Oli kevät. Eräs vanha lokkimamseli, jota kutsuttiin rouva Sapeksi, oli
kerännyt kaiken lokkinaisväen Genèven kaupungista ja sen ympäristöstä
Niton kareille ulkopuolella Meripuutarhaa, neuvottelemaan kotoisista
asioista alkavaa kevättä varten. Edellisen vuoden kuluessa oli
nimittäin ilmaantunut eripuraisuutta lokkivaltakunnassa, ei oikein
tiedetty minkävuoksi. Lokkinaisväki (näissä piireissä ei koskaan sanota
naaraat) oli esiintuonut valituksia lokkiherroja vastaan uudistuneiden
laimiinlyöntien vuoksi näiden toimessa isinä ja aviomiehinä, nämä
herrat kun olivat havainneet sopivaksi aivan ujostelematta puittaa
tiehensä niin pian kuin naisväen lapsivuoteet olivat ohitse.
— Se on kauheata — kaakotti rouva Sappi.
— Aivan vastoin tervettä järkeä — vastasi eräs vanha rouva,
kolmenkymmenenkuuden lapsen äiti.
— Vasten luontoa — vahvisti kolmas.
— Aivan varmaan vastoin luontoa — alkoi taasen vanha mamseli, jonka
mielestä oli vastoin luontoa saada poikasia. — Juuri sinne tahdoin
tulla. Minkävuoksi teidän täytyi saattaa maailmaan neljät kaksoset
vuodessa, hautoa kolmen viikon ajan, kasvattaa neljä viikkoa ja raahata
niitä koko talvi perässänne opettaaksenne niitä kalastamaan? Eikö
meillä ole tarpeeksi lokkeja? Ja katsokaahan nyt noita niin kutsuttuja
luomisen herroja. Kuherruskuukausina lörpöttelevät ne tyhmyyksiä ja
ovat meille nöyriä, eivätkä voi elää ilman meitä.
— Äh, me emme anna enää narrata itseämme.
— Mitä te tahdotte tehdä asialle, uskalsi eräs tyttö kysyä.
Meidän täytyy palauttaa tasa-arvosuus molempien sukupuolten välille.
Meidän täytyy tehdä lakko.
Kauhea hiljasuus syntyi, kun rouva Sappi lausui nämä sanat. Nuoret
tytöt olivat huulet riipuksissa, vanhat rouvat pudistivat päätään.
— Ainaiseksiko? — mutisi ensimäinen nuori neitonen, joka jo etukäteen
oli solminut vaarallisen suhteen.
— Se vaiva tulee olemaan turhaa — väitti vanha rouva kuuden vuoden
kokemuksensa perusteella.
Nyt kuului suurta kirkunaa Nyonin taholta, ja parvi lokkikoiraksia
lähestyi äkkiä Nitonkareja.
— Mitä tuo velho nyt rääkyy? — alkoi vanhin näistä herroista.
— Tulkaa tänne ja kuulkaa — kaakottivat nuoret.
Mutta vanhus, joka aavisti petosta eikä ollut halukas ryhtymään
nokkasille, pysytteli sopivan välimatkan päässä lentelemällä sinne
tänne karin ympärillä.
— Tuommonen raukka! Noin pelkuri! huusi matami Sappi niin paljo kun hän
jaksoi. — Tule tänne vaan!
— En minä halua teitä matami Hameeton, mutta lähettäkää tänne tuo
hempukka tuosta, minulla on semmosta, mikä voi häikästä naisväkeä.
— Haa, tuo hävytön, hän tekee meistä pilkkaa, mutta hän saa sen
takasin! Tehdään lakko naiset, tehdään lakko!
Ja kaikki naiset nousivat kutsumatonta vastaan. Mutta hän nauroi yhä
kovemmin ja istahti kallion huipulle.
— Tarkastelkaamme asiaa maltillisesti, hyvät naiset. Te tahdotte siis
tehdä lakon.
— Ei mitään miehiä enää! Ja tasa-arvosuus on palautettava.
— Tasa-arvosuus, hyvät naiset, miten niin? Onko se sitte
tasa-arvosuutta, että naiset saavat pitää hyviä päiviä lämpimässä
pesässä, sillä aikaa kun me hankimme ravintoa.
— Luonnon laki, herraseni!
— Kaunis luonto, joka muuttuu aina sen mukaan kuin sopii! Kaunis
luonto, joka vaatii että koirasstrutsi hautoo munia! Kaunis luonto,
joka käskee villihanhen puittamaan tiehensä juuri kun naisväen
muniminen on loppunut!
— Minulla on täysi syy luulla, herraseni, että teidän luontonne tulee
muuttumaan heti — väitti matami Sappi.
— Ennen maailmassa oli se teidän luontonne mukaista, että te piditte
naisillenne seuraa, hoiditte niitä lapsivuoteen aikana...
— Aivan totta, mamseli. Mutta meidän täytyy ottaa tämä kysymys
tieteellisesti. Hyvät naiset ja herrat, kansantaloudessa, samoinkuin
muuallakin, on eräs rautanen laki, joka perustuu tarjontaan ja
kysyntään. Minun nuoruudessani oli sangen vähän ravintoa saatavana,
sillä Genèven järvi oli tyhjennetty hillittömän kalastuksen kautta.
Siihen aikaan elettiin päivästä päivään ja jokainen itsekseen, ja
sentakia saivat naiset elättää itsensä niin hyvin kuin taisivat.
Mutta toiset ajat, toiset tavat. Viisas lainsäädäntö kansotti
taas järven, jossa pian alkoi vilistä forellia, lahnoja, ahvenia
j.n.e. Siitä hetkestä alkaen kasvaa yhä aviomiehen ja isänrakkaus;
huoli toimeentulosta ei ole enää niin raskas, ettei se jätä
hiukan aikaa jälelle perhettä varten. Kaikeksi onnettomuudeksi on
olemassa myöskin eräs kultalaki, jonka Liittoneuvosto on päättänyt,
tarkotan lakia vapaakaupasta, jonka nojalla ensiksitulleen oikeuden
kumoo voimakkaamman oikeus. Kiitos tämän ihmisystävällisen
laitoksen olemme me nyt pakotettuja käymään sotaa, niin kutsuttua
vapaakauppasotaa harmaita lokkeja vastaan, jotka suurten kantonalisten
kalanviljelystoimenpiteiden kautta houkuteltuina siirtymään tänne
parvittain, eivät viivytelleet ruvetessaan Sveitsin kansalaisiksi. En
tahdo ajatella, mitä meistä olisi tullut, saatettuina tulevaisuudessa
kerjäläissauvan varaan, ellei sattuma olisi tullut meille avuksi.
Genève, joka on rikas kaupunki, mutta jolla on syvälle syöpynyt
vastenmielisyys kerjäläisiä vastaan, oli vastikään astunut rauhan
aikakauteen. Mont-Cenis-radan avaaminen oli suurin käännekohta sen,
samoinkuin meidän elämässämme. Rautatie vetää tänne joukottain
ulkomaalaisia, kaupunki tulee kauniiksi, liikkeet menevät eteenpäin,
höyrylaivat myllertävät ja muuan hullu englantilainen keksii ruveta
heittelemään meille leipää Mont-Blanc sillalta. Ja silloin täytyi
kaikkien ihmisten heittää leipää meille. Me olemme muodissa. Me
pääsemme tarpeettomasti kalastamasta, me pääsemme tappelemasta
harmaiden lokkien kanssa. Mitä mieluisia hetkiä olemmekaan viettäneet
sillan alla tai höyrylaivain vanavedessä. Tarvitsi vaan avata suunsa
samalla kuin paistatteli päivää kuparinsinisillä laineilla. Suuri
alaspäinmeno isän velvollisuuksissa! Ja te hyvät naiset, kaukana siitä,
että te olisitte lausuneet mitään moitteita meidän poisjäämisestämme!
Te päinvastoin näytitte hyvin tyytyväistä naamaa. Siitä alkaa meidän
vapautumisemme, siitä ajankohdasta meidän vapautemme miehinä,
oltuamme sitä ennen vaivojen rasittamia miehiä, kotoisia miehiä.
Hyvät naiset ja herrat, pitopäivät ovat ohitse, ja Schlaraffenmaa
on enää ainoastaan sulonen muisto. Siihen saakka oli kaikki käynyt
erinomasen hyvin, mutta täytyy antaa kohtalon täyttyä. St. Gotthardin
rata muuttui todellisuudeksi, ja silloin on Genèven ja Cenisin loppu
käsissä. Liikkeet seisovat, ulkomaalaiset häviävät, eikä enää tule
englantilaisia heittämään leipää. Kaikki katoo ja taasen julistetaan
rautasta lakia: jokainen pitäköön huolta itsestään! Mutta kehitys on
jo tapahtunut. Rajattoman vapauden tottumus on jo siirtynyt meidän
tapoihimme, meidän vereemme, eikä enää sovi palata takasin. Sanalla
sanoen, meidän luontomme on muuttunut.
Matami Sappi, joka oli kuunnellut tätä pitkää puhetta suuremmalla
kärsivällisyydellä kuin olisi voinut odottaa, takertui kiinni
rautaseen lakiin ja kiiruhti laukasemaan vastauksensa. — Juuri niin
herraseni, jokainen itsekseen, ja siis: lakko miehiä vastaan! Menkää
ja huvitelkaa yksinäisyydessä, herrat vapaakauppiaat tieteellisine
menettelytapoinenne!
— Rouva tahtoo siis tehdä kapinan herrojaan, luomisen todellisia
herroja vastaan? Varokaa itseänne!
— Hyi, herroja! Vaikkakin eläisin sata vuotta, en paraalla
tahdollanikaan voisi tunnustaa semmosia pässinpäitä herroikseni.
— Kysymystä täytyy tutkia — sammalsi lokkiherra.
— Tieteellisen menettelytavan mukaan... — lisäsi mamseli.
— Se on välttämätöntä. Mutta olkaamme järkeviä, ystäväni, ja suvaitkaa
kuulla sitä ehdotusta, jonka nyt tahdon esittää teidän valistuneen
neuvottelunne alaiseksi. Hyvät naiset ja herrat, me olemme täällä
joutuneet vakavaan riitaan, joka epäilemättä ei tuota mitään tuloksia,
ellemme sovi siitä, että kysymys on selvitettävä kaikessa ystävyydessä.
No niin, jos te suostutte tähän, ja ehdolla että lakko siirretään minun
takasin tulooni saakka, otan tehdäkseni tieteellisen retken perinpohjin
tutkiakseni naiskysymystä. Onko teillä halua siihen, mitä?
— Kättä päälle, asia on selvä — vastasivat kaikki kuorossa, kovin
ilosina nähdessään lopun näille ikäville keskusteluille — mutta voi
sitä, joka rikkoo sopimuksen antautuakseen luvattomaan rakasteluun!
— No hyvä, käykää käsiksi työhönne — sanoi matami Sappi halveksuvalla
hymyllä.
— Tervetuloa takasin, herraseni, ja lähtekää nyt!
— Lähtekää — yhtyivät kaikki läsnäolevat kuorossa.
Ja vanha luonnontutkija teki kierron ylöspäin, otti ilmaa siipiinsä ja
lensi pois kaupunkia kohti.
* * * * *
Eräänä kauniina aamuna matkustajamme laskeutui saarelle Toscanan
ulkopuolella. Väsyneenä ja kovin huonolla tuulella, kun hän ei ollut
huomannut mitään, millä olisi ollut yhteyttä hänen retkensä päämäärän
kanssa, alkoi hän noukkia raakkuja merenrannalla tyydyttääkseen
nälkäänsä. Kun tämä on tehty, tahtoi hän alkaa yhteiskunnalliset
tutkimuksensa. Mutta miten tulisi hän siinä menettelemään? Hän ei
voinut keksiä ainoatakaan elävää olentoa ja oli jo vähällä joutua
epätoivoon, kun hän sai kuulla sorsan kaakottamista, joka täydellä
vauhdilla kulki pitkin rantaa.
— Halloo sorsa! — huusi lokki, ilosena tavatessaan seuralaisen.
— Päivää lokki — vastasi koirassorsa ja laskeutui lokin viereen — mitä
kuuluu? Ja mitä sinä täällä teet?
— Minä tutkin naiskysymystä.
— Ja oletko päässyt pitkälle siinä? — vastasi sorsa varovainen ilme
kasvoillaan.
— Kyllä! Ja sinä, oletko sinä jo livistänyt naistesi luota?
— Hm! Kaunista livistämistä, kun tulee ajetuksi pois.
— Ajetuksi pois? Minä hämmästyn. Minulle on sanottu, että sorsaherrat
ovat niin häijyjä aviomiehiä, että ne hylkäävät vaimonsa juuri samassa
hetkessä kun nämä ovat lopettaneet munimisen.
— Sanotaan, niin... Sanotaan niin paljo karkeita valeita
aviomiesraukkojen tiliin.
— Mitä lajia? Valeita?
— Ah ne naiset, kuinka hyvin minä ne tunnen! Kevätpuolella, kun
niitä alkaa kuumottaa siipien alta, silloin niillä riittää kiemailua
niin että siihen voi suuttua, mutta kun vaan kuherteluaika on
kunnolla ohitse, niin hyvästi hunsvotit! Tosiaan kaunis kohtalo olla
aviomiehenä! Kaikki aatteellinen ja ylevä meidän elämässämme on meiltä
kielletty.
— Mutta mistä helkkarista se johtuu, että ne ajavat teidät sillä
tavalla luotaan, sen sijaan että ne pitäisivät teidät luonaan
elättäjinä?
— Mikä liikuttava yksinkertasuus! Niin tiedä siis, että ne ovat
etukäteen hankkineet muonaa makuuajakseen ja että ne eivät halua ketään
syömätoveria, sekä että lopulta meidän läsnäolomme saattaisi heidät
vaaroille alttiiksi meidän alituisen menemisemme ja tulemisemme kautta.
— Ne ovat tosiaan käytännöllisiä, teidän naisenne!
— Sen minä vakuutan. Mutta kun kaikki otetaan lukuun, mikä nöyryyttävä
asema meille! Tiedättekö, että eräs nainen, joka muuten on melko
lailla sukkela, on tehnyt hyvän sukkeluuden määrittelemällä aviomiehen
seuraavalla tavalla: "Koiras", sanoi hän, "on todistus naisen
kykenemättömyydestä tehdä itse poikasia".
— Mikä häikäilemättömyys! Mikä raakuus! Naisen koiras! Mutta onko sinun
avioelämäsi tällaista?
— Se on samanlaista kaikkialla.
— Oikeinko totta?
— Ole varma siitä.
— Mutta miksette nouse vastustamaan noita röyhkeitä! — Naisia ei enää
lyödä.
— Miksei?
— Joo, senvuoksi, että ne ovat vahvempia.
— Vahvempia?
— Niin herraseni. Tarvitaan enemmän voimaa muniakseen neljä munaa kuin
olla munimatta ainoatakaan. Naaras komentaa aina koirasta, niinkuin
pian tulet näkemään. Mutta sinä saat luvan alkaa tutkimuksesi alusta.
— Kuulehan sorsa, juuri alkumunan johdosta minä olenkin tullut tänne.
— Eikö muuta? Minä syön muutamia miljonia semmosia aamiaiseksi.
— Voi, minä olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit tuoda ylös
minulle näytteen; tunnen etten itse jaksa sukeltaa.
— Niin mutta sinä et voi nähdä alkueläimiä paljaalla silmällä, ja
muuten ei siinä ole mitään näkemistä. Se on muna, joka aivan itsekseen
sikiää ja liikkuu, siinä kaikki. Jos sinulla sensijaan on halua tehdä
tuttavuutta alkuperäisen naisen kanssa, joka tekee miesten temppuja...
— Kyllä, tietysti tahdon nähdä...
— Kuten käsket siis.
— Sanottu ja tehty. Sorsa syöksyy mereen ja on hetken perästä jälleen
lokin vieressä, mihin hän laskee pienen eläimen sileälle kivelle.
— Tässä on meillä mustekala, hyvin alkuperäinen eläin. Ei maksa vaivaa
kysyä tältä naiselta, kuinka hänen herra miehensä jaksaa.
− Koska?...
— Koska sillä ei semmosta olekaan... Se tekee itse poikasensa.
− Aivan itsekseen?
— Aivan itsekseen! Näytä minulle mies, joka voi tehdä saman!
— Voi semmosia pettureita! Entä se juttu naisesta, joka on lähtenyt
miehen kylkiluusta... Onko joku mies pannut sen kokoon?
— Joku, joka on enemmän kuin mies: mies hameissa, pappi. Jos sinä
tahdot nousta ylöspäin kehitysportaita ja läheltä tarkastaa ihmisen
ensimäistä luomista, niin tarvitsee sinun vaan seurata minua.
Sorsa lensi tiehensä lokki kintereillään, ja pysähtyi pian erään
peittyneen laivahylyn luo pienessä satamassa.
Odotahan hiukan niin saat nähdä. — Ja sorsa esiintyi taas sukeltajana,
tullakseen hetken jälkeen ylös tuoden kölistä mukanaan omituisen
eläimen joka muistutti tulpania.
— Katsohan tänne lokki! Tässä on minulla hanhenkaula, crustaceain
jalosta suvusta. Katsohan vaan: tässä näemme heikon sukupuolen suurena
kuin tulpani.
— Entä vahvempi sukupuoli sitte?
— Niin, mitä luomisen herraan tulee, niin heitähän silmäys tämän mamman
selkään! Näet siinä tuon pienen kukkaron, joka on siihen kiinninaulattu.
Tämän pienen laukun, joka ei ole nappia suurempi?
— Juuri sen. Se on aviomies. Näetkö, ei ole niinkään kehumisen arvoista
olla mies, mutta siinä on joka tapauksessa pirstaleita aviomiehestä,
muita uskollisemmasta. Siis kunnioitusta naisia kohtaan!
Lokki tunsi olevansa melko lailla hämillään, kun hän muisti, miten hän
oli ottanut suun täydeltä keskustelussa Nitonkareilla.
— Lopettakaamme nyt, jos mahdollista, — sanoi hän. — Mikäli voin nähdä,
täytyy maailman olla ylösalasin käännetty, kun asian perille pääsee.
— Aivan varmasti; etkö tiedä että esineet kuvastuvat ylösalasin silmän
sisällä?
— Miten täynnä sinä olet viisautta! Mutta palatkaamme
aviomiesraukkaamme: tässä on siis nainen tehnyt miehensä?
— Ilman epäilystä — meritulpaanien joukossa! Mutta jatkakaamme
opintojamme.
— Kestääkö sitä vielä kauan?
— Eteenpäin, niin saat nähdä!
Sorsa saavutti merenrannan ja kierteli jyrkänteen reunalla alati lokin
seuraamana.
— No, kas tässä, mitä me tarvitsemme.
Hän laskeutui kasalle kuivia lehtiä, missä kaksi etanaa makasi.
— Tahdotko olla ystävällinen ja tarkastella tätä täysin onnellista
avioliittoa.
— On tosiaan nautinto nähdä vapaa mies,
— Miehiä? Kaikista vähimmin! Ei, vaan kaksi mies-naista, jotka
keskenään auttavat toisiaan rakastelupuuhissa.
— Siis täydellinen tasa-arvosuus; ei mitään tämän sulosen työn jakoa.
— Täydellinen; tässä ei ole mitään koiraksia, jotka vetelehtivät.
— Mutta se on joka tapauksessa siveetöntä, kokonaan vastoin luontoa,
herraseni.
— Luonto ei ole koskaan siveetön, herraseni, ja luonto ei koskaan tee
mitään vastoin luontoa, vaikkakin se on koko mutkikas.
— Se on tosiaan käsittämätöntä.
— Miten suuri sukupuolisankari lieneekin, niin kyllä jättää
pöyhkeilemättä tämmösten kokemusten jälkeen, Näetkös, täytyy tottua
siihen ajatukseen, että nainen on ensimäinen, sekä että me kaikki
olemme lähteneet äidin kohdusta, ennenkuin mitään isää oli olemassa.
Hämähäkit antavat sinulle siinä suhteessa uusia todistuksia. Tämä
suuri peto, joka riippuu verkon keskessä, on naaras. Ja tämä pieni,
hyväntahtoinen naapuri, joka on niin pelokkaan näkönen, on kosija eli
paremmin sanoen anoja. Polonen luomisen herra, kuinka tuhman näkönen
se on. Hiljaa, hän lähestyy. Nainen heittää häneen syrjäkatsauksen.
Hän ei ota kernaasti vastaan vierailukäyntejä tältä elolliselta
kautsukkioliolta. Katsohan nyt vaan miten naaras syöksyy koiraksen
kimppuun, lävistää sen, kiertää sen verkkoon ja imee sen verta!
— Oi voi, semmoista hirviötä! Tuommoinen Siniparta naishaamussa! Äsh,
noita juttuja, joita istutetaan lapsiin!
— Älä usko mihinkään juttuihin, paitsi siivottomiin: totuus on aina
siivoton.
— Tämähän on oikea amazonien valtakunta.
— Eikä ole, sen olemme piilottaneen viimeiseksi! Kas niin, nyt
eteenpäin!
He nousivat, syventyivät lähellä olevaan metsään ja pysähtyivät erään
suunnattoman suuren muurahaispesän luona.
— Peitä kasvosi kuolevainen, täydellisimmän yhteiskunnan edessä! —
lausui sorsa.
— Täydellisen yhteiskunnan? — toisti lokki.
— Niin, ihannevaltion, missä naiset uudestaan ovat vallanneet sen
aseman, joka luonnostaan tulee heille.
— Pyh, luonto! — huudahti laimealla äänellä pieni, kurja olento, joka
ryömi pesän harjalla.
— Anteeksi, herraseni — sanoi sorsa — ettekö te tahtoisi olla niin hyvä
ja selittää tälle toverille teidän ihanneyhteiskuntanne järjestystä;
hän hartaasti haluaa saada tietää jotakin teistä.
— Ehkä herra sitte tahtoo tulla hiukan lähemmäksi kuullakseen paremmin,
sillä minua on kielletty ottamasta askeltakaan talon ulkopuolelle...
— Ettekö te herraseni ehkä sattumalta olisikaan vapaa? — kysyi lokki.
− En erittäin, niinkuin herra pian voi päättää minun selonteostani.
Aluksi on ihannevaltio perustettu työn jaolle, ja valtiomuoto on
sukupuolta vailla.
— Te tarkotatte salvettu?
— Lähimain, sillä vallassaolevana luokkana ovat sukupuolta vailla
olevat naaraat eli naiseunukit, jotka muodostavat haaremivahdin.
— Vai niin, onko teillä sulttaania? Tarvitsee siis vaan tulla
turkkilaiseksi...
— Ei, herra, täällä ovat sulttaanittaret itse... sulttaaneja, ja me
miehet saamme ainoastaan suorintaa miehen aviollisen työn.
— Tuhat tulimmaista! Ja viisas Salomo antoi meille kuuluisan neuvon:
"Sinä laiska, mene ja katso muurahaisia, ja kehottakoon heidän
ahkeruutensa näkeminen sinua parannukseen!"
— Se kunnian mies ei ole valehdellut, sillä ei silloin kelpaa
laiskotella, kun jokaisella naisella on satakunta puolisoa.
— Mikä siveettömyyden kuilu! Ja teillä herraseni, ei ole mitään tointa,
mitään virkaa? Oletteko te vaan joukko naisten elättejä?
— Se on valitettavasti totta mitä te sanotte; me emme koskaan tee työtä
eivätkä naisetkaan koskaan. Eunukit ovat anastaneet kaikki työt.
— Ja ovatko asiat aina olleet sillä tavalla?
— Eipä suinkaan! Meidän valtiossamme on tapahtunut kehitys, samoinkuin
kaikkialla muuallakin!
— Onpa kaunista kehitystä!
— Se ei ole aina kaunis, vähimmin silloin kun mennään taaksepäin.
— Kehitystä taaksepäin? Ei käy laatuun!
— Käy kyllä ja mikäli oppineet sanovat, tulee se yhä huomattavammaksi
päivä päivältä, niin että esimerkiksi raakku on kehittynyt, taaksepäin
etanasta senkautta, että tämä on menettänyt päänsä, j.n.e. Varokaa
herraseni pitämästä jokaista kehitystä edistysaskeleena.
— No jopa jotakin!
— Antaakseni teille lyhyen historiallisen yleiskatsauksen meidän
kehityksestämme, mainitsen, että hallitus ennen vanhaan oli naisten
käsissä aivan niinkuin teillä.
— Niinkuin meillä?
— Niin herraseni, ja etymologia (oppi sanojen synnystä) säilyttää
vielä jälkiä siitä. Naiset vallitsivat ja miehet ohjasivat: miehet
olivat toimeenpanijoina ja naiset antoivat ohjeita. Naiset, tarkotan
naaraat, jäivät kotiin hoitaakseen poikasia, ja miehet lähetettiin
ulos hankkimaan ruokaa, sotimaan, ottamaan orjia ja kaikkea semmosta,
ja olivat aina vaimojensa nöyrimpiä palvelijoita. Silloin oli kyllä
kuningas, mutta hän oli vaan muodon vuoksi, koska kuningatar oli
varustettu kaikilla välikappaleilla tehdäkseen tahtonsa määrääväksi,
ja kaikki muu oli samassa suhteessa. Silloin olimme saavuttaneet
huippukohdan. Seurauksena alituisista sodista, joihin naiset eivät
ottaneet osaa, alkoivat rajattoman työn kautta murtuneet koiraat
tulla naaraksia harvalukuisemmiksi. Jälkimäisten liiallinen lukumäärä
toi mukanaan naimattomien naisten luokan, voimakkaan suvun, jolta
puuttui kaikkia tunteita, mitkä olisivat voineet olla esteenä
heidän astumiselleen julkiseen elämään. Siitä lähtien häviävät
suvustaan huonontuneet miehet taistelussa ja naimattomat naiset
vahaavat kaikki toimet, jopa sodankin. Päästyään valtaan alkoivat
nämä, jotka sitäpaitsi keinotekosesti perinnöllistä tietä oli tehty
sukupuolettomiksi, vähentää naarasten lukumäärää keinoilla, joita
tunnetaan malthusialaisuuden nimellä, ja siitä johtuu nykyinen
yhteiskuntamuoto, niin kutsuttu ihanneyhteiskunta.
Lokki ei voinut olla ajattelematta rouva Sappea ja sitä lakkoa, joka
oli puhjennut heidän pienessä yhteiskunnassaan Genèvejärven rannoilla,
kun samalla kuului ääntä muurahaispesän sisästä ja parvi muurahaisia
yhtäkkiä syöksyi ulos, toiset siivekkäitä toiset siivettömiä. Se,
joka piti historiallista esitelmää, ei ennättänyt väistää ja sai
korvapuustin eräältä lihavalta eunukilta.
Lokki ja sorsa pakenivat erään paatsaman taakse ja voivat sieltä
hyvässä rauhassa katsella sitä surullista näytelmää, joka tapahtui
heidän hämmästyneiden katseidensa edessä.
Ensiksi tuli noin parikymmentä siivekästä naarasta ulos pesästä ja
muutamien valmistavien toimien jälkeen kohosivat ne auringonpaisteessa
suuren kuusen huipun yläpuolelle. Sen jälkeen muutamia satoja,
samoin siivekkäitä koiraita, jätti vankilansa täyttääkseen synkkää
kutsumustaan.
— Tämä on häämatka — sanoi sorsa selitykseksi.
— Se mitä tapahtui kuusen yläpuolella, oli peitetty itse siihen
pilveen, jonka nämä pienet elävät muodostivat, ja oli jokaiselta
kuolevaiselta silmältä salattuna, ollen ainoastaan hedelmöittävän
auringon katseiden alasena.
Kun tunti oli kulunut ja häät olivat lopussa, laskeutuivat naaraat alas
ja astuivat jälleen äitiyshuoneeseen, missä työntekijättäret nyhtivät
niiltä pois siivet, joista niille ei tästä lähin ollut mitään hyötyä.
— Langenneet enkelit pudottavat viattomuuden siipensä — lausui sorsa.
— Entä murhaenkelit, mitä ne tuolla tekevät? — kysyi lokki
säikähtäneenä, kun hän näki työntekijättärien syöksyvän koiraksien
niskaan, joilla uupuneina ei ollut rohkeutta lähestyä muurahaispesää,
vaan pysähtyivät avuttomina ruohistoon sen ympärillä.
— Ne panevat toimeen verilöylyn koirasten keskuudessa, jotka nyt ovat
tulleet tarpeettomiksi.
— Semmosta kuulumatonta raakuutta! Tulkaa sitte ja sanokaa, että naiset
ovat orjuutettuja! Tarvittaisiin yhdistys miesten oikeuksien valvomista
varten. Mies parat! Minä olen saanut tarpeekseni ihannevaltiosta.
— Mitä tehdä. Se on niiden luonto.
— Sitä voi kutsua taaksepäin meneväksi kehitykseksi. Minä toivon
sinun myöntävän, että sukupuolettomiksi tehdyt olennot ovat suvustaan
huonontuneet.
— Siitä ei ole epäilystäkään, etteivät ne ole suvustaan huonontuneet,
ja se on juuri kehitystä...
— Onko suvustaan huonontuminen kehitystä? No niin. Onneksi tapaa vielä
korkeampien eläinten keskuudessa luomisen herroja paremmissa oloissa.
— Missä sitte, ellei kysymys ole liian tunkeileva.
— Joo, esimerkiksi kanoissa.
— Oh, luuletko sinä että kukko on keisari? Erehdys! Katsohan, miten se
seuraa kanoja, miten kohtelias se on antaessaan käsistään makupalat,
kuopiessaan maata naisille. Kukko saa olla yövahtina, suojavahtina,
kenttävahtina. Hän on sanalla sanoen naisyhteiskunnan asiamies ja
juoksupoika.
— Sinä olet kai kuitenkin samaa mieltä siinä, että mormonismi on
epäsiveellistä.
— Onko sinusta sitte parempi, että on sukupuolestaan vapautettuja
naisia, kuin hedelmöitettyjä. Minusta on kanatarha parempi kuin
muurahaispesä.
— Tiedätkös sorsa, että tästä hetkestä alkaen en pidä kummastakaan.
Luonto on yhtä puutteellinen kaikkialla. On yhtä hyvä ottaa luonto
semmosena kuin se on, kuin muualta etsiä ihanteita. Hyvää iltaa ja
kiitos ja kunnia!
— Onnea matkalle! Muista nyt vaan ne opetukset, joita olen sinulle
antanut!
Matkatoverit erosivat ja lokki lensi pohjosta kohti. Kun paraillaan oli
auringonlasku, ei hän lähtenyt merelle, vaan pysytteli maanpuolella.
Keskiyön paikkeilla oli kuu noussut ja lokki näki jalkainsa alla pitkän
valoviivan, kahden hopeanauhan tavoin kiemurtelevan Pohjosesta etelää
kohti. Hän seurasi korkealla rautatienrataa, jonka kiskot loistivat
kasteessa, samalla kun hän hengitti ilmaa, joka oli täynnä oranssin ja
magnoliakukkien tuoksua, ja sai näkyviinsä suuren pyöreän kehän täynnä
keltasia valopilkkuja. Se oli kaupunki. Uteliaana saamaan tietää,
miten kaksikätiset olennot käyttäytyivät kaunista sukupuolta kohtaan,
läksi lokki kaupunkiin, pysytellen sivulla, jotta ei saattaisi itseään
minkäänlaisen tunkeilevan huomion esineeksi. Hän näki silloin suuren
rakennuksen, jota valasivat suuret kynttiläjalat sähkövaloineen,
ja josta juhlapukuinen joukko astui ulos; naiset ensinnä ja miehet
jälestä, kantaen näiden saaleja.
— Siinä on meillä miesrenki — mutisi lokki.
— Hän lensi ja piilottautui kattoräystäälle. Siitä hän voi tarkastella
niitä kun ne vaelsivat eri tahoille. Naiset kulkivat suorina kuin
kuningattaret ja kavaljerit seurailivat heitä hattu kädessä, tarjosivat
käsivarttaan palvelevaisella tavalla ja osottivat seuralaiselle
alituista pientä huolenpitoa, ilman että voi nähdä ainoatakaan naista,
joka teki samalla tavalla kavaljerilleen.
— Tasa-arvosuutta ei ole otettu käytäntöön täällä — lausui lokki.
— Hän kurkisti erääseen vastapäätä olevaan ikkunaan, missä oli
unohdettu vetää alas verhot.
Nuori nainen istui siellä leposohvalla ja tarkasteli kylmällä katseella
nuorta miestä, joka oli polvistuneena hänen edessään matolla.
— Eihän tuo pyydä tuolla naiselta muuta kuin minkä nainen tulee myymään
hänelle?
Lokki lensi ylös ja nousi korkealle ilmaan keksiäkseen tien kotiinpäin.
Kuunvalossa pisti hänen silmiinsä suuri rakennus valkeasta marmorista.
Koristeltuna torneilla rajattomiin saakka, sekä tuhansilla
kuvanveistoksilla, kukilla, lehdillä, viireillä ja päädyillä, tarjosi
se verrattoman näyn. Lokki liukui alas tarkastellakseen veistokuvia.
Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja sekasin. Mutta keskellä tätä
minaretimetsää kohosi korkealle kupoli, korkeampi kuin kaikki toiset,
ja sen huipulla, korkeimmalla paikalla, oli kuparista tehty nainen,
joka tuuditti käsivarsillaan vastasyntynyttä lasta.
— Temppeli, joka on pyhitetty naisten palvelukselle, päätteli lokki
itsekseen. — Tämä on toki kuitenkin äiti. Erittäin hyvä!
Samassa hetkessä kuin lokki valmistautui lähtemään matkoihinsa, kuului
sulavaäänistä laulua katedralin syvyydestä. Säveleet tunkivat katon
läpi ja keskellä urkujen möyryämistä puhuivat ihmisäänet sanoja, jotka
tekivät suuren vaikutuksen vanhaan lokki-isoisään. Äänet lauloivat:
Ave Maria, gratia piena,
Dominus tecum,
Benedicta tu in mulieribus
Et benedictus ventris...
— Huolimatta täysin ihanteellisesta realismistaan on tämä laulu, mikäli
juuri olen saanut oppia, erittäin paikkansa pitävä. Ave mater! Siunattu
olkoon äitiys!
Ja lokki läksi matkaan, äkkinäisen koti-ikävän pakottamana.
Kun hän oli kulkenut Mont Cenis vuoren ohitse kevyen aamiaisen jälkeen
Annecyjärvessä, tuli hän takasin Genèven satamaan varhain aamulla.
Suuri oli hänen hämmästyksensä kun hän ei nähnyt vilahdustakaan
lakkotovereistaan. Hän lensi selän ympäri tuloksetta, nuuski kaislikon
Coppèn, Thononkarien ja Nyonjärven luona, mutta menestyksettä. Katkeria
epäluuloja alkoi nousta hänen sieluunsa kun hän saapuessaan Genèven
satamaan luuli näkevänsä rouva Sapen kyyristyneenä eräällä lankulla
Collongen lastauspaikalla. Tämä näytti olevan häpeissään ja hämillään
eikä osottanut huomaavansa matkailijan paluuta.
— Hyvää päivää rouva — huusi tämä kaukaa. — Miten käy lakon?
Vanhus muutti tuskin asentoa ja vastasi, katsellen viistoon häneen:
— Noin mukiinmenevästi. Kaikki ovat karanneet kaikessa hiljaisuudessa.
— Yhdessäkö?
— Sikin sokin.
— Kirottua! Antamatta minun aavistaa hituistakaan!
— Se on oikein teille, vanha pukki!
— Kas siinä te näette, niin paljon kuin te saarnasittekin vastoin
luontoa, pysyy terve luonto kuitenkin jälellä!
— Entä epäterve luonto?
— Sekin on jälellä, mutta se tulee toisessa sijassa. Minä valitan
täydestä sydämestäni, vanha Sappi, muita kyttyräselällä ei koskaan ole
oikeutta ruveta harjottamaan kiihotusta selkärangan mutkistamiseksi.