Komea pähkinäpensas kasvoi haassa. Pähkinät olivat kypsiä, kun orava
tuli sinne heleänä elokuun aamuna.
— Tämä on minun pähkinäpensaani — sanoi se itsekseen ja hyppäsi oksalle
koitellakseen hampaittensa kestävyyttä herkullisissa hedelmissä.
— Pois täältä, varas! — kuului heikko ääni pensaasta.
— Kuka siellä? — huusi orava ja kurkisteli sinne tänne.
Pian oli se keksinyt pähkinähiiren pensaan juurella.
— Tahdotko laputtaa matkoihisi ja jättää minun pähkinäni rauhaan! —
jatkoi pähkinähiiri.
— Sinun pähkinäsi — irvisteli orava ja kävi käsiksi pähkinöihin kaikin
voiminsa ja ensinkään ujostelematta.
— Anna olla, senkin varas!
— Millä oikeudella, jos saan luvan kysyä, kuuluu tämä pensas sinulle?
— Jus primi venientis, ensiksi tulleen oikeudella, jos haluat tietää.
— Erittäin hyvä, herraseni, ja minä otan sen jus primi occupantis,
ensiksi valtaajan oikeudella. Voima käy oikeuden edellä. Minä olen
voimakkaampi, siis on minulla etuoikeus sinun edelläsi, näetkös!
— Mitä teillä on täällä tekemistä — löperteli närhi, melun paikalle
houkuttelemana. Antakaa minun pähkinäini olla rauhassa, muuten saatte
nähdä jotakin.
Anteeksi, herraseni — vastasi orava heti, — mutta minä olen juuri
keksinyt tämän pensaan.
— Että sinä olet keksinyt minun pensaani, sen kyllä uskon, mutta millä
oikeudella olet sen vallannut.
— Olen ottanut sen sillä oikeudella, jonka...
— Sinä olet aivan yksinkertasesti ottanut sen. Ja nyt tulen minä ja
otan sen takasin.
Samassa silmänräpäyksessä kun närhi aikoo syöksyä oravan kimppuun,
lentää tiheä kivisade taistelevia kohti, joille tulee kiire lähteä
pakoon.
— Senkin vietävät — huutavat pojat, jotka olivat tulleet sinne
keräämään pähkinöitä — nyt ne eivät saa mitään vaivoistaan.
Ja pojat alkavat poimia pähkinöitä lakkeihinsa.
Luulen että pensaiden takana pidetään hauskaa — mutisi vuokraaja, joka
nyt ilmestyi näyttämölle. — Sallikaa, herrat varkaat, minun hiukan
kuumentaa teidän korvianne, niin ettei teidän käskyksenne yksityisestä
omistusoikeudesta joutuisi harhateille.
— Kauniita vapoja nuo, keskeytti hänet korpraali, joka oli tullut
sinne patrulleineen ja veti nyt esiin miekkansa, juuri semmosia me
tarvitsemme risukimppuihin.
— Seis siellä — keskeyttää vuokraaja.
— Oletteko te ehkä tilanomistaja? — kysyy korpraali. — Ei, sitä te ette
ole! Pitäkää sitte suunne kiinni!
— Mutta minä olen vuokraaja.
— Entä sitte! Teillä ei itsellänne ole oikeutta leikata poikki tätä
pensasta, mutta minulla on.
— Olisivatko lait omistusoikeudesta lakkautetut? — kysyy vuokraaja.
— Kyllä, tällä kertaa, hyvä mieheni; sodan aikana vaikenevat lait, ja
jos te tahdotte seurata minua tilanomistajan luo, näytän minä hänelle
määräykseni. Tässä se on.
He menevät, mutta tuskin ovat he poissa, kun rautatie-insinööri astuu
paikalle työmiesjoukon seuraamana.
Hän pystyttää vatupassinsa, tekee laskuja, sihtailee, kirjottaa
muistiinpanoja ja jakaa töitä.
— Hakatkaa pois tuo pensas aluksi — sanoo hän.
Sanottu ja tehty.
— Millä oikeudella te otatte vapauden hakata metsää? kysyy
tilanomistaja, joka on tullut paikalle.
— Pakkoluovutuslain nojalla.
— Vai niin. Olkaa niin hyvä.
Ja tilanomistaja menee tyytyväisenä saamaansa selitykseen.
— Laillista yksityisen omistusoikeuden syrjäyttämistä tuo — sanoo
korpraali.
— Viimeksi tulleen oikeudella — puhkeaa vuokraaja sanomaan.
— Nyt on meidän kiiruhdettava pakkoluovuttamaan pähkinät — mutisevat
pojat.
— Minä teen tilauksen — löperteli närhi.
— Tulkaa sitte sanomaan, että löytyy mitään omistusoikeutta — piipittää
pähkinähiiri.