Faraojen maassa, missä leipä oli niin kallista ja uskontoa oli kovin
viljalti, missä kaikki muu oli pyhää paitsi veronmaksajat, missä pyhä
lantaeläin kiersi kokoon pyhiä lantakasojaan pyhän uskonnon pyhän
suojeluksen alaisena, siellä seisoi muuan nuori fellah eräänä kauniina
päivänä, jolloin pyhä Niili oli nostanut pyhän liejunsa huojuvien
palmupuiden juurelle, ja katseli sitä riemastuttavaa toimitusta, jonka
avulla sonni Aleksanteri oli paraikaa jatkamassa sukuaan, tietämättä
mitään niistä kolmestakymmenestä vuosisadasta, jotka pyramidien
harjoilta heittivät historiallisia katseitaan tämän keväiseen työhön.
Silloin kohoaa punanen hiekkapilvi pohjosella taivaanrannalla ja jono
kamelinpäitä nousee vähitellen väreilevän erämaanpinnan yläpuolelle,
lähestyy, kasvaa suuremmaksi ja fellah heittäytyy pelokkaana Osiriksen
kolmen papin ja näiden hengellisen matkaseurueen eteen.
Papit nousevat kameliensa selästä kiinnittämättä huomiotaan fellahiin,
joka makaa mahallaan.
Hillitön sonni on nimittäin kiinnittänyt hengellisten herrain uteliaat
silmät puoleensa. He astuvat lähemmäksi ja tutkivat tulista eläintä
päästä kantapäihin, nipistävät sitä kyljistä, katsovat sitä suuhun ja
äkkiä tulee vavistus heidän päällensä ja he lankeavat polvilleen ja
alkavat veisata virttä.
Kun härkä oli täyttänyt velvollisuutensa tulevia sukupolvia kohtaan,
haisteli se odottamattomia jumaloitsijoitaan, jonka jälkeen se kääntyi
ympäri ja sivalsi vienosti hännällään heitä kasvoihin.
Mutta kun kunnon papit taasen olivat selvinneet jaloilleen, kävivät he
puhuttelemaan fellah polosta, joka ei enää tiennyt mitä ajatella.
— Onnellinen kuolevainen, sinun epäpuhtaiden käsiesi hoidossa
on aurinko antanut syntyä ja kasvaa Apis-härän, Osiriksen
tuhannenkuudennenkymmenennen lihaksitulemisen. [Apis-härkä oli vanhan
ajan egyptiläisillä auringon jumalan Osiriksen lihaksi tullut edustaja.]
— Herrain tulisi pikemmin kutsua sitä Aleksanteriksi — vastasi
hämmästynyt fellah.
— Suus' kiinni, sinä arkkinauta, sinun härälläsi on kuun merkki
otsassa, ja sillä on merkit kyljissä ja sittiäinen kielen alla. Se on
auringon poika.
— Ei, varmasti ei, hyvät herrat, sen isä oli kylän siitossonni.
— Pois täältä, senkin aasi — huusivat papit raivostuneina — tästä
hetkestä alkaen ei sonni Memfin papillisen lain mukaan enää kuulu
sinulle.
Turhaan koetti fellah polonen tehdä vastaväitteitä tätä tunkeutumista
vastaan yksityisen omistusoikeuden alalle. Papit tekivät parastaan
valistaakseen hänen vähäistä käsityskykyään, mutta heille oli
mahdotonta saada häntä käsittämään, että sonni oli jumala, ja he
velvottivat hänet lopuksi täydelliseen vaiteliaisuuteen sen sukuperän
suhteen, eivätkä vitkastelleet kulettaessaan sitä pois.
* * * * *
Apiksen temppeli oli aamuauringon valasema ja tarjosi verrattoman
nähtävän, joka vaikutti suorastaan musertavasti ja salaperäsesti asiaa
tuntemattomiin, mutta melkein naurettavasti salaisuuden tietäviin,
jotka ymmärsivät tutkia sen merkkejä, mitkä eivät mitään merkinneet.
Joukko talonpoikaisnaisia oli kerääntynyt suuren portin eteen ja odotti
sitä hetkeä, jolloin portit avattaisiin ja heidät vapautettaisiin
maitopytyistään, joita he olivat kantaneet sinne niinkutsutun
uudestisyntyneen jumalan hyväksi.
Vihdoinkin kuului temppelin sisustasta torven räikeä ääni ja pieni
luukku suuressa portissa avattiin. Näkymättömät kädet vastaanottivat
pytyt ja luukku sulettiin taasen.
Mutta sisällä temppelissä, kaikkein pyhimmässä, seisoi sonni
Aleksanteri kopissaan ja pureskeli heinätukkoa, mulkoillen alempaa
papistoa, joka paraikaa kirnusi voita hunajakakkuja varten, jotka
korkeampi papisto tulisi hyväntahtosesti syömään Apis-jumalan puolesta.
— Maito alkaa tulla huonommaksi — arveli eräs.
— Kasvava epäusko! — vastasi toinen.
— Tahdotko siirtyä senkin kaksinkertainen aasi! — huusi kolmas, joka
paraikaa suki härkää, ja antoi potkun härän kylkeen seurata sanojaan.
— Uskonto menee taaksepäin — jatkoi ensimäinen.
— Helvettiin uskonto, kun kaupat rotsii huonosti!
— Niin, mutta joka tapauksessa tarvitaan uskontoa kansaa varten! Ja
miksei yhtä hyvin tämä kuin joku muu.
— Käänny luuska kuului häränhoitajan suusta, joka jatkoi sukimistaan
— huomenna tulee sinun näytellä rakasta jumalaa, niin että piru ottaa
seurakunnan.
Ja koko papisto kajahutti hillittömän, vilpittömän naurun, semmosen,
jonka valistunut papisto niin erinomaisesti osaa.
Seuraavana päivänä, joksi juhla oli määrätty, kulotettiin Apis-härkää,
joka oli kukkien ja köynnösten koristama ja silkkinauhoihin kääritty,
ja jonka edellä joukko lapsia ja soittajia kulki ympäri temppeliä
vastaanottamassa kansan palvelusta.
Kaikki kävi niin hyvin kuin voikin toivoa, eikä mikään häirinnyt iloa
ensimäisten puolituntisten aikana. Mutta häijy sattuma sovitti, että
Aleksanteri-polosen entinen omistaja, jota veronmaksuhuolet rasittivat,
oli tuonut lehmänsä torille myydäkseen sen. Ja se seisoi vielä siellä,
kun juhlakulkue marssi esiin eräältä lähikadulta ja toi sen sivutse
puolison, josta se oli ollut vuode- ja pesäerossa useampia kuukausia.
Tämä, joka pakollisen leskeytensä aikana tunsi itsessään aivan
uskomattoman voiman virtaavan ja jota nyt entisen puolisonsa erityinen
tuoksu houkutteli luokseen, unohti ne velvollisuudet, joita sillä
jumalanvirassaan oli, antoi jumalan näyttelemisensä jäädä sikseen ja
rynkäsi kohti puolisoaan.
Asema tuli vakavaksi ja se täytyi pelastaa jos mahdollista. Kaikeksi
onnettomuudeksi papeille oli fellahin ilo sonninsa jälleennäkemisestä
liian suuri, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan alkoi huutaa:
— Voi sinua, polonen Aleksanteri, kuinka olen sinua kaivannut!
— Mutta papit olivat valmiita vastaväitteilleen:
— Hän pilkkaa jumalaa! Kuolema pyhyyden häväisijälle!
Fellah, jonka raivostunut joukko yhdessä silmänräpäyksessä mukiloi
pehmeäksi, joutui poliisin käsiin ja vietiin oikeuden eteen. Kun häntä
käskettiin puhumaan totta, pysyi hän jyrkästi väitteessään, että härkä
kuului hänelle, ja että se Aleksanterin nimellä oli tehnyt kunnan
siitossonnin palvelusta hänen kylässään.
Mutta nyt ei ollut kysymyksessä tosiasiain selville saaminen. Fellahin
oli vaan vastattava syytteeseen:
— Oletko tai etkö ole pilkannut pyhää härkää kutsumalla sitä
Aleksanteriksi?
— Tietysti olen kutsunut sitä Aleksanteriksi, koska...
— Riittää! Sinä olet kutsunut sitä Aleksanteriksi.
— Koska... se on totta.
— Ei totuutta saa sanoa.
— Onko sitten valehdeltava?
— Ei sanota valehdella; käytetään sanontatapaa: kunnioittaa toisten
mielipiteitä.
— Kenen toisten?
— Sen sinä kyllä tiedät... lähimmäistensä... kaikkien ihmisten.
— Siinä tapauksessa, kunnioitettava tuomari, suvaitkaa kunnioittaa
minun mielipidettäni härän suhteen ja jättäkää minut rauhaan!
— Mutta, senkin pölkkypää, niillä toisilla ei tarkoteta sinua,
ymmärrätkö?
— Niin, kyllä ymmärrän, toisia ovat kaikki muut paitsi fellah.
— Sinäkö tässä minua kuulustelet? Mene matkoihisi; papit saavat
menetellä suhteesi niinkuin haluavat.
Vietynä Osiriksen temppeliin tapasi fellah ylipapin enemmän
vastaanottavaisena selityksille, kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Se oli epäilemättä sonni Aleksanteri, sitä ei pappi tahtonut kieltää,
mutta sitä ei saanut sanoa, koska... no niin... koska kerran
yhteiskunta oli rakennettu äänettömien sopimusten varaan, oli aivan
välttämätöntä kunnioittaa toisten mielipiteitä.
Mutta miksi taivaan nimessä ei sitte kunnioiteta fellahin mielipidettä,
koska hänkin on "toinen", joukkoon verrattuna.
Ylipappi, rehellinen mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan, tunsi
väsyneensä kaikkiin varastemppuihin ja tuli liikutetuksi fellahin
koristelemattomasta tavasta katsoa asioita. Hän huomasi nyt tilaisuuden
sopivaksi ehdottaa parannuksia ja neuvoteltuaan ammattiveljiensä
kanssa, päästi hän etukartanoihin kansan, joka oli seissyt porttien
edustalla, ja viittansa poisheitettyään astui hän kansalaisen pukuun
puettuna alttarille puhuakseen kansalle.
Lapseni — alkoi hän.
Mutta hämmästyneen kansan keskuudessa, joka ei enää tuntenut häntä,
syntyi liikettä.
— Lapseni — huusi ylipappi — puku ei tee miestä. Ettekö näe ystäväni,
että se olen minä, Osiriksen ylipappi.
Joukko alkoi mutista.
No niin lapseni, hetki on nyt lyönyt, jolloin teille on tehtävä
tunnetuksi pyhät salaisuudet. Älkää pelästykö! Minä olen vaan
yksinkertainen kuolevainen, niinkuin te kaikki, ja rauhottaakseen
teitä olen heittänyt päältäni pitkäliepeisen pukuni. Te olette pitänyt
härkää, kaikkea hedelmöittävän auringon vertauskuvaa, itse jumalana.
Ja kääntyen pappien puoleen, jatkoi hän:
— Vetäkää pois esirippu!
Joukko, joka ei milloinkaan ollut nähnyt temppelin sisustaa, heittäytyi
polvilleen sfinxin ja Osiriksen kuvien edessä, joita häämötti
puoliavointen esirippujen välistä.
Ei kukaan uskaltanut katsella sinne.
— Nouskaa ylös — jyrisi pappi — kas niin, nouskaa ylös! Ja vetäkää nyt
syrjään toinen esirippu!
Esirippu vedettiin syrjään. Ja kansan hämmästyneiden silmäin eteen
avautui aivan tavallinen talli temppelin taustassa, ja siinä makasi
pyhä härkä aivan välinpitämättömästi märehtien.
— Tässä näemme sonni Aleksanterin — huusi pappi — te luulette, että se
on jumala, ja kuitenkin se on vaan nautaparka, eli kuinka fellah?
Mutta silloin kuului kauhea kiljahdus ja keskellä sekavaa melua huusi
naisen ääni:
— Temppelin häpäsijä! Alas jumalanpilkkaaja, valehtelija!
Ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa olivat naiset kuristaneet,
raahanneet ulos ja heittäneet kaivoon ylipapin.
Ja samalla tavalla kohdeltiin fellahia, joka oli hävässyt pyhää valetta.
Mutta papit näkivät parhaaksi laskea alas esiriput ja he pakenivat
kaikkein pyhimpään, jossa he jatkoivat pyhää karjanhoitoaan ja yhä
edelleen omistivat elämänsä ainoalle autuaaksitekevälle erehdykselle.
MITEN PAPPI, JOKA USKOI JUMALAAN, TULEE KÄÄNNETYKSI MEHILÄISTEN
NOKKELUUDEN KAUTTA JA KUOLEE PERHEENSÄ HELMASSA TOTISESSA
JUMALAAKIELTÄVÄSSÄ USKOSSA
Oli kerran pappi, joka uskoi Jumalaan; kiusallinen tapaus, joka ei
kuitenkaan ole niin aivan harvinainen kristillisessä kirkossa.
Niin ei kuitenkaan ollut aina ollut laita, sillä nuoruudessaan oli hän
saanut oikeita käsityksiä yliluonnollisista asioista sen kasvatuksen
avulla, jonka hänen hurskas jumalaakieltävä äitinsä oli hänelle
antanut. Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämä nuori mies, heitettynä
nuoruudenajan myrskyihin, joutunut huonoon seuraan, joka pian ryösti
häneltä hänen lapsellisen uskonsa. Niin että kun hän tuli kypsään
ikään, havaittiin hänen olevan innokkaan jumalaanuskojan ja valmiin
vastaanottamaan papin takin äitinsä suureksi suruksi.
Tarkkaan otettuna ei tämä nuori mies ollut tyhmä, kaukana siitä.
Ja hän ei milloinkaan turvautunut pyhiin tai maallisiin kirjoihin
etsiäkseen niistä todistuksia Jumalan olemassaolosta; hän oli keksinyt
tästä jääväämättömän todistuksen luonnon täydellisyydessä, joka
ilmeni ennen kaikkea eläinten vaistossa. Nuori pastori oli antautunut
mehiläisiä hoitamaan, ja kaikki mehiläishoitajat muuttuvat mehiläisten
turmiollisen vaikutuksen alaisina jumalaapelkääviksi; vakava
seikka, jonka turmiolliset seuraukset ovatkin herättäneet huomiota
jumalankieltäjien joukossa, jotka ovat tehneet parastaan vastustaakseen
mehiläisiä suojelustullien avulla.
— Katsokaamme lapseni — niin tapasi pastori lopettaa alituiset
saarnansa jumalan olemassaolosta — katsokaamme esimerkiksi mehiläisiä
(ainoat eläimet, joita hän oli tarkastellut), kukahan on opettanut
niitä valmistamaan näitä ihmeellisiä hunajakakkuja? Minäkö?
Piikaniko? Vanha puutarhurini Jaakkoko? Ei, tuhat kertaa ei! Olisiko
ajateltavissa, että jos me tapaisimme mehiläiset taivaassa (jota
minä toivon), olisiko ajateltavissa, että nämä mehiläiset eivät
osaisi valmistaa hunajaa? Ei, tuhat kertaa ei! Yksinomaan siitä
yksinkertaisesta syystä, että Jumalan lait ovat ikuisia. Reväiskää pois
siivet niiltä, nyhtäkää jalat niiltä, silpokaa niiden kieli, sittenkin
ne valmistavat hunajaa kaikesta huolimatta. Kaikissa oloissa, kaikissa
ilmanaloissa säilyttävät mehiläiset vaistonsa kerätä hunajaa. Se on
järkkymättä niiden luonto, jonka Jumalan, muuttumattoman, kaikkivoivan
tahto on niihin istuttanut. Amen!
Eräänä kauniina päivänä määrätään nuori pastorimme siirtomaihin
laivapapiksi, ja hänen määräpaikkansa on Martinique Länsi-Intiassa.
Pitkä matka kuumaan vyöhykkeeseen ei pelottanut pastoria, mutta
mehiläiset raskauttivat hänen sydäntään. Miten suoriutuisi hän
jumalaakieltävien neekerien keskuudessa, jos häneltä riistettäisiin
todistuksensa Jumalan olemassaolosta.
Pitkän miettimisen jälkeen teki hän reippaan päätöksen ja otti mukaansa
hunajaa valmistavat maamiehensä.
Näemme hänet vihdoin onnellisesti ja terveenä saapuneena Martiniquelle,
jossa hän jättää siipikarjansa erään neekerin, luotettavan
jumalankieltäjän hoidettavaksi. Tämä, joka oli kovin utelias ja sangen
omantunnontarkka sekä uuttera siinä mikä hänellä oli tehtävänään,
keksi ottaa mehiläiset yhden erältään siivistä laskeakseen ne, mistä
oli ainoana seurauksena, että herkkäuskoinen neekeri tuli käännetyksi
uskomaan perkeleeseen, niin, enemmän kuin sitä, tuhanteen perkeleeseen.
Laivapappi riensi apuun kuullessaan mustan veljensä hillittömät huudot,
ja tarjosi hänen lohdutukseksensa tiedon, että mehiläiset ovat saaneet
neulasensa Jumalan tahdon kautta, mikä melkosessa määrässä vahvisti
neekerin uskoa häijyyn Jumalaan, jota kutsutaan perkeleeksi. Kaikki
toisetkin mustat siirtolaiset, jotka olivat useita kertoja koettaneet
syödä "sokerikärpäsiä", olivat valmiita suosiollisesti vastaanottamaan
tämän uuden perkeleopin, ja turhaan pani kunnon pastorimme
vastalauseitaan tätä vastaan.
Niin pitkälle oli tultu, kun syksy saapui. Hunajasato tuotti ainoastaan
mitättömän vähän pastorille, ei oikeen tiedetty mistä syystä.
Oikeastaan pääsi pastorissa vallalle imelänhapan tunne näitä
kansanvillitsijöitä vastaan, jotka ottivat itselleen vapauden olla
tekemättä mitään ja levittivät kirottua perkeleoppia.
Talvi menee ohitse sateetta ja lumetta. Kunnon pastorimme makaa
riippumatossaan, joka on kiinnitetty kahteen palmupuuhun, ja antaa
kastepuvussa olevan mustan sisaren leyhyyttää raitista ilmaa itselleen
sillä aikaa kun hän miettii kysymystä Jumalan olemassaolosta.
"Juoppojen Jumala", sen voi vielä ymmärtää, mutta neekerien ja
mehiläisten Jumala — sitä kannattaa miettiä. Ja hän miettii,
samalla kun suosiollisesti ja surkutellen silmäilee neekeritärtä,
joka oli kokonaan paljastettu — käsityksestä ensimäisen miehen
syntiinlankeemisen syistä.
Siten kului talvi, kevät ja kesä, ja mehiläiset vaan yhä jatkoivat
neekerien kurjien sielujen turmelemista. Kun syksy oli saapunut,
oli pastori koko utelias saamaan tietää, miten mehiläiset olivat
menetelleet talvivarastojensa suhteen. Eräänä kauniina päivänä kävi hän
käsiksi työhön, Cesarin, mehiläisvartijan avulla, ja aikoi verottaa
pesiä.
Voi käsittää hänen hämmästyksensä, kun hän ei nähnyt merkkiäkään
hunajasta. Hänen ensimäinen epäluulonsa lankesi Cesarin päälle.
— Oletko syönyt hunajan, senkin nauta? — huusi hän.
— Ei, massa, nigger ei syödä kärpäslikaa.
— Tarkotat hunajaa.
— Se, mitä kärpäset likaavat, niin massa. Kristityt olla liansyöjiä,
nigger ei.
— Ei se ole lantaa, se on niiden talviruokaa.
— Ei meillä ole mitään talvea.
— Se on totta, sinulla on aivan oikein, mutta mehiläiset ovat joka
tapauksessa pakotettuja keräämään hunajaa, koska se on niiden vaisto,
käsitätkö, Jumalan tahto, sanalla sanoen.
— Jumala tahtonut, että kärpäset syövät talvella, mitä likaavat
kesällä? Ei voida käsittää sitä, massa!
— Mutta, senkin pässinpää, niiden täytyy joka tapauksessa kerätä kutsu
sitä miksi tahdot. Jos on Jumala taivaassa, niin tapahtukoon hänen
tahtonsa!
— Mutta, pyhä isä, entä kärpästen tahto sitte?
— Oh, älä tule puhumaan, että luontokappaleilla voisi olla tahtoa.
— Miksikä ei, veli? Ja miksi kerätä talveksi, kun sokeriruokoja on koko
vuoden ympäri käsillä? Ei olla mitään tyhmeliiniä, nuo pikku elävät.
Pastorin järki sumeni. Olisivatko mehiläiset todella huomanneet, ettei
niiden enää tarvinnut kerätä varastoa kylmän vuodenajan varalta,
senvuoksi että sokeriruokoja oli aina saatavana?
Kauheat epäilykset saivat pastorin sielun valtaansa. Jos mehiläiset
voivat ajatella, olivat esteettömiä vetämään johtopäätöksiä ja
muuttamaan ikuisia määräyksiä mielensä mukaan, mihin joutuvat silloin
vaisto ja sallimus? Joutuneena toivottomuuteen ja täynnä suuttumusta
näitä mehiläiskelvottomia kohtaan, kävi hän eräänä päivänä vihapäissään
särkemään pesiä. Mehiläiset, jotka raivostuivat siitä, että niitä
tällä tavalla ajettiin ulos, syöksyivät laumottain pastorin päälle,
joka ei enää ollut sotakelpoinen, vaan lopuksi joutui tappiolle ja oli
pakotettu turvautumaan vuoteeseen.
Kärsimysten pitkien öiden kuluessa sai hän aikaa katuakseen uskoaan
harhaoppiin. Äitinsä hoitamana, jonka hurskaisiin mielipiteisiin ei
harhaoppinen jumalaoppi ollut vaikuttanut, heitti pastori henkensä
hänen sylissään, voitettuna takasin lapsuuden uskolleen, tunnustaen
riemulla todellista jumalaakieltävää uskoa, suureksi iloksi mustille
seurakuntalaisilleen, jotka olivat saaneet niin kovasti kärsiä neulaa
terävämmistä todistuksista Jumalan olemassaolosta.