Pienissä yhteiskunnissa ja elähtäneissä kansoissa, jotka ovat
menettäneet yritteliäisyyden lahjan, syntyy helposti muuan epäkohta,
joka on riittävästi tunnettu urakoimisjärjestelmän nimellä; jonkun
herran, jolla on hiukkasen vaikutusvaltasia suhteita, tarvitsee
ainoastaan astua esiin, panna tuoli syrjälleen itseään varten ja sanoa:
tämä on minun, ja hänen ystävänsä ovat heti samaa mieltä ja sanovat: se
on hänen, ja se on sitte hänen koko elinikänsä. Voi sitä, joka uskaltaa
luoda katseensa siihen tuoliin.
Ruotsissa, joka nyt todellisuudessa on pieni yhteiskunta, on tämä
epäkohta ollut alituinen, ja juuri senkautta on se pahe, joka
muuten on yhteinen koko ihmiskunnalle, kateus, sattunut esiintymään
ruotsalaisissa enemmän kuin muissa (sen mukaan kuin on väitetty).
Ja kuitenkin!
Argus-Johanssonin jälkeen, joka kuten tunnettu otti huostaansa Ruotsin
heti 1809 jälkeen, oli valtakunta maannut hunningolla jonkun verran yli
kaksikymmentä vuotta, kun Gregorius Ballhorn oli ennättänyt syntyä ja
kasvaa nuorukaiseksi.
Vanhemmat tukholmalaiset muistavat kyllä erään omituisen kapineen,
joka kuvastui Skinnarviksvuoren reunalla ja joka näkyi kaikilta
Norrmalmin kujilta, jotka avautuvat Mälariin päin; se oli kuusisiipinen
tuulimylly, joka oli saanut nimensä käytäntönsä mukaan ja kutsuttiin
luujauhomyllyksi. Tämän kapineen juurella, Södermalmin korkeuksissa,
syntyi Gregorius Ballhorn. Tämä saattaisi nyt olla sangen samantekevää,
kun se koskee niin huomattavaa henkilöä kuin Ballhornia, mutta me
tiedämme uudemmasta filosofiasta, miten suuri vaikutus lapsuuden
vaikutteilla voi olla tulevaan suureen mieheen. Tässä pienessä
yhteiskunnassa Skinnarviksvuorella määrättiin aikaisin viidestä
veljeksestä Gregorius ylläpitämään perheen kunniaa ja jalostamaan
rotua. Hänen viisi veljeään jäivät myllärinrengeiksi, mutta Gregorius
sai käydä koulua. Kolme seikkaa, näöltään vähäpätöisiä, antoi nyt
suuntaa tälle nuorelle mielelle. Seurustelemalla myllärinrenkien
kanssa, jotka eivät tienneet että mensa merkitsee pöytää, oppi
Gregorius pian kohtelemaan kaikkia ihmisiä myllärinrenkeinä,
sitä enemmän, kuin nämä hänen sukulaisensa aina horjumattomalla
kunnioituksella ja ihailulla katsoivat ylös häneen, jonka tuli parantaa
heidän poloista rotuaan.
Senkautta että hän päivittäin näki silmäinsä edessä, miten sellaiset
poisheitetyt esineet kuin vanhat loppuun keitetyt luut voivat olla
hyödyksi ja elättää perheen, jossa on kuusi poikaa, joutuivat
nuorukaiset ajatukset jo aikaisin polulle, joka yksipuolisuutensa
kautta oli johtava miehen järjettömyyden syvyyksiin. Hän huomasi
nimittäin pian, että kaikella mikä oli poisheitettyä, oli arvoa,
ja senkautta tottui hän pian ajattelemaan, että poisheitetty oli
parasta. Täytyi senvuoksi kerätä kaikkea poisheitettyä, ja siten
oli kokeilija syntynyt. Gregorius ravasi kaikissa tupakkamaissa
Maria-seudussa ja keräsi posliininpalasia; kun ne enimmäkseen olivat
erinäkösiä, muodostui niistä todella pian kokoelma. Jos jokin siru oli
maannut enemmän kuin kaksi vuotta maassa niin että sen lasitus oli
alkanut hävitä, oli se hyvin vanhaa posliinia. Minkä vuoksi piti sen
olla vanhaa? Joo, ollakseen suuremman arvonen omistajalleen. Tämän
kautta oli hän joutunut vanhojen esineiden keräämiskiihkoon. Veljiä,
jotka eivät tahtoneet katsoa näitä posliinipalasia tarpeellisella
kunnioituksella, kohdeltiin halveksumisella. Eräs nuorempi veli, jonka
keräämishalu tämän kautta heräsi, alkoi kerätä sardiinilaatikoita,
joita kuten tunnettu tavataan kaikissa tupakkamaissa, mutta tämä
kokoelma ei saavuttanut veljen hyväksymistä, yhtä vähän kun sekään, kun
hän myöhemmin alkoi kerätä osterinkuoria ja kangaslappuja.
Muuan kolmas sivuseikka, joka oli tuleva onnettomuutta tuottavaksi
Gregoriukselle, oli se korkea näkökanta, jolta hän tottui katselemaan
alas yhteiskuntaan; kun hän nimittäin seisoi myllymäellä, näki hän aina
jalkainsa juuressa Tukholman, ja Tukholma oli hänelle luonnollisesti
samaa kuin koko Ruotsi. Tämmöisten korkeain näköalojen vaikutuksesta
syntyi hänessä ajatus, että hän oli tuleva Argus — Johanssonin
jälkeläiseksi ja ottava haltuunsa koko vanhan Ruotsin. Hänhän näki sen
päivittäin jalkainsa juuressa katselevan ylös hänen puoleensa ikäänkuin
rukoillen: ota minut.
Teemme nyt harppauksen kehityksen vähemmin merkitseväin vaiheiden
ylitse ja heittäydymme suorastaan Upsalaan. Tottuneena myllymäen
korkeisiin näköaloihin täytyi Gregoriuksen heti pitää Upsalaa
pikkukaupunkipesänä ja ylioppilaita myllärinrenkeinä. Senkautta
saavutti hän heti kunnioitetun aseman ylioppilaskunnassa ja sai
Estetilliseltä seuralta kehotuksen esitelmän pitämiseen. Gregorius
on idealisti, tarvitseeko meidän sitä huomauttaa, ja semmosena on
hän luonnollisesti kaikkien Ruotsin idealististen kuninkaiden, ja
siis enimmin Kaarle XII:n ihailija. Hän päättää senvuoksi pitää
esitelmän Kaarle XII:sta, mutta saadakseen hänelle uutta viehätystä
ja muistaen luumyllyä, valitsee hän semmosen luun, jota ei ennen
oltu jauhettu. Kaarle XII filosofina, matematikona, kansantalouden
tutkijana, tykistöupseerina, se oli vanhaa, ei Kaarle XII estetikona,
se oli uutta. Seikka oli semmoinen, että Kaarle XII kerran Lundissa
oleskellessaan sai jonkin vatsavaivan ja sattui epähuomiosta juoksemaan
erääseen luentosaliin. Kaikeksi onnettomuudeksi luennoi professori
estetikaa. Kaarle, joka ei julkisesti halunnut nukahtaa, otti esiin
veitsensä ja kaiveli pöytää aivan samalla tavalla kuin muutkin
akatemiset kansalaiset. Luento koski borghesilaista miekkailijaa.
Kaarle, joka ei tuntenut borghesilaista miekkailijaa, ei kuunnellut,
vaan veisteli parin ratsusaappaita pöytään. Luennon jälestä tuli
professori hänen luokseen ja tahtoi puhua estetikaa, mutta tämä
potkasi häntä pakaroille tavallisella suorasukaisella tavallaan, joka
voitti kaikkien ylioppilasten sydämet. Kuningas valittiinkin heti
Estetisen seuran kunniajäseneksi ja pöytä liitettiin Lundin taidemuseon
kokoelmiin.
Nyt oli vaan saatava kokoon jotakin kaikesta tästä ja sen Ballhorn
sai tekemällä otteita Estetisen seuran matrikkelista, jossa kuninkaan
nimi oli kirjotettuna, ja sen nimen kanssa voi ajaa pitkälle. Sitte
oli Kaarle XII:n julkaistujen kirjeiden joukossa eräs kirje, jossa
Kaarle pyytää heti paikalla saada erään kasarmin piirustukset.
Ahaa! Hän ymmärsi arkkitehturia! Tutkimus, jota seurasi kuvapiirros
saappaista, todisti täydellisesti, ettei Kaarle XII, "kuten tähän
saakka oli kuviteltu", ollut pelkästään upseeri, vaan että hän oli
erittäin etevä estetiko, ja harrasti erityisesti arkkitehturia,
tapasi (!) käydä luennoilla Lundissa ja oli ensi luokan piirtäjä,
joka hiukan suuremmalla harjottelemisella olisi voinut saada korkean
sijan meidän "valitettavasti kirjottamattomassa" taidehistoriassamme.
Tämän menestyksen jälkeen Ballhorn kehitti luumylläritoimintaansa
suuressa laajuudessa. Hän laahasi esiin vaatesäiliöistä ja vinneiltä
vanhoja paperilappuja, joille oli kirjoteltu. Tässä esiintyivät
nyt vaikutelmat tupakkamaasta ja loivat säännön, jota ei voi sanoa
ilmasematta tyhmyyttään, mutta kyllä panna käytäntöön. Kaikki mikä
oli kirjotettu runomuotoon menneellä vuosisadalla oli runoutta, ei
keskinkertaista runoutta, vaan mitä ihaninta runoutta ja ainoastaan
senvuoksi unohdettua, mutta se oli nyt julkaistava ja unohdettujen
nimet kirjotettava kirjallisuushistoriaan. Ballhorn sai valtionapua
julaistakseen Ruotsin klassilliset kirjailijat.
Mitä kurjimmat riimusepät, jotka eivät koskaan olleet uneksineet
itselleen kunniaa tulla painetuiksi, kaivettiin nyt esiin, ja
koulujen kirjallisuushistorian uuteen painokseen otettiin koko joukko
ilosia tai surumielisiä ruukinpuukhollaria tai pappilanmamsellia,
joilla oli ollut onni kirjotella värssyjä sata vuotta takaperin — ja
älkäämme unohtako sitä — oli ollut kunnia tulla Gregorius Ballhornin
keksimiksi. Tämä viimemainittu seikka näkyy olleen tärkein, sillä
kirjallisuushistoriassa seisoi nyt "Gregorius Ballhornin julkasema"
ja jokaikisellä sivulla. Mutta että tämä viimemainittu seikka, että
nimittäin Ballhorn oli ne keksinyt, oli suurin merkitykseltään
näille "muinaisille" kirjailijoille, esiintyi aivan selvästi, kun
kokonainen kirstullinen värssyjä viime vuosisadalta oli löydetty
erään herraskartanon vinniltä ja alistettu Ballhornin tutkittavaksi,
jolloin tämä havaitsi ne aivan arvottomiksi. (Tässä on meidän vähemmin
kirjaataitaville selitettävä näiden kahden suuren sanan tarkotus.
Keksiä on sama kuin: lainata kirjastosta, ja julkaista samaa kuin:
lukea korehtuuria.)
Ballhorn oli ottanut ruotsalaisen kirjallisuuden urakalle. Tästä lähin
olivat kaikki keksinnöt, joita vastaisuudessa tulisivat tekemään muut
kuin Ballhorn, selitetyt arvottomiksi!
Kun nämä viattomat runoilijat täten olivat tulleet kuolemattomiksi
Gregorius Ballhornin avulla, eikä mitään uusia saanut keksiä, arveli
Ballhorn, että kirjallisuus oli hänelle tunnustettu ja nyttemmin
menettämätön vallotus. Uusia keksimättömiä maita häämötti kaukana ja
luujauhovaikutteet vaikuttivat mahtavasti. Ballhorn oli pian tehnyt
erään uuden keksinnön, joka näennäisen järjettömyytensä kautta oli
lyöpä maailman hämmästyksellä: "Ihmiskunnan historiaa ei ollut luettava
kirjoista, sillä kieli oli, kuten tunnettu, muodostunut ihmisten
ajatusten peittämistä varten, ei, vaan näiden kirjain ulkopuolelta,
jonne luonnon itsetiedottomalla asteella oleva taidetyömies
välittömästi oli painanut aikakauden leiman hieroglyfeissä, jotka
sumeasilmäiselle tosin olivat mahdottomia lukea, mutta näkevälle
olivat niin kaunopuheliaita. Kirjansitomisen historia on ihmiskunnan
historia — in nuce (pähkinään pantuna)". Tämä uusi väittämä, jota
olisi käsitelty ivalla, jos se olisi tullut jonkun muun suusta kuin
Ballhornin, otettiin vastaan riemulla, ja pian ei luettu enää mitään
nidottuja kirjoja oppineessa maailmassa; keräiltiin vaan sidottuja
kirjoja ja niitä ei enää luettu, vaan tarkasteltiin niiden kansia
suurennuslasin avulla. Pergamenttikansissa nähtiin (ei kuivaa nahkaa,
vaan) korkeamman eläinmaailman lämminverinen kuori, jolle ihmiskäsi
(messinkileima) oli painanut jalanjälkiä (!) vaeltaessaan sivistyksen
yhdeksän maailman läpitse, sillä aikaa kuin pahvikannet kudoksilleen
alemmasta kasvimaailmasta eivät voineet antaa samaa elävää vaikutelmaa.
Hämmästyttiin semmosia ihania havaintoja, kuin että renesansiaikakauden
nidokset olivat koristettuja renesansikoristeilla, ja nidokset
rokokoajalta rokokokoristeilla. Nyt ei enää tarvinnut olla epäilyksessä
jonkin kirjan ijän suhteen, sillä nyt oli tiede hälventänyt kaiken
pimeyden. Ennen oli nimittäin täytynyt lyödä kirja auki ja lukea
painovuosi, nyt tarvitsi ainoastaan katsahtaa kansiin. Gregorius
Ballhorn oli nyt todellisuudessa ottanut Ruotsin Kirjansitomisen
historian — urakalle, ja hän keksi pian kaavan tätä toimintaa varten:
"Ruotsin kansan historia on sen kirjansitojain historia."
Mutta korkeammista avaruuksista tuli pian pieni lintu toisensa jälkeen
ja kuiskasi Ballhornin korvaan toisista metsästysmaista, joille ei
kukaan ruotsalainen vielä ollut uskaltanut lähteä. Että Ballhorn oli
idealisti, olemme ylempänä selittäneet olevan tarpeetonta huomauttaa;
idealistiseen suuntaansa yhdisti hän suuren rakkauden riettauteen,
sillä semmosia vastakkaisuuksia voimme tavata tutkimattomassa
ihmissydämessä. Mutta hän lajitteli jonkun verran tässä. Kaikki
mikä koski sukupuolisuhteita ja oli kirjotettu ennen vuotta 1850,
oli humoria; mutta lialla (idealistina rakasti hän sanaa lika)
tarkotti hän kaikkia hyökkäyksiä (vuoden 1850 jälkeen) kuninkaita,
kuningattaria, serafimiritareja, päätirehtörejä, komendörejä,
kirjallisuushistorioitsijoita ja kokeilijoita vastaan. Nyt päätti
Ballhorn näyttää ruotsalaisille, mitä salattuja humorin aarteita
nämä omistivat, ja hän pani toimeen oikein perinpohjaisen kaivauksen
vuosikausien kuluessa painetuissa vanhoissa viisuissa, veti muististaan
esiin kaikki rivot jutut, joita hän oli kuullut kapakoissa ja
idealistiseuroissa, poimiskeli painamattomia palasia klassillisilta
kirjailijoilta, julkasi ne humoristisella nimellä: "Geranioita poimittu
Parnasson juurella". Kun ne enimmäkseen olivat värssyjä, ottivat
idealistit ne vastaan kädet ojennettuina, mutta oikeuskansleri,
joka oli äkänen realisti, se on, piti asiaa sinä kuin se oli, otti
takavarikkoon painoksen, josta sitte tuli seisova harvinaisuus
paremmissa kirjahuutokaupoissa. Kun oikeuskansleri oli komendöri, ei
kukaan idealisteista uskaltanut nostaa melua, vaan asia painettiin
alas toisten komendörien välityksellä. Ballhorn oli kuitenkin
ottanut Ruotsin humoristisen kirjallisuuden huostaansa, ja myöhemmät
yritykset, vaikkakin parempaan suuntaan käyvinä, ovat joutuneet hänen
häikäilemättömän vainonsa alaisiksi.
Nyt oli kaksikymmentäviisi vuotta kulunut. Koko maa oli odottanut
Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa, joka "vielä valitettavasti oli
kirjottamaton". Kukaan ei ollut uskaltanut julkasta muistiinpanojaan
tai kokoelmiaan; taidehistorian professorit eivät olleet uskaltaneet
ajatella mitään semmosta niinkauan kuin Ballhornin Ruotsin
taidehistoriaa kerran vuodessa ilmotettiin pian tulevaksi. Jopa
kerran ilmotettiin ja arvosteltiin julkasematonta taidehistoriaa
eräässä kirjallisessa Pääsiäislehdessä, jossa Ballhorn oli kuvattuna
sarjassa "Nuori Ruotsi", minkä monet ottivat karkeana pilana,
vaikka se oli mitä viattominta totta. Sillävälin valmistautui vuori
synnyttämään; se synnytti pienen satasivusen kirjan, joka päivää ennen
ilmestymistä lukematta ilmotettiin kaikissa idealistilehdissä; aukko
Ruotsin kirjallisuudessa oli täytetty, Ballhornin taidehistoria oli
tullut ulos. Sitä ostettiin ja se avattiin. Luettiin nimi: "Yleinen
taidehistoria, toimittanut Gregorius Ballhorn". Yleinen, se tahtoo
sanoa koko maailman kaikki taiteet! Ja tämä kaikki sadalla sivulla!
Suurenmoista! Mutta sitte siinä oli lisäys: "Muodosteltu professori
Schinderhannen saksalaisen Kunstgeschichten mukaan!" Silloin kuului
yksi ja toinen "äh!" Mutta ne, jotka lukivat esipuheen, jossa
annettiin tietää, että Ballhornin muodostelma oli muodostelma erään
mamseli Piffendorfin muodostelmasta Schinderhannen Kunstgescichtestä,
eivät voineet pidättää huudahdusta, jonka sanoiksi puettuna voisi
esittää täten: humpuukia! Mutta asia painettiin hiljaisuuteen,
sillä idealisteilla on tavaton kyky painaa hiljaisuuteen — muutamia
asioita. — Ruotsin taidehistorian kirjottamista oli viivytetty
kaksikymmentäviisi vuotta! Kas siinä urakoimisjärjestelmän vaikutuksia!
Ja seuraus! Niin, kaksi kuukautta senjälkeen ilmestyi ensimäinen
vihko erään toisen tekijän jo monta vuotta sitte kokoomaa Ruotsin
taidehistoriaa. Ballhorn iski alas kuin salama, kirjotti "varotuksia"
(uusi tapa ilmottaa kirjoja) kaikkiin idealistisanomalehtiin, hänen
ystävänsä ulvoivat, että työ, jota niin kauan oli odotettu, oli
joutunut niin likasiin käsiin, vaikka "mies" oli olemassa; muutamat
kutsuivat sitä murtovarkaudeksi, petokseksi j.n.e.; työ keskeytyi
ensimäiseen vihkoon, kustantaja menetti 20,000 kruunua ja tekijän
tulevaisuus oli turmeltu.
Nyt ei ruotsalainen taidehistoria uskalla nousta esiin ennenkuin multa
viheriöitsee Ballhornin haudalla..
Rauha tomullesi, vanha luunjauhaja!
* * * * *
Läheistä sukua puhtaanapitourakoitsijoille ovat ne, jotka ovat ottaneet
ruotsalaisen siveettömyyden urakalle. Heillä on sangen opettavainen,
mutta epämieluisa toimi. Heidän täytyy lukea kaikki siveettömät
kirjat, joita ilmestyy, ja mikä pahempaa, tehdä selvää (tai varottaa)
niistä; heidän täytyy käydä kaikissa riettaissa varieteenäytännöissä,
jonka kautta he eivät koskaan saa aikaa nähdäkseen hyviä kappaleita
Kansallisteaterissa; heidän täytyy katsella kaikkia sopimattomia
valokuvia, joita myydään kaduilla ja myymälöissä; milloin ei ole
näytäntöä varieteessa, täytyy heidän viettää iltansa kapakoissa,
kuullakseen nuorten miesten juttuja ja pitääkseen silmällä kuinka
paljon nuoriso juo punssia; jos he lisäksi tahtovat olla uutteria,
täytyy heidän mennä ulos huonomaineisille kaduille ja hätyyttää
portituerattuja naisia, saadakseen tietoonsa yksityiskohtia heidän
salaisesta ammatistaan.
Kohtalo, jolla toisinaan on julmia oikkuja, oli tämmöisen hyväätekevän
yhdistyksen yliurakotsijaksi määrännyt erään henkilön, joka ei
koskaan ollut uneksinut semmosta kunniaa. Hän oli hurjan nuoruuden
jälkeen vuosien kuluessa ja sukulaisuussuhteiden avulla turvannut
itselleen opettajapaikan eräässä laitoksessa, missä nuoret naiset
nauttivat opetusta ja jossa näiden täytyi maksaa hänen suosionsa
omalla suosiollaan. Silloin tällöin kuului uhkaavaa nurinaa, mutta
urakoitsijamme oli vapaamuurari ja asia painettiin hiljaisuuteen. Kun
nyt varhainen, ehkä liian varhainen vanhuus saapui, ja vanha mies,
kunnioitettu opettaja, oli väsynyt ja kyllästynyt ja halusi lepoa,
nousi hänessä joitakin hämäriä aavistuksia jostakin rankasemattomasta
rikollisuudesta ja lähestyvä kuolema johti hänen ajatuksensa
vakavampiin seikkoihin. Hän otti eron opettajatoimestaan, joka oli
suonut hänelle niin monta suloista, nyt kuitenkin niin katkeraa
muistoa; eron tapahtuessa, jota seurasi päivälliset värssyineen
ja ritariston jäseneksi nimittämisineen, oli monella, joka tunsi
tämän kaikkialla tunnetun irstailijan, vaikea pysyä vakavana, kun
sanomalehdet kehuivat hänessä hyveitä, joita hän ei milloinkaan
ollut uneksinut omaavansa. Eron jälkeen heittäytyi hän uskonnon ja
hyväntekeväisyyden helmoihin ja joutui heti hyväätekevien rouvien
käsiin, jotka juuri olivat tehneet sopimuksen siveettömyysurakoitsijain
kanssa. Mihin helvetilliseen asemaan tämä vaivainen syntinen nyt
joutuikaan ja mitä tuskia tämän onnettoman nyt täytyikään kärsiä, kun
hän eräänä päivänä joutui siveettömyysurakoitsijain päälliköksi! Hänen
viime vuotensa olivat alituinen helvetti, jommosen ainoastaan jokin
Dante voi keksiä pahimmalle vihamiehelleen.
Hän herää eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, sillä hänen on täytynyt
lukea Zolan viimeinen romaani ruotsalaisessa käännöksessä.
Joku on odottanut vastaanottohuoneessa.
Siellä on eräs hyväätekevä rouva, joka on hyvin rikas, mutta ei silti
häpeä kerjätä julkisesti sanomalehdissä. (Senjälkeen kun poliisi on
kieltänyt köyhiä kerjäämästä, ovat rikkaat rankasematta antautuneet
tätä elinkeinoa harjottamaan.)
— Oletteko nähneet näin halpamaista? — huudahtaa rouva ja ottaa
taskustaan pakan valokuvia ja hengellisiä kirjotuksia.
Tirehtöri ei ollut nähnyt, mutta nyt hänen täytyi nähdä. Oih, miten
hänen vanhoja syntisiä hermojaan puistattaa, hän kääntää pois kasvonsa!
— Mutta tämähän on kauheata! sanoo hän, ja hänen tuhkanharmaat kasvonsa
hytkyvät mielenliikutuksesta.
— Tästä voisi punastua, ellei itsetietosuudessaan omaisi eetillistä
momenttia.
— Puhtaalle on kaikki puhdasta, sanoo tirehtöri ja lajittelee kortit
tavalla, joka todistaa suurta taituruutta korttien käsittelyssä.
— Olitteko varieteessa eilen?
— En, olen lukenut Zolaa. Mikä pohjaton lieju, mitä häpeämättömyyksiä
hän syytää hyväätekevän keisarin ja siveellisen keisarinnan niskoille.
(Tässä on huomautettava, että siveettömyysurakoitsijat eivät
todellisina urakoitsijoina salli kenenkään muun pöyhiä lantaläjiä; sen
he tahtovat itse tehdä! Senvuoksi eivät he kärsi Zolaa.)
Soitetaan taas tirehtörin ovella. Nuori tyttö, joka intoonsa ja
säälimättömyyteensä nähden voisi olla Perowskaja, astuu sisään:
— Onko tirehtöri lukenut viimeistä tutkimusta perinnöllisestä kupasta
The Lancet lehdessä?
— En, minä olen paraikaa kirjotellut esitystä Zolasta.
— No, silloin teidän täytyy se lukea, sillä johtokunta on minun
kauttani antanut tirehtörin tehtäväksi kirjottaa perinnöllisestä
kupasta.
Tirehtöri, vanha harmaantunut huorapukki, saa heikkoa punaa niihin
kohtiin poskiaan, joissa hän tavallisesti käyttää ihomaalia, mutta hän
vaalenee heti ja tulee kalmankalpeaksi.
Minkävuoksi hän kalpeni? Oliko kaapissa jokin ruumis, jonka hajun nuori
Perowskaja oli tuntenut? Hänen katseensa etsivät rakoa lattiassa,
salaovea seinässä, hissiä katon lävitse, mikä päästäisi hänet ulos
tästä huoneesta, missä hän ei voi kauemmin olla palamatta niiden
katseiden edessä, jotka tarkastavat häntä.
— Te lupaatte kirjottaa, herra tirehtöri?
— Lupaan! Ja hän ojentaa kätensä hyvästiksi.
Hän jää yksin. Muutamia minuuttia seisoo hän ajatuksiinsa vajonneena,
senjälkeen ottaa hän avainkimppunsa, laskee alas lipastokaapin kannen
ja vetää esiin erään pikkulaatikoista. Hänen katseensa viivähtävät
tahtomattaankin koreissa nauhoissa ja loistavissa tähdistöjen
merkeissä. Tuossa Pohjantähden musta nauha, musta kuin virkamiehen
vakavuus, musta kuin suru tulematta jääneestä ylennyksestä siniseen
nauhaan; ja tähti säteilee niin ystävällisesti nescit occasum, "häntä
ei voi erottaa", muistuttaen siten, että sen omistaja on onnistunut
pysymään toimessaan, huolimatta hiipivästä tyytymättömyydestä; tuossa
on ranskalainen kunnialegionan merkki; punasena kuin veripilkku loistaa
nauha muistuttaen niistä verisistä sankariteoista, jotka antoivat sille
synnyn ja siitä rauhallisesta sankariteosta (joka sisältyi siihen, että
sen saaja omisti tohtoriväitöskirjansa keisari Napoleonille), joka
sen oli hankkinut omistajalleen; turkkilainen Medjidi-ritarimerkki,
jonka hän sai siitä hyvästä, että hän auttoi Portin lähettiä
syömään erään päivällisen Hasselbackenin ravintolassa; italialainen
Kruunu-tähti, jonka hän vastaanotti Civita Vecchiassa, sen johdosta
että onnistui olemaan lääkärinä eräällä ruotsalaisella sotalaivalla,
joka kulki Välimerellä; venäläinen Stanislaun-tähti, jonka hän sai
vastalahjaksi siitä Vaasa-tähdestä, jonka hänen vaimonsa oli onnistunut
hankkimaan eräälle venäläiselle paloviinanpolttajalle ja todelliselle
valtioneuvokselle tämän olleskellessa Tukholmassa.
Hän tarkasteli tätä ihanuutta synkein katsein. Miten vähän se
merkitsee omistajalleen ja miten paljon sille, joka ei sitä omista!
Hän vetää ulos laatikon ja asettaa sen kannelle. Senjälkeen pistää hän
kätensä sisään ja vetää ulos erään salalaatikon. Tähän hän on luullut
haudanneensa muutamia muistoja nuoruuden hairahduksista, mutta ne ovat
sukeltaneet jälleen esiin; hän tyhjentää laatikon sisällön, kokoelman
ranskalaisia valokuvia, ja hän heittää ne uuniin, missä palava tuli
muuttaa ne tuhaksi. Ne käpertyvät käärmeiden tavalla kuluttavassa
tulessa kaikki nämä viettelevät naiset uhkeine muotoineen, ja hän
luulee uuninsuussa näkevänsä osia Danten helvetistä ja Ehrenstrahlin
viimeisestä tuomiosta.
Vihdoinkin ovat ne kadonneet nämä hekumalliset ja kiihottavat kuvat.
Hän hengittää kevyemmin ja menee ikkunan luokse lepuuttaakseen
silmiään päivänvalossa. Mitä se oli? Kuolleet ovat nousseet ylös!
Eikö kokonainen sotajoukko näitä synnintekijättäriä makaa hänen
kirjotuspöydällään? Tosiaan! — Hyväätekevä rouva oli ne unohtanut!
No, se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiennyt mitä kaapissa
ritarimerkkien takana oli ollut. Hän kerää kortit ja asettaa ne
kirjotuspöytänsä laatikkoon; niitä möi eilen teaterin edustalla muuan
köyhä poika, jonka äiti makaa sairaalassa, ja ylihuomenna viedään poika
poliisin käsiin ja valokuvat saavat silloin olla todistajina.
Senjälkeen asettuu hän siistimään itseään. Hän tuntee partansa olevan
ajelemattoman. Hm! Se on omituinen tunne, kun tuntee partansa olevan
ajelemattoman. Kasvot ovat vastenmieliset, tuntuu ikäänkuin ei olisi
siisti, ihon hienoimmat piirteet ovat kasvaneet umpeen, pieniä
varjoja risteilee siellä täällä, saaden aikaan että ihminen näyttää
ränsistyneeltä. Saippuaharja kulkee leuvan ja poskien yli, pehmeä
saippuan vaahto hyväilee ikäänkuin pieni hieno käsi, heikko mantelin
haju herättää muistoja sametista, metsäsianharjakset pyyhkivät pois
niinkuin jäniksen käpälä rihvelitaululta, ja kun katsoo itseään
peilissä, ei voi nähdä miten vanha on; on ikäänkuin lunta olisi satanut
syksyn likaa peittämään. Ja sitte tulee veitsi, joka kaapii kaiken
pois ja jättää ihon niin raikkaaksi ja uudeksi kuin nuorukaisella!
Hänen otsansa kirkastuu kun hän tarkastelee vastahankkimiaan kasvoja
peilissä, ja kun hän nousee ylös ja solmii kaulahuivinsa, on hän
voittanut itsensä. Hän on taas omassa osassaan, kunnian miehen,
kunnioitetun opettajan, kaikkien niiden ritarimerkkien ritarin osassa,
jotka ovat laatikossa valokuvien etupuolella... ei nehän ovat nyt
poltetut!
Hän ottaa kysymyksessä olleen vihon The Lancetia, tarkastelee sitä
välinpitämättömin katsein niinkun tarkastellaan jokaista muuta
aikakauskirjaa, josta ei juuri odoteta huvia eikä oppia. Hän lukee
perinnöllisestä kupasta ikäänkuin hän lukisi lannotuskastelusta
maanviljelysakatemian aikakauskirjasta — se ei koskenut häntä. Ja kun
hän on lakannut lukemasta ottaa hän kynän ja alkaa kirjottaa. Ja hän
alkaa näin:
"Kaikista niistä seurauksista, joita siveettömyys tuo mukanaan, ei
mikään liene niin levottomuutta herättävää ja vaarallista laadultaan
kuin" (tässä pysähtyi kynä hetkeksi, sillä hän pelkäsi kuulla sen
vihlovaa ääntä paperilla) "perinnöllinen kuppa. Tätä sairautta voi
syystä kutsua isäin pahoiksi teoiksi lasten päälle" (tässä hän pysähtyi
taasen, mutta pian oli kynä taas käynnissä ja kävi rataansa loppuun
saakka, sähisten siveettömän nuorison vuoksi ja parkuen naisten
kevytmielisyyttä).
Senjälkeen meni hän aamiaispöytään ja joi puolikkaan punasta viiniä,
niinkuin todelliselle taistelijalle sopii. Minkävuoksi kalpeni sitte
tämä kunnioitettu opettaja nuoren naisen edessä? Oliko hänellä jotakin
omallatunnollaan, jonka saippua voi pestä pois ja veitsi raaputtaa
näkymättömiin? Kuka sen tietää?
Kyllä, hän itse tiesi, että hänen ajatuksensa eräässä silmänräpäyksessä
asettuivat ajurinrattaille, ajoivat ylös Kuningattaren katua,
poikkesivat Putkirantakadulle, ajoivat koppivankilan ohitse,
harhailivat ylös Sapattivuorta ja menivät sairaalaan, missä muuan nuori
mies veti viime henkäyksiään, maksamalla kuolemallaan erään isäinsä
pahoista teoista. Mutta mitä se koski kunnian miestä ja kaikkien niiden
tähtien ritaria, jotka makasivat laatikossa valokuvien etupuolella?
Eihän sairaalla ollut hänen nimeään? Ei! Mutta hänellä olisi ollut
oikeus sitä kantaa.
Ja vanhus, miten hänellä oli rohkeutta tehdä selvää The Lancetin
kiihotuksesta? Voiko saippua ja vesi puhdistaa omaatuntoa? Tai oliko
hän teeskentelijä? Hän oli itsensä pettäjä tavallisinta lajia; hän
suoritti niitä osia, mitä yhteiskunta oli antanut hänelle. Mutta
miksi ei yhteiskunta, joka tunsi hänet, hymyillyt nähdessään hänen
nimensä siveettömyysurakoitsijain etunenässä ja kuullessaan hänen
tähtinimityksistään. Yhteiskunta ei hymyillyt, senvuoksi että se antoi
tunnustuksensa yhteiskuntasopimuksen ensimmäiselle pykälälle, joka
koskee julkista valhetta.
* * * * *
Urakoimisjärjestelmä näyttäytyy myös muillakin aloilla. Että Ruotsin
Kansan historia muun muassa on sen piikivikalujen ja varmuusneulojen
historia, on vastikään tullut todistetuksi. Tämä on ollut helppo
tehtävä, kun ruotsalainen historia jo ammosista ajoista saakka on ollut
kuninkaallisena monopolina, jonka kautta historiankirjotus on jätetty
urakalle muutamille luotettaville ja varmakätisille henkilöille.
Uskaltakaapa yrittää piirtää jokin piikivikalu tai varmuusneula ja
saatte nähdä, että teitä kohdellaan ikäänkuin murtovarasta. Sitä ei
senvuoksi kukaan uskallakaan.
Nämä urakoitsijat ovat julkaisseet säädöksen: että kaikki asiakirjat,
joita tullaan keksimään ja jotka todistavat muuta kuin että Kaarle XII,
Kustaa II Adolf ja Carl Michael Bellman olivat synnynnäisiä jumalia,
ovat väärennettyjä. Tällä perusteella on selitetty Kustaa II Adolfin
väärentäneen oman nimikirjotuksensa, kun hän omakätisessä kirjotuksessa
on ilmottanut kolmenkymmenvuotisen sodan syyksi politikan, ja ollaan
aikeissa saada seuraavassa riemujuhlassa hänen saastaton sikiämisensä
otetuksi Augsburgin tunnustukseen. Carl Michael Bellmanista ei
pitäisi koskaan kenenkään mainita, jolla on vaimo ja lapsia; kutsukaa
häntä Ruotsin etevimmäksi viisulaulajaksi ja unohtakaa vaan lisänimi
jumalainen, saavuttamaton j.n.e. niin teette paraiten kun myytte
huonekalustonne ja ostatte piletin jonnekin ulkomaille.
Eräällä vanhalla miehellä, joka oli uskaltanut kutsua Bellmania
ylimykseksi, senvuoksi että hän oli ylistänyt valapaton Kustaa
III:n valtiokaappausta, oli semmosia kokemuksia asiasta, että hän
kuolinvuoteellaan testamenttasi seuraavan neuvon rakkaalle pojalleen:
"Kiellä Kristuksen jumaluus, poikani, sen saat tehdä, anna merkitä
itsesi henkikirjoihin jumalankieltäjäksi, hyökkää hallitsevaa
kuninkaallista huonetta vastaan, mutta älä p—a soi kajoo koskaan
Carl Michael Bellmaniin; älä koskaan uskalla omata hänestä muita
kuin toisten ajatuksia; jos sinua ahdistaa epäilys, niin mene ulos
erämaahan, mutta vaikene, vaikene; sano että hän on kansallisrunoilija,
kirjota sanomalehtiin, ettei neljän miljonan ruotsalaisen talonpojan
joukossa ole ainoatakaan, joka ei rakasta hänen viisujaan ja joka ei
niitä osaa ulkoa; vaikka sinulla olisi ääni kuin korpilla, niin opi
laulamaan Bellmania; jos saat pojan, niin kasta hänet Carl Michaeliksi,
jos saat tyttären, niin risti hänet Ullaksi, jos ostat viinapullon kun
joskus hankit oman pesän, niin piirrä hänen nimensä toiselle puolelle
ja Kustaan nimen toiselle. Minä, rakas poikani, olin kyllin onneton
omatakseni toisen mielipiteen kuin muut; mikä tuska, mikä suru? Mitä
oli heränneitten suvaitsemattomuus, ranskalaisen hirmuhallituksen
häikäilemättömyys sen vainon rinnalla, jonka vapaamieliset suuntasivat
minua kohtaan, samat vapaamieliset, jotka joka päivä saarnasivat
ajatuksen vapautta ja jotka voivat kuohua raivosta, nähdessään
väkivaltaa harjotettavan pyhää ajatus- ja sanavapautta vastaan;
täysiveriset demokratit tulivat sokeiksi raivosta ja luulivat näkevänsä
Bellmanissa demokratin, Bellmanissa. Jumalat! Ja kenen sinä luulet
panneen toimeen ja johtaneen Bellmanvainoja? Niin! Sen tekivät
Bellmanurakoitsijat! Poikani, täytä viimeinen toivoni ennenkuin suljen
silmäni! Tule urakoitsijaksi — ja sinusta tulee suuri — ja onnellinen!"
Huolimatta liiottelusta tämän kuolevan miehen sanoissa emme voi kieltää
niissä olevan jonkun määrän totuutta. Kokemuksesta voimme antaa
nuorille kirjailijoille yhtä hyviä neuvoja, joita heidän ei tulisi
jättää käyttämättä. Jos sinä olet nuori, etkä ole vielä kirjottanut
mitään erityistä, korkeintaan joitakin värssyjä, joista ei vielä
kuitenkaan tule joulukirjaa, jos haluat eteenpäin, mutta sinulla ei ole
tarpeeksi vahvaa ruumista voidaksesi toisinaan olla ilman päivällistä,
jos sinä panet arvoa hyvälle sikarille etkä voi elää ilman ihmisten
imartelua, jos sinä sanalla sanoen haluat päästä eteenpäin ilman
kerrassaan mitään vaivaa, niin anna kuuluisuusurakoitsijain työntää ja
vetää sinua esille; se voi muuten olla sangen miellyttävääkin sinulle,
silloin kun nämä suojelijat ovat naissukupuolta. Vanha ystävämme, joka
kirjoittelee kirjallisuusarvosteluja Lahjomattomaan, sai eräänä päivänä
kutsukortin erääseen kirjalliseen istuntoon Grand Hotellissa. Kutsuvien
naisten nimien houkuttelemana ja toivossa saada hyvän illallisen,
oli hän kyllin ajattelematon saapuakseen paikalle. Siellä huomaa hän
koolla kaikkien Tukholman sanomalehtien kirjallisuusarvostelijat,
tungettuina ikkunasyvennyksiin ja suojelevien naisten piirittäminä,
niin ettei heillä ollut muuta pakomahdollisuutta kuin ikkunan kautta.
Varovaisuuden vuoksi olivat urakoitsijat ottaneet huoneen kolmannessa
kerroksessa, niin että paon ajatteleminenkin oli mahdotonta, sitä
enemmän kun oveakin ankarasti vartioi teetarjotin. Teetäkin tarjoiltiin
valvonnan alaisena, niin että kirjallisuusarvostelijamme olivat
pakotettuja kiusaamaan itseensä tuon vastenmielisen juoman ja vielä
kastamaan korppuja päälle päätteeksi. Teen jälkeen tarjoiltiin eräs
nuori mies, jolla oli edullinen ulkomuoto ja joka oli ollut kiltti ja
luvannut pitää esitelmän. Herra Lagerström, se oli hänen nimensä, oli
kyllin häveliäs pyytääkseen anteeksi, ennenkuin hän alkoi esitelmän
Henrik Ibsenistä. Mitä nautintorikkaita tunteja — esitelmää kesti kaksi
tuntia — meidän vanhoille kirjallisuusarvostelijoillemme saada pienen
kertauskurssin Ibsenin kirjotuksista, ja miten opettavaista saada uusi
katsantokanta asioista, etenkin kun tämä katsantokanta erosi heidän
omastaan! He vääntelivät itseään kuin madot, he loivat ikävöiviä
katseita ovea kohti, odottaen eikö sieltä vaeltaisi esiin joku
punssitarjotin (he olivat jo heittäneet kaiken toivon totin suhteen),
he heittelivät toisilleen tupakkakääröjä naisten selän takana jollakin
tavoin vastustaakseen heille tottumattoman teejuoman vaikutuksia. Kun
saarna oli lopussa täytyi heidän mennä esiin ja kiittää tuntematonta
nuorukaista, heidän täytyi vastata "erinomaista", kun suojelijattaret
kysyivät eikö se ollut hyvä. Senjälkeen annettiin merkki poislähtöön.
Entä illallinen? Sitä ei ollut.
Mutta vielä oli jälellä mieluisa yllätys, jonka naiset tavallisella
rakastettavalla tavallaan ymmärtävät järjestää. Ovella istui
vahtimestari kynä kourassa ja lista edessään. Oliko vielä keräyskin? Ei!
— Kaksi kruunua viisikymmentä äyriä, saanko pyytää!
— Mistä?
— Teeillallisesta, huoneustosta, valaistuksesta ja tarjoilusta.
Vastustus ei auttanut, vannomiset vielä vähemmän. Saada maksaa siellä
missä piti saada maksu! Sehän oli ennen kuulumatonta. Mutta mitä se
teki. Tarkotushan oli saavutettu. Nuori mies oli tunnettu kirjallisessa
maailmassa.
Tultuaan alas satamalaiturille vannoivat kirjallisuusarvostelijamme
kuun valossa kalliin valan, etteivät sanallakaan mainitse
sanomalehdissä koko esiintymisestä.
Ja he tunnustivat ansaitsevansa tulla heitetyiksi Norrströmiin, jos he
rikkovat valansa. Ja he pitivät valansa.
Se ei kuitenkaan ensinkään estänyt heitä seuraavana päivänä lukemasta,
kunkin omassa lehdessään, mitä imartelevimpia ylistyksiä nuoren miehen
esitelmästä. Viisaat rouvat olivat tarpeeksi ajoissa huomanneet teen
vaikutukset ja vainunneet tupakkarullat, antaakseen kalliin ajan mennä
käyttämättä.
Herra Lagerström antoi edelleen pehmeiden käsien kannattaa itseään.
Kun hän oli kirjottanut ensimäisen yksinäytöksisen kappaleensa,
kutsuivat suojelevat rouvat koolle kuninkaallisen teaterin
taiteilijat ja sanomalehtien teateriarvostelijat, mutta varoivat
kutsumasta kirjallisuusarvostelijoita. Pikku kansallisteaterin
etevimmän näyttelijän täytyi lukea kappale, jonka hänen lukemanaan
täytyi onnistua. Päivää myöhemmin onniteltiin kansallisteateria
uuden kappaleen johdosta ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta uuden
kirjailijan johdosta. Että kappale sen läksyn perästä otettiin
näyteltäväksi oli selvää.
Parin vuoden perästä, jotka kuluivat ilman mitään puutteita ja
epäonnistumisia, oli meidän Lagerströmimme niin suuri kirjailija, että
hän omasta puolestaan oli alkanut suojella nuoria kirjailijoita. Hän
sovittaa siinä erästä periaatetta, jonka hän on saanut kokemuksesta:
ihmisen itsensä on vika, ellei hän voi päästä eteenpäin.
No, entä ne, jotka eivät anna suojella itseään, tai ne, jotka eivät
ole kyllin onnellisia miellyttääkseen suojelevia naisia? He eivät
näitä naisia varten ole olemassakaan. Ensimäisenä vuonna vastaavat
he, etteivät he "ole kuulleet sitä nimeä". Jos tuo polonen on
nimeltään Petterman, niin alkavat he viidentenä vuonna puhua eräästä
Petterssonista ja kysyvät tuleeko hänestä mitään. Kahdeksantena vuonna
tuntevat he herra Pettermanin, mutta "eivät ole lukeneet häneltä
mitään." Kun häntä viidentenätoista vuotena ei enää voi kieltää,
alkavat he vihdoin tunnustaa, että hän on kirjailija, ja osottavat
hänelle sen kunnian, että alkavat näykkiä häntä aikakauskirjoissaan.
Kun häntä vihdoin aletaan kääntää saksankielelle, puhuvat he hänestä
nimittäen häntä nuoreksi lupaavaksi kirjailijaksi, ja sen nimen saa hän
pitää kuolinpäiväänsä saakka.
Tämän urakoitsijayhtiön johtajana on eräs sangen oppinut nainen. Hän
osaa kahtakymmentäkuutta kieltä ja hänellä on aina höyrylaivalla
mukanaan koptilainen kielioppi, jota hän ei unohda asettaa avattuna
taakseen peräkannella. Muuan tukkukauppias, joka kuutena kesänä on
matkustanut samassa laivassa ja aina käy katsomassa avattua kirjaa kun
eukko menee kannen alle, on nyttemmin vakuutettu, että koptin kieli
on vaikeinta kieltä, ja hän vakuuttaa ystävilleen, että tarvitaan
vähintään kuusi vuotta oppiakseen sitä.
Mutta tämä nainen ei tyydy siihen, että suojelee nuoria tuntemattomia
ruotsalaisia, hän suojelee myös kaikkia suuria ulkomaalaisia
kirjailijoita, joille hän kirjottaa kirjeitä ja kiittää heidän
viimeisestä työstään, kuitenkin liittäen aina jonkun oppineen
huomautuksen, jota hän ei voi pidättää, koska hänellä on avomielinen
luonne.
Yhtiö on myöskin ottanut huostaansa ruotsalaisen säveltaiteen,
(säveltaiteella kokonaisuudessaan on jo suojelijansa) ja on
näyttäytynyt, että nuoret laulajat ja laulajattaret harvoin ovat
onnistuneet jättämättä kohtaloaan yhtiön käsiin.
Yhteiskunnassa, missä suojelusjärjestelmä on näin kehittynyt, voisi
olla oikeutta odottaa loistavampia tuloksia kuin mitä todellisuudessa
tapaa. Valitettavasti on valistunut aikakautemme havainnut
urakoimisjärjestelmän vanhanaikuiseksi ja kehitystä estäväksi, mistä on
ollut seurauksena, että sitä sen lämpimämmin hellivät sen ystävät ja
suojelijat, ja että sillä näyttää olevan parempi tulevaisuus edessään
kuin mitä se ansaitsee.