Pienessä maakirkossa oli niin kylmä, että henki läksi savuna papin
ja niiden poikain suusta, jotka lauloivat kuorossa. Seurakunta, joka
seisaaltaan kuunteli messua; oli saanut olkia maapermannolle, ettei
sitä paleltaisi liian paljon polvilleen laskeutuessaan, mikä uudistui
aina kun kuoripojat soittivat pientä kelloa. Messussa oli paljon kansaa
tänään, sillä jumalanpalveluksen loputtua odotettiin tavallisuudesta
poikkeavaa näytelmää. Papin tuli nimittäin varottaa kahta keskenään
eripuraista aviopuolisoa, jotka eivät tahtoneet pitää rauhaa keskenään
eivätkä saaneet erota, koska mitään syntiä ei ollut tapahtunut eikä
kumpikaan tahtonut jättää kotia ja lapsia ja ottaa kantaakseen
hairahduksen häpeää. Messu-uhri oli lopussa ja litania, miserere
[Miserere ("armahda meitä"), katolilainen kirkkolaulu.], kaikui
rikkiraatelevasti kylmästä värisevillä äänillä. Aurinko punasi jäisiä
ikkunoita ja sytytetyt vahakynttilät eivät valasseet ensinkään, olivat
vaan keltasten pilkkujen näkösiä, joiden yläpuolella ilma väreili
ikäänkuin aitain kimaltelu keväällä.
Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, lauloi pappi, ja pojat vastasivat
misererellä ja seurakunta yhtyi; syvät, matalat miesäänet ja korkeat,
jännitetyt naisäänet, miserere, armahda meitä.
Viimeinen Miserere kaikui ikäänkuin epätoivon huudahdus, sillä samalla
hetkellä astuivat molemmat puolisot esiin siitä piilossa olevasta
paikasta, mikä heille ovensuussa oli osotettu, ja menivät suurta
käytävää pitkin alttarille. Mies oli pitkä, karkearakenteinen, ruskeine
kokopartoineen, ja hän ontui hiukan; nainen, pieni, hentovartaloinen,
pehmeäpiirteinen ja pehmeine, miellyttävine liikkeineen. Naisen kasvot
olivat puoliksi huivin peittämät, niin että näkyvissä oli ainoastaan
pari kalpean sinisiä silmiä, joissa oli kärsivä ilme, sekä ylempi osa
kalpeista poskista.
Pappi suoritti hiljasen rukouksen ja kääntyi senjälkeen seurakuntaan
päin. Hän oli nuori mies, joka ei vielä ollut täyttänyt kolmeakymmentä
ja jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät näkyneet sopivan pitkään
pukuun ja niihin suuriin, ankariin sanoihin, joita hän lausui. Hän
oli vastaanottanut molempien aviopuolisojen synnintunnustuksen
paljon aikasemmin, ja ainoastaan piispan käskystä hän nyt saneli
rangaistussaarnansa. Nämä eripuraset aviopuolisot olivat nimittäin
olleet piispan luona pyytäen saada purkaa avioliittonsa, mutta tämä ei
nähnyt olevan syytä suostua heidän pyyntöönsä, koska kanoninen laki ja
dekretalit eivät sallineet avioeroa muusta syystä kuin synnin tähden,
hedelmättömyyden vuoksi muutamissa tapauksissa ja toisen puolison
poistumisen vuoksi kodista.
Pappi alkoi puheensa kuivalla, soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin hän ei
itse uskonut mitä hän sanoi.
Avioliitto, sanoi hän, oli itse Jumalan perustama, joka miehen
kylkiluusta oli luonut naisen miehen takia, että hän olisi miehen
apuna. Mutta koska mies oli ensin luotu ja nainen vasta senjälkeen,
täytyi naisen olla miehelleen alamaisen ja miehen olla naisen herrana.
Miehen taasen tulisi puolestaan kohdella naista kunnioituksella,
sillä nainen oli hänen kunniansa, ja hän senkautta kunnioitti itseään
vaimossaan. Siten Paavali kirjeessään Korinttilaisille, seitsemäs luku,
kolmas värsy, mikä kohta juuri on pohjana Gratianuksen dekretiin,
sanoo: Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä.
Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luokse ja kysyivät saavatko
aviopuolisot erota, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt
älköön ihminen sitä erottako, ja tämän vuoksi ei kirkko sallinut
avioliiton purkamista. Se että maallinen laki salli toisenlaisia
myönnytyksiä, oli tullut ainoastaan ihmisten pahuuden takia, eikä
kirkko voinut sitä hyväksyä.
Elämä ei ollut mikään ruusutarha eikä meidän tullut pyytää siltä
liian paljoa. Se joka tänään tässä saarnasi, oli itse avioliitossa.
(Se oli nimittäin siihen aikaan, jolloin katoliset papit vielä saivat
mennä naimisiin). Hän tiesi siis arvostella tässä asiassa; hän tiesi
miten toisen täytyi olla toiselle myöntyväinen, jotta ei riitaa ja
toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt
heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt
vanhempien ilon pyhittävän heidän rakkauttaan. Hän muistutti heille
näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parastaan
ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kevätpäivän tavoin.
Hän vannotti heitä tämän muiston nimessä ojentamaan toisilleen
kätensä ja unohtamaan kaiken mitä oli tapahtunut senjälkeen kun
epäsovun henki oli astunut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän
kristillisen seurakunnan nähdessä uudistamaan sen liiton, jonka he nyt
itsekkäisyydessään olivat koittaneet purkaa.
Nyt syntyi hetken syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä
seurakunta ilmasi kärsimättömyyttään siirtymällä eteenpäin niin
pitkälle kuin tungos salli.
Molemmat aviopuolisot pysyivät liikkumattomina.
Silloin näytti pappi tulevan kärsimättömäksi, ja äänellä, joka vapisi
surusta ja vihasta, alkoi hän taas puhua.
Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lapsiaan kohtaan, Jumalan
vihasta sovintoon taipumattoman mielen vuoksi, ja hän sanoi suoraan,
ettei avioliitto ollut ensinkään tarkotettu huvitukseksi kahdelle
lämminveriselle ihmiselle, vaan keinoksi ei ainoastaan suvun — hän
painosti sitä — lisäämiseksi, vaan myöskin kasvattamiseksi. Hän antoi
senjälkeen heille ajatusaikaa ensi sunnuntaihin saakka ja käski heidän
menemään rauhassa.
Hän oli tuskin sanonut viimeisen sanansa ja tehnyt kädellään torjuvan
liikkeen, kun nuori nainen kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyyneenä kävi
hän seurakunnan muodostaman kujan läpi ja katosi suuren sisäänkäytävän
kautta.
Mies viipyi hetken, jonka jälkeen hän etsi pienemmän portin,
ristikäytävän päässä.
Kun pappi meni kotiin vaimonsa kanssa, joka oli kuunnellut messua,
sanoi tämä hänelle lempeällä mutta soimaavalla äänellä:
"Uskoitko sinä mitä sinä sanoit? Sinä tunnet ripin kautta, että
näiden molempien aviopuolisojen yhteys ei ole oikeata avioliittoa,
sinä tiedät, että tämä nainen on martyri, jonka elämä voi pelastua
ainoastaan senkautta, että hän pysyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä
tiedät ja sinä kehotat häntä menemään kohti kadotustaan."
"Kirkolla, näetkös ystäväni, on korkeampia päämääriä kuin pienten
ihmisten hyvinvointi."
"Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, jota sinä kutsut heidän
autuudekseen, oli kirkon korkein päämäärä? Mikä on sitte kirkon korkein
päämäärä?"
"Jumalan valtakunnan kasvaminen maan päällä", vastasi pappi jonkun
aikaa ajateltuaan.
"Ajatelkaammehan nyt", vastasi vaimo. "Jumalan valtakunta? Jumalan
valtakunnassahan tulee ainoastaan autuailla olemaan asuinsijansa. Siis
tulee kirkon tehdä ihmisistä autuaita?"
"Korkeammassa mielessä, niin."
"Korkeammassa? Onko kahta mieltä?"
"On, alempi ja korkeampi. Muuten voi pieni hupakko kysyä paljon enemmän
kuin seitsemän viisasta voi vastata."
"Silloin on viisaiden viisauden laita huonosti, sillä mitä tulee heidän
vastata, kun joku viisas kyselee, kun maailman kaikki viisaat tulevat
kysymään", jatkoi pikku hupakko.
"He tulevat vastaamaan, etteivät he mitään tiedä", kuiskasi pastori.
He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaan, missä
heidät vastaanotti kaksi piskuista, jotka tahtoivat suudella isää
ja äitiä, jotka olivat niin sydämellisen tervetulleita, ei vähimmin
senvuoksi, että herkullinen sunnuntaipäivällinen odotti uunissa.
Pappi pani pois pitkän kirkkotakin ja otti päälleen porvarillisemman
puvun, jossa hän ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt muille paitsi
omaisilleen ja kyökkipiialle. Pöytä oli katettu. Permanto oli niin
valkea ja hakatut kuusenoksat tuoksuivat niin hyvältä. Isä siunasi
hyvän päivällisruo'an, ja pöytään asetuttiin niin iloisina ja
tyytyväisinä maailmaan ja toisiinsa, ikäänkuin ei milloinkaan muutamia
sydämiä olisi särkynyt korkeampien tarkotusperien vuoksi.
* * * * *
Lumi oli sulanut, maa savusi ja kuohui synnytyshaluaan. Pappila
sijaitsi keskellä sitä rumaa lakeutta Upplandissa, joka kuuluu Rasbon
pitäjään. Mihin tahansa silmä kääntyi, näkyi ainoastaan kivinen maa,
savinen pelto ja muutamia katajapensaita, jotka näyttivät pelästyneiltä
jäniksiltä ikuisessa tuulessa. Kaukana taivaanrannalla näkyivät
metsänreunan korkeimmat huiput ikäänkuin mastot merellä uppoavasta
laivasta. Tuvan eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia
puita ja kuokkinut hiukan maata, mihin hän oli kasvattanut kukkia ja
yrttejä, jotka, ollen tottumattomia tähän kovaan ilmanalaan, täytyi
peittää oljilla talveksi. Pieni joki, joka tuli pohjoisista metsistä,
juoksi pappilan ohitse ja oli paraiksi niin suuri, että siinä voi
soutaa ruuhta, jos pysytteli keskellä väylää.
Dominus Peder Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt
vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman
kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt
päivän työn ja mennyt kotiin takasin niin loistavan ilosena ja
elämänhaluisena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet erottaa
kaunista rumasta, olivat laulelleet kivisten peltojen yläpuolella,
ikäänkuin olisivat siunanneet laihan laihon. Vesi lorisi ojissa,
missä keltaisia rentukoita loisti pientareilla. Hän oli tullut kotiin
ja juonut aamumaitonsa eteisessä, ja nyt hän seisoi mekkosillaan
puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja
alkoi käännellä nukkuvaa maata. Aurinko poltti lämpimästi; työ, johon
hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti
kiivaasti voimakasta kevätilmaa, ja hän tunsi hyvinvointia, ikäänkuin
hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut ikkunaluukut
auringon puolella ja seisoi puoleksi pukeutuneena katsellen miehensä
työtä.
"Tämä on toista kuin makailla kirjojen ääressä", sanoi mies.
"Sinun olisi pitänyt ruveta talonpojaksi", sanoi vaimo.
"Enhän saanut, rakkaani! Voi miten hyvältä tuntuu rinnassa ja selässä.
Minkävuoksi luulet Jumalan antaneen meille kaksi pitkää kättä, ellei
sitä varten, että niitä käytettäisiin."
"Niin, ei niitä lukemiseen tarvita."
"Ei! Vaan lumenluontiin, halkojen hakkuuseen, maan kaivamiseen,
lastensa kantamiseen ja itsensä puolustamiseen, sitä varten ne on
saatu, ja se rankasee itsensä, ellei niitä käytä. Me hengen miehet emme
saa koskea syntiseen maahan."
"Hiljaa", sanoi vaimo ja pani sormen huulilleen: "lapset kuulevat
sinua."
Mies otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan:
"Otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän, sanotaan sanassa. Voi miten
hauskasti minä hikoan. Se on toista kuin tuska siitä, ettei voi löytää
hämärän sanamuodon ajatusta, ajaa kylmän hien hiusrajaan, taikka kun
epäilyksen henget polttavat mehun verestä, niin että se kuuman hiekan
tavalla ryömii suonissa. Näetkö, miten liha käsivarressa hyppii ilosta
saadessaan liikkua; katsohan miten siniset suonet paisuvat samoin kuin
kevätpuro silloin kun jää sulaa; voi, rinta tulee niin suureksi, että
takin saumat ratkeavat; tämä on todella toista...
"Hiljaa", sanoi vaimo, taas varottaen, ja lisäsi, johtaakseen toisaalle
keskustelun vaarallista kulkua: "Sinä olet vapauttanut kukkasi
pakkoröijystä, mutta sinä olet unohtanut elukkaparat, jotka ovat
seisseet kytkettyinä navetassa koko talven."
"Niin olenkin", sanoi pappi ja pani pois kuokan, "mutta silloin pitää
lasten olla näkemässä."
Viipymättä meni pappi navettaan, joka oli ulommaisena siinä
rakennusrivissä, mikä muodosti talon; siellä irrotti hän molemmat
lehmät, avasi lammaskarsinan ja vasikkakopin sekä meni senjälkeen
mäelle ja avasi sikolätin luukun. Ensin tuli kellokaslehmä ulos ja
asettui navetan ovelle; valo näkyi häikäisevän sitä kun se kurotti
kaulaansa ja haisteli aurinkoa; senjälkeen kiipesi se varovasti
sillalle, vetäsi muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui;
sitte haisteli se maata, ja ikäänkuin viimekesäisten muistojen
riivaamana ojensi se häntänsä ilmaan ja loikkasi ulos mäelle,
hyppäsi kivien ja pensaiden yli ja lähti sitte kiivaasti laukkaamaan
kaivonkannen ylitse. Ulos tuli kantava lehmä, ulos tulivat vasikat ja
lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälkeen tuli pappi keppineen,
sillä hän oli unohtanut panna puutarhan veräjän paikoilleen, ja nyt
syntyi kilpajuoksu, johon molemmat tenavat ottivat pian sydämensä
halusta osaa ajaakseen elukat aitauksesta. Mutta kun vanha kyökkipiika
näki dominuksen laukkaavan mekkosillaan mäellä, tuli hän intoihinsa
siitä, mitä ihmiset sanoisivat, ja syöksyi ulos ikkunan luukusta,
silläaikaa kun vaimo seisoi rappusilla ja nauroi niin helkkyvästi ja
makeasti. Mutta nuori pappi, hän oli niin irtaimenaan ja iloisena
ja nautti lapsen tavalla nähdessään elukkain iloa talvivankeuden
loppumisesta, että hän unohti sekä seurakunnan että piispan, ja juoksi
kauas maantielle ottamaan vastaan elukoita santapellolla.
Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan nimeään ja kun hän kääntyi ja
näki hän erään vieraan naisen seisovan vaimonsa vieressä eteisessä.
Häveliäänä ja itsekseen suutuksissa järjesteli hän pukuaan, silitti
tukkaansa lakin alla ja kääntyi kotiin päin, ottaen juhlallisen ilmeen
kasvoilleen.
Kun hän tuli lähemmäksi, tunsi hän naisen samaksi pieneksi ihmiseksi,
jota hän oli varottanut kirkossa eripuraisuudesta avioliitossa. Hän
ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja kutsui naisen käymään sisään;
hän tulisi pian jälestä kun hän saisi toisen takin päälleen.
Toisessa takissa ja toisessa mielentilassa astui hän vähän ajan
kuluttua tupaan, missä eripurainen puoliso odotti häntä. Hän kysyi
tämän asiaa. Nainen selitti sopineensa miehensä kanssa, että hän tulisi
lähtemään kodistaan, koska ei kirkko suostunut avioeroon toisilla
ehdoilla. Pappi tuli kärsimättömäksi ja aikoi juuri marssia esiin
dekretaleineen ja Korinthilaiskirjeineen, kun hän avoimen tuvanikkunan
kautta kuuli hiekan kitisevän puutarhakäytävällä; hän tunsi niin hyvin
nämä kevyet, pehmeät askeleet, ja hiekkajyvästen kitinä tunkeutui hänen
omaantuntoonne.
"Teidän tekonne, vaimo, on täynnä rohkeutta, mutta se on kuitenkin
rikos."
"Se ei ole mikään rikos, ainoastaan te kutsutte sitä siksi", vastasi
nainen niin varmasti, ikäänkuin hän olisi epätoivoisina öinä ja päivinä
läpikotasin ajatellut tekoansa.
Pappi tuli ärsytetyksi ja etsi mielessään jo joitakin surmasanoja, kun
hän taasen kuuli muutamia teräviä, pieniä huutoja kiusatusta hiekasta
ulkona.
"Te annatte kuitenkin huonon esimerkin seurakunnalle", sanoi hän.
"Huonomman, jos minä jään", vastasi nainen.
"Te tulette perinnöttömäksi."
"Tiedän sen."
"Te menetätte maineenne."
"Senkin tiedän, mutta minä kannan sen, kun olen viaton."
"Mutta lapsenne."
"Sen otan mukaani."
"Mitä sanoo mies siitä? Teillä ei ole mitään oikeutta lapseen, kun te
hylkäätte kodin."
"Eikö ole? Omaan lapseeni?"
"Lapsella on aina kaksi omistajaa."
"Silloin ei Salomon viisaus riitä ratkasemaan tätä riitaa. Mutta minä
ratkasen sen, jos minä voin tehdä lopun tästä. Minä tulin teidän
luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatatte minut pimeään käytävään,
missä te sammutatte valon ja menette tiehenne. Yhden seikan tiedän:
missä rakkaus on loppunut, siinä on jälellä ainoastaan synti ja
alennus; en tahdo elää synnissä, senvuoksi rikon minä."
Kiivaita hengenvetoja, ikäänkuin pidätetyistä tunteista johtuneita,
kuului läheltä ulkoa; pappi taisteli taistelunsa; senjälkeen sanoi hän:
"Kirkon palvelijana on minun seurattava ainoastaan Herran sanaa ja
se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan mitä sydämeni
minulle ilmasee, mutta mikä mahdollisesti on syntiä, sillä ihmissydän
on särkyväinen astia. Menkää rauhassa, älkääkä purkako mitä Jumala on
yhdistänyt!"
"Ei niin, ei mitä Jumala on yhdistänyt, vaan minkä puolisoiden
vanhemmat ovat aikaansaaneet. Teillä ei ole sanaakaan sanottavana
minulle lohdutukseksi sillä raskaalla tiellä, jolla minä tulen
vaeltamaan."
Pappi pudisti päätään kieltäen.
"Toivottavasti te ette milloinkaan tule saamaan kiviä, kun te pyydätte
leipää", sanoi nainen melkein uhkaavalla äänellä ja meni ulos.
Pappi heitti jälleen takin päältään, huokasi ja koetti karkottaa niitä
epämieluisia tunteita, joita kohtaus oli hänessä herättänyt. Kun hän
tuli ulos, kohtasi hän vaimonsa, huomauttaen että hän sydämestään sääli
tätä naisparkaa.
"Minkävuoksi et sanonut sitä hänelle?" huomautti vaimo, jolla asia
tuntui olevan selvillä.
"On asioita, joita ei saa sanoa", vastasi mies.
"Kenelle niitä ei saa sanoa?"
"Kenelle? — Kirkko, samoinkuin valtiokin ovat jumalallisia
ajatuksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä
toimeenpanossaan; senvuoksi ei saa tunnustaa heikoille ihmisille, että
nämä laitokset ovat epätäydellisiä, sillä senkautta tulisivat nämä
epäilemään niiden jumalallista alkuperää..."
"Mutta jos ihminen näkemällä niiden epätäydellisyyden alkaisi epäillä
niiden jumalallista alkuperää, ja tutkimuksen kautta näyttäyisi, että
niiltä puuttuu jumalallinen alkuperä...
"Luulenpa kaikkien pyhimysten nimessä, että epäilyksen perkeleet
leijailevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimäinen kysyjä
syöksi ihmiskunnan kadotukseen? Eipä paavillinen lähetti tosiaan ilman
syytä ole paraikaa tapahtuvassa kirkonkokouksessa kutsunut tätä maata
turmelluksi."
Vaimo silmäsi häntä ikäänkuin katsoen laskiko hän leikkiä, mihin mies
vastasi hymyilyllä.
"Älä laske leikkiä sillä tavalla", sanoi vaimo; "voinhan niin helposti
joutua uskomaan, mitä sinä sanot. Muuten en koskaan tiedä, milloin sinä
puhut totta, milloin lasket pilaa. Sinä uskot kyllä osittain siihen
mitä sanot, mutta sinä myöskään et usko siihen: sinä olet niin horjuva,
ikäänkuin sinuun itseesi olisivat tarttuneet nuo ilmassa leijailevat
henget, joista sinä puhuit."
Jotta eivät tulisi syvemmälle kysymyksen selvittelyssä, jonka hän
kernaimmin tahtoi pitää selvittämättömänä, ehdotti pappi, että he
menisivät veneellä erääseen kauniiseen paikkaan, missä oli muutamia
lehtipuita, ja siellä syötäisiin päivällinen.
Pian istui pappi airoissa ja viheriä ruuhi liukui eteenpäin tyynellä
vedenpinnalla, silläaikaa kun lapset koittivat temmata ylös entisvuoden
ruokoja, joiden kuivuneiden lehtien kautta kevättuuli kuiskasi
heräämistä talviunesta. Pappi oli heittänyt pois pitkän takkinsa ja
ottanut päälleen mekon, jota hän kutsui vanhaksi ihmisekseen, ja airoja
käytteli hän voimalla, ikäänkuin vanha tottunut soutaja, koko puolen
peninkulman matkan pieneen koivumäkeen saakka, joka saaren tavalla oli
keskellä kivimerta. Silläaikaa kun vaimo kattoi ruoan, juoksi mies
ympäriinsä poikien kanssa ja poimi valkovuokkoja ja esikkoja.
Hän opetti heitä ampumaan jousella ja hän vuoli pajupilliä. Hän
kiipeili puissa ja vyörytteli ruohossa pojan tavoin, ja hän antoi ajaa
itseään hevosena ohjakset suussa, lasten raikuvasti nauraessa. Hän tuli
yhä rajummaksi, ja kun pojat ampuivat maaliin pitkään takkiin, jonka
hän oli ripustanut erääseen koivuun, purskahti hän semmoseen nauruun,
että hän tuli siniseksi kasvoiltaan. Mutta vaimo katseli varovaisesti
ympärilleen, tulisiko joku ihminen ja näkisi heidät.
"Voi, anna minun olla ihminen edes ulkona Jumalan luonnossa", sanoi
mies. Ja vaimo ei voinut väittää mitään tätä asiaa vastaan.
Päivällinen oli katettu ruohikkoon ja pappi oli niin nälkänen, että hän
unohti siunata ruoan, jonka vuoksi hän sai huomautuksen lapsilta.
"Isä ei lue pöytäsiunausta", sanoivat he.
"En minä näe mitään pöytää", vastasi hän ja pisti peukalonsa voihin.
Tämä huvitti niin tavattomasti.
"Pidä jalkasi hiljaa pöydän alla, Pekka", sanoi hän. "Älä pane
jalkojasi pöydälle, Niilo", sanoi hän. Ja pienokaiset nauroivat, niin
että ruoka oli tarttua kurkkuun. Heillä ei ollut koskaan ollut niin
hauskaa, sillä eivät he koskaan olleet nähneet isää niin ilosena,
ja hänen täytyi sanoa hauskuutensa uudelleen kerta kerralta, ja ne
otettiin, aina vastaan samanlaisella ihastuksella.
Mutta ilta lähestyi ja täytyi ajatella kotimatkaa. Koottiin tavarat
ja mentiin veneeseen. Vielä oli iloa jonkin aikaa, mutta pian vaikeni
nauru ja pienen nukahtivat äidin polvelle. Isä tuli hiljaseksi ja
vakavaksi, ja mitä lähemmäksi kotia lähestyttiin, sitä suljetummaksi
tuli hän. Hän koetti toisinaan sanoa jotakin iloista, mutta se kuulosti
niin leikkaavan surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään
äärettömien kenttien ylitse, tuuli oli mennyt levolle ja koko luonnossa
vallitsi synkkä hiljaisuus ja rauha, jota silloin tällöin häiritsi
elukkain ammunta tai käen intohimoinen kukunta.
"Pohjan käki, surun käki", sanoi pappi, ikäänkuin siten haluten kauan
etsityllä tavalla ilmaista ahdistavan mielialansa.
"Se ei pidä paikkaansa muuta kuin ensi kerran kun sen kuulee", lohdutti
vaimo, "ja aamulla kukkui se lohdutusta idässä."
Nyt näkyi navetan katto ja sen yläpuolella pisti esiin kirkon torni.
He laskivat siltaan ja nyt otti isä molemmat nukkuvat lapset ja kantoi
heidät tupaan. Senjälkeen sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti
hyvästä seurasta; nyt menisi hän kirkkoon lukemaan iltamessua.
Hän otti kirjansa ja meni. Kun hän meni tielle, soittivat kellot
iltahartauteen. Hän kiirehti askeleitaan. Kirkkomäellä näki hän jo
kaukaa ihmisiä liikkuvan. Tämä oli jotakin tavatonta, sillä ei kukaan
muu kuin lukkari tavallisesti kuunnellut iltamessua. Hän ajatteli,
että joku oli nähnyt hänet koivumäellä. Hän ihmetteli itsekseen,
olisiko kuultu hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Hän tunsi oikein
ahdistusta sydämessään, kun hän tuli lähelle kirkon porttia ja erotti
siinä kaksi loistaviin varustuksiin puettua hevosta ja arkkidiakonin
Upsalasta häntä seuraavine palvelijoilleen. Diakoni näkyi odottaneen,
sillä hän meni heti papin luo ja pyysi saada keskustella tämän kanssa
messun jälkeen. Tämä ei milloinkaan ollut rukoillut iltarukoustaan
niin palavalla sydämellä, ja tuska mielessään rukoili hän pyhien
suojelusta tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän heitti silloin tällöin
silmäyksen oven luo, missä hän näki diakonin seisovan pyövelin tavoin,
joka odottaa uhriaan, ja kun hän oli sanonut amenen, meni hän raskain
askelin vastaanottamaan iskua, sillä nyt oli hän varma siitä, että
jokin onnettomuus oli kohtaava.
"En tahtonut tavata kotona", sanoi arkkipiispan lähetti, "koska minun
asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhotettua paikkaa ja niiden
pyhien esineiden läheisyyttä, jotka tekevät meidän sydämemme vahvaksi.
Minulla on nimittäin ilmotus kirkonkokoukselta, joka tulee koskemaan
syvästi yksityiselämän suhteisiin."
Tässä keskeytti hän, nähdessään uhrinsa tuskan, ja ojensi pergamentin,
jonka nuori pappi kääri auki ja luki.
"Dilectis in Christo fratribus! Rakastetut veljet Kristuksessa..."
luki hän; "Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus... Sabinan
piispa, romalaisen istuimen lähetti..."
Silmät lensivät tiheiden kirjainrivien ylitse, kunnes ne yhtäkkiä
pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjotettu,
sillä nuoren miehen kasvot ja katseet muuttuivat ikäänkuin tuhaksi.
Diakoni tuntui saavan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:
"Kuten näkyy, ovat kirkon vaatimukset ankaroita: vuoden kuluttua
tulee kaikkien pappien avioliittojen olla purettuja; sillä oikea
Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa,
saastuttamatta niitä pyhyyksiä, joita hän käsittelee, ja hänen
sydäntään ei voi jakaa Kristuksen ja ensimäisen naisen syntisen
jälkeläisen välillä."
"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman", vastasi
pappi, tultuaan ensin tajuihinsa.
"Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa; mutta kun Kristuksen kirkon
korkeammat tarkotusperät vaativat, silloin tulee rikoksesta laki. Ja
huomatkaa tarkoin ero: ihminen ei saa erottaa. On siis vaan kysymys
ihmisen esiintymisestä erottajana; mutta tässä esiintyy Jumala
palvelijansa kautta, ja erottaa mitä Jumala on yhdistänyt: siis ei
tässä tapauksessa pidä paikkaansa, mikä muuten pitää paikkansa kaikkiin
tapauksiin nähden."
"Mutta Jumalahan on itse perustanut avioliiton?" väitti muserrettu
pappi.
"Aivan, niinkuin jo sanoin, ja senvuoksi on hänellä myöskin oikeus se
purkaa."
"Mutta tätä uhria ei Herra pyydä heikoilta palvelijoiltaan."
"Herra vaati Abrahamilta, että hänen tuli uhrata poikansa Isak."
"Mutta sydämet tulevat murtumaan."
"Aivan; sydämet tulevat murtumaan, mutta sitä palavampina ne pysyvät."
"Tämä ei milloinkaan saata olla lempeän Jumalan tarkotus."
"Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole mikään
huvitarha! Turhuutta, katoovaista! Ja te voitte lohduttaa itseänne
dekretaleilla..."
"Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaleja; herra diakoni,
taivaan tähden, antakaa minulle hitunenkaan toivoa; kastakaa sormenne
pää ja sammuttakaa se epätoivon tuli, jonka te olette sytyttäneet.
Sanokaa, ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä
kaikki on vaan ehdotus, jota ei ole hyväksytty."
Diakoni osotti sinettiä ja sanoi:
"Presentibus consulentibus et consentientibus... se on jo ratkastu
ja vahvistettu. Ja mitä dekretaleihin tulee, nuori ystäväni, niin on
niissä semmoisia viisauden aarteita, että ne hyvin soveltuvat sokaistun
mielen valaistukseksi, ja jos minä tahdon antaa hyvän neuvon hyvälle
ystävälle, niin sanon: lukekaa dekretaleja, lukekaa niitä aikasin
ja myöhään, ja te tulette näkemään, että te tulette rauhottumaan ja
voimaan hyvin."
Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, joita hän oli antanut
epätoivoiselle vaimolle saman päivän aamuna, ja hän taivutti päänsä
iskun alla.
"Siis", sanoi diakoni, "nauttikaa lyhyestä ajasta; kesätuuli on
puhaltanut, kukat ovat nousseet maasta ja tunturikyyhkystä kuullaan
meidän maassamme. Sylvesterin päivänä, joulukuun lopussa tulen jälleen,
ja silloin täytyy teidän talonne olla laastu ja koristettu ikäänkuin
itse Herra Kristus astuisi sinne sisään, ja tämä pitää olla tapahtunut
pannaan julistamisen uhalla. Te voitte tutkia tätä kirjettä lähemmin
siksi. — Hyvästi! — Ja älkää unohtako lukea dekretaleja."
Hän nousi valkean hevosensa selkään ja ratsasti pois, ennättääkseen
seuraavaan pitäjään ennen yötä ja levittääkseen siellä surua ja
kurjuutta samoinkuin ilmestyskirjan hevosmiehet.
Herra Peder Rasbosta oli muserrettu. Hän ei uskaltanut heti mennä
kotiin, vaan syöksyi kirkkoon, missä lankesi alttarin juurelle.
Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna, ja Vapahtajan vaellusta
Golgatalle valaisivat ilta-auringon punaset säteet. Pappi ei ollut
tällä hetkellä uhkaava ja rankaiseva Herran tuomari, vaan hän makasi
kuritetun seurakunnan tavoin polvillaan ja rukoili armoa. Hän katsoi
ylös Kristukseen, mutta ei löytänyt ensinkään sääliä. Tämä vastaanotti
kalkkiinsa tarjotusta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan saakka; hän
kantoi ristiään raadellussa selässään ylös jyrkkää mäkeä, missä hänet
oli ristiinnaulittava, mutta ristiinnaulitun yläpuolella avaantui
taivas. Näiden kärsimysten takana ja yläpuolella oli siis jotakin.
Hän alkoi tutkia syitä tähän suureen ihmisuhraukseen, joka nyt tulisi
tapahtumaan koko maassa. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset olivat
alkaneet epäillä pappien sopivaisuutta olla tuomareina ja pyöveleinä,
sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä
heikkouksia. Nyt oli papiston näytettävä, että he itse voivat
Kristuksen asian vuoksi reväistä sydämen rinnastaan ja laskea sen
alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinuskohan
oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja
ajattelivat: ehkä vanhain pakanain uhreissa oli jokin ajatus. Abraham
oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta ja hänhän oli valmis
uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät
marttyrit oli uhrattu, minkävuoksi oli siis häntä säästettävä? Siihen
ei ollut mitään syytä, ja hänen täytyi tunnustaa, että jos kansan oli
edelleen uskottava hänen saarnoihinsa, he myöskin vaatisivat nähdä hänen
uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja vaimonsahan olivat yksi.
Hänen täytyi tunnustaa tämä, ja hän tunsi ajatuksissaan omituista
nautintoa ajatellessaan niitä hirveitä kärsimyksiä, jotka olivat
edessä, ja siihen tuli lisäksi ylpeys viittaillen marttyrikruunulla,
joka kohotti hänet yläpuolelle tätä seurakuntaa, johon hän oli
ylemmältä alttarilta tottunut katsomaan alas, mutta joka nyt oli
alkanut nostaa päätään ja uhmaillen uhannut rynnistää tälle korotetulle
paikalle.
Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämättä meni hän alttariaitauksen
sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu synnintekijä, vaan
vanhurskas, joka oli ansainnut seistä Kristuksen sivulla, koska
hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämä. Hän katsoi ylpeästi alas
rukoustuoleihin, jotka hämärässä olivat polvistuneiden ihmisten
näköisiä, ja hän sinkautti vanhurskaan rangaistuksia heidän päihinsä,
senvuoksi että he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnoihinsa. Hän
repäsi auki takkinsa ja näytti heille verisen rintansa, missä oli
tyhjä sija sydämen paikalla, jonka hän oli lahjottanut Jumalalle. Hän
käski heikkouskoisia pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tulemaan
vakuutetuiksi. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksien alasena ja hänen
liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa saattoi hänet kiihottuneeseen
tilaan, niin että ajatusten toiminta hetkeksi lakkasi ja hän kuvitteli
olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Pitemmälle ei hän voinut tulla,
ja hän putosi läjään niinkuin tuulessa rikkoutunut purje, kun
kirkonvartija tuli sisään ja tahtoi sulkea.
Kotimatkalla tunsi hän itsensä onnettomaksi kiihotustilaansa katoomisen
johdosta ja hän olisi kernaasti palannut kirkkoon, ellei jokin
selittämätön, esiintyen heikon velvollisuudentunnon tavalla, olisi
kutsunut häntä kotiin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä heikommaksi
tulivat hänen tunteensa ja sitä pienempi tunsi hän olevansa. Mutta kun
hän astui oven sisäpuolelle ja vaimonsa otti hänet vastaan avoimin
sylin ja levottomasti kysyen, minkävuoksi hän oli viipynyt, ja kun hän
tunsi hauskan lämmön säteilevän itseään kohtaan takasta ja näki lasten
nukkuvan niin rauhallisesti ja kukoistavina, silloin tunsi hän kaiken
sen arvon, minkä hän nyt tulisi luovuttamaan, ja hän avasi sydämensä,
mihin kaikki hänen nuori verensä virtasi, ja hän tunsi ensi rakkauden
koko maailmaa uhmaavaa voimaa, joka voi kantaa kaikkea, herätä
uudestaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan tulisi hylkäämään sitä
sydäntä, jota hänen sydämensä rakasti, ja molemmat puolisot tunsivat
itsensä taasen rauhallisiksi, ja he istuivat toistensa rinnalla
keskiyöhön saakka, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja miten he voisivat
välttää uhkaavaa vaaraa.
* * * * *
Kesä kului onnellisilta puolisoilta kauniin unen tavalla, jonka
kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.
Sillävälin oli seurakunta saanut tietää paavillisen käskyn ja
jollakin vahingonilolla se sen kuuli, sillä se soi hengelliselle
valtiaalleen kernaasti pienen kiirastulen, osaksi, koska se toivoi
saavansa pappinsa tästälähin huokeammalla, kun heidän täytyi elää
ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita, jotka
vastaanottivat kaiken mikä tuli piispalta tai paavilta, ikäänkuin se
tulisi taivaasta. He keskustelivat kysymyksestä edestakasin, ja jäivät
siihen mielipiteeseen, että lihallisen yhteyden papin ja naisen välillä
täytyi olla syntisen. Nämä hurskaat, jotka olivat odottaneet näkevänsä
pappilan puhdistetuksi synnistä heti ilmotuksen tultua, alkoivat
nurista, kun he eivät huomanneet paimenensa ensinkään osottavan
merkkejä siitä että hän aikoi totella. Napina kasvoi erään sattuman
jälkeen, kun ukkonen oli iskenyt kirkontorniin. Sitte syksyllä tuli
huono sato. Silloin kohotettiin huuto ja hurskaat lähettivät valitun
joukon pappilaan, ja siellä nämä selittivät, että he eivät aikoneet
ottaa vastaan sakramenttia papilta, joka eli synnissä. He vaativat,
että hän heti ryhtyisi vuode-eroon vaimostaan, jonka kanssa hänellä
ei ollut oikeutta siittää lapsia, koska nämä tultaisiin selittämään
äpäriksi, ja he uhkasivat puhdistavansa pappilan tulella, ellei se
olisi puhdas vanhan vuoden loputtua.
Osottaakseen seurakunnalle, ettei hänen avioliittonsa ollut lihaa
varten, antoi herra Peder kantaa suuren vuoteen ulos mäelle, ja makasi
tästä lähin kyökissä.
Sitte tuli hiljaista joksikin ajaksi, mutta papissa näyttäytyi
huomattava muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin hänen oli tarve,
ja viipyi siellä myöhäseen iltaan. Hän muuttui suljetuksi ja kylmäksi
vaimoaan kohtaan, ja ikäänkuin pelkäsi kohdata häntä. Lapsia voi hän
pitää sylissään useita tunteja ja hyväillä heitä puhumatta sanaakaan.
Martinmessun aikana marraskuussa tuli tuomiokapitulin diakoni käymään
ja hänellä oli hyvin pitkä keskustelu herra Pederin kanssa. Yöllä
makasi tämä ylhäällä ullakolla, ja hän jatkoi makaamistaan siellä
tästä lähtien. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko asiain
kehittymisen ilman mahdollisuutta voida muuttaa mitään. Hänen sielunsa
ylpeys esti häntä lähestymästä, ja kun miehensä alkoi syödä ateriansa
omilla määräajoillaan, tapasivat he harvoin. Mies tuli tuhanharmaaksi
ja silmät vajosivat pään sisään; hän ei syönyt milloinkaan iltasin ja
makasi paljaalla lattialla hylkeennahan alla.
Tuli joulu. Herra Peder tuli eräänä iltana kahta päivää ennen joulua
tupaan ja istahti takan ääreen. Vaimo laitteli lasten vaatteita. Pitkän
aikaa vallitsi hirvittävä hiljaisuus; vihdoin sanoi mies:
"Lasten on saatava jotakin jouluksi; kuka lähtee kaupunkiin?"
"Minä lähden", vastasi vaimo, "mutta minä otan lapset mukaani. Tahdotko
niin."
"Olen rukoillut Herraa, että kalkki otettaisiin minulta pois, mutta
hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun
tahtosi, eikä minun."
"Oletko varma, että tunnet Herran tahdon", sanoi vaimo alistuvaisesti.
"Niin totta kuin sieluni elää."
"Minä matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua",
sanoi vaimo soinnuttomalla, mutta varmalla äänellä.
Pappi nousi ylös ja meni nopeasti ulos, ikäänkuin hän olisi kuullut
kuolemantuomionsa. Ilta oli säkenöivän kylmä, tähdet tuikkivat
sinisenvihreällä taivaalla, ja äärettömänä lepäsi lumipeitteinen
aavikko epätoivoisen vaeltajan silmien edessä, jonka tie näkyi kulkevan
suoraan niihin tähtiin, jotka olivat alimpana ja näkyivät nousevan
ylös valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän tunsi
olevansa ikäänkuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta joka temmastaan
alituisesti takasin nuorasta joka kerran kun se luulee olevansa vapaa.
Hän kulki majojen ohitse, mistä loisti valoa, ja hän näki miten
pestiin, laastiin, keitettiin ja leivottiin lähestyvää joulua varten.
Hänessä heräsi ajatuksia omasta lähestyvästä joulustaan. Hän ajatteli
kotiaan tyhjänä, lämmittämättömänä, ilman valoa, ilman häntä, ilman
lapsia. Jalat polttivat hänen allaan, mutta hänen ruumistaan palelsi.
Hän kulki ja kulki tietämättä mihin. Lopulta seisoi hän erään tuvan
edessä. Luukut olivat suljettuina, mutta valonsäde tunkeutui ulos ja
heitti rikkikeltasen loisteen lumelle. Hän meni lähemmäksi ja pani
silmänsä rakoseen. Hän katsoi huoneeseen, missä penkit ja pöydät
olivat täynnä vaatteita: pieniä lasten liinavaatteita, sukkia ja
mekkoja. Kirstu oli avattuna ja sen kannella riippui valkea hame, jonka
solakat uumat herättivät hänen huomiotaan; sen etupuolella tuntuivat
neitseellisten rintain jäljet; toiselle olkapäälle oli kiinnitetty
viheriä seppele. Oliko se käärinvaate vai morsiuspuku. Hän ihmetteli,
että ruumiita ja morsiamia puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon
kuvastavan seinälle; toisinaan oli se pitkä, niin että se taittui ja
katosi kattoon, toisinaan ryömi se lattialla. Vihdoin pysähtyi se
valkealle hameelle. Pieni pää sidottavine myssyineen näkyi selvästi
vaaleata pohjaa vastaan. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän
nähnyt ennen. Missä hän oli? Varjo hävisi arkkuun ja valoon astuivat
kasvot, jotka eivät voineet kuulua elävälle, niin kalpeilta, niin
sanomattoman kärsineiltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin
niin että niitä poltti ja hän tunsi miten, kyyneleet valuivat alas
hänen poskiaan ja sulattivat lumen ikkunalaudalla. Ja silloin tulivat
katseet tuolla sisällä niin lempeiksi, niin rukoileviksi, että hän
luuli näkevänsä Pyhän Katarinan teilattavana rukoilevan keisari
Deciukselta armoa. Niin, sama nainen se oli, ja hän oli keisari.
Antaisiko hän tuolle naiselle armoa? Ei, antakaa keisarille, mikä
keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani
ei tule katoomaan. Ei mitään armoa! Mutta hän ei voinut kestää näitä
katseita, jos hän tahtoi edelleen olla vahva; senvuoksi täytyi hänen
mennä. Ulos puutarhaan, missä lumi oli laskeutunut hänen peitetyille
pensailleen, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta,
sinne hän nyt vaelsi. Ketä makasi näissä pienissä haudoissa? Hänen
lapsensa? Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt
hänen uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Mutta Abraham
pääsi pelästyksellä. Se oli helvetillinen Jumala, joka voi olla
niin epäinhimillinen. Sen täytyi olla huono Jumala, joka saarnasi
rakkautta ihmisille, mutta käyttäytyi itse pyövelin tavalla. Hän
lähtisi heti etsimään tätä Jumalaa, etsimään häntä omassa huoneessaan,
ja hän tulisi puhumaan hänelle ja vaatimaan selitystä. Hän tuli
ulos puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän suunnattoman suuren
ruumisarkun, mutta se oli kahdelle hengelle. Ei, se oli sänky; se oli
täytetty mitä pehmeimmällä, vastasataneella lumella, joka lepäsi niin
valkeana kuin haahkan untuvat, ja tuntui niin lämpimältä kuin elävän
linnun untuvat. Sepä oli houkutteleva vuode. Tässä olisi Cleopatran
pitänyt viettää häitään Goliathin kanssa. — Hän purasi sängyn laitaan
koiran tavalla, kun sen nuorissa hampaissa kutiaa. — Mustaihoinen
Cleopatra valkeata lunta vasten! Sepä olisi näky! Hän kahlasi edelleen
lumikinoksissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi halkovajan
luona. Se oli joulukuusi, semmonen, jonka ympärillä lapset tanssisivat,
jos he olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen oli etsittävä
käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa ja asetettava hänet
edesvastuuseen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sinne, oli
se sulettu. Silloin hän raivostui. Hän kopeloi lumen alla, kunnes hän
sai käsiinsä kiven, ja sillä hän alkoi lyödä ovelle, niin että kirkon
sisältä tuli ukkosen jyrinän tapainen vastaus hänen ääneensä huutaessa:
"Ulos, Molok, joka syöt lapsia, niin revin mahasi auki! Ulos Jesus
Kristus ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhimykset ja perkeleet, niin
saatte tapella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Haa! Te tulette
selästä päin, te helvetin legionat!"
Hän kääntyi takasin kirkkomaahan päin ja raivoavan voimalla taittoi hän
nuoren lehmuksen; ja tämä aseenaan hyökkäsi hän pienten hautaristien
sotajoukkoa vastaan, joka hänen mielestään tuli häntä vastaan
käsivarret levällään. Ne eivät väistäneet ja hän astui eteenpäin
niinkuin kuolema viikatteineen, eikä lopettanut, ennenkuin oli kaatanut
jokainoan, niin että maa oli pirstaleitten peittämä.
Mutta hänen voimansa eivät olleet vielä tyhjentyneet. Nyt tulisi hänen
ryöstää ruumiit ja koota kuolleet ja haavottuneet, Kuorman kuormalta
kantoi hän kirkon seinämälle ja latoi erään ikkunan alle. Kun tämä
oli valmista, kiipesi hän ylös, löi rikki erään ikkunaruudun ja astui
kirkkoon. Siellä sisällä oli aivan valoisaa revontulista, jotka tähän
saakka olivat olleet hänelle piilossa kirkon korkean katon peittäminä.
Uusi hyökkäys ahdistavia rukoustuoleja vastaan, jotka hän murskasi
kasaksi puupirstaleita. Hänen katseensa pysähtyivät nyt alttarille,
missä piinakohtauksen yläpuolella Jehova istui valtaistuimellaan erään
pilven päällä, kädessään lain ukkonen. Hän pani käsivartensa ristiin
rinnoilleen ja tarkasteli halveksuen ankaraa miestä siellä pilven
yläpuolella.
"Tule alas, sinä!" huusi hän. "Tule alas, niin painitaan!"
Kun hän näki, ettei hänen vaatimukseensa suostuttu, otti hän halon
ja heitti vihollistaan vastaan. Räiskeellä kohtasi se erästä
kipsikoristusta, joka syöksyi alas ja repäsi irti pölypilven.
Hän otti uuden halonkappaleen ja heitti pettymyksen nousevalla
raivolla. Pilvet putoilivat alas pala palalta hänen äänekkäästi
nauraessaan, lain ukkonen temmastiin kaikkivoivan kädestä; lopuksi
syöksyi raskas kuva hirvittävällä räiskeellä alas alttarille, murskaten
kynttiläkruunut pudotessaan.
Mutta silloin pelästyi pilkkaaja ja juoksi ulos ikkunasta.
* * * * *
Päivää ennen jouluaattoa, aamulla, oli eräs pitäjän asukas nähnyt
ihmeellisen näyn pappilan pihalla. Reki oli tullut ulos pappilasta ja
siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki, ja se oli ajanut länteen
päin. Idästä päin, neljännespeninkulmaa reen perässä oli seurakunnan
pappi tullut juosten ja kovaa huutaen käskenyt rekeä pysähtymään. Tämä
oli kuitenkin jatkanut matkaansa maantietä pitkin ja kadonnut eräässä
mutkauksessa. Silloin oli pappi langennut lumikinokseen, puristettu
nyrkki kohollaan taivasta kohden.
Myöhäisemmät tiedonannot tiesivät kertoa, että pappi oli vaikeasti
sairastunut kuumeeseen ja että perkele, kiukuissaan siitä, ettei hän
ollut saanut valtaansa Herran palvelijaa vasta käydyssä taistelussa
avioliiton purkamisesta, oli mitä hirvittävimmin raivonnut kirkossa;
mutta päästäkseen sisälle ja saadakseen valtaa siellä, oli se ensin
särkenyt kaikki ristit kirkkomaalla. Mikä kaikki yhteen asetettuna
kohotti herra Pederin maineen entiselleen ja vieläpä antoi hänelle
pyhyyden loistetta, mikä sai hurskaat sangen tyytyväisiksi, sillä he
olivat olleet pakottavana voimana pappilan puhdistamisessa.