"Smak! pani se ikäänkuin silloin kun heitetään kivi mutaan, ja samalla
oli lopussa se suuri elämä, jota kutsutaan Kaarle kahdenneksitoista!
Herra meitä kaikkia suojelkoon!"
Sillä tavalla kertoi jo kymmenennen kerran luutnantti Carlberg tämän
suuren tapahtuman henkilääkäri Neumannille sisällä tuvassa Tistedalin
kylässä, jossa nämä molemmat uskotut valvoivat ruumiin ääressä.
"Ja silloin sanoi kenraali Maigret: _La pièce est finie. Allons
souper_!" [Kappale on lopussa. Lähtekäämme illalliselle.] lisäksi
henkilääkäri ikäänkuin itsekseen. "Jaajaa! — Allons souper! — Nyt
saadaan nähdä kuka maksaa viulut. Görtzin satatuhatta hopeataalaria,
jotka tulivat sotakassaan eilen, on perintöruhtinas jakanut
korkeimmalle päällystölle. Se tulee tekemään mitä se voi. Tehköön sen!"
Kavionkapseen kuuluessa ulkoa nousi henkilääkäri ja meni
talikynttilöineen eteisen ovelle ottamaan vastaan jotakin
odottamatonta. Ulkona oli aivan pilkkosen pimeää ja putoava lumi suli
liaksi samalla kun se putosi. Mutta kuusimetsän yläpuolella, korkealla
taivaalla näkyi ikäänkuin revontulia Fredrikstenin huipuilla, missä
vihollinen oli sytyttänyt ilotulia.
Kavionkapse läheni ja pian näkyivät kuriirin keltaset nahkahousut
neljän mustan hevosjalan välissä huristavan ohitse, ratsastajan piiskan
paukkuessa pistoolinlaukausten tavoin.
"Se oli perintöruhtinaan lähetti Tukholmaan!" mutisi henkilääkäri
taaksepäin luutnantille, joka oli pysähtynyt sisälle eteiseen.
Taas roiskui lumirännässä, lyömämiekka kalisi, nahkalaukku sinisen,
keltanappisen takin päällä vilkkui ohitse ja hävisi.
"Vannopa että se oli holsteinilainen, joka meni Uddevallaan! Tulee
enemmänkin, luota siihen! Joo, minä kuulen niiden tulevan, sillä ne
tulevat miehissä!"
Kolme mustaa liehuvaa viittaa, läpättäen purjeiden tavoin käännöksissä,
sekä kolme paria drabanttimiekkoja vilahti ohitse.
"Ne olivat kuoleman husaareja, jotka menivät Strömstadiin panemaan
kiinni Görtziä, niin totta kuin arvaan oikein. Yhden on kuoltava
kansan puolesta, eikä siinä riitä hän, sillä siihen ne eivät uskalla,
eivät edes hänen kuolleeseen tomuunsa, mutta oikein se ei ole. Jaajaa,
on nähty paljon ja enemmän tullaan näkemään! Täällä koittaa aikoja,
luutnantti Carlberg, täällä koittaa aikoja."
"Aina on koittanut aikoja, henkilääkäri, ja aina on tahdottu kaivaa
kuolleet ylös mullasta, senjälkeen kun heidät on heitelty hylyiksi,
eläessään, mutta tällä kertaa ihmettelen..."
"Mitä!" korotti henkilääkäri ääntään, mutta ainoastaan heti laskeakseen
sen, ikäänkuin hän olisi muuttanut mieltään.
Varjostaen kädellään kynttilää palasi hän takasin tupaan luutnantti
Carlbergin seuraamana, joka odotti luentoa, mikä todenmukaisesti ei
jäisi tulematta.
Mutta sensijaan, että olisi pysähtynyt ulompaan huoneeseen, missä
molemmat miehet valvoivat, avasi henkilääkäri Neuman oven sisempään
huoneeseen, ja varpaillaan, ikäänkuin peläten herättävänsä nukkuvan,
astuivat he nyt sisään kamariin.
Neljän niistämättömän talikynttilän valasemana näkyi pieni huone
puolipimeässä, ja kynttiläin savun lävitse näkyi silotetuilla seinillä
huonoja puupiirroksia tsaari Pietarista vilkkaine, sielukkaine
kasvoineen, ja hänen rinnallaan kuningas Augustin veltot, riippuvat
piirteet herasilmineen ja hekumallisine leukoineen, molemmat
ripustettuina penkin yläpuolelle, jolla lepäsi suuri alaupseerin miekka.
Kun henkilääkäri oli niistänyt kynttilöitä, näkyivät pitkät kantopaarit
ja niillä tummansininen viitta, jonka alapäästä pari lintalle astuttuja
saappaita pisti näkyviin ja niillä näkyi kuivaneen saven jälkiä.
Märän viitan alla näkyi vähitellen, kun silmä tottui valoon,
keskikokoisen miehen piirteet, terävine polvilleen, leveine lanteineen,
riippuvine, kapeine olkapäineen sekä hyvin esiinpistävine nenineen,
joka kannatti peittävää kangasta niin että ainoastaan korkean otsan
muotoa voi erottaa.
Märän nahan, vasta teurastetun lihan ja ammoniakin ummehtunut haju
levisi huoneeseen ja tuntui hämärillä muistutuksillaan kaiken
vajavaisuudesta ja katoovaisuudesta painavan alaspäin surevien
hetkellisesti heränneitä tunteita.
Henkilääkäri aikoi istahtaa penkille, mutta kuninkaallisen miekan
näkö pidätti häntä ja ikäänkuin muistutti hänelle, että kuninkaan
läsnäollessa ei istuta. Hämillään jäi hän seisomaan hetkeksi silmät yhä
kiinnitettyinä tummaan vartaloon, ikäänkuin hän olisi odottanut käskyä
tai lupaa saada vetäytyä pois.
"Herra Jesus, hän liikuttaa itseään!" kuului luutnantin puoleksi
sammunut ääni kirurgin takana, joka samalla peräytyi ja silmät
levällään tarkasti ihmeellistä ilmiötä, miten ruumis ikäänkuin
ojentautui, kun jänteet ja nivelet veltostuivat ennenkuin ruumiin
jäykistyminen täydellisesti tapahtui.
"Nivelissä vaan venähtelee", vakuutti henkilääkäri; "ja me saamme
pakkasta huomiseksi. Mutta kyllä hän on ainaiseksi loppu, varmasti!
Ja..." hän viivytteli sanojaan, "en luule hänen kummittelevan, sillä hän
ei koskaan tuntenut enteitä, paitsi yhden kerran..."
"Ehkä henkilääkäri kuitenkin tahtoo katsoa, miten asian laita on!"
pyysi luutnantti, joka osotti jonkinlaista pelkoa siitä, että kuollut
nousisi ylös. "Kyllähän minä seisoin haudassa kun laukaus ammuttiin,
ja me molemmat näimme, mihin se sattui, mutta tiedetään kuitenkin
esimerkkejä siitä että luodit..."
"Ei herraseni, en ole koskaan nähnyt luotien käyvän ohimoiden lävitse
tuottamatta kuolemaa", lopetti kirurgi keskustelun ja käytti samalla
tilaisuutta poistuakseen ruumishuoneesta.
"Ihmeellinen mies oli hän joka tapauksessa", makasi kirurgi jonkun
aikaa senjälkeen vuoteellaan ulkona tuvassa ja jutteli itsekseen,
taistellessaan unta vastaan... "On ikäänkuin sielun laatu, puutteet
ja hyvät puolet vaeltaisivat aineen kudoksissa... Vanhat egyptiläiset
kutsuivat sitä metempsykosiksi eli sielunvaellukseksi, ja me sanomme
ainoastaan, että se on sukuun tulemista, vaikkakin usein luonnon
lex contradictionis eli ristiriitaisuuksien lain kautta kielteiset
ominaisuudet muuttuvat positivisiksi... Eikö isoisä, kymmenes Kaarlo,
ollut juopporatti, tyttöjen pyydystäjä ja tappelupukari. Mutta Kaarlo
kymmenes siitti raittiusmiehen ja naisvihaajan Kaarlo yhdennentoista...
kas, nyt alkavat ristiriitaisuudet, mutta tappelupukaria on vähä
jälellä, vaikkakin suuri valtakunnan taloudenhoitaja astuu esiin
aina liioteltuun ahneuteen saakka. Kaarlo yhdestoista siitti Kaarlo
kahdennentoista, ja luonto säilyttää raittiusmiehen ja naistenvihaajan,
tekee taka-askeleen ja saa esiin tappelupukarin isoisästä, mutta
pyyhkii pois itaruuden, jonka voi parantaa ainoastaan toisella
liiottelulla, ja tekee tuhlaajan... Sillä hän oli vaarallinen rahoja
käsittelemään... Herra Jesus, Timurtaschissa... jaa, jaa, jaa! Mutta
kas perhanaa, sanoo luonto, nythän me olemme tehneet oikein miesten
miehen, ja silloin tuntuu ikäänkuin parittelun jälkeen, saa halun
nukkua ja päästä siitä asiasta. Natura numquam perfectris, sanoo
Aristoteles, luonto ei koskaan tee mitään täydellisesti, ja tässä se
tarvitsi kolme sukupolvea leipoakseen suuren aiheen, niin, suuren,
että taikina loppui. Loppui, sillä jos ajattelee tarkemmin, niin
oli tässä jättiläisessä yksi heikko kohta jossakin keskellä nodus
vitalisia eli elinsolmua. Heikko, niinkuin suuressa äidinisässä —
sieltäkin on kai tullut hiukan sukuun — Fredrik III:ssa Tanskassa.
Mahtava, viekas, taikauskoinen herra, joka oli niin vahva ja niin
heikko, niin viisas ja niin täynnä erehdyksiä. Ja sitte, katsokaamme
sankariamme. Urhoollinen kuin karhu, kun häneen katsottiin, mutta kun
yö ja onnettomuus tulivat, kas silloin ei hän voinut maata yksinään.
Silloin täytyi hänen maata jonkun sylissä tai toisinaan ukko Piperin
vuoteella; ja sitte rukouskirja esiin... Ja ajatelkaahan sitä, että
hän, joka komensi toisia, ei voinut komentaa itseään ja panna tahtoaan
oman tahtonsa ylitse. Ei se ollut voimaa, kun hän antoi moskovalaisen
raivota Itämerenmaakunnissa, silläaikaa kun hän oli hävittämäisillään
itsensä ja meidät kaikki kaukana Puolassa. Se oli tetanus eli
jäykistystauti... niin, sillä lailla oli Turkissakin. Mitä meillä oli
Turkissa tekemistä... Heikkoutta, herra! Ja ettei hän uskaltanut kotiin
Tukholmaan... se oli raukkamaista, niin raukkamaista, ja siihen hän
sortui. Ja siihenkin, että hänen piti ottaman itselleen vastuunalaisen
ministerin Görtzissä... joo, tämä saa siitä nauttia ja kantaa syyn,
tämä! Ja siinä oli niin paljon heikkoa!"
"Sankari oli hän siitä huolimatta, sanokaa minun sanoneen,
henkilääkäri", puhkesi luutnantti, joka ei kauempaa voinut pidättää
itseään.
"Sankari taistelukentällä, sitä hän oli! Ganz recht [Aivan oikein.],
luutnantti Carlberg. Voi olla että hän oli enemmän kenraali kuin
sotamies... kas sitä minä en ymmärrä. Me luulimme tuntevamme hänen
hyveensä, mutta hänen puutteilleen me ummistimme silmämme tähän saakka,
ja senvuoksi on meidän niistä nyt puhuttava, kun ei kukaan meitä kuule;
sillä minä olen ruumiin repijä, enkä ruumiin koristaja. Sanoin, että
siinä oli jotakin heikkoa! Ja se näkyy aina kun jokin suku kuolee
sukupuuttoon. Eikö isälle ollut vastenmielistä maata laillisen vaimonsa
kanssa! Ja eikö jälkeläisten laita ollut hiukan huonosti. Meidän
kuninkaamme otti mitä oli otettavana, ja vähän lisäksi. Sisar Hedvig
naitiin, mutta hän ei ollut oikein luotu, sillä hänellä oli pieni vika,
pieni, mutta kuitenkin vika — hänellä oli kaksinkertaiset peukalot,
jota ette ehkä tiedä — ja hänen pojastaan tuli heikko ja hänellä oli
vaikeata puhua, jopa sanottiin, että hän oli mykkä. Ja sitte meidän
armollinen kuningattaremme, Ulrika Eleonora, ei — meidän kesken sanoen
— luonnolta saanut sitä hengenlahjani runsautta, jota toivoo tapaavansa
niin huomattavalla paikalla olevalta henkilöltä..."
"Erittäin hyvin sanottu!"
"Sanalla sanoen ja ottaen huomioon, että meidänkin armollinen herramme
ja kuninkaamme eli ainaisessa haluttomuudessa lahjottaa maalle
perintöruhtinasta, näyttää siltä, kuin salainen vaisto luonnossa
olisi järjestänyt niin että se suku loppui. Luonto oli tehnyt
tehtävänsä ja oli väsynyt. Se oli saanut tarpeekseen Kaarloista, ja
Kaarlot loppuivat! Mitään hienoa työtä ei luonto ollut tehnyt meidän
armollisessa herrassamme ja kuninkaassamme. Suurta ja karkeata!
Kernaasti; mutta ei hienoa! Ajatelkaa, tämä käsi, joka käytteli
lyömämiekkaa niin ylpeästi, ei voinut kulettaa kevyttä hanhenkynää
sileällä paperilla... Silloin ei koneisto totellut, silloin se
koukkuili ja oli vastahakonen, ikäänkuin häntä olisi huimannut
keskellä tätä valkeata kenttää. Hän sanoikin, että häntä huimasi,
kun hänen tuli kulkea paperiarkin yli. Mutta se ei ollut ainoastaan
sitä, vaan ajatukset, joiden tuli marssia eteenpäin suoristetuissa
rouduissa, ne kulkivat ja kamppasivat toisiaan, astuivat toistensa
kintuille, ja kun minä luin kerran erään sisarelle menevän kirjeen,
jonka hän pyysi minun korjaamaan, niin olivat sanat ikäänkuin pitkissä
pihdeissä, yhteensotkeutuneina, ikäänkuin olisi nähnyt koko aivosotkun
esillevedettynä... ei se ei ollut hienoa työtä! Ja sitte hän ei pitänyt
puhtaista sukista... asch! Hän oli porsas, sen me tiedämme ja älkäämme
puhuko siitä."
"Hyi perhana, kuinka pikkumainen te olette, henkilääkäri! Sitä en
olisi koskaan teistä uskonut", keskeytti luutnantti ja heitti katseen
rikkinäisiin saappaisiinsa. "Kaksinkertaset peukalot ja paskaset sukat,
mitä niillä on tekemistä miehen kanssa!"
"_Très bien_ [Oivallisesti!], luutnantti Carlberg, minä en oikeastaan
puhunut teille, sillä silloin olisin uskomattomalla taidollani
laskeutua kuulijaini alhaisen käsityskannan tasalle, puhunut toisella
tavalla... Tapellaan huomenna, mutta ei tänä yönä! — Minä loukkasin
teitä epäoikeutetulla epäluulollani, että olitte mies, joka ymmärsitte
panna arvoa kauneudelle ja sulavuudelle elämän pienissä oloissa, ja
minä uneksin, puolinukuksissa kun olen, että pienet sivellinvedokset
eivät voineet pilata muuta taulua kuin sitä, mistä puuttuu suuria. (Ja
sitä hän ei käsittänyt, kuiskasi henkilääkäri itsekseen.) Mutta jos
te tahdotte, niin minä puhun teille sankarimme suurista puutteista,
sillä minun täytyy puhua tänä yönä, puhua itsestäni tuo henki, joka
on painanut minua vuosikausia, jota olen ajatellut hiljaa niin
kauan, senvuoksi että minä olen pelännyt ajatella kovaa, henki, joka
senvuoksi, ettemme me uskaltaneet puhua ääneen, ei myöskään koskaan
saanut tietää mikä hän oli... Jos sitte tahdotte tapella minun
kanssani huomenna niin saatte! Minä olin mukana Pultavassa, ja minä
olin mukana monena muuna hyvänä päivänä ennenkuin te olitte syntyneet.
En ole senjälkeen, kun vuonna 1703 tulin kuninkaan palvelukseen,
omistanut sielulleni tuntiakaan, vaan se on ollut yksinvaltiaan herran
omaisuutta, samoinkuin asemani, leipäni ja elämäni. Minusta tuntuu
senvuoksi nyt siltä kuin astuisin ulos ankarasta vankeudesta, ikäänkuin
hengittäisin, löytäisin uudelleen vanhan tuttavuuden salaisessa
itsessäni, joka on kasvanut sammaleen, lumen ja kivien alla. Olen
rakastanut sitä miestä niinkuin koira rakastaa herraansa, jolta se
saa suojaa ja ruokaa, mutta minä olen vihannut häntä niinkuin koira
herraansa, jolle se on luovuttanut vapautensa ja tahtonsa. Kuulkaa
kaikki minun ajatukseni tuosta suuresta miehestä... Tapellaan huomenna,
mutta ei nyt yöllä, luutnantti Carlberg! — Älkääkä pelätkö, rotat ne
vaan tanssivat lattialla tuolla sisällä."
"Nähkääs", avasi hän puheensa tulvan, "suurten miesten laita on
niinkuin tuon kynttilän tuossa; asettakaa se korkealle pöydälle, niin
se näkyy, asettakaa se pöydän alle, niin ei se valaise, vaikka sen valo
on yhtä kirkas kuin äsken. Pankaa toisin sanoen aasi valtaistuimelle,
ja se näyttää aina joltakin, ellei sen laita ole aivan hullusti. Bien!
[Hyvä.] — On sangen harvoja hallitsijoita, jotka ovat olleet niin
huonosti varustettuja, kuin autuas kuninkaamme tuolla sisällä. Vähän
tiesi hän valtion hallintotavasta ja yhteiskunnan järjestämisestä,
ei mitään nykyajasta ja hallitsevista salaperäisistä voimista, jotka
tekevät historiaa. Koko hänen elämänsä oli ketju täynnä erehdyksiä,
pukkia ja tyhmyyksiä..."
"Niinpä, perhana soi, me tappelemme huomenna, henkilääkäri Neuman!"
keskeytti luutnantti. "Mutta jutelkaa nyt, sillä te olette piru vieköön
hauska."
"Mutta oli olemassa syitä, niinkuin kaikkeen muuhunkin, ja kun
mainitsen ne, niin mainitsen yhtä monta puolustusta... Minä olen
saksalaissyntyinen, sitä oli suuri kuninkaammekin, sillä hän kuului
Pfalzin hallitushuoneeseen, joka ei ole ruotsalainen; hänen isoäitinsä
oli Hedvig Eleonora Holstein Gottorpista, hänen äidinäitinsä Sophia
Amalia Braunschweig-Lüneburgista ja hänen äitinsä Ulrika Eleonora,
mainitun äidinäidin ja Fredrik III:n oldenburgilaisen tytär.
"No saatana! Oliko Kaarlo XII nyt vielä saksalainenkin!"
"Oli varmasti, niin varmasti kuin itse kantaisä Johan Casimir oli
naimisissa Maria pfalzilaisen, Kaarlo yhdeksännen tyttären kanssa.
Totta on, katsokaas luutnantti Carlberg, että siemen on otettava
naapurista, mutta oldenhurgilaisilla ja pfalzilaisilla ei ole ollut
parasta nestettä. Ja sitte tapahtuu, että kun ottaa siemenen pitkän
matkan takaa, niin saa rikkaruohoa laihoon, eikä se ole parasta,
mikä lähetetään kauas pois. Kustaa ensimäinen nai ensinnä Katarinan
Sachsen-Lauenburgista ja sai Erik hupakon, mutta kun hän sitte
ryhtyi harjottamaan kotimaista siitosta Lejonhufvudin kanssa, tuli
siitä kymmenen reipasta poikaa ja tyttöä ilman että valitettiin
kotimaisia sotia ja sukulaisten suosimista. Olkoon se sinään, mutta
sankarimme koko vaelluksessa olikin jotakin ratkasevasti ruotsalaista.
Luutnantti ei tiedä, mikä on ruotsalaista, arvelen. Joo, kun heimot
vielä vaelsivat ympäriinsä ja etsivät paraita maapalasia ja alkoivat
kiistellä pareista joenlaaksoista, merenrantamista ja edullisimmista
ilmansuunnista, työnnettiin heikommat pohjoseen ja lahjakkaimmat
ottivat haltuunsa makupalat. Mitä pohjosempana, sen huonompaa kansaa.
Samaten kuin maapallolla on ainoastaan yksi lämmön lähde, aurinko,
on Europalla ainoastaan yksi sivistyskeskus, Hellas, sitte Roma,
viimeksi Parisi. Ja koska lämpö leviää kääntäen verrannollisesti
välimatkan neliöön, niin tulee lämpö, niin hyvin henkinen kuin
aineellinenkin, aina viimeksi ja vähimmässä määrässä napamaihin, ja
senvuoksi paleltaa henkiä pohjoismaissa ja ne ovat jääneet jälkeen.
Senvuoksi on pohjoisessa aina säilynyt raakalaisheimoja, ja kun
yhteiskunnat etelässä olivat järjestäytyneet, lähtivät pohjoismaalaiset
ja viikingit ulos luolistaan ja ryöstivät villien tavoin. Toisinaan
oli niiden nimenä gootit ja longobardit, toisinaan svealaiset,
toisinaan kolmenkymmenenvuotisen sodan sotilaat ja nyt viimeksi
Kaarle kahdennentoista soturit. Kaarle kahdestoista on senvuoksi
enimmin ruotsalainen kaikista kuninkaista; ja yksinäisen, hyljätyn
ja syrjäytetyn ihmisen liialliseen itsensä arvioimiseen yhdisti hän
epäitsenäisen ihmisen taipumuksen käydä ja näytellä toista. Tietääkö
luutnantti kenen osaa Kaarle kahdestoista näytteli? Ette. Katsokaa
siis tätä kirjaa, jonka minä löysin hänen takkinsa takataskusta aivan
äskettäin. Se on Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, eli:
Aleksanteri suuren tekojen historia. Huono historioitsija, joka on
kirjottanut Aleksanterista samalla tavalla kuin luultavasti tullaan
kirjottamaan Kaarle kahdennestatoista pitkinä ajanjaksoina. Hänen
esikuvansa mukaan sankarimme koetti rynnistellä Europan silmien
edessä. Esikuva, joka oli neljätoistasataa vuotta vanha. Kuulkaa
muutamia vertauskohtia, vaikkakaan ne eivät aivan tarkalleen sopisikaan
yhteen. Kun Aleksanteri syntyi, paloi Efeson temppeli. Kun Kaarle
XII tuli täysikäiseksi, paloi Tukholman linna. Aleksanteri oli,
samoinkuin Kaarlo XII, aikasin ylpeä ja kunnianhimonen, ei, tahtonut
kilpailla olympialaisissa leikeissä, koska siellä ei ollut kuninkaita
voitettavana; tuhlasi omaisuutensa ja heitteli rahojaan ystävilleen;
katkasi poikki gordiolaisen solmun, kun hän ei pystynyt sitä avaamaan;
vallotti paljo maita, joita hän ei pystynyt hoitamaan ja hänellä oli
aina Persia silmäinsä edessä, samoinkuin eräällä toisella sittemmin
oli Venäjä, joko sitte Darius muutettaisiin Augustiksi tai Pietariksi.
Brandklipparin nimi on kreikaksi Bucephalus, ja turkkilaiset
voivat vastata persialaisia, joita Aleksanteri ei kursaillut ottaa
armeijaansa, milloin tarvittiin; Bessus voi olla Mazeppa ja Babylon
joko Dresden tai Moskova; Hyfasisjoki voi olla Pultava; ja molemmat
sankarit kuolivat keskimäärin kolmenkymmenenneljän ja puolen vuoden
ijässä, sillä toinen oli kuollessaan kolmenkymmenenkuuden ja toinen
kolmenkymmenenkolmen, ja niin edespäin, mielen mukaan.
"Mutta molempien sankarien välillä oli eroavaisuus, paitsi
makedonialaisten irstaisuutta, ja se on siinä, että Aleksanteri
kulki Aristoteleen oppilaana levittäen sivistystä raakalaiskansojen
keskuudessa, kun sitävastoin parraton longobardi teki ainoastaan
yksinkertasia ryöstömatkoja, eikä lopulta katsonut arvolleen
alentavaksi rummuttaa liikkeelle turkkilaiskoiraa ja vetää tuon
syövän taas Europaan, missä sen ulosajamisesta kerran oli ollut sen
helvetinmoinen vaiva.
"Nähkääs, luutnantti Carlberg, kun sivistys alkaa Europassa,
etsii se tukipaikakseen sisämeren, aikomuksessa päästä käsiksi
merikulkuneuvoihin, siihen aikaan kun ei ollut maanteitä. Senvuoksi
alkaa sivistys Välimeren ympärillä, ryömii ylöspäin rannikkoa
pitkin Espanjaan Ranskaan, Englantiin, sillä aikaa kun Saksa vielä
on metsämaina. Ruotsi ja Tanska kilpailivat saadakseen Itämeren
pohjoiseksi Välimereksi, ja tappelivat senvuoksi aina vallasta sen
rantamilla. Kun Kaarlo XI kuoli, oli Ruotsilla rannikkoa kolmeen mereen
ja se voi olla tyytyväinen. Ei kukaan vihollisista, jotka härnäsivät
Kaarlo XII:ta, uhannut maan silloisia luonnollisia rajoja. Tanska
tahtoi ainoastaan pyöristää maataan ja kävi käsiksi Holstein-Gottorpiin
— se ei koskenut Ruotsia; ja muistakaa se, luutnantti, että Kaarlo
XII sillä kertaa löi Tanskan ainoastaan Englannin, Hollannin ja
Hannoverin avulla — vähäinen kunnia. Että saksilainen tahtoi ottaa
Rigan, päästäkseen merelle, oli kohtuullista, ja että tsaari Pietari
halusi Inkerinmaata, oli selvää. Nyt unohti Kaarlo XII, tai oikeastaan
ei hän sitä koskaan ymmärtänyt, sillä hän ei ollut saanut mitään
kasvatusta, että Puolan vartiopalvelus idän laumoja vastaan oli käynyt
tarpeettomaksi senjälkeen kun Venäjä itse, Mikaelin ja Aleksein
sivistämättä, oli ottanut sen tehdäkseen, ja koko Kaarlon viha häntä
etevämpää Pietaria kohtaan esiintyy niin mieskohtasena, epäpolitisena,
epähistoriallisena, että ei tarvinnut nähdä sitä paljastettuna hänen
suurimmassa rikoksessaan hänen nostattaessaan Turkkia villiytymisestä
vapautuvaa Venäjää vastaan, joka juuri silloin oli perustautumaisillaan
europalaiseksi yhteiskunnaksi tsaarin alaisena, joka oli sekä Oxfordin
tohtori, että Ranskan institutin jäsen. Villi, se on Kaarle, päästi
maansa kesannoksi, kun sitävastoin moskovalainen laski auran omaansa.
"Ruotsia ei tarvittu Itämerenmaakunnissa etuvartijana mongoleja vastaan,
ja senvuoksi menetti se Itämerenmaakunnat historian oikeudella;
Ruotsilla ei ollut mitään tekemistä Puolan afäärien kanssa, eikä
Holstein-Gottorpissa myöskään, senvuoksi se työnnettiin ulos näistä;
Kaarlo XII oli haamu, joka oli noussut ylös hunnien haudoista, gootti,
joka olisi polttanut Roman uudelleen, don Quixote, joka vapautti
sorrettuja, samalla kun hän löi omat alamaisensa rautaan ja vereen, ja
ellei se luoti, joka tänään putosi, olisi tullut lännestä, niin olisi
se kerran tullut idästä, vaikka ei itse pirukaan tiedä mistä se tuli."
Nyt harppasi luutnantti ylös ikäänkuin hän olisi istunut ruutipanoksen
päällä.
"Henkilääkäri, te sanoitte sanan! Mistä se kuula tuli! Niin, mistä se
tuli?"
"Onko luutnantti Carlbergilla joitakin epäluuloja siihen suuntaan,
johon minä viittasin?" kysyi kirurgi katseella, joka olisi voinut
kiskasta luodin lanteista.
"Ei! Ei minkäänlaisia!" vastasi luutnantti lyhyesti ja varmasti.
"No, silloin minä tahdon vaan sanoa", lopetti kirurgi, "että ellei se
luoti tullut sieltä, niin olisi sen pitänyt tulla — sieltä!"
"Ei, nyt saakeli soikoon juomme lasin!" puhkesi luutnantti sanomaan ja
kaivoi esiin viiniputelin laukustaan.
"Mitä! Emmekö me tappele ensin, luutnantti?"
"Emme, luunjärsijä! Me emme koskaan tappele. Te olette mestari
ruumiin repimisessä; ja sillä tavalla kuin te leikkasitte auki tuon
Aleksanterin, ei itse Turkkikaan olisi mies sitä tekemään. Ottakaa
käteni ja kiitokseni siitä, että minä pääsin oksentamasta itsestäni
kaikkea tuota!"
"Veitikka, joka annoitte minun puhua pääni poikki! — Malja vanhalle
Ruotsille, ja uudelle!"
"Kuningas on kuollut! Eläköön kuningatar!"
"Tai maakreivi!"
"Mutta ei herttua!"
"Kernaimmin vapaus!"
Vielä kuului puolihumalaista ääntä ruumishuoneesta, kun harmaankeltanen
joulukuunaamu sarasti ulkona, missä muonavaunut ja kanuunat vierivät
eteenpäin murskattujen likakasojen ylitse, jotka olivat olleet numeroja
Jönköpingin ja Henkiväenrykmentissä, sekotuksen yli, missä oli ihmisten
sisälmyksiä ja vaateräsyjä, kenkä, jossa oli jalka sisällä, hansikas,
missä oli muutamia sormia, korva hiustukon sisässä. Alhaalla laaksossa
valtakunnan rajaa vastaan melusi tykistö, kalisteli ratsuväki, astui
jalkaväki, samalla kun kuriiri lensi ohitse, alas ojien ja peltojen
yli, ylös vuorikukkulain yli, suorittaen kilpa-ajoa kuninkaan
perinnöstä maalle ja kansalle.