseon yläluokka,

joka tunsi tämän ylimääräisen kuuluvan suoranaisesti itselleen, istui

liikutuksen vallassa. Vanhan maisteri Boraeuksen takkuinen olemus

siirtyi narisevin saappain jonkin askeleen likemmä estraadia. Sitten

oli äänetöntä, jokainen odotti henkeä pidellen, mitä tulisi.

Tuttu Chopinin preludio alkoi kehrätä hiljaisuudessa. Eikä enää ollut

tätä salia, ei ihmisiä, jotka tekevät huonoja tekoja ja ajattelevat

rumia ajatuksia, jotka vanhenevat arjen kuorman edessä ja paatuvat

luomakunnan hädälle. Näkymätön värttinä kehräsi valonsäteitä, kentät

kukkivat ja sininen auer kierteli ihmisiä, jotka olivat kauniit ja

tahtoivat hyvää. Oli kuin jostain ylhäältä olisi varissut kukkain

lehtiä: katoavaisuuden henkäys pani valonsäteet värähtämään, kyynel

hersyi ihmisrinnoista. Sydämet tunsivat kipeässä onnessa olevansa

kultaista tomua, joka värisee Jumalan hengityksestä... Ja oli kevätyö

ja hiljainen virta ja puhkeavat pajut. Ja lintu visersi ja toinen

vastasi, ja nuori ihminen juoksi paljain jaloin yli kasteisten kenttien

ja seisoi odottaen. Ja kuuli linnun ja oman sydämensä lyönnin. Ja tunsi

odotetun askeleet ja hänen huulensa omalla suullaan. Näkymätön värttinä

hyrisi niinkuin kuun kehrä, viritellen veden kalvoon lumoaan. Ihmiset

salissa pelkäsivät lumon loppuvan, he eivät olisi tahtoneet herätä, ja

kun viimeiset helmeilevät sävelet hiljenivät niinkuin kareet, jotka

ovat saavuttaneet rajansa ja sulaneet suureen vedenpintaan, oli pitkä

hiljaisuus, jonka aikana hengenvedot jälleen palasivat ajallisuuteen.

Taiteilijan katse pysähtyi silmänräpäykseksi siihen outoon olentoon,

joka seisoi esiintyjälavan juurella, pää ulottuen senverran estraadin

yläpuolelle, että Blume saattoi nähdä, minkä suunnattoman hartauden

vallassa tämän ihmisen sydän oli. Kumartaessaan vaikenevalle yleisölle

näki Blume laihan sinipunertavan käden, joka tarrasi kiinni lavan

maalaamattomaan puuhun ja toisen, joka suonenvedontapaisesti piteli

päällysvaatetta rinnan yli. Koko olento muistutti telinettä, jonka

ylle on pantu miehen puku, mutta jonka silmät elävät ja ilmiantavat

kärsivän sydämen. Heinz Blume tunsi tämän sydämen sykähtävän sydäntään

vasten eikä enää muistanut flyygeliä ja seuraavaa numeroa. Sielussaan

inhimillisen kärsimyksen myötäeläminen hän kulki tungoksen läpi. Hänen

vaimonsa katse kohtasi hänet rauhoittavana ja rukoilevana — Marianne,

sinä tuli pimeässä harnaavalle merenkävijälle! — ja Heinz meni kaikkien

vieraiden ihmisten ohi, joita oli kokoontunut taiteilijahuoneeseen ja

sanoi vaimolleen:

— Siellä on ihminen... arvokas ihminen, hän seisoo juuri lavan

edessä... Ja on vielä toinenkin: vanha herra, joka tuijottaa. Vain

tuijottaa. Ajattele, tässä pienessä kaupungissa: kaksi ihmistä.

Soitonopettaja neiti Boraeus hyökkäsi esiin ja puhui:

— Se on minun veljeni tuo, joka seisoo lavan edessä. Hän on tullut

kaukaa. Hän kärsi paljon, oppilaat tekevät hänestä pilkkaa: milloin

panevat kateederin alle herätyskellon, milloin kiinnittävät hänen

selkäänsä leijan, milloin potkivat nurkkaan hänen vanhan lakkinsa.

Olemme pelänneet, että hänet erotetaan. Hän rakastaa musiikkia yli

kaiken... hän on harras ihminen.

— Hieno mies, lausui taiteilija vuorenlujalla uskolla.

Vastaan sanomatta hän meni saliin kumartamaan ja näki nyt vain tuon

vanhan neidin veljen ja harmaahapsisen herran, joka ei taputtanut

käsiään, ainoastaan nyökytti päätään ja tuijotti eteensä.

Heidän täytyy saada Beethoveninsa, jos hän heidät tuntee oikein niin

he juuri tätä Beethovenia odottavat ja aikovat elää hänestä koko

talven. Se täytyy soittaa tuolla terävällä remuavalla soittokoneella,

jonka pormestari itse kuuluu tuoneen Hampurista. Ei voi ajatella

Bechsteiniä, jonka klaviatuurilla on tanssittu merimiestansseja.

Heinz Blume tunsi hermoissaan kuuman pistelevän läähätyksen,

samantapaisen joka oli vaivannut häntä aikaisemmin esiintymisen

edellä, varsinkin, jollei hän ollut muististaan aivan varma. Nyt hän

enää harvoin sitä tunsi esiintymispelosta, mutta kyllä muiden syiden

takia — jos ne tietäisivätkin mitä omistavat, ne, jotka hakkaavat

polttopuita ja nukkuvat tervettä unta! Taiteilija luo hermokuumeessa,

joka ei jätä häntä yöllä eikä päivällä. Sydän kiertyy ja huutaa

yksinäisyyttä, hiljaista kotiliettä metsien ja vuorten takana. Heinz

Blume kumarsi joka taholle ja pujotteli taasen ihmisjoukon läpi.

Taiteilijahuoneessahan oli useita ihmisiä. Impressario ohjasi häntä

erään herran ja naisen luo, joille muut tekivät tilaa, ja selitti,

että he ovat itse maaherra ja hänen puolisonsa. Rouva hymyili ja

alkoi heti puhella, taiteilija suuteli häntä kädelle — jos hän vain

olisi käsittänyt, mitä hän hänelle sanoi, hän ajatteli jäykkää miestä

kuluneessa puvussaan, tuota ihmistä, jonka sydän verenpaljaana oli

ottanut vastaan soiton. Maaherranrouvan silmät olivat kosteina.

— Me pyydämme anteeksi, että tulemme näin keskellä numeroja, mutta

juna lähtee ja mieheni täytyy aamulla olla virastossaan. Tämä on ollut

niin ihmeellinen ilta. En tiedä, miten teitä kiittäisin. Eikö meidän

vaatimaton residenssikaupunkimme voisi saada kunniaa...? Olisimme

onnelliset jos tahtoisitte asua meillä — saatte olla aivan rauhassa,

soitan itse jonkin verran ymmärrän taiteilijoita.

— Niin, yhtyi maaherra vuorostaan rouvansa kutsuun — tervetuloa. Teillä

on todella jumalanlahja temmata kuulijat korkeampiin ilmapiireihin,

puhuakseni näin korukieltä. Maailma mataloituu pahasti sodan jälkeen

veijarit, salakuljettajat ja irtolaiset tanssivat tangoa virastojen

pöydillä — tarkoitan tietysti asiakirjoissa. Ihminen puutuu ja paatuu

sitä katsellessaan. Täytyy tulla jotain erikoista... jotain ylhäältä,

joten sydän alkaisi toimia. Kamfferiruiskutus, nannanhan. Niin että

tulkaa, pidämme teitä hyvänä. Jos panette arvoa sellaiselle kuin

lohi ja poronpaisti, niin... Mutta leikki sikseen: minä en kärsi

pikkutaiteilijoita, ne ovat pikkuleipää ompeluseuran kahvipöydällä —

anteeksi, hyvät naiset — mutta taiteilija Jumalan armosta, jos saan

käyttää kulunutta kieltä, se on tekijä yhteiskunnassa, se on voima,

joka kutsuu ihmisen — kuinka minä sanoisin — järjestykseen. Nimittäin —

niin, kyllä te ymmärrätte, herra Blume.

Maaherra oli kautta läänin tuttu siitä, ettei hän voinut lopettaa, kun

oli saanut kiinni puheen päästä. Hän oli hyvä mies, »tushuuri mies»,

niinkuin sanottiin, mutta puuta heinää hän sekotti ja veijarit ja

irtolaiset ehkä olisivat tanssineet vapaasti hänen virastonsa pöydällä,

jollei hänellä olisi sattunut olemaan niin jäntevä lääninsihteeri,

ja lisäksi hieno ja sivistynyt rouva. Tämä rouva nytkin huomautti,

että oli kiire junalle, ja niin paikkakunnan ensimmäinen pariskunta

vielä kerran painoi taiteilijan kättä ja läksi, huoneessa olijoiden

kunnioittavasti tehdessä tilaa.

Heinz Blume haki vaimonsa katsetta. Meidän viimeinen iltamme! lausuivat

hänen mykät, kokoonpuristuneet suupielensä. Lapset — sanoivat rouva

Blumen silmät, — minun täytyy mennä lasten luo, saanko olla levollinen:

pysytkö tyynenä, soitatko kauniisti Beethovenin? Ajattele niitä

molempia sydämiä, jotka pitkiä aikoja tulevat elämään siitä leivästä,

jonka heille nyt annat?

Heinz ymmärsi niin hyvin Mariannen! Hän nyökkäsi hänelle ja lupasi —

ei voinut Mananneita mitään kieltää Marianne oli itse hyvyys. Kaikki

hänessä oli, mikä on arvokasta maan päällä!

Mutta Marianne ei lähtenyt. Eikö hän sittenkään luottanut mieheensä?

Vai oliko hänenkin niin ikävä tätä Beethovenia? Hänen täytyi sydän

kurkussa muistaa lapsia, jotka olivat köytetyt kiinni vuoteisiinsa,

jotteivät putoaisi. Ja kuitenkin hän yhä seisoi tuossa ja puheli

kohteliaasti, milloin impressarion, milloin pormestarin rouvan,

milloin säveltäjän — niin, mikä hänen nimensä olikaan? — kanssa. Ja

vielä muita oli, jotka olivat katsoneet tärkeäksi tulla puhuttelemaan

taiteilijaa jo ennen viime numeroa. Saattoi pitää sitä epähienona,

mutta se ei ollut käsitettävä sillä tavalla, vaan se oli ilmaus

kaupungin aivan erikoisesta musiikin harrastuksesta. Missä löytyi

esimerkiksi sahanomistaja, joka siinä määrin kävi konserteissa kuin

täällä herra Jokinen? Tai yhteiskoulun johtajatar, joka seitsemän

tuntia päivässä opetettuaan luokilla ja rinnakkaisluokilla, vielä

ylläpiti jouhiorkesteria. Sahanomistaja Jokisen poika olikin säveltäjä

ja hänestä toivottiin suurta. Hän oli juuri saanut stipendin ja

valmistautui lähtemään ulkomaille — Leipzigiin kai hän aikoi,

sehän oli sellainen taattu vanha musiikkikaupunki. Marianne Blume

sai kuulla tämän kaiken ja paljon muuta. Hän olisi sydämestään

iloinnut kuulemastaan, jolleivät lapset olisi olleet hotellissa.

Vaikeaa oli seurata Heinzia nyt, kun oli lapset. Ja kaikki kolme

vielä sitten niin pieniä. Mutta eihän ollut voinut kieltää, kun

Heinz sähköteitse kutsui, hänhän ei vielä ollut nähnyt pientä

Fritziä, toista vuotta hän oli ollut Amerikassa. Ja kaikkinaisten

myöhästymisten ja odottamattomuuksien takia tämä yhdessäolo supistui

yhteen viikkoon. Ja sekin oli ollut kulkua kaupungista kaupunkiin,

perhe-elämää junassa, kolmen pienen lapsen hoitamista, joita eivät

kanssamatkustajat eivätkä hotellinomistajat tahtoneet kärsiä. Ihmiset

tällä syrjäisellä paikkakunnalla olivat todella harvinaisia: saavutaan

pitkien matkojen takaa ja konserteissa vallitsee niin aito innostus,

ettei luulisi sellaista mahdolliseksi täällä napapiirin rajoilla.

Soitto-opettajatar kertoi eri keskustelujen lomissa uskomattomalla

vuolaudella rouva Blumelle kaupungin asioita ja teki sen sellaisella

havainnollisuudella, että rouva Blumella oli täysin selvä kuva

kaupungista ja sen arvohenkilöistä. Pormestari oli vanha rokonarpinen

herra — tuolla hän istui ensi rivissä, nojaten keppinsä hopeapäähän,

hän ei koskaan päästänyt tätä keppiä käsistään — alituisesti hän

rettelöi nimismiesten kanssa teistä ja silloista. Onneksi nimismiehille

hän joka kesä sydämensä vuoksi kävi Nauheimissa, silloin saivat

nimismiehet hengittää. Rouva oli tuntemattomasta perheestä, nuori,

komea ja elämänhaluinen, kaikki vieraat, koti- ja ulkomaiset kutsuttiin

heille. Kyllä herrasväki Blumekin tulee kutsutuksi. Tässähän hän

vasta oli, luultavasti juuri kutsuakseen huomenna aamiaiselle. Hän

luulee olevansa hyvin taiteellinen, järjestää kaikki kuvaelmat ja

seuranäytelmätilaisuudet — tytär näyttelee tietysti aina pääosaa, eikä

opettajakunta uskalla sanoa mitään, vaikka tyttö vielä on koulussa.

Se on tuo tuolla yläluokkalaisten joukossa, hänellä on vihreä puku,

olisi soma tyttö, jollei tietäisi sitä liian hyvin. Pormestarinna

maalaa porsliinille, vierailevat taiteilijat liehittelevät yhtä paljon

äitiä kuin tytärtä — niin sanovat pahat kielet... Johtajatar Ahola

on oikea koulun äiti, kyllä hän niin ymmärtää nuorison ja oppilaat

häntä jumaloivatkin. Nähdä häntä, kun hän iltarukouksissa lausuu

Herran-siunauksen yli lapsiensa — hän kutsuu oppilaitaan »lapsikseen»,

tai nähdä häntä, kun hän syksyllä perunanpaistoretkillä leikkii

pesäpalloa nuortensa joukossa — hänen sydämellänsä on ollut kova

kokemuksensa ja sentähden hän ymmärtää kaikki. Hän on tuo tuolla,

yllä vanha hattulyyskä ja musta puku, aina hän käyttää mustaa. Ja

neiti Marjonen sitten — hän edustaa taiteellisuutta kaupungissa.

Hänen toimestaan tänne saadaan taulunäyttelyt ja konsertit — suoraan

sanoen ei tämä impressario, tämä kirjakauppias mitään tekisi, jollei

neiti Marjonen aina paimentaisi häntä ja milloin kovistaisi, milloin

mairittelisi. Pastori on seitsemän vuotta — seitsemän vuotta! kiertänyt

neiti Marjosta. Milloin on jo näyttänyt, että siitä jotakin tulee,

milloin on väli sitten ollut kokonaan rikki. Ja nyt alkaa jo molemmille

olla myöhäistä. Ja se on synti, sillä pastori kerrassaan kuihtuu. Ei,

hän ei ole täällä, hän ei ole musikaalinen. Ja se se ehkä tekeekin,

että sellainen taiteellinen tyttö kuin neiti Marjonen ei ole voinut

päättäytyä. Uskonnon pitäisi voida heidät yhdistää, sillä neiti

Marjonen on uskonnollinen — nimittäin uudenaikaisessa mielessä, mutta

yhä he vain kulkevat omia teitään. Jonkin kerran heidät kuitenkin on

yllätetty kirkkopuistossa. Ja silloin jo luultiin, että pamahtaa, kun

täällä kävi se nuori teologi Helsingistä ja puhui saarnassaan joulun

legendasta — ajatella: joulun legendasta! Silloin neiti Marjonen

meni sakastiin ja he olivat pastorin kanssa kuin yksi sielu, kun he

peittosivat tämän teologin. Ja kyllä hän sen ansaitsi: vihitty pappi

ja puhuu joulun legendasta. Mutta naimisista ei ole tullut mitään.

Sahanomistaja Jokinen taas on se, joka rahallisesti tukee kaikkea hyvää

kaupungissa. Ja valtuustossa hän aina ajaa läpi kulttuuriasiat. Hän

sanoo, että niin ja niin paljon kirjastolle ja niin ja niin paljon

lastentarhalle ja niin ja niin paljon kaupungin koristamiseksi — mikä

yhteiskunta se on, jolla ei ole kirjallisuutta ja taidetta. Vanha

herra taas tuolla, tuo, joka koko ajan tuijottaa ja nyökyttää päätään,

hän on entinen kaupunginlääkäri, tohtori Hanell. Ei nyt saata sanoa,

että hän toimessaan olisi ollut erittäin innokas, vaikka kyllä hän

tosin jonkin aikaa nautti kuuluisuuttakin, sillä hän oli keksinyt

lähteen täällä rannalla, sen veden piti parantaa reumatismi, niin että

silloin täällä oli potilaita kaikilta maan ääriltä, niitä kuljetettiin

rullatuolissa ja ne liikkuivat kainalosauvojen avulla. Mutta tohtori

Hanellin varsinainen ala oli musiikki, hän hiukan säveltelikin, täällä

oli viehättäviä illanviettoja. Ja sitten eräänä aamuna, kun tohtori

oli matkalla sairaalaan, putoaa tiilikivi uutisrakennuksen telineiltä,

tohtori menee tainnoksiin, kannetaan sairaalaan, todetaan aivotärähdys

ja sen jälkeen on hän mennyttä. Muisti on mennyt ja työtarmo. Häntä

on hoidettu kotona ja ulkomailla, mutta muisti pysyy poissa. Pojat

elättävät isänsä, eihän eläke riittäisi. Hän ei juuri missään liiku,

näin hän joskus tulee suuriin konsertteihin — niin sääli! Hänellä oli

liian arat hermot.

Rouva Blume ajatteli itsekseen, että neiti Boraeuksesta varmaan olisi

tullut huomattava voima näyttämölle. Hän maalasi henkilönsä niin,

että ne suorastaan kuuluivat ikäänkuin paikkakunnalla täysin vieraan

Marianne Blumen tuttavapiiriin.

Jollei olisi ollut pelkoa lapsista. Hän oli köyttänyt heidät kaikki

kolme riippumattoihin — se oli paras keino, hän kuljetti aina

riippumattoja mukanaan. Ensin oli tarvittu yksi — silloin hän melkein

säännöllisesti seurasi Heinziä konserttimatkoilla, sitten oli pitänyt

hankkia toinen riippumatto ja nyt niitä oli kolme — ja kohta neljä.

Mutta matkustaminen oli myöskin käynyt mahdottomaksi. Nyt oli miltei

ainainen ero, kirjeettömyys ja levottomuus. Heinz ei kirjoittanut,

hänen kätensä eivät sietäneet sitä. Onneksi oli huvila ostettu silloin,

kun konsertit vielä jotakin tuottivat. Nyt antoi taide niukan, hyvin

niukan leivän. Tämäkin Heinzin suloinen päähänpisto kutsua heidät

kaikki tänne, se oli tullut kalliiksi. Taide ei elätä ja kuitenkin on

aina niitä, jotka antautuvat sen papeiksi ja papittariksi ja ihmiset

sanovat sen kuuluvan kulttuuriin.

Rouva Blume huomasi, ettei Heinz enää puhunut mitään soittokoneesta.

Hän pyysi lasin vettä, pyyhki kätensä nenäliinaan ja seisoi hetkisen

selinpäin huoneeseen. Sitten avasi impressario oven ja Blume kiiruhti,

koko olemus vangittuna Beethovenin sävelluomaan yleisön eteen. Marianne

Blume tiesi millaista se oli: hänen miehensä sieluntila hehkui

tuollaiseen suureen numeroon käydessä kipua, joka ensi sävelten soitua

alkoi vaihtua riemuksi ja viimein hurmioksi. Mutta soittokone ei tänä

iltana auttanut yli kivun, päinvastoin. Ettei Heinz vain heittäisi

kesken tai hätääntyisi. Hänellä oli pettämätön muisti, mutta tänään

hänen hermonsa olivat tavallista aremmat. He olivat molemmat huonosti

nukkuneet, koko viikon valvoessaan lasten tähden. Kunhan menisi

onnellisesti tämä ilta. Heillä oli vain muutama tunti junan lähtöön

ja sitten kuusikymmentäkolme konserttia. Nimittäin Heinzillä. Hän,

Marianne, ja lapset odottaisivat Marienhofissa. Heillä oli edessään

neljännen pienokaisen maailmaan-tulo. Kunhan se olisi tytär, he

toivoivat molemmat tytärtä. Sille oli jo ajateltu nimikin, Heinzin

äidin nimi, Hannah.

Nämä ajatukset ajelehtivat rouva Blumen mielen pohjalla. Etualalla

tapahtui kaikenlaista muuta.

Impressario puhui hänelle hiljaa:

— Kun menestys nyt on ollut näin suuri, niin voi kyllä antaa toisen

konsertin.

— Niin, kuiskasi rouva Blume, — mutta mieheni ei enää toista iltaa

soita tällä koneella. Ei, minä tunnen hänet.

Pormestarilla on pieni Bechstein, kyllä sen sieltä saa pormestarinnahan

taas tänään on seitsemännessä taivaassa.

— Se on toinen asia. Mieheni ehkä voi viipyä, hänhän lähtee itään

päin. Minun ja lasten kyllä täytyy olla junassa kello neljä. Mutta

luuletteko, että tulee väkeä? Muistaakseni sanottiin, että tämä on

liian pieni paikkakunta.

— Ei voitu odottaa tällaista menestystä. Toisessa konsertissa kyllä

vaaditaan modernimpi ohjelma. Jokinen, meidän säveltäjämme, tuolla

juuri kuului pormestarinnalle sanovan, että olisi hauskaa kuulla jotain

modernia.

— Kyllä miehelläni on suuri ohjelma sitäkin lajia.

— Ei se tarvitse olla sitä viimeistä muotia — siitä ei kukaan saa

tolkkua, mutta siltä väliltä.

— Puhukaa mieheni kanssa, kun hän tulee. Minun täytyy valitettavasti

lähteä.

— Ei suinkaan rouva Blume lähde kesken. Aikovat pyytää herrasväet

illalliselle.

— Kiitoksia hyvin paljon. Mutta minä olen levoton lapsista...

— No täytyyhän syödä. Kyllä ne hotellin neidit käyvät katsomassa

lapsia. Otetaan vain uusi konsertti ylihuomenna, saattaa olla vaikka

matinea, kun on sunnuntai. Kyllä se puhe siitä Bedhsteinistä sellaista

lapsellisuutta oli — sehän menee Steinwaylla niin että silmiä

huikaisee. On se aika jehu pianistiksi, tämä herra Blume.

— Te ette aavista mitä jokainen esiintyminen miehelleni maksaa! pääsi

rouva Blumelta kuin vahingossa. Samassa hän jo koetti tehdä tyhjäksi

äskeisiä sanojaan:

— Tarkoitan vain, että taiteilijan aina täytyy keskittää itsensä

äärimmilleen.

— Noo, kun on sellainen rutiini kuin herra Blumella, niin puistelee

hihoista vain.

Rouva Blume huojutti päätään ja hymyili hiukan. Ei kannattanut puhua

siitä asiasta. Sitä ihmiset tavallisesti eivät ymmärtäneet. Molemmat

seisoivat ääneti ja kuuntelivat mahtavia kaikuja salista. Rouva Blume

viipyi, se oli yhtäkaikki Jumalan saarnaa tämä. Hänellä ei ollut tarmoa

lähteä. Nyt ei hän taasen pitkään aikaan saisi kuulla Heinziä. Hän

tuntui unohtavan, että soittokone oli hänelle vieras. Nyt se kuului

— Marianne Blume kuumeni, tuntiessaan miehensä kärsimyksen. Sitten

hellitti. Hurmio otti taiteilijan valtoihinsa. Hänen vaimonsa pidätti

kyyneliään. Tätä sonaattia hän oli kuunnellut hotellin verannalla

istuen, silloin kun he vastanaineina viettivät jonkin aikaa Spalatossa.

Hotelli oli miltei tyhjänä, sillä oli helteisintä kesää. Mutta kadulle

pysähtyi aina ihmisiä. Nyt hän seisoi täällä korkealla pohjoisessa eikä

voinut lähteä, vaikka hänen pienet lapsensa odottivat.

On omituista seurata tuollaista suurta ohjelmanumeroa seinän takaa.

Taiteilija on toinen henkilö, toinen on satapäinen mykkä, henkeä

pidättävä hiljaisuus, jonka kuulijakunta muodostaa. Jollakin tavalla

nimittäin kuuluvat myöskin tämän kuulijakunnan vuorosanat. Tuntee,

ettei soitto kajahda tyhjässä salissa. Tänään kuulijakunnan hartaus

täytti huoneen kuin uhrisavu kirkon. Salissa mahtoi vallita täydellinen

jumalanpalvelusmieliala ja kun viimeiset sävelsoinnut kajahtivat, oli

kuin huoneen holvit olisivat kohonneet ja jokin suuri mielenmuutos

tapahtunut. Elämänparannus.

Oven avautuessa näki rouva Blume miehensä nostavan käsiään ikäänkuin

ne olisivat tihkuneet verta. Hän riensi häntä vastaan ja lausui

silmillään: katso, nyt se on ohi! Salissa aaltoili jo ihmisjoukko.

Kaikki tunkivat lähemmäs esiintyjälavaa ja kättentaputus vyöryi kuin

jonkin maanvieremän pauhina. Taiteilijahuoneeseen tunki väkeä, nimiään

mainitsematta ihmiset tulivat painamaan taiteilijan käsiä. Kun hän

meni saliin, näyttivät he aikovan tarttua hänen vaatteensa liepeeseen

lopullisesti parantuakseen. He odottivat vielä viimeistä ihmettä, sitä

jonka vaikutus kestäisi ikuisesti, eivätkä poistuneet salista.

Heinz Blume oli käynyt hyvin kalpeaksi. Veri oli laskeutunut hänen

suuriin, oudosti riippuviin käsiinsä. Hän teki niillä taasen jonkin

armoa anovan liikkeen. Yleisö ei tuntenut armoa. Tyttölyseon yläluokka

huusi eläköötä lavan juurella. Vanha lääkäri seisoi silmissään

outo kiilto, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkin nuoruudenhaaveen

ruumiillistuneena, ja laulunopettaja, herra Boraeus takoi nyrkillään

estraadin laitaan, koska hänen toisella kädellään täytyi pidellä vanhaa

päällystakkiaan, jossa ei ollut nappia. Sahanomistaja vihdoin rupesi

pitämään kuria yleisön joukossa. Hän selitti kuuluvalla äänellä, että

inhimillisillä voimilla on rajansa, että taiteilija toivottavasti voi

antaa toisen konsertin ja että nyt on paras mennä nukkumaan. Samassa

impressario ilmestyikin lavalle ja ilmoitti, että ylihuomenna on tässä

samassa paikassa matinea uudenaikaisella ohjelmalla.

Sali alkoi tyhjetä. Ihmiset loivat viimeiset kaihoavat silmäykset

taiteilijahuonetta kohden, missä valiojoukko onnellisia hääri Blumen

ympärillä, ja pysähtyivät portaisiin ja kadulle odottamaan. Samassa

saatiin kuitenkin kuulla, että kutsuvieras muutamien kaupunkilaisten

pyytämänä siirtyisi ravintolaan illalliselle, häntä ei siis enää saanut

nähdä. Käytävät tyhjenivät ja sähköjä sammutettiin. Rouva Blume tuli

päällysvaatteet yllään portaisiin ja etsi ovea. Pilarien juurella näki

hän ihmisen, joka muistutti miehen pukuun sijoitettua telinettä. Mies

piteli toisella kädellään kiinni kulunutta päällystakkia ja katsoi suu

auki kuin eläin, joka odottaa, että sille vielä annettaisiin jotakin.

Alempana oli toinenkin ihminen: hän seisoi ja nyökytti lakkaamatta

päätään, sehän oli se, jonka päähän oli pudonnut tiilikivi niin että

muisti oli mennyt, tohtori Hanell.

— Marianne!

Heinz Blume tuli sähköliekin alle ja vahtimestari jätti kohteliaasti

sen palamaan. Rouva Blume pysähtyi ja hymyili:

— Ole aivan levollinen, sanoi hän hiljaa. — Kyllä minä löydän.

— Ota hevonen tai auto, minä en voi antaa sinun mennä näin.

— Mutta rakkaani, olenhan niin monta kertaa mennyt ja paljon

suuremmissa kaupungeissa. Lähde illallisille, ehkä voit sen nuoren

säveltäjän kanssa sopia ohjelmasta. Oli hyvä, että konsertti tuli

päätetyksi, nyt saamme kunnollisesti hotellilaskumme maksetuksi. —

Sinä tulet niin pian kuin voit, jäähän meille jokin tunti, minä en

kuitenkaan enää ennätä riisuutua.

Aviopuolisot pitelivät hetken toistensa käsiä. Molemmat miehet

porraskäytävässä seisoivat kuin patsaat, tietäen pitävänsä siinä

kunniavartiota. Blume tunsi heidät äkkiä — hehän olivat olleet tämän

illan hartaimmat kuulijat, ne joiden tähden hän oli taistellut läpi

tuon viimeisen Beethovenin. Hehän häntä olivat auttaneet. Hän astui

pari porrasaskelta alemmas, saavutti ensimmäisen herroista ja ojensi

hänelle kätensä. Sitten hän meni toisen luo ja painoi hänenkin kättään.

Kukaan ei puhunut. Suuret varjot porraskäytävässä, missä paloi ainoa

sähköliekki, liikkuivat seinillä ja venyivät kattoa kohden. Blume

kiiruhti takaisin, Marianne avasi ulko-oven ja tuli kadulle. Viimeinen

sähköliekki sammui, ovenvartija kuului puhuvan jotakin niille kahdelle

herralle, jotka eivät tahtoneet lähteä.

Ravintolaan oli katettu pitkä kukkurallinen pöytä, mutta suurin osa

sijoja jäi tyhjäksi. Taiteilija joutui pormestarinnan ja neiti Marjosen

väliin. Hän oli hajamielinen ja he kysyivät häneltä vuoronperään,

oliko hän hyvin väsynyt. Hän ei sanonut sitä eikä tätä. Hän ajatteli

Mariannea ja lapsiaan. Olivatkohan ne nukkuneet, vai olivatkohan

itkeneet ja häirinneet matkustajia. Se oli ollut vaikeata, silloin kun

Marianne vielä matkusti hänen mukanaan. Ei mikään hotelli tahtonut

ottaa vastaan heidän lastaan. Ja nyt, kun ne kaikki olivat mukana.

Kuinka monta kertaa he olivatkin peittäneet lapsiraukan suun, ettei sen

itku kuuluisi. Eikä se saanut nauraakaan. Marienhofissa maalla lapset

toki saivat itkeä, temmeltää ja nauraa.

Tätä ajatellessa vastasi taiteilija monenlaisiin tiedusteluihin.

Pormestarinna kyseli vieläkö hänen oli tapana harjoitella, kuinka kauan

hän jo näin oli konserteerannut, missä hän oli opiskellut, eikö ollut

ihanaa hurmata ihmiset. Neiti Marjonen ihmetteli hänen muistiaan, sitä

satumaista keveyttä, millä hän soitti vaikeimmatkin kohdat. Säveltäjä

Jokisen kanssa puhuttiin ylihuomisesta ohjelmasta. Naiset pyysivät,

ettei sitä tehtäisi niin vaikeatajuiseksi, etteivät maalaiset sitä

ymmärtäisi — sunnuntaina varmaan tulisi maalaisia.

— Tulevat kirkkoon ja kirkosta konserttiin, sanoi sahanomistaja.

— Pastori ei ollut konsertissa, huomautti joku.

— Saisiko noita käsiä vähän katsella, puuttui nyt. puheeseen tohtori

Fredriks, joka oli joutunut pöydän toiseen päähän ja joka sieltä tuli

taiteilijan tuolin taakse.

— Suuret rumat kädet, vastasi Blume ja veti vaistomaisesti kalvosimia

alemma.

— Onpa siinä vaaksaa.

— Ihmeelliset kädet.

— Todella ihmeelliset! Miten te hoidatte niitä, herra Blume?

— Ette suinkaan te voi kantaa mitään painavaa?

Blume oli hyvin kalpea ja vastahakoinen juttelemaan tästä aiheesta.

Nuori Jokinen huomasi sen ja tarjoili ruokaa. Huomenna oli päätetty

lähteä maaherran luo päivällisille. Siellä oli aina hyvin hauskaa.

Vahinko, että rouva Blumen piti lähteä niin varhain. Eikö todella

voinut lykätä matkaa? Niin, laiva meni Helsingistä vain kerran viikossa.

— Mutta jos noille käsille jotakin tapahtuisi! huomautti äkkiä

sahanomistaja. — Voisihan jollakin lailla sattua. Tai tulla kihti, tai

muuta sellaista.

— Ne ovat vakuutetut, vastasi Blume ja ojensi tulistuen esiin kätensä,

levittäen sen niin, että se muistutti, suurta veripunaista merikrapua.

— Vakuutetut! kuului kuin yhdestä suusta. — Voiko käsiä vakuuttaa

erikseen?

— Kyllä.

Blume muisti olevansa vieraana ja tyyntyi.

— Jalkoja siis myöskin, sanoi sahanomistaja ja nauroi. — Mutta ei

suinkaan sitä enää tuolla iällä voisi oppia muutakaan tekemään, jos

niinkuin käsille jotakin tulisi.

— Te kauhea mies! huudahti pormestarinna, — eihän nyt ihmisten käsille

yleensä mitään tapahdu. Paitsi sahakoneiden ääressä. Oletteko te itse

muistanut vakuuttaa, työväkenne kädet?

— Se on pakosta kuin köyhän kuolema; nauroi sahanomistaja jälleen. —

Sekä kädet että muut ruumiin jäsenet. Koko ihminen täytyy vakuuttaa.

Keskustelu solui ylhäisen illan jälkeen arveluttavan matalalle.

Syötiin. Yritettiin puhua taiteilijoista, joita oli esiintynyt täällä

syksyn kuluessa. Blume tunsi useimmat. Corinna Diels oli hänen rouvansa

sukulainen. Vai oli rouva Blume myöskin musikaalinen. Mutta eikö ollut

hirveän vaikeaa matkustaa pienten lasten kanssa? Oliko niillä niin

pieni ikäero? Mitkä olivat niiden nimet? Tuli kalaruokaa. Toisessa

päässä salia alkoi samassa kuulua meluavaa puhetta. Tohtori huusi

palvelijaa ja lähetti tämän hiljentämään herroja. Niitä oli kaksi.

Toinen oli perämies Boraeus, hän oli ollut konsertissa ja otti kai

nyt jäähyväisryyppyjä, sillä aamun koittaessa piti hänen prikinsä

lähteä matkalle. Taiteilijasieluja kaikki nuo sisarukset ja niin perin

erilaisia. Keskenään he tuskin seurustelivat — mikä lienee perämiehen

päähän hiljan tullut, kun hän toi sisarelleen liinan Espanjasta.

Sisar on sävyisin olento maan päällä ja tämä perämies paikkakunnan

paras tappelija. Tuli liharuokaa. Nuori säveltäjä kyseli Leipzigin

oloja, opettajia, hintoja ja musiikkielämää. Perämies rupesi nyt

laulamaan. Sahanomistaja läksi itse häntä kieltämään. Pormestari, joka

ei ollut tähän asti puhunut mitään, loi huoneen toiseen päähän julman

silmäyksen. Oliko heillä siellä todella joitakin väkeviä? Sahanomistaja

tuli takaisin ja vakuutti, että Boraeus hihkui sekä iloa että surua,

sillä ilon ja surun vaiheilla mieli vain oli, kun taas vuodeksi jätti

nämä kotoiset seudut.

Tällaisen mielialan ymmärsi Blume hyvin. Hänellä oli juuri edessä

kuusikymmentäkolme konserttia. Antaa miehen vain laulaa.

Kuusikymmentäkolme konserttia!

Riitti pitkältä puhumista siitä, missä konsertit olisivat. Siinä

mainittiin miljoonakaupunkeja idässä ja lännessä, kuuluisia

konserttisaleja, solmukohtia rautatielinjoilla, kahviloita ja

taidemuseoita. Tuuli Euroopasta ikäänkuin puhalsi, puhalsi läpi

pohjoisen maaseutukaupungin ruokasalin, missä paikkakunnan porvarien

oli tapana viettää kotoiset pienet »sitsinsä».

Tuli jälkiruoka. Blume katsoi kelloaan.

— Herra Blume, lausui pormestari yhtäkkiä sellaisella äänellä, että

läsnäolijat luulivat hänen aikovan pitää puheen, — te mainitsitte että

kätenne ovat vakuutetut. Mistä summasta, jos saisi kysyä?

— Kymmenestä miljoonasta, vastasi taiteilija, nostamatta katsettaan

jäätelöstä.

Ei saattanut tietää, puhuiko hän totta vaiko leikkiä.

— Kymmenestä miljoonasta!

Kaikki tuijottivat taiteilijan käsiin ikäänkuin niiden yli yhtäkkiä

olisi langennut tykkänään uusi valaistus.

Suuret rumat punaiset kädet.

— Kymmenestä miljoonasta!

— Niin, sanoi Blume ja hymähti ensi kerran koko iltana, — minulla on

vaimo ja lapset. Ja jos käsilleni jotakin tapahtuisi, niin se olisi

minulle pahempaa kuin kuolema. En pystyisi enää mihinkään, tiedän sen.

Olen pienestä pojasta harrastanut vain musiikkia.

— Ja juuri sentähden tullut niin suureksi, huudahti pormestarinna,

katse kiinnitettynä satumaisiin käsiin.

— Ihmeelliset kädet! sanoi neiti Marjonenkin.

Herrat kyselivät mitä vakuutusmaksu tällaisessa tapauksessa teki.

Keskustelu hipaisi läheltä, miten paljon taiteilija tällaisella työllä

ansaitsi. Siihen ei Blume kuitenkaan enää vastannut. Hän ei myöskään

juonut kahvia, täytyi kiirehtiä hotelliin, hänen rouvansa ja lasten

piti lähteä hyvin varhain. Niin, se oli niin ikävää, että juna meni jo

neljältä, ei tässä nyt ollut paljon aikaa nukkumiseen. Ja seura nousi.

Ja sovittiin huomisesta matkasta maaherralle ja Bechsteinistä, jonka

pormestarinna mielihyvällä lupasi konserttiin. Vaikka jo tänään.

— Se on vain sellainen pieni kotiflyygeli, sille on suuri kunnia, jos

Heinz Blume tahtoo sillä soittaa.

Naiset ja pari herroista läksivät saattamaan taiteilijaa eteiseen.

Pormestari viittasi luokseen palvelijan ja käski hänen pitää huolta

siitä, ettei Boraeus jäisi tänne juopottelemaan aamuun asti. Kyllä,

hänellä varmaan oli ryypyt taskussa. Ja mikäs se oli tuo toinen herra?

Sekö nurkka-asianajaja, joka aina veljeili nimismies Hietalan kanssa ja

juotti häntä hänen käydessään kaupungissa?

Säveltäjä Jokinen saattoi Heinz Blumen hotelliin. Häntä vaivasi,

että konsertin korkea mieliala jotenkin oli hämmentynyt. Mutta hän

lohdutti itseään sillä, että toinen konsertti vielä oli jäljellä ja

katseli tähtiin ikäänkuin anoen niiltä apua vastaisen varalta. Ilma oli

kylmä ja kirkas, kadut iljangolla. Routainen maa tuntui tarvitsevan

lumipeitettä. Heinz Blumeakin puistatutti. Hänellä ei nyt mitenkään

ollut varaa sairastua. Hänen täytyi ansaita rahaa kaikkea sitä varten,

mitä perhe nyt tarvitsi. Hajamielisenä vastasi hän kädenpuristukseen,

jolla nuorukainen täynnä ihailua siinä hotellin edessä toivotti hänelle

hyvää yötä. Oli vaarallisen liukasta.

Meren selällä näkyi alus, kokassaan pieni lamppu, jonka välke eli

vedenpinnalla yhdessä tähtivalojen kanssa. Se oli kai se alus, jonka

perämies vietti jäähyväisiltaa raatihuoneen ravintolassa. Mastopuut

häämöttivät kuin salaperäiset ristit taivasta vasten.

* * * * *

Heinz Blumen korva terästyi heti ovessa kuuntelemaan, itkisivätkö

lapset. Heidän huoneensa oli toisessa päässä pitkää käytävää: ei mitään

kuulunut. Uninen ovenvartija, jolla ei virkansa merkkinä ollut muuta

kuin jotain metallinväristä lakissa, tuli esiin, nosti tätä lakkiaan

ja halusi nähtävästi puhua. Pikkukaupunkihotellin tunkkainen ilma,

jossa äänettömyydestä huolimatta värisi täkäläisten arvohenkilöiden

ja ensiluokkaisten matkustajien mieliala, heidän astuessaan kaupungin

ensimmäiseen ravintolaan, ilonpitoon tai kaupantekoon, painoi kuin

väkevä tomupilvi.

— Kuinka on, jääkö herra vielä tänne? lausui ovenvartija sillä

kohteliaisuudella, jota hänen ammatissaan osoitetaan hyvien

juomarahojen toivossa — ei siksi, että tämän taiteilijaherrasväen

matkatarpeet olisivat osoittaneet erikoista varallisuutta. — Nyt on

niin kova kysyntä huoneista.

— Jään, vastasi Blume ja oli jo eteisen toisessa päässä, lisätessään: —

matkustan sunnuntai-iltana.

Ovenvartija tuli perässä.

— Ja sitten on valitettu naapurien puolelta. Eivät saa nukkua, kun

lapset itkevät.

— Rouvani lähtee aamulla, herättäkää kello kolme.

Tunne, johon ei hän koskaan ollut voinut tottua, tarttui hänen

sydämeensä niljaisella kouralla. Jollei hän olisi ollut niin väsynyt

ja aika aamuun niukka, niin hän kai olisi ryhtynyt miestä ojentamaan.

Mutta loistohotellien frakkipukuiset hovimestarit ja pienten

matkustajakotien palvelijat, kaikki he olivat toistaneet samaa asiaa

eri haaroilla maailmaa. Ja Blumen puolisot olivat hillinneet itsensä,

lasten tähden, ja päättäneet, että Mariannen täytyy pysyä kotona.

Tämä päätös oli tehty monta kertaa ja taas unohdettu: sillä sydämet

eivät lakanneet kaipaamasta. Hullutusta oli tälläkin kertaa ollut

kutsua Marianne ja kaikki lapset — isä oli sähkösanomassa pyytänyt

heitä kaikkia kokoon, nyt olivat isä ja äiti valvoneet tämän viikon,

rasittuneet ja velkaantuneet. Ja eroon oli enää vain kolme tuntia.

Blume kulki nopeasti tahraantunutta valkoista mattoa pitkin, ohi

kenkäparien, jotka ovilla muodostivat omalaatuista kujannetta miehelle,

jonka kotina olivat hotellit ja rautatievaunut, käytävän päähän.

Marianne istui pöydän ääressä, edessään pinkka puoleksi käytettyjä

liinavaatteita, ja ompeli. Se kuului aina viimeisiin tehtäviin ennen

eroa. Lapset nukkuivat riippumatoissaan, jotka olivat koukuilla

kiinnitetyt nurkasta nurkkaan. Niissä oli hyvä vuode, käytäntö oli

opettanut äidille tämän keinon.

Heinz Blume tarttui molemmin käsin vaimonsa päähän ja suuteli häntä.

Sitten hän meni nuorimman lapsensa luo, painui polvilleen ja hillitsi

haluaan tarttua tuohon rakkaaseen olentoon ja pyristellä kasvojaan

sen lämmintä ruumista vasten. Se oli jo pian vuoden vanha tämä pieni

poju, viikko sitten hän ensi kerran oli hänet nähnyt ja kolmen tunnin

kuluttua hänen piti hänestä erota. Ja tuossa olivat vanhemmat pojat.

Molempien vuoteiden luo isä seisahtui katselemaan. Hänen oli vaikea

pidättyä kajoamasta lapsiin. Kolmen tunnin kuluttua lähtevät he kaikki

länteen ja hän lähtee itään. Kolmen tunnin ajan hän tässä huoneessa

vielä saa pitää kaiken sen, missä hänen sydämensä riippuu kiinni.

Heidän tavaransa olivat huiskinhaiskin, vaatteet, nuotit, matka-arkut.

Nuottikoffertin kylkeen liimatut lukuisat hotellinleimat muistuttivat

osaltaan nekin tätä ainaista matkustamista ja ainaista eroa. Marianne

koetti pysytellä reippaana. Hän oli verhonnut lampun tummalla liinalla,

jottei valo lankeaisi lasten silmiin. Hänen omat kasvonsa olivat

valossa. Hän sanoi olevansa niin onnellinen siitä, että ilta oli ohi ja

että heillä nyt oli kokonaista kolme tuntia itseään varten. Sitten hän

kysyi, muistiko Heinz Spalaton. Mies nyökäytti päätään. Vaimo lopetti

työnsä.

Ja niin he sitten istuivat käsi kädessä ja puhuivat käytännöllisistä

asioista ja vaikenivat jonkin aikaa ja muistivat taasen jotakin.

— Oletko sinä syönyt? Sinun täytyy pitää huoli siitä. Lupaathan.

— Tietysti, tietysti. Lapset ovat olleet hyvin kiltit. Kaikki kolme

nukkuivat, kun tulin... Hiukan, aivan hiukan pikkupoju kyllä itki. Olen

niin onnellinen, että jaksoit soittaa sen viime numeron. Ja sitten

oli hyvä, että saat Bechsteinin sunnuntaiksi. Mutta täytyy katsoa,

että se on viritetty, sehän saattaa olla aivan epävireessä... Nyt

selviydymme laskuistamme. Toivottavasti sunnuntaina tulee väkeä. Tämä

on todella harvinainen paikkakunta. Ajattele kuinka liikuttavat nuo

molemmat herrat, se opettaja parka ja se lääkäri, jonka kohtaloksi tuli

tiilikivi...

Blume tiesi urhoollisen pikku vaimonsa puhuvan näistä kaikista vain

pidelläkseen aisoissa erohetken kärsimystä.

— Sinä rakas, sanoi hän, — kuka tietää, mikä tulee minkin kohtaloksi.

Hän menetti muistinsa ja työkykynsä, mutta sydän säilytti tuntemisen ja

kärsimisen lahjan.

— Nuo kovat, siunatut lahjat! Mutta kuulehan, kyllä sentään panemme

pitkäksemme.

— Onhan sinulla valtakirjani, sanoi mies äkkiä. — Saattaisihan jostakin

syystä käydä välttämättömäksi myydä huvila... Ja sitten: olethan suonut

anteeksi, että pyysin sinua tulemaan.

— Mutta Heinz...

— Minulle tuli sellainen hirvittävä ikävä... Miten sinä pääsitkään

perille? Junanmuutot ja sensellaiset näin pienten lasten kanssa. Mutta

minulle oli tärkeää saada nähdä juuri pikkupoju. Isän täytyy sentään

saada nähdä lapsensa... Kuinkahan sinä nyt selviydyt paluumatkalla...

Ihmiset olivat kaikkialla hyvät — no, olihan tietysti niitäkin, jotka

säikähtivät riippumattojani — mutta yleensä minua autettiin, yksinpä

kantajatkin pitelivät hellävaroen lapsukaisia.

Kunhan kaikki kävisi hyvin.

— Käy kyllä, onhan aina käynyt.

Sinä olet urhoollinen, Marianne. Minäkin olin niinkauan kuin aina

kuljit vierelläni.

Älä koskaan päästä mielestäsi sitä, että olet kutsuttu soittamaan pyhää

maan päälle — suo anteeksi, että taas toistan sitä.

— Minä kaipaan pyhää itseäni varten. Tahtoisin kauas pois vieraitten

ihmisten luota. Teidän kanssanne tahtoisin olla, leikkiä lasteni luona,

auttaa sinua kodin askareissa. Joskus pelkään, etten enää voi astua

yleisön eteen. Käteni ovat kipeät, sieluni on kipeä.

— Sinä tiedät, mitä siihen sanon: että jokainen syntyminen tapahtuu

kärsimyksellä. Jokaisen esiintymisen täytyy sisältää syntymisen.

— Kyllä, kyllä. Mutta onhan niitä, jotka pääsevät helpommalla.

Esimerkiksi pitävät suosiosta. Minäkin pidin siitä joskus... Jos minä

vain voisin tehdä muuta työtä ja säilyttää musiikin meitä itseämme

varten. Kauas minä tahtoisin, meren äärelle, metsiin...

— Usko minua kerran: vain vähän aikaa viihtyisit metsissä. Muistatko,

kun olimme olleet kaksi viikkoa vuoristossa: sinun piti päästä

tuhatlukuisen yleisön eteen... Onhan taas niin onnellista odottaa sinua

kotiin.

He vaikenivat eikä kuulunut muuta kuin lasten hengitys. Sitten

läiskähti jossain kauempana ovi, miehen askeleet tulivat käytävään ja

hävisivät huoneeseen käytävän alkupäässä.

— Ainakin silloin tahdon olla kotona, kun Hannah syntyy.

Miehen ja vaimon katseet kohtasivat juhlallisina toisensa ja ääneti

he alkoivat riisuutua. Jokainen hetki tätä heille niin lyhyttä yötä

oli kuin raskas sydämenlyönti. Kaikki se mitä ihminen elämänsä päivinä

kokoaa ympärilleen huomista varten, niinsanottu silmäin pyynti ja

elämän koreus, se oli poissa ja vain se oli jäljellä, minkä ihminen

ottaa mukaansa kuolemaan. Mies ja vaimo lepäsivät sydän sydäntä vasten.

Silmänräpäykseksi he saivat mielestään, mitä he tahtoivat unohtaa

sitten pusersi lähestyvä ero heitä yhä voimistuvalla rautakouralla.

* * * * *

Viimeisenä tuntina ei ollut aikaa tunteilemiseen. Heinz Blume

viihdytteli lapsia ja Marianne sulloi tavaroita arkkuihin ja

kääröihin. Täytyi heittää paksu peite poikain pään ympäri, jottei

heidän itkunsa kuuluisi toisiin huoneisiin. He olivat uniset eivätkä

tahtoneet antaa pukea ylleen. Oli kiire. Suurin poika kävellen omin

voimin, sitä seuraava isän käsivarrella ja pienin äidin sylissä astui

taiteilijaperhe, kahden kantajan avustamana hätäisesti taivasalle,

missä tähdet tuikkivat valkenevan aamun kajossa ja kylmä puistatutti

selkäpiitä myöten. Mastoristeille ulapalla oli syttynyt useampia tulia.

Ajuri torui, ettei tällainen mustalaiskuorma mahdu millekään rattaille.

Taiteilija kysyi ovenvartijalta, mitä hän oli sanonut. Rattaat läksivät

liikkeelle, räminä kuului kaupungin toiselta laidalta toiselle.

Ajoittain sekaantui siihen pienen lapsen itku ja äidin viihdytykset.

Heinz Blume piteli syleilyssään keskimmäistä poikaansa, joka istui

hänen sylissään ja vanhintaan, joka seisoi hänen polviensa välissä.

Hänen kalliisti vakuutetut kätensä saivat vielä hetkisen koskettaa

kalleinta, mitä tämä isä omisti. Asemalla muistutettiin uudelleen,

että rahat, passit, matkaeväät ja tavarat olivat mukana, sitten nousu

vaunuun, hätäinen asettuminen penkeille, hätäinen suudelma, ja Heinz

Blume seisoi yksinään rautatiesillalla. Hänen ohitseen kulki jotakin —

miehiä ja tavaroita, mutta sydämessään hän oli yksin.

Niin yksin hän oli, ettei ensin käsittänyt mihin menisi ja mihin

ryhtyisi. Tuskinpa hänessä nyt oli henkeäkään. Hänen mieleensä

johtui kuollut, joka arkussaan yksinään lähetetään hautaa kohden

paikkakunnalta, missä ei sille ole suotu leposijaa. Sitten hänen

sieluunsa ikäänkuin putosi sävel, se tuli ylhäältä, niinkuin tähti

olisi pudonnut. Siitä keriytyi auki säveljakso. Hän tunsi Sebastian

Bachin läheisyyden ja kuunteli, mitä mestari hänelle sanoi. Koko tämä

aamu sai äänen, tähtitaivas soitti, meri soitti ja ihmissydämen piina

suli ja yhtyi taivaan ja maan sointuihin.

Blume huomasi edessään kirkon — eihän hänen pitänyt kulkea tänne. Se

oli pieni puukirkko. Hänen olisi tehnyt mieli koputtaa oveen ja pyytää

päästä rukoilemaan. Mariannen puolesta, lastensa puolesta, senkin

syntymättömän, jonka henki vielä lepäsi Jumalan hengessä. Lehdettömien

pensaiden oksat ojentuivat taivasta kohden. Blume seisoi routaisella

maalla ja näki taivaan valkenemistaan valkenevan. Noin ojentuu jokainen

käsivarsi korkeuteen, tieten tai tietämättään. Sebastian Bach viipyi

yhä täällä. Oli kuin urut tuolla sisällä olisivat hymisseet.

Missä päin nyt oli hotelli? Tuntui vaikealta mennä sinne, kaikki siellä

muistutti Mariannea ja lapsia.

Heinz Blume kokosi tarmonsa, viime viikon valvominen se oli tehnyt

hänet näin voimattomaksi, ja alkoi astella. Jossakin kuului laulua.

Valssia se oli. Askeleet kajahtelivat kivityksellä, harvojen

sähkölyhtyjen valossa näkyi kaupungin suurin katu tyhjänä päästä

päähän. Ettei tässä iljangossa vain menisi nurin.

Hotellin edustalla taiteilija vielä kerran seisahtui. Kylläpä hän oli

heikko: suorastaan oli vaikeaa lähteä kohtaamaan muistoja huoneessa,

josta äiti ja lapset vasta olivat lähteneet. Marianne väikkyi

hänen silmissään, koko hänen olennossaan oli jotain niin lämmintä,

rohkaisevaa ja rauhoittavaa. Hän näki hänet sellaisena, jommoisena hän

oli ollut konservatoriossa, yllä köyhä puku, silmissä heräävän älyn

väläys ja lannistumaton työtarmo. Mikä riemu oli ollut opettaa ihmistä,

joka vaistosi musiikin sisällön ja joka edistyi päivä päivältä. Sitten

kerran, juuri kun valmistettiin suurta ohjelmaa, tyttö tunnilla

pyörtyi. Silloin kävi selville, ettei hän ollut päiväkausiin syönyt

kylläkseen, ja hän oli aina ollut iloisin ja rohkein, ei kukaan ollut

kuullut hänen valittavan — ja tämän tytön sydämen oli Heinz Blume

voittanut, onnellinen Heinz Blume! Vielä tänä yönä hän oli istunut ja

ommellut miehensä vaatteita, tulevaisuutensa taiteilijana hän oli hänen

tähtensä heittänyt, kaikki hän oli ilomielin uhrannut. Ehkä joskus,

tuhannen konsertin jälkeen käy mahdolliseksi välttää näitä vaikeita

erossaoloja. Metsiin, merten taakse...

Heinz Blume kuuli askelia ja näki kahden miehen lähestyvän. Perämies

nähtävästi oli matkalla laivalleen. Hänellähän oli edessään ero — eroa

kaikkialla ja vihdoin viimeinen! Taiteilija päätti nopeasti lähteä

sisään silloin hän horjahti, tunsi tärähdyksen ikäänkuin vuori olisi

sortunut hänen päälleen ja haudannut hänet.

Katu tömähti.

* * * * *

Hän heräsi siihen, että ympärillä oli ihmisiä ja että hänen päätään

valeltiin vedellä. Hänelle puhuttiin jotakin, hän itse ei saanut

esiin ääntä. Hänen päänsä oli kiehuva möhkäle, ilma ympärillä vuoroin

musteni, vuoroin kävi punaiseksi. Vihdoin hän ymmärsi, että tahdottiin

tietää, mitä oli tapahtunut. Sitä samaa olisi hänkin tahtonut tietää,

jos olisi osannut puhua. Keitä olivat nuo ihmiset? Kuka oli hän tässä

vuoteessa? Ei mitään voinut kysyä, sillä ylhäällä päässä kulki kuin

polttava pyörre.

Kului pitkä aika, jolloin oli pimeää ja tuntui raskas kumotus. Oliko

hänet elävänä haudattu? Tällaistako se oli? Tukehtuisiko hän nyt? Mitä

oli ollut ennen? Tätä ei ollut aina ollut.

Ohitse kulki taasen joitakin varjoja. Ne taipuivat häntä kohden,

koskettivat häntä ja liikuttivat huuliaan. Ääni kuului kaukaa takaapäin

eikä heidän suustaan. Tuskat ylhäällä hänen otsansa sisässä vaihtoivat

muotoja — milloin ne olivat kiehuva poltto, milloin ne olivat repivää

vihlontaa, milloin läikkyivät aivot kuin kuuma vesi. Hän tiesi, että

hän oli ollut joku, mutta mikä ja kuka? Nuo kaikki olivat olleet

joitakin, mutta mitä ja keitä? Hän saattoi nostaa käsiään. Hän pani ne

vuoteen laitoja vasten ja yritti nousta. Hän putosi takaisin ja tunsi

pahoinvointia, jota joskus ennen oli tuntenut. Myrskyssä laivalla.

Marianne oli ollut vieläkin kipeämpi.

Marianne!

Hänen aivojensa yöhön tunki pistävä valokiila ja hän muisti nyt nimiä,

muisti senkin, miten hän oli seisonut hotellin edessä ja katsonut

merelle.

— Kaaduinko minä? lausuivat yhtäkkiä hänen huulensa.

Silloin lääkäri, impressario, säveltäjä Jokinen ja pormestareina kuin

yhdestä suusta kysyivät, oliko hän kaatunut vai oliko joku häntä

lyönyt. Sitä hän ei heti tietänyt. Oliko ehkä juopunut perämies...? Ei,

oli ollut liukasta, miehet olivat menneet ohi. Kaatua, kesken työnsä

ja suunnitelmiensa...! Hänen sairaassa päässään alkoi nyt kihisevä

liikunta sen asian selvillesaamiseksi, miksi tällainen tapahtuu.

Tällainen naurettava sattuma, tällainen humalaisen kuperkeikka

ihmiselle keskellä hänen vakavinta elämäänsä. Ajatus hämääntyi ja

taasen hän löysi sen langan ja kysyi ja kysyi.

Huoneessa olijat tekivät nyt jonkinlaisen työjaon. Pormestarinna

otti haltuunsa asian käytännöllisen puolen. Lääkäri määräsi potilaan

kuljetettavaksi sairashuoneelle. Kirjakauppiaalle oli tärkeintä tietää,

pitikö huominen konsertti peruuttaa.

Blume pääsi yhtäkkiä istualleen ja väitti olevansa terve. Hän huomasi,

että huoneessa oli kukkia, vuoristossa noita valkoisia kasvoi villeinä

— mikä niiden nimi olikaan? Nuo olivat astereja.

— Jo nyt jotakin, naurahti tohtori, — vai aivan terve. Tästä

äkkikäänteestä saamme ehdottomasti kiittää munaa ja lihalientä. Pitää

syödä vain, meritaudissakin pitää syödä vain.

— Minä soitan ylihuomenna, sanoi Blume, vaipui vuoteeseen ja mietti

tuon vuoristokukan nimeä. Hän ei jostakin syystä tahtonut sitä kysyä ja

mietti miettimistään. Kipeä pyörre kiersi lakkaamatta aivoissa.

— Ette te voi soittaa, herra Blume, huomenna, puhui lääkäri. —

Heittäkää se ajatus mielestänne.

— Minä soitan, toisti taiteilija ja tähtäsi katseensa kirjakauppiaaseen.

Katse kävi tuijottavaksi kuin mielipuolella. Nuori säveltäjä kumartui

hätääntyneenä hänen puoleensa ja koetti puhua reippaasti.

— Minä kyllä pidän huolen siitä, että Bechstein tulee viritetyksi.

Toimitan vielä tänään flyygelin saliin ja jos jaksatte tulla sitä

koettamaan, herra Blume, niin noudan teidät autolla... Se oli se

moderni ohjelma — muistattehan?

Heinz Blume vei käden otsalleen. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä.

Epämääräinen aavistus oli alkanut vaivata häntä. Jokin paino asettui

hänen rintansa päälle eikä sallinut hänen liikahtaa. Oliko se paasi?

Vaiko jättiläinen? Vaiko tiilikivi?

Marianne, missä sinä olet? huusi syvällä hänen sisässään. Mutta

»Marianne» oli taikasana, tunnus, hän ei tällä hetkellä muistanut

muuta. Ja kuitenkin Marianne oli jotakin toistakin. Hyvin tärkeää.

Marianne, mikset sinä tule?

Nyt välähti hänen aivoissaan ikäänkuin olisi raotettu valaistun huoneen

ovea ja hän tiesi jo mikä Marianne oli ja kaiken mikä häneen liittyi.

— Tohtori, ylihuomenna minä soitan täällä, sitten Riiassa, Vilnassa,

Varsovassa, Budapestissa... Lompakossani on paperi, saanko lompakkoni,

minulla on edessäni pitkä turnee...

Lääkäri selitti asian mahdottomuuden, joksikin aikaa oli työnteko

keskeytettävä. Toivottavasti tämä pian menisi ohitse. Tällaiset

tapaukset olivat hiukan oikulliset: toisinaan kesti parantuminen,

toisinaan se edistyi nopeastikin. Mutta huomiseen — mahdotonta.

Nuori säveltäjä ei tahtonut hellittää, hänestä tuntui, että tuollaisen

sielun tuli voittaa ruumiin vammat. Kirjakauppias uskoi ja ryhtyi

peruuttamaan aiottua konserttia. Myöskin maaherralle telefonoitiin.

Koko kaupunki oli jalkeilla. Sairaalaan pyhiinvaelsi ihailijattaria ja

ihailijoita. Heitä ei kuitenkaan päästetty sisään.

Heinz Blume makasi eristettynä ja kävi erästä niitä taisteluja, joita

elämä varaa jokaisen ihmisen osalle. Hänen maailmansa, joka tähän asti

oli käsittänyt kulttuurikeskukset idässä ja lännessä, pohjoisessa

ja etelässä, pieneni yhtäkkiä mahtuen tähän vieraaseen huoneeseen,

jossa hän oli muukalainen ja muukalaisten ympäröimä. Myrsky nosteli

hänen elämänsä purtta, milloin syösten sen aallokon pohjalle, milloin

heittäen sen harjalle, tai oikeastaan hänen elämänsä pursi oli

haaksirikkoutunut, hylky ajelehti tuulessa ja sirpaleet yltympärillä,

milloin läheten milloin loitoten ja kaiken aikaa etsien kiinnekohtaa

entisyyteen. Tämä kiinnekohdan kadottaminen, se se juuri oli pahinta.

Sairaan oven takana suoritettiin kohtauksia, joista ei hänellä ollut

tietoa. Joka päivä, joskus useamminkin tuli neiti Boraeus, milloin

kädessä kukkanen, milloin hedelmä, milloin leivos, jonka hän oli

valmistanut nautittavaksi parhaan taitonsa mukaan. Hän osoitti

lohdutonta ja oudon arkaa surua, aivan kuin hänellä olisi ollut paha

omatunto. Vaikkei hän mitään sanonut, niin herättivät hänen kasvonsa

viranomaisten epäilyksen, varsinkin, kun heidän omat tutkimuksensa jo

aikaisemmin olivat kohdistuneet erääseen vanhalle soitto-opettajalle

läheiseen omaiseen. Ehkäpä taiteilijaa oli tuupattu. Kukapa muu sen

oikeastaan olisi tehnyt kuin perämies Boraeus, jonka tiedettiin

aamuyöstä lähteneen liikkeelle raatihuoneen ravintolasta. Sisar ei

saattanut puhua epäluuloja vastaan: samat epäluulot olivat olleet

hänellä itselläänkin. Missään tekemisissä ei hän ollut veljensä

kanssa tuona onnettomana iltana konsertin jälkeen. Sen saattoi

helposti todistaa ja niin joutui vanha neiti heti ulkopuolelle niitä

ansoja, joita pahat kielet virittivät häntä ja hänen onnetonta

veljeään halventaakseen. Kuitenkin tunsi neiti Boraeus tavallaan tuon

käsittämättömän onnettomuuden lieventämisen omaksi asiakseen ja niin

hän vaikeroi sairaalan käytävässä, väsyttäen lääkärin ja hoitajattaret

alituisesti samoilla kysymyksillään.

Paraneeko hän? Kestääkö se kauan? Vioittuivatko kädet? Onko rouvalle

ilmoitettu? Kuinka hän nukkuu? Puhuuko hän? Ovatko tuskat vaikeat?

Ja taasen: paraneeko hän? Onko varma, että hän tulee ennalleen? Eikö

mitään voi sanoa varmuudella?

Samaa epätoivoa, vaikka nuoruuden tulisuudella, osoitti säveltäjä

Jokinen. Hän puhui korvaamattomasta tappiosta, jonka taide

todennäköisesti tulee kärsimään. Ja hänkin kysyi pääasiassa samaa

kuin perämiehen vanha sisar. Kun tämän kaupungin ainoan varsinaisen

musiikkimiehen tehtäväksi joutui alkupäästä lyhennellä sitä konserttien

ketjua, joka oli taiteilijan edessä, niin hän tiukkasi lääkäriltä

tietoa, milloin sairas sitten joutuisi työkykyiseksi. Sitä oli mahdoton

sanoa.

Tuontuostakin saapui sairaalaan tohtori Hanell, vaatien pääsyä

taiteilijan puheille. Hänellä oli siihen oikeus, vaikkei kenelläkään

muulla. Hänellä oli toki tässä tapauksessa mieskohtainen kokemus.

Tiilikivi se oli toki ollut hänen pirullinen kohtalonsa! Hän sitäpaitsi

tiesi miten tätä lajia tapaturmaa oli parannettava, hän myöskin lupasi

täsmälleen sanoa, kauanko paraneminen kestää ja tapahtuuko täydellinen

parantuminen. Hänellä oli muuan tuuma: sen jos voisi toteuttaa, niin

selviäisi tämä tärkein asia. Vihdoin viimein hän sai käsiinsä Jokisen,

säveltäjän ja uskoi hänelle aikeensa.

Varmaan Heinz Blume kaikkein enimmän kärsi juuri tästä: tuleeko

hän työkykyiseksi? Se oli nimittäin niin, että kaikki muu siirtyi

taka-alalle, yksinpä läheisimmät ihmisetkin väistyivät, ja potilas

kyseli itseltään vain: olenko kuivunut oksa elämän puussa, vai vieläkö

viheriöin? Niin se oli, hän tiesi tämän kaiken. Hän puolestaan ei

ollut parantunut. Ajoittain oli muisti aika hyvässä kunnossa, mutta

sitten se yhtäkkiä katkesi, jopa siinä määrin, ettei muistanut omaa

nimeään. Tohtori Hanell, joka eleli niin yksikseen eikä seurustellut

juuri kenenkään kanssa, särki tässä hädässään kuoren yksinäisyytensä

ympäriltä ja vetosi säveltäjään. Ehkä tohtori Fredriks häntä kuulisi.

Hänen, Hanellin sana ei mitään merkinnyt, hänhän oli hullujen

kirjoissa. Jos nyt saisi saattaa taiteilijan flyygelin ääreen ja siinä

antaa hänelle tilaisuuden kokea, että soittaminen vielä kävi, silloin

parantuminen saisi aivan uuden vauhdin.

Säveltäjä uskoi vanhaan lääkäriin ja ryhtyi hankkimaan soittokonetta ja

puhumaan Fredriksin kanssa.

Omalaatuisia neuvotteluja piti asiasta käytännön väki: kuka tämän

kaiken maksaisi? Taiteilija, jonka kädet olivat vakuutetut niin

huimaavasta summasta, osoittautui varsin tyhjäksi mieheksi. Tuli

hotellilasku, tuli sairaalan lasku, sähkösanomat maksoivat — ja miten

kauan tätä kestäisi? Tietysti oli kaupungille kunnianasia pitää huoli

miehestä, koska onnettomuus oli sattunut täällä, mutta raskaaksi juttu

saattoi käydä. Olipa onni, että rouva ja lapset ennättivät matkustaa.

Miten tämä kaikki oli ilmoitettava hänelle? Blume ei itse enää

osoittanut minkäänlaista tarmoa tai aloitekykyä. Hänen tilansa näytti

huonontuneen. Kun saisi hänet niihin voimiin, että voisi pistää hänelle

matkarahat kouraan ja toimittaa hänet kotiin. Ainahan hän kuitenkin

siellä selviytyisi. Olihan heillä huvila. Ja matkarahat täytyisi koota

miehestä mieheen, eivät ne toki niin hirveitä summia tekisi. Mutta

joka tapauksessa tämä kaikki kysyi rahaa. Eikä hän saanut aavistaa

mitään näistä neuvotteluista, jos hän paranisi senverran, että voisi

täällä vielä soittaa tuon luvatun modernin ohjelman — nyt ei tarvitsisi

pelätä tyhjää huonetta. Mies raukka, rouva raukka, pienet lapset...!

Virkistäisiköhän se häntä, jos jouhikvartetti kävisi soittamassa

hänelle? Ehkä voitaisiin toimeenpanna näin omin voimin vain konsertti

hänen hyväkseen?

Eräänä päivänä, juuri kun sahanomistaja, kirjakauppias ja neiti

Marjonen kadunkulmassa keskustelivat siitä, keitä nyt voisi verottaa

tarvittavilla summilla, tuli katua pitkin Hanell, tohtori, luultavasti

matkalla sairaalaan. Nähdessään pienen kiihkeästi puhelevan ryhmän, hän

nopeasti teki äkkikäänteen ja kiirehti takaisin entisiä jälkiään. Hän

oli nähtävästi taasen sillä päällä, ettei hän suvainnut kanssaihmisiään

— hänelle tuli sellaisia päitä, siitä sen juuri näki, että tulikivi

yhä moukaroi hänen päätään. Hän meni heitä pakoon kuin metsän eläin,

sylki jäljessään ja näytti hampaitaan — kuka olisi uskonut, että

hän kerran oli ollut rakastettavin seuraihminen, joka kotonaan pani

toimeen musiikki-iltoja ja houkutteli väkeä ihmelähteen luo kaupungin

laidalla! Sahanomistaja Jokinen se oli, joka ensinnä huomautti, että

Hanellilta piti kysyä, mitä oli tehtävä — Hanellhan kuului hänen

pojalleen vakuuttaneen ymmärtävänsä taudin luonteen. Hanell oli

tavatessaan Laurin, nuoren Jokisen, käyttäytynyt varsin normaalisti ja

Lauri oli vakuutettu hänen asiantuntemuksestaan. Sahanomistaja siis

kiirehti vanhan herran jäljestä ja huusi hänen nimeään. Oliko mies

tullut kuuroksi — kun Jokinen kolmannen kerran huusi niin että pankin

kivimuuri tuntui vastaavan, vastasi Hanell myöskin ja käänsi päätään.

— Vai niin, sanoi hän, nyökyttäen eteensä, — tahdotaanko tietää

miten jättiläinen voitaisiin sulloa pulloon ja lähettää mereen?

Vai halutaanko tietää miten suuri annos myrkkyä on tarpeellinen

jättiläiselle? Minä Fredrik Hanell, minä sanon: puraiskaa te häntä

käteen, hahhah...

— Itse voitte puraista, vastasi sahanomistaja naurahtaen, — Lauri

kehoitti minua...

— Minun puremani ei tapa häntä, irvisti vanha herra. — Onnea vain.

— No, Hanell, olkaa nyt järkevä.

— Hiidessä, mistä minulla pitäisi olla järkeä — minähän olen hullu!

Kaupunki puraisi kaksikymmentä vuotta sitten minua.

— Tiilikivihän putosi ylhäältä päähänne — ylhäältä, huomatkaa. Se oli

onnettomuus. Ettekö siis nyt tahdokaan auttaa? Ei voi syyttää meitä

kylmyydestä ja taideymmärryksen puutteesta, jumaliste ei.

— Ei, täällä on aina kolmekymmentä astetta hellettä — uhhuhhuh. Jollei

maailma olisi ristinyt Heinz Blumea eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi,

niin se olisi tehty täällä taiteen Ateenassa...

— Hyvästi sitten, Hanell. Poikani väitti teidän puhuneen viisaasti ja

järkevästi, sentähden me...

— »Poikani ja poikani» — omena on pudonnut kauas puusta. Ottakaa

te, herra sahanomistaja Jokinen, selko siitä, eikö kaksikymmentä

vuotta sitten teidän pikku rouvanne luona mahdollisesti jonakin yönä

pistäytynyt taivaan enkeli, teidän ollessanne tukkikaupoilla...

— Hävetkää. Teidän paikkanne on telkien takana eikä ihmisten ilmoilla.

Kyllä te vielä...

— Hahhahhah.

Taiteilija Heinz Blume makasi sillaikaa yksinäisyydessään eikä

aavistanut mitään kaupunkilaisten suunnitelmista ja toimenpiteistä.

Hänen elämänpurtensa haaksirikkoutuneet ainekset hakivat salaperäisesti

emälaivaansa ikäänkuin se olisi ollut joku satualus, jossa ihmeen

kautta kokoontuminen voi tulla kysymykseen. Heinz Blumen sielu oli

pimeydessä, vain silloin tällöin tunki valo hänen yöhönsä, näyttäen

hänelle, mihin hän oli joutunut. Lääkäri oli oikeassa: tässä tilassa ei

anneta konsertteja.

Ensinnäkin oli alituinen kärsimys ja poltto päässä. Hän alkoi havaita,

ettei hän kuullut, mistä päin äänet tulivat. Hän ei voinut erottaa

mitä lajia nämä äänet olivat, tai mistä ne johtuivat — hakattiinko

puuta vaiko kiveä, metalliako vai topattua vaatetta. Siitä, että hän

oli syventynyt säveltaiteen luomiin, oli hän nyt tullut siihen, että

hän kuumeisesti koetti saada selville, tapahtuiko meluaminen kadulla

vaiko ulkona käytävässä, ylä- vaiko alakerrassa. Painoiko paasi yhä

hänen päätään, vai oliko se jo poissa? Oli kuin moukari olisi toiminut:

nyt se on lepotilassa, nyt se kohoaa ja lyö uudelleen. Silloin hänen

päänsä halkeaa. Miksi se lyö? Tuleeko hän hulluksi? Meritaudin

pahoinvointi kierteli hänen ruumiissaan, hiki vuoti pitkin ruumista.

Jos olisi löytänyt sähkökellon ja soittanut hoitajattarelle. Mutta

moukari oli nyt kohonnut korkeammalle ja viipyi siinä pään yläpuolella.

Tällaisessa toiminnassa kuluivat taiteilija Heinz Blumen tunnit. Se

oli mielettömyyttä, kurjuuden kurjuutta, luultavasti mielipuolisuuden

alkua. Miksei se mies tullut hänen luokseen, joka konsertissa oli

istunut ja nyökännyt päätään? Mutta ehkä hän jo oli kuollut, siitä

oli kai niin kauan. Naurettavien mielikuvien alati sama teema kehitti

lakkaamatta variatsioneja — »Thema mit Wariatsionen»! Ylhäällä aivoissa

syttyi aurinkoja, joitten säteet pistivät kuin veitset, tai avautui

kuiluja, jotka kirvelivät kuin haavat. Väliaikoina koettivat aivot

saada selville, mikä oli pikkupojun nimi. Se alkoi F-kirjaimella, mutta

mitä nimiä he Mariannen kanssa olisivat voineet lapsilleen antaa?

Mikä oli ollut Mariannen isän ristinimi ja mikä hänen, Heinz Blumen?

Keneltä hän tänä aamuna oli saanut kirjeen? Mitä siinä oli ollut?

Mikä viikonpäivä oli — mitä viikonpäiviä yleensä löytyi? Tuo ääni oli

soittoa: piano, vaiko torvi, vaiko hanuri? Ehkä posetiivi? Aivoissa

kiehui lukemattomien atoomien pyörre, jossa näkymättömät hiukkaset

epätoivoisesti koettivat järjestyä. Vihdoin viimein ne pysähtyivät.

Heinz Blumen otsa oli kylmässä hiessä. Tämän ponnistuksen perästä

hän oli saanut selville, että hänen pienen lapsensa nimi oli Fritz,

Mariannen isoisän mukaan.

Lääkäri istui sairaan luona, mietti ja hiukan kyselikin. Hän

tahtoi toivoa parasta. Jos tämä tapaus olisi kohdannut esimerkiksi

kauppamiestä tai ruumiillista työntekijää, niin tärähdys luultavasti

olisi helpommin mennyt ohi. Taiteilijan hermot ovat toista lajia.

Lääkäri otti taiteilijaa käsipuolesta ja talutti häntä huoneessa.

Sivustakatselijalle se olisi ollut hullunkurista temppuilemista

suunnan etsimisessä. Heinz Blume oli kadottanut suunnan tajun ja

pyrki kaatuilemaan puolelle tai toiselle. Hiki päässä hän vaipui

vuoteeseen, tunsi villin pyörimisen aivoissa ja katsoi päivä päivältä

epätoivoisemmin lääkäriin. Tätä uudistui päiväkausia, ehkäpä

viikkokausia, Heinz Blume ei tietänyt mitään ajanlaskusta.

Toinen puoli asiasta oli henkistä laatua. Tällainen tapaturma iljetti.

Miksi tämän oli pitänyt tapahtua? Olivatko hänen rikoksensa niin

suuret, vai olivatko synnit tapahtuneet edellisissä sukupolvissa ja

sovituksen työ langennut hänen osalleen?

Konserttipäivät tulevat, tiedoittaen että sali annetaan toiselle.

Heinz Blumen nimi pyyhitään yksinkertaisesti rullista. Hänen vuoronsa

on peruuttamattomasti mennyt ohi, aurinko saa kiertää vuosiratansa

ennenkuin hän taasen voi pyrkiä niiden tähtien joukkoon, jotka

kiertävät maailmaa, tähdäten valonsa milloin millekin ihmissydänten

yhtymälle. Menevien konserttipäivien mukana menee perheen jokapäiväinen

toimeentulo, ne lantit, jotka Marianne luovuttaa kädestään ostaakseen

lapsille vaatekappaleen, leikkikalun, ruuan. Tulee joulu ja lahjojen

aika. Täytyy kiiruhtaa valaistujen näyteikkunoiden ohi. Askeleet ovat

suunnatut ystävien ja kylänmiesten luo: voisivatko he lainata pienen

summan. Kirje Heinziltä ei vielä ole ennättänyt perille, etteihän

Heinz vain ole sairastunut, sähkösanomiin ei tule vastausta. Hyvä

Jumala, mikä Heinzin on? Hänen ei ole tapana kirjoittaa kirjeitä,

mutta sähkösanomiin hän vastaa — mitä on tapahtunut? Menevien

konserttipäivien mukana lähestyy muuan toimitus, joka tähän asti

oikeastaan on ollut kaukana. Onneksi Marianne sai valtakirjan. Nythän

ei kai ole muuta pelastusta kuin hajoittaa koti. Se täytyy tehdä

ajoissa, ennenkuin pieni Hannah tulee maailmaan. Levätessään syvällä

kaaoksessa, pieni Hannah jo saa kasvaa tämän maailman ravinnosta:

kärsimyksestä. Mariannelle täytyy kirjoittaa, siinä ei mikään auta.

Täytyy sanoa totuus, helpompi olisi omin voimin kulkea tuonne ulos,

vaikkapa raatihuoneelle asti, kuin kirjoittaa. Että ihminen näin voi

joutua suorastaan hikikylpyyn ja samalla vavista kuin alastomana!

Marianne ja lapset — kun järjen valo ruumiillisten tuskien väliajalla

sattui heihin, hiljeni Heinz Blumen sielussa ja hänen silmänsä etsivät

Mariannen kasvonpiirteitä, hänen omituisen matalaa otsaansa, josta

hiukset jakaantuivat ilman minkäänlaista koristelua, kahdenpuolen,

hänen katsettaan, josta kaikki vilppi oli kaukana, hänen uljasta

niskaansa, joka ei taipunut minkään arvojen ja maailman mahtien edessä,

hänen reipasta astuntaansa ja kovia, liian suuria käsiään. Oikeat

pianistin kädet. Marianne, Marianne, vaimoni, sydämeni! vaikeroi

syvällä hänen sielussaan.

Hän näki lapset riippumatoissaan — vieras olisi nauranut sitä näkyä! —

sellaisina kuin he olivat nukkuneet viime iltana. Tuossa pisti verkon

silmukasta esiin peite, jonka sisällä aavisti pienen jalan, tuossa

oli käsi levällään niin että kuopat kaikkien sormien yläpuolella

erottautuivat. Kahden kasvoilla oli terve rusotus, se pienin oli

kalpea. Äiti oli yksinään taistellut — isä oli soittanut valtameren

takana. Ajatuksissaan Heinz Blume vei käsiään pitkin lasten lämpöisiä

jäseniä ja pyristeli kasvojaan heidän leikittelevässä syleilyssään.

Niin tehtiin, kun hän oli kotona ja lapset saivat huutaa ja nauraa.

Äiti toi heidät aamulla isän vuoteeseen ja siinä he ryömivät hänen

päällitseen niinkuin koiranpennut emonsa yli. Ja mentiin rannalle

hiekkaan ja kaivauduttiin siihen ihkasen alastomina. Ei missään ollut

vierasta ihmistä, tuskin puuta tai pensasta, ainoastaan paahtava

aurinko, kalalokit, hiekka ja meri. Ja lasten äänet ja hiekan helinä

heidän heitellessään sitä toisiinsa.

Minun täytyy päästä kotiin, ajatteli Heinz Blume. Ja hän lausui sen

ääneen. Miksi minä olen täällä?

Kaipaus omaisten luo ei sittenkään ollut syvin kerrostuma sitä

yksinkertaista vaistoelämää, mitä hän nykyään eli. Kipeintä oli

hänelle se, että hänen suhteensa taiteeseen oli epäselvä. Tutut

säveljaksot lähestyivät, mutta katkesivat heti, koko sävelistö oli

hajonnut alkuosiinsa ja mennyt sekaisin. Äänilajit, joilla kullakin

oli ollut oma helposti tunnettava sävynsä ja värinsä, olivat latteasti

samanlaiset. Entä jos hän olikin menettänyt vaistoamisensa herkkyyden —

silloin hän oli mennyttä.

Koko se kärsimys, minkä esiintyminen yleisön edessä viime vuosina oli

hänelle aiheuttanut, itsensä paljastamisen piina, kidutus sopimattomien

soittokoneiden ääressä — kaikki tämä alkoi tuntua kadehdittavalta

onnelta: siinä oli ollut sisältö. Taiteellinen antautuminen oli tuskan

juhlaa, ainaista oloa ristinpuun ja ylösnousemuksen vaiheilla. Tässä on

kaiken luomisen salaisuus.

Ja hänkö, Heinz Blume, olisi menettänyt tämän?

Hän nosti kätensä ja katseli niitä — toista ja toista ja molempia. Ne

olivat käyneet valkoisiksi ja pehmeiksi. Ne hän oli vakuuttanut, niille

ei ollut tapahtunut mitään. Nämä kalliit kädet — työhön ne olivat

ajettavat, nämä laiskurit!

Hänen oli ikävä soittokonetta. Se sai olla mikä ikäloppu tahansa,

tahriintunut ravintolan soittokone, jonka koskettimilla oli tanssittu

merimieshyppyjä. Hänen ajatuksiinsa johtuivat hetket, jolloin astui

yleisön eteen ja näki mustan flyygelin. Niinkuin kuumesairas ikävöi

vuoteeseen, niin ikävöi mieli flyygelin ääreen. Keidas se oli tuo

hiljainen nukkuja, tuossa keskellä yleisön erämaata, missä tuuli

pyörryttää hiekkaa ja aurinko paahtaa. Vilpoisena, ylhäisenä se siinä

seisoi, säilyttäen salaisuuttaan niinkuin kuolema. Heinz Blumen sydän

kiertyi rinnassa ikävästä ja hän tunsi, että koko hänen rakkautensa

sittenkin kuului tuolle salaisuudelle, joka hänen oli tuskan hiellä ja

sielun palolla kutsuminen esiin metallikielistä.

Mahtoiko tässä talossa olla minkäänlaista pianoa?

Tuskinpa.

Hän päätti varovasti kysyä sitä. Häntä ahdisti jokin kumma pelko, kun

hän ajatteli asettumista soittokoneen ääreen. Ehkäpä vielä jossakin

ennättäisi tarttua kiinni konserttiketjuun ennenkuin hänen renkaansa

oli irroitettu ja luovutettu toiselle. Hänen ajatuksensa askaroi

tästä puoleen vain siinä asiassa, mitä tapahtuisi, kun hän joutuisi

kosketukseen soittokoneen kanssa. Eivät ihmiset, ei lääkärikään

saattanut ratkaista millä asteella hänen voimisensa oli — sen hän oli

saava tietää vasta soittokoneen ääressä.

Sairaalassa ei ollut soittokonetta. Urkuharmoni oli, se seisoi

suuressa salissa yleisellä osastolla, missä pyhäisin pidettiin

hartaushetket. Mutta täällähän oli soittokoneita monessa perheessä,

pormestarilla, tohtorilla, pankinjohtajalla, rehtorilla. Ja kouluissa.

Sairaanhoitajatar kysyi, tilaisiko hän auton, tohtori oli sanonut,

että auton voi tilata koska tahansa, pankin auto oli aina käytettävänä

ja säveltäjä Jokinen oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin »istua

pikenttinä» kuljettajan vieressä, jottei hän häiritsisi.

Ne olivat liikuttavan hyviä nämä kaupunkilaiset. Raha-asiat

järjestettiin hienotunteisella tavalla, vierasta hemmoteltiin ruuin,

juomin ja kukkasin. Eivätkö he sentään jo vähitellen mielessään

mahtaneet alkaa tuntea kuormaksi tätä hoitoa ja uhrautumista?

Heinz Blume otti jo vastaan vieraita ja ajeli. Parantuminen edistyi.

Väitettiin sen edistyvän jättiläisaskelin. Ruumiin paino oli

lisääntynyt, tarvittiin vain aikaa. Saattoi alkaa ajatella konserttia

täällä, jos taiteilija halusi — nimittäin vain, jos hän todella halusi

esiintyä ikäänkuin omaksi huvikseen pitkästä aikaa! Kaikki tietysti

toivoivat hartaasti saavansa häntä kuulla. Maaherranrouva oli kerran

itse tullut tänne saadakseen persoonallisesti tiedustella hänen

tilaansa, mutta hän oli silloin ollut tavallista väsyneempi niin ettei

tohtori ollut katsonut viisaaksi päästää sisään vieraita. Ja useinhan

maaherran puoliso puhelimitse kysyi, miten herra Blume jaksoi.

Myöskin tulivat kaupunkilaiset taiteilijaa tervehtimään suorastaan

hauskuuttaakseen häntä pienellä pakinalla. Boraeuksen sisaruksista oli

paljon puhumista. Jotain mustalaisverta oli heissä varmasti. Entisen

lääkärin, Hanellin, ja Dora Boraeuksen välillä oli kerran vallinnut

rakkaussuhde, silloin kun tohtori nuorenamiehenä tuli kaupunkiin. Mutta

hän oli ottanut rikkaan — mikä siinä auttoi, mies oli velkaantunut

iloisina ylioppilasvuosinaan. Dora raukan sydän murtui siinä. Tunteja

hän antaa päivästä päivään. Perämies, hänen veljensä, kyntää jälleen

merta. Hän oli odottamatta, ennen konserttia tullut sisarensa luo —

tapansa mukaan hiukan humalassa — ja sanonut nyt päivän koitteessa

ainiaaksi lähtevänsä isänmaasta. Sitten hän oli sanonut hukanneensa

isänsä ja äitinsä kuvat, häneltä oli varastettu lompakko, piru vieköön,

St. Paulin »Kultaisessa oinaassa» se oli mahdollista! Ja lompakossa

olivat kuvat hänellä aina, mistäpä muualta ne tarvittaessa otti. Sisar

ei ollut tahtonut antaa kuviaan jälleen varastettaviksi. Silloin veli

oli sanonut, etteivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.

Mitä sellainen hurskas vanhapiika kuin Dora Boraeus tarvitsi isän ja

äidin kuvia? Tuhlaajapoika se niitä tarvitsi, hän, joka oli suruun

surmannut vanhempansa. Silloin sisar oli alkanut rukoilla, että veli

hänen kanssaan lähtisi konserttiin: siellä hän rauhoittuisi. Ei vanha

merikarhu ollut luvannut tulla, sellaiset paikat eivät kuuluneet

hänelle. Mutta konserttiin hän kuitenkin oli joutunut ja sisar sanoi

hänen kyynel silmässä kironneen, niin valtavan vaikutuksen herra Blumen

soitto oli tehnyt. Toinen veli taas, häntähän ei tahdottu saada ulos

raatihuoneen portaistakaan!

Muuan hauska asia oli kaupungissa tapahtunut: neiti Marjonen, se

kaunis taiteellinen opettajatar, oli joutunut kihloihin pastorin

kanssa. Vuosikausia he olivat yrittäneet ja yrittäneet, joutuneet

riitaan ja sopineet. Ja nyt se vihdoin oli tapahtunut. Tyttölyseolla

oli pidetty hyväntekeväisyysiltama, jouhikvartetti oli soittanut, eräs

yläluokkalainen oli lausunut ja puhujana oli ollut pastori. Ja tässä

tilaisuudessa, tai sitä valmistaessa, nähtävästi oli tapahtunut jotain

ratkaisevaa. Koska kihlaus pari päivää myöhemmin oli lehdessä. He

julkaisivat heti, hehän jo niin kauan olivat valmistaneet asiaa.

Pormestarinna, joka tällä kertaa oli pitämässä seuraa taiteilijalle,

keskeytti säikähtyneenä puheensa. Herra Blumen kasvoille oli noussut

sairas puna ja veri kiersi hänen päässään niin että ohimot nousivat

ja laskivat. Eihän hän, pormestarinna, ollut mitään sanonut — oliko

taiteilija sittenkin jotain aavistanut? Hän rupesi puhumaan muista

asioista, kysyi eikö herra Blume jo jaksaisi tulla heille — vain pari

muuta vierasta, säveltäjä Jokinen, maaherra ja hänen rouvansa... Tai

haluaisiko hän Bechsteinin tänne? Ehkä täälläkin voitaisiin löytää

huone, josta ei häirittäisi muita. Varmaan useimmat sairaat olisivat

onnellisia, jos saisivat kuulla sellaista soittoa.

— Mutta nyt minä olen väsyttänyt teidät, herra Blume, jatkoi

ystävällinen rouva, — näen sen, ilmanko mieheni aina moittii minua

tempperamenttini takia. Suokaa minulle anteeksi. Oi jospa vielä kerran

saisimme kuulla teitä! Ja saammehan. Vielä monesti. Aina kun te teette

suuret kierroksenne maailmalla, niin muistatte tätä kolkkaa, jossa

valitettavasti, valitettavasti piti tapahtua onnettomuus, joka...

Hyvästi, rakas herra Blume. Ja antakaa minun kuulla haluatteko

soittokoneen, tai jotain muuta, tai...

Ojentaessaan kätensä kaupunginpään puolisolle, katsoi Heinz Blume häntä

silmiin. Hän oli kuolon kalpea sanoessaan:

— Minun täytyy päästä kotiin.

Rouva valahti punaiseksi ikäänkuin hänet olisi yllätetty

epärehellisissä ajatuksissa ja ryhtyi hiukan hätääntyneenä selittämään,

että hän ymmärsi sen, he ymmärsivät sen kaikki, he kyllä olivat

ajatelleetkin, että suuri taiteilija täällä ikävystyi, kaukana

perheestään ja muutenkin... Siitäkin oli ollut puhetta, että jos Lauri

Jokinen voisi lähteä samaan matkaan, jottei taiteilija olisi yksin,

jos sattuisi jokin huonompi päivä, niinkuin taudeissa aina tapahtuu.

Jokinenhan jumaloi Heinz Blumea, niinkuin he kaikki.

— Minä koetan antaa konsertin, lausui Blume ja nyökytti päätään.

Pormestarin rouvan mieleen juolahti oudosti Hanell ja samassa sanoi

Blume:

— Miksei se herra koskaan käy täällä, se, jonka päähän putosi tiilikivi?

Pormestarinna naurahti ja oli vasta nyt muistavinaan tuon kaupungin

originaalin, joka syötti karvaita lääkemarjoja heille jokaiselle.

— Ai hän, Hanell. Tahdotteko todella nähdä hänet? Olemme kieltäneet

päästämästä häntä sisään, muuten hän alituisesti istuisi luonanne ja

väsyttäisi teitä. Sillä hänellä on aikaa, hänellä. No niin, konsertin

te annatte, te rakas herra Blume. Kuinka minä olen onnellinen!

Ja soitatte minun Beehsteinilläni. Se on vain pieni soittokone,

mutta hyvä, kaikki ovat sanoneet. Nyt puhun Mattsonin kanssa,

kirjakauppiaamme, joka järjestää konsertit. Niin, ja täytyyhän

tohtoriltakin kysyä. Tämä on oleva riemun sanoma koko paikkakunnalle...

— Minä olen hyvin kiitollinen, keskeytti Blume äkkiä ikäänkuin hän

olisi pelännyt unohtavansa sanottavan jollei heti saa sitä lausua, —

mutta voin kyllä soittaa sillä koneella mikä on salissa. Minulle on

sama, tarkoitan.

— Todellako? Käsitin, että aina käytätte Bechsteiniä. Mutta onhan

Steinwaykin hyvä ja tämä meidän flyygelimme raatihuoneella on aivan

erinomainen: olemme mieheni kanssa itse valinneet sen Hampurissa... No

niin, riemun sanoman minä nyt vien. Mutta, rakas herra Blume, älkää

soittako kovin modernia — kun tulee maalaisia. Lauri Jokinen ymmärtää

ja me jotkut muut mutta juuri maalaiset. Hyvästi, rakas herra Blume. Oi

mikä riemun sanoma!

Heinz Blume oli päässyt ikäänkuin kuilusta ylös laidalle, josta

jo saattoi nähdä ulospäin. Hän piteli kaikin voimin kiinni kuilun

syrjästä ja kokosi ajatuksiaan. Konsertti täällä ja ehkä vielä

residenssikaupungissa, jotta saisi järjestykseen käytännölliset

asiat. Sitten lyhyt käynti kotona, sitten kiireesti pelastamaan mitä

pelastettavissa on.

Ei ollut kulunut pitkää aikaa, kun toivottu vieras, tohtori Hanell,

astui sisään. Hän oli kulkenut täällä ulkopuolella niinkuin hänen

tapansa oli ja itse pormestarinna oli suvainnut huutaa hänelle, että

hän saisi mennä taiteilijaa tervehtimään. Mutta ei olla liian kauan!

Eikä puhua lääketieteellisiä asioita eikä hassutuksia, vaan jotain

hauskaa.

Hanell otti kumartamatta Blumen käden, ikäänkuin he olisivat olleet

vanhoja tuttuja ja asettui nojatuoliin, jota Blume osoitti.

Hän nyökytteli päätään ja katseli kalpeaan mieheen toisella puolen

valkeaksi maalattua sairaalan pöytää.

— Hahhahhahhah.

— Mitä te nauratte? sanoi Blume, joka oli odottanut jotakin muuta.

— _Hän_ neuvoo _minulle_ mitä minä saan puhua... _Hän_ sanoo koska

_minä_ saan tulla ja mennä. Hannanhan. Pääsikö hän puremaan teitä?

Blume tuijotti vieraaseensa.

— Mitä tohtori sanoo?

He istuivat vastatusten ja nyökkäsivät toisilleen. Blumesta alkoi

tuntua siltä kuin hänen kätensä olisivat luisuneet siitä kuilun

syrjästä, johon hän oli kaikin voimin tarttunut. Mutta hän ei

hellittänyt. Tuo sama mies oli konsertissa vastaanottanut hänen

esityksistään enemmän kuin muut ja nyt oli lisäksi yhteinen sairaus

asettanut heidät asemaan, jossa heidän täytyi ymmärtää toisensa

erikoisen hyvin. Vanhalla herralla oli pitkä kokemus. Täytyi vain

päästää teema alkuun ja kehittää sitä oikealla tavalla.

Alkoi tuntua kaamealta tämä nyökytteleminen ja tuijottaminen. Kadulla

hakattiin jotakin, miehet vaikenivat. Näytettiinkö tässä hänelle,

Heinz Blumelle jotakin tulevaisuuden kuvaa? Hän luki vaikenevan

vieraansa kasvoista ikäänkuin jotain tekstiä: tohtori oli kaunis mies,

kärsimysten uurtamat vaot vain syvensivät tätä elämänsävellystä,

niinkuin surumarssi keskellä sonaattia. Heinz Blume alkoi tottua

tähän ulkonaiseen vaikenemiseen, sen takana vaihtoivat molemmat

mykkiä vuorosanoja, kysyivät ja vastasivat toisilleen. Kadulla yhä

kalkutettiin.

Yhtäkkiä Hanell vei käden silmilleen ja lausui ääneen:

— Sitä se on — en erota. Erotatteko te? Ennen tiesin missä äänilajissa

kivet kilahtelivat ja mettiset surisivat. Nyt... kärki poissa, kuulo

tylsä... Ainoa mikä jäi eloon: sydän.

Molemmat vaikenivat. Vai kiviäkö siellä ulkona hakattiin, totesi Blume.

Tohtori oli kai sen nähnyt tullessaan. Taiteilija kuunteli ja tarkkasi.

Hänen lihoneet kasvonsa vetäytyivät entistä kalpeammaksi, ikäänkuin

koura olisi tarttunut sydämeen ja pusertanut siitä pois verta.

— Ajoittain minä muistan, jatkoi entinen lääkäri, — muistan tapauksia

elämästäni ja jaksan puhua. Mutta sitten katkeaa yhtäkkiä ikäänkuin

veitsellä poikki! Muistan, että oli aika, jolloin tänne pahaiseen

kylään tuli ihmisiä juomaan terveyslähteestäni. Koko kaupunki

oikeastaan syntyi silloin — sen se nyt on unohtanut ja luulee aina

olleensa tässä. Minä olin keksinyt lähteen rannalta. Ja juotuaan

menivät ihmiset pois terveinä ja siunaten. Nyt viruttavat torimyyjät

käsiään lähteessä ja kaupunkilaiset nauravat fantastia, joka luuli

sitä Betesdaksi ... Paljon muutakin minä muistan... ajoittain. Sitten

kaikki taasen menee poikki. Kaikki muu voidaan vakuuttaa: sydämet

jäävät ulkopuolelle vakuutuksien. Ehkä te olette onnellisempi — toivon

sitä. Minä tulin oikeastaan puhumaan jostakin muusta. Mutta se on nyt

poikki. En tullut puhuakseni itsestäni. Teille minun piti jotakin

sanoa. Olen sitä kauan ajatellut ja nyt sen piti mennä poikki. Mikä se

on, joka lähettää tuollaisen tiilikiven? Tai kaataa teidät sileällä

kadulla? Meillä oli kummallakin lähteemme. Siitä meidän piti ojentaa

terveeksitekevää vettä. Ja sitten tulee tiilikivi, hahhahhah — Poikki

kuin veitsellä. Niin, ehkä minä sitten menenkin koska minulle tässä

huomautettiin, ettei pidä olla kauan. Se oli kyllä tärkeää, jonka

vuoksi tulin. En voi muistaa, ehkä Lauri, säveltäjä Jokinen, tietäisi...

Heinz Blume tiesi itsekin mitä hänen oli tekeminen. Hänelle oli

selvinnyt mikä hänelle antaisi jonkinlaisen ratkaisun. Hän ei enää

ryhtynyt keskusteluun, vaan odotti vanhan herran lähtemistä. Hanell

koetti vieläkin muistaa asiaansa. Hän kiersi puhuessaan yhäti samaa

eikä tahtonut löytää tarmoa lähteä. Blume koetti saada selkoa siitä,

oliko hänellä itsellään ilmennyt samantapaisia oireita. Aivan tuolla

tavalla häneltäkin katkesi ajatus kesken. Vihdoin viimein vanha herra

päätään pidellen läksi.

Heinz Blume avasi kaapin ja sai nopeasti ylleen päällysvaatteet.

Naulassa riippui hänen vankka koivupuusta tehty keppinsä — se oli

tärkeä hänen nykyisessä tilassaan, sillä hän tuki itseään, jottei

kaatunut. Kunhan ei vain ketään tuttavaa tulisi vastaan.

Ovessa joku heti törmäsikin häntä kohden. Mutta se oli vain

kirjeenkantaja. Mananneita kirje! Sitä oli odotettu ja kaivattu. Nyt

ei kuitenkaan ollut aikaa aukaista sitä. Heinz Blumella oli tärkeämpää

tekemistä: hänen täytyi saada selvyys kaikkein tärkeimmästä. Ja niin

hän pani kirjeen taskuun, katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja suuntasi

askeleensa suoraan eteenpäin. Kepin raudoitettu pää iski lujasti

katuun. Kuinka vaikeaa olikaan kulkea suoraan! Hänen täytyi suunnata

koko huomionsa siihen, ettei hän kaatuisi oikealle puolelle. Oli se

sentään kummallista tämä kulku. Ettei vain tulisi vastaan tuttavia.

Tuossa oli kirjakauppa, siellä he olivat olleet Mariannen kanssa

tapaamassa impressariota. Mariannen kirje, niin sen hän lukee heti kun

vain on nähnyt, onko hänen laitansa sama kuin Hanellin. Molemmilla

oli ollut lähde: olivatko molemmat sen menettäneet? Kauppapuodit

huojuivat ohitse: tuossa nahkatavaroita, satula, hihnoja, tuossa

sukkia, paitoja, nukke, tuossa omenoita, säkki täynnä kahvia, suu auki.

Mariannen kirje oli ainoa oleellinen ja pysyvä tämän kaiken läikkyvän

keskellä. Ja kuitenkaan ei hän turvautunut siihen. Hän tunsikin pientä

omantunnonvaivaa siitä, että vaimonsa avaamaton kirje taskussa kiiruhti

ravintolaan soittokoneen luo. Tämä ei ollut tervettä. Ei suinkaan hän

koskaan paranisi. Aivan niinkuin Hanell, joka ei muistanut mitä hänen

piti hänelle sanoa, niin hän varmaan soittokoneen ääreen päästyään

unohtaisi mitä hänen piti soittaa — oliko niin käyvä? Hänen ajatuksensa

koetti tuhansien tuttujen sävelluomien joukosta etsiä jotakin — mitä

tahansa — josta hän alkaisi. Ei ollut mahdollista etteivät hänen

sormensa löytäisi jonkin sävelen alkupäätä. Jos sydän vaikenisi, jos

aivot vaikenisivat, niin sormet, sormet, nämä vilkkaat käskyläiset,

hänen kalliitten käsiensä sormet, tekisivät tehtävänsä. Mutta jos

ravintolasalissa olisi vieraita?

Keppinsä varassa kolisti hän sisään ovesta ja alkoi nousta ylös

portaita. Ei kukaan pidättänyt häntä, palvelija odotti hänen

luovuttavan päällystakkinsa, mutta hänellä oli liian kiire. Ja niin

hän päällysvaatteissaan seisoi ravintolahuoneen ovella ja näki pöydän,

jonka ääressä konsertti-iltana oli aterioitu, näki senkin pöydän, jonka

kahden puolen merimies ja hänen toverinsa olivat istuneet.

Ja näki soittokoneen.

Huoneessa ei ollut ketään. Hän veti oven kiinni jälkeensä ja etsi

taskustaan tupakkaa. Sitä ei ollut, hän oli viime aikoina hyvin vähän

polttanut.

Tuhkakuppi pöydällä oli yölepakon muotoinen, vieressä oli

tulitikkulaatikko. Toisella pöydällä nähtiin samat esineet. Heinz

Blume teki näitä asiaankuulumattomia huomioita siirtääkseen ratkaisun

tuonnemmaksi. Hän alkoi muistutella, missä järjestyksessä illallisilla

oli istuttu ja keitä oli ollut läsnä. Hän muisti molemmat miehet, jotka

eivät olleet poistuneet, vaan seisoivat pimenevissä porteissa, kun hän

juoksi Mariannen jälkeen. Mariannen kirjehän oli hänen taskussaan,

miten onnellisella hetkellä se oli tullutkaan! Jos kaikki muu pettää,

niin on hänellä kuitenkin Marianne. Mariannella on sydän, joka kestää,

lähde, joka ei kuivu.

Tarjoilijatar häiritsi häntä kysymällä mitä hän saisi tuoda. Blume

mainitsi jotakin, jota ei hän aikonutkaan nauttia. Hänen aivonsa saivat

hiukan armonaikaa niin kauan kuin hän odotti teelasia. Mutta sitten

täytyi koota voimat ja käydä kiinni pääasiaan. Hän avasi soittokoneen

kannen. Hänen edessään olivat kellastuneet koskettimet. Silloin

pusertui hiki esiin jokaisesta huokosesta hänen ruumiissaan. Hänellä ei

enää ollut ainoatakaan ajatusta. Kaikki hiljeni hänessä. Vain sydän löi.

Niin hän istui tahraisen ravintolakoneen ääressä ja kuunteli sydäntään,

tietämättä mitä se tahtoi.

Aivan niinkuin vanha Hanell, ajatteli hän ja lausui sen ääneen. Nytpä

se siis tiedettiin, nyt hän siis oli saanut selvyyden: kelvoton

työhön, virkaheitto. Niinkuin ihminen raskaan iskun jälkeen ei ensi

hetkessä tunne, ainoastaan aavistaa, niin hänkin vain kaukaa vaistosi,

että hänen edessään nyt oli korpivaellus. Köyhyys, yksinäisyys,

maan matoisen elämä, sen vaellus tomussa kylätiellä, jossa kulkija

ajattelemattaan voi sen tallata mäsäksi.

Heinz Blume, kuuluisuus, joka kerran soitti arkeen pyhää... Ei, sanat

olivat kuuluneet hiukan toisin: älä koskaan unohda, että olet kutsuttu

soittamaan pyhää maan päälle... Marianne, Marianne!

Heinz Blumen koko olemus sykähti ja hänen kätensä etsi vaistomaisesti

taskua. Niinkuin aina ennen, sai Marianne nytkin tulla toisessa

sijassa. Nyt kun kaikki muu oli pettänyt, nyt tuli Mariannen vuoro.

Marianne oli siihen tyytynyt, oli sitä tahtonut, oli pitänyt sitä

ainoana oikeana. Taasen hän väikkyi taiteilijan silmissä sellaisena

kuin hän viimeisenä iltana oli istunut lampun alla, lasten nukkuessa

ympärillä, niinkuin jouluyö väikkyy vanhuksen silmissä, joka muistelee

lapsuutensa jouluja.

Kirjeen päällekirjoitus oli Mariannen selkeää karua käsialaa, ja

kirjekuori niitä, joita köyhä kansa käyttää.

Rakkaani!

Sinä elät: Jumalan kiitos.

Enhän toki ole vaimosi myötäkäymisen päiviä varten, vaan ennen

kaikkea vastoinkäymisen. Nyt kun tiedän kaikki, seison taasen lujalla

pohjalla. Ei Heinz, ei puhetta lannistumisesta. Mitä merkitsee

ihmiselle meissä, onko Heinz Blume eurooppalainen kuuluisuus? Olet

vuosikausia saanut taivuttaa päätäsi kiittämään suosiosta, jonka

yleisö on suvainnut sinulle suoda luomistyöstäsi. Tuskin pysyy kynä

kädessäni, niin onnellinen olen siitä että me, minä ja lapset, nyt

saamme pitää sinua luonamme viikkoja, ehkä kuukausia. Sinä taivutat

päätäsi vain leikitellessäsi lasten kanssa ja keväällä, kun yhdessä

kuokimme sarkaamme. Nyt emme tarvitse vierasta apua, vaan itse teemme

kaikki. Kerran sinä paranet ja lennät jälleen luotamme, sen tiedän —

uskon sinut terveeksi, sen saat nähdä! Mutta nyt en ajattele mitään

muuta kuin sitä onnen aikaa, joka on edessäni. Emme lannistu, ei

Heinz. Tämä on oikein Bachia käytännössä, tervettä, ankaraa elämää.

Kirjoitan pian seikkaperäisemmin, nämä rivit vain tahtovat sanoa

sinulle, että olen täynnä uskoa ja työiloa.

Corinna on täällä lepäämässä ja kuten aina, on hän ollut suurenmoinen.

Dielsien selkeällä päällä ja uskollisella sydämellä on hän minua

tukenut. Me vuokraamme pois mitä emme välttämättä tarvitse ja me

myymme mitä meillä on ylellistä. Ja ennen kaikkea: minä teen työtä.

Olen nuori ja olen voimakas. Seison kerrankin sen elämän edessä, jota

suurin osa ihmisiä elää ja jota kaikkien pitäisi elää, koska se on

ainoa arvokas. Rakkaani, soisin sinun tuntevan miten toivorikas olen

ja miten iloinen. Vähän on elämässäni ollut hetkiä, jolloin olen

tuntenut kaiken tavaran, senkin joka on täynnä muistoja yhteisestä

kodistamme, olevan tomua ja tuhkaa. Sellaisen hetken elin kun

ajattelin, että henkesi oli pelastunut.

Nyt, sinä rakas, odotamme sinua vain kotiin. Niin pian kuin voit:

tule! Blumen perhekalleudet — niinsanotut — saavat mennä, jotta

pääset irti sieltä. Sanon vielä kerran: tomua ja tuhkaa. Lapset

lähettävät tuhansia suudelmia, pikkupoju nukkuu, molemmat vanhemmat

seisovat ikkunan ääressä ja katselevat lintusia, jotka visertävät

murattiköynnöksessä. Täällä on yhä vielä lämmin kaunis syksy.

Ajattele, että kerran taas saamme viettää joulun yhdessä. Sano

terveiseni kaikille jotka ovat olleet sinulle hyvät. Ja niin pian

kuin voit: tule! Olen tahtoa ja terästä, olen iloa ja kiitollisuutta.

Myötä- ja vastoinkäymisessä sinun

Vaimosi.

Heinz Blume tiesi: lähden heti, heti.

Jokainen askel tästä puoleen oli oleva askel kotia kohden, ja samalla

se oli autuasta vaellusta Mariannen vierellä, läpi elämän. Se oli

»Bachia käytännössä».

Heinz Blume ei tietänyt oliko hänelle vielä joskus suotu soittaa

juhlaa ihmisjoukkojen erämaahan. Ehkäpä hänen kuuluisuutensa aika oli

ohi. Poikki, kuin veitsellä... Mutta jokin työ hänelle varmaan vielä

suodaan. Ja tässä työssä voi aina julistaa juhlaa. Ihminen ei ole sitä

mitä hän _tekee_, vain sitä, mitä hän _on_.

Tahtoa ja terästä, iloa ja kiitollisuutta, myötä- ja vastoinkäymisessä

— Heinz Blume saneli tätä kuin runoa ja siinä astellessa soi hänen

sauvansa katua vasten ikäänkuin kivet olisivat laulaneet.