Yhteiskunta oli nyt saavuttanut huippukohdan eli takaperoisuuden
ihanteen. Hyödyllinen oli tullut halveksituksi ja hyödytön kunniaan.
Siten oli kunniakkaampaa piirtää omena, mistä toimesta voi tulla
professoriksi ja ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, josta tuli
ainoastaan verovelvolliseksi. Kappaleen näytteleminen oli paljon
mainehikkaampaa ja kunniakkaampaa kuin kappaleen kirjottaminen, ja
yleisön nähtiin toisinaan menevän jonkin näyttelijättären vaunujen
aisoihin ja vetävän häntä teaterista, kun oli nähty oikein hyvä
kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat estää oikeutta, vastustaa kurjan
olotilan selvittelyä, lisätä hätää, rangaista syytöntä, kunnioitettiin
viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.
Ihanteellisimmaksi kehittyi elämä kaupungeissa. Kuninkaan kaupungissa
asui kolmesataatuhatta ihmistä, alalla, joka ei ollut muutamaa
tynnyrinalaa suurempi. Voi niin ollen heti tämän kivihaudan nähdessään
laskea kuinka monen likakuorman päällä se lepäisi, sillä kaupunkia ei
puhdistettu joka päivä.
Tämä aiheutti hajua, jota kaupungin asukas ei huomannut, mutta joka
synnytti tauteja. Tähän oli ihanteellinen rakennustapa myös suuressa
määrässä avullisena. Sensijaan että olisi asetettu talot rinteille
etelää kohti, oli ne rakennettu pitkiin linjoihin, joiden välissä kulki
kävelypolkuja, ja nämä olivat niin kapeita, että ainoastaan harvoilla
asukkaista oli valoa huoneessaan. Samoinkuin muutamien kansojen
keskuudessa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorien välissä, syntyi
täälläkin tauti, joka kretinismin nimellä muuttaa aivojen toimintaa ja
tekee epattomaisuuden perinnölliseksi.
Kaupunkilaiset tulivatkin niin tämän taudin tartuttamiksi, ettei
talonpoika ymmärtänyt mitä he puhuivat. Heidän käsitteensä olivat
myöskin niin menneet sekasin, että ne, joilla oli varaa, makasivat
päivällä ja joivat yöllä, mikä luonnollisesti synnytti vielä useampia
tauteja.
Tungettuina yhteen pienellä alalla olivat he alituisesti toistensa
tukassa, mikä ei ollut ihmeellistä, kun heidän suorastaan täytyi
häiritä toisiaan, tyrkkiä toisiaan, polkea toisiaan. Kasvavan
kretinismin ohessa seurasi saamattomuus, joka lähenteli lapsuuden
aikaista olotilaa. Monia tuhansia markkoja täytyi siten maksaa
vartijoille, jotka poliisin nimisinä vaelsivat katuja pitkin,
kulettivat kotiin liiaksi nauttineita, kantoivat kotiin yliajettuja,
juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selville katunumeron,
sanoivat missä parturi asui, missä ilotyttöjä oli tavattavana, missä
tuli oli irti ja niin poispäin.
Näihin epattokoteihin virtasivat maalaisväestöstä kaikki pojat ja
tytöt, joilla ei ollut maaomaisuutta perittävänä. Pojat otettiin
orjiksi ja tytöt etsivät paikkaa orjattarina tai odottivat tilaisuutta
tullakseen raiskatuiksi. Kaupungeissa oli nimittäin nuorille miehille
vaikeata mennä naimisiin ja senvuoksi raiskattiin poliisin ja tyttöjen
omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapset eivät voineet vaatia
mitään tointa tai jotain virkaa.
Kun kaupungeissa oltiin onnettomia, etsittiin siellä alituista
parannusta alkoholipitoisissa juomissa, joita nautittiin julkisilla
paikoilla. Aina kun nautittiin suurempia määriä alkoholia, mikä
tapahtui ainoastaan miesseurassa, tavattiin juoda lasi alkoholia kotona
olevan naisen puolesta, joka ei voinut olla poissa lasten luota, sekä
lasi kodin puolesta, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suurissa
juopotteluissa juotiin suuri lasi alkoholia kuninkaan puolesta.
Koko tämän kolmensadantuhannen henkilön ihanneyhteiskunta väitti
tekevänsä työtä kansan hyväksi. Mutta jos meni tullien luo sekä torille
aamusin, jolloin talonpojat kulottivat heille ruokaa, niin näki kuka
heitä elätti. Korvaukseksi saivat talonpojat vähän rahaa, mikä kului
veroihin; lisäksi saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja,
nähdä näytäntöjä, joita heillä ei milloinkaan ollut aikaa kuulla,
mutta se oli heidän oma vikansa, sillä heillä oli vapaus kuulla niitä
milloin tahtoivat, erityistä maksua vastaan tietysti; lisäksi saivat
he opettajia, jotka opettivat heille helvettioppia ja ylistyskirjaa,
erityistä maksua vastaan tietysti, sekä sunnuntaisin paljon haukkumisia
papilta, joka sanoi heille, että he olivat suuria lurjuksia ja että
heidät salvettaisiin, elleivät he maksaisi verojaan. Kaiken tämän, jota
kutsuttiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, saivat he (erityistä
maksua vastaan tietysti) siitä, että he veivät kaupunkiin ruokaa
niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna
olisivat laimiinlyöneet tulla torille. Ja tämä meni talonpoikiin!
Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja niitä täytyi
lopulta hoitaa, sillä ne tulivat vaarallisiksi. Senvuoksi perustettiin
yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita kutsuttiin vankiloiksi ja joissa
kokeiltiin miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu
selville, oli keksitty, että työläiset herkuttelivat. Kun työmiehet
kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työnteko oli vapaata, tehtiin
työnteko pakolliseksi, ja heitä pakotettiin asevoimalla tekemään työtä.
Kun vihdoin tyytymättömyys ja kuohunta tulivat liian suuriksi,
verot sietämättömiksi ja kaikki syy pantiin hallituksen niskoille,
keksi tämä lopulta uuden hallintojärjestelmän, joka paljon
vaivan perästä hyväksyttiin parlamentarisen järjestelmän eli
vastuunalaisuusjärjestelmän nimellä. Samoinkuin painovapauslaki
pakotti suuren joukon sanomalehtimiehiä kiertämään sitä panemalla
sijaansa niinkutsuttuja vastaavia, valitsi kuningas nyt ministerejä,
jotka ottivat vastatakseen hänen tyhmyyksistään, ja senkautta oli
kuningas suojassa kaikilta moitteilta. Mutta vastuunalaisuus ei ollut
vaarallisempaa kuin että ministeri, joka oli ollut syntipukkina jonkin
kuninkaallisen tyhmyyden vuoksi, sai ottaa eron lääninpäällikkönä tai
kerubimiritarina. Nämä vastuunalaisuuspaikat olivat senvuoksi sangen
mukavia ja haluttuja.
Lähimmässä yhteydessä tämän kanssa oli lörpöttelyjärjestelmä eli
parlamentarinen hallitusjärjestelmä. Joukko rikkaita kokoontui kerran
vuodessa ja koetti hiuksiahalkovan puhumisen kautta valita seuraavan
uhrin, jonka niskoille uusi vero oli vyörytettävä. Kun he olivat
toisilleen liian viisaita, sopivat he hyvällä joko olla vyöryttämättä
toistensa niskaan veroa tai sitte vaihtoivat ja kaupittelivat he
verokuormaa.
Soma ja laatuaan hyvä esimerkki tästä hallitustavasta oli se
parlamentarinen päätös, joka koski nahkuri-ammattia. Kuusi nahkuria
oli kahtenakymmenäviitenä vuotena tehnyt huonoa nahkaa huonosta
hinnasta. Eräänä kauniina päivänä alkoivat metsästäjät, jotka vielä
asuivat naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa hyvästä hinnasta.
Kansa riemuitsi uutuudesta, mutta nämä kuusi nahkuria, jotka istuivat
lörpöttelyhuoneessa eli eduskunnassa, esittivät anomuksen saada kantaa
tullia metsästäjäin nahasta. Kotimaista teollisuutta oli suojeltava,
maan lapsia ei saanut nylkeä j.n.e. He saivat tullin metsästäjäin
nahalle. Näiden kuuden nahkurin takia täytyi kansan edelleen ostaa
huonoa nahkaa kalliilla hinnalla. Tätä tapaa kutsuttiin suojelukseksi,
koska sillä tavalla yksityisiä etuja suojeltiin yleisön kustannuksella.
Vastuunalainen ministeri näki kuitenkin paraaksi hakea lääninpäällikön
paikkaa, teeskenteli suurta suuttumusta ja erosi; hän sai paikan
samalla kerubimiritariston tähden, joka tavallisesti annettiin
palkintona suurille miehille.
Mutta kaikista surullisinta oli että epattomaisuus vähitellen tuli
perinnölliseksi samoinkuin ruumiillisetkin heikkoudet. Epatot, jotka
kutsuivat itseään intelligenssiksi (sanasta intelligere, huomata),
senvuoksi että he eivät huomanneet epattomaisuuttaan, olivat vähitellen
niin lajistaan turmeltuneet, että he olivat kadottaneet tietoisuuden
aivojensa pehmentymisestä ja päinvastoin pitivät itseään viisaimpina
yhteiskunnassa. Kun heillä oli sotavoima käytettävänään, joutui
yhteiskunta lähimain vastaamaan hulluinhuonetta, missä sairaat
ovat tehneet kapinan ja sulkeneet sisään hoitajansa ja lääkärinsä.
Tämä antoi aihetta mitä hullunkurisimpiin kohtauksiin. Siten voi
lörpöttelyhuoneessa kuulla semmosia mielipiteitä täydellä todella
puolustettavan, kuin että Atlantica, se oli nyt valtakunnan nimi, jossa
oli ainoastaan 50,000 sotilasta, voisi puolustautua Aqviloniaa tai
mitä muuta valtakuntaa vastaan tahansa, jolla oli 20 kertaa enemmän
sotavoimaa. Toisella kertaa puolustettiin menestyksellä semmoista
mielipidettä, että yhteiskunta tulisi luhistumaan, ellei kansa tahtoisi
maksaa veroa muutamille komelianteille. Toisella kertaa tulisi valtio
luhistumaan, ellei kansa tahtoisi antaa palkkaa ja professorinpaikkaa
eräälle herralle, joka oli pistellyt suuren joukon itikoita
sinkkineuloihin.
Seurauksena siitä että näki epattomaisuutta vuodesta vuoteen
hoidettavan, palkittavan ja haluttavan, oli, että moni onneton toivoi
joutuvansa epattomaisuudesta osalliseksi, koska se antoi kunniaa ja
rahoja. Ja nyt sitä oli levitettävä koulujen avulla, mutta se ei
käynyt nopeasti, sillä kansan mielet riippuivat muistojen kautta vielä
vanhassa, jossa oli ollut paljo järkevää, vaikkakin se oli monessa
suhteessa ollut huonompaa. Mutta kun he aina ja kaikkialla näkivät,
että ainoastaan se antoi arvoa, että omasi mahtavien mielipiteen,
täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin tunnustaa näitä hyväksyttyjä
mielipiteitä, vaikkeivät niitä omaksuneet, ja kun he lopulta olivat
tulleet samaan mielipiteeseen kuin ylemmät, olivat nämä ajatukset jo
vanhoja.
Syntyi siten lakkaamaton tavottelu, ikuinen ristiriita ja levottomuus
yhteiskunnassa ja alati väsymätön tyytymättömyys. Ja kun voimattomat
nousivat joukoissa mahtavia vastaan ja ryöstivät näiltä vallan, nähtiin
heti vanhan uudistuvan, niin että ne, jotka juuri olivat olleet
sorrettuja, jokaisen kapinan jälkeen huomattiin olevan sortajia, mistä
he eivät milloinkaan olleet uneksineet.
Silloin heittäytyvät kaikki ajattelevat raivolla pohtimaan kysymystä
yhteiskunnan parantamisesta ja syntyi joukko lahkoja, joita tulistuttaa
pyhä into mihin hintaan tahansa tehdä loppu onnettomuuksista, hädästä
ja kiistasta.
Muuan lahko, jota kutsuttiin molskikouluksi, taisteli sen mielipiteen
puolesta, että yhteiskunnan oli saatava kasvaa rauhassa niinkuin
luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ruokapaloista
silläkin uhalla, että rikkaruoho voimakkaampana tulisi voittamaan.
Eräs toinen, joukko jota kutsuttiin yhdyskuntalaisiksi eli
pikkulintukouluksi, tavotteli kaikkien pienien, sairasten, heikkojen,
tuhmien ja laiskojen yleistä yhteenliittymistä, jonka kautta heikompien
oikeus sortaa vahvempia olisi saanut perustuslain pyhyyden.
Kolmas lahko, jota kutsuttiin boschmanneiksi, ei nähnyt ainoata
pelastusta semmosten kysymysten ratkasemisessa, jotka olivat
ratkasemattomia, vaan koko Tellus taivaankappaleen yleisessä
räjähdyttämisessä, jonka, tyhjästä luotuna, oli palattava alkuperäänsä.
Ja sillä aikaa kun nämä ja useat muut lahkot taistelivat ylivallasta,
jatkoi yhteiskunta vanhallaan olemista, etsien menneisyydestä
todistuksia nykyisyyden erinomaisuudesta kaikissa suhteissa, ottaen
käytäntöön vanhoja poisheitettyjä muotoja, sanellen päätöksiä ja
laatien lakeja, niin että ei milloinkaan ennen ollut vallinnut niin
suurta yksimielisyyttä hallitsevien kesken, jotka sentakia olivat
sitä mieltä ja antoivat todistaakin sen, että tämä oli todellinen
Onnellisten saari, sillä aikaa kuin hallittavat yhä lujittuivat
vanhassa uskossaan, että se todellisuudessa oli onnettomain saari.