Poika, joka astui valtaistuimelle, kutsui itseään yksinkertaisesti
Andreas VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta luullaan sen
tapahtuneen vissien historiallisten edellytysten vuoksi. Hänen
hallitusaikanaan syntyivät kaunotaiteet. Muuan leipurin oppipoika sotki
nimittäin eräänä päivänä taikinaa; hänen tuli tehdä rinkilä, mutta hän
teki sen sijaan vuohen. Schoscho-kielen professorin, joka sattumalta
astui sen ikkunan ohitse, missä poika seisoi työtä tehden, silmät
avautuivat näkemään tämän suuret taipumukset ja hän antoi pojan tehdä
vuohen savesta taikinan sijaan ja poltti sen sitte uunissa.
Maalaustaiteen synty tapahtui toisella tavalla. Eräässä eristetyssä
seudussa saarella oli kauan huomattu, että joukko toimettomia
hiilimiilunpolttajapoikia otti hiiliä ja piirteli tukeille. Ensin
piirtelivät he ruokottomuuksia, mutta sitte piirustelivat he kaikkea
mitä näkivät. Luultiin ensin tämän olevan jonkinlaista hulluutta tai
matalajärkisyyttä, mikä oli puhjennut raivoamaan, sillä oli todella
hassua nähdä joukon nuorukaisia juoksentelevan ympäri harakkain
tavoin ja perustelevan kaikkea mitä näkivät. He piirustelivat pöytiä,
pöydänjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärriä, koiria,
kissoja, kaikkea mahdollista mitä vaan näkivät. Turhaan koettivat
vanhemmat saada heitä luopumaan näistä päähänpistoistaan ja tekemään
jotakin hyödyllistä, mutta se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat
että he kernaammin tahtoivat nähdä nälkää ja kuolla, kuin jättää
piirustelemisen. Se oli todellakin hulluutta.
Kun asia tuli Andreaksen tietoon, tuli hän ensin hyvin murheelliseksi,
sillä hän rakasti kansaansa, niinkuin ainoastaan ruhtinas voi tehdä.
Hän antoi sitte sulkea heidät erääseen taloon, missä he häiritsemättä
saivat antautua hulluuteensa kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän
kokeili heillä ja eräänä päivänä antoi hän viidenkymmenen piirustelijan
piirustaa samaa tuolinjalkaa. Mutta kas, ei ollut kahta samanlaista
piirustusta. Filosofit, joita kutsuttiin saapuville, selittivät
sen riippuvan erilaisesta personallisesta käsityksestä. Andreas,
joka ei ollut luullut, että tuolinjalan personallinen käsittäminen
voisi olla jotakin filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi
piirustamisen syvään merkitykseen tekijänä henkisessä elämässä,
ja hän antoi nimittää taitavimman piirustajan professoriksi. Tämä
kirjotti heti tutkielman piirustuksen sisällöstä ja muodosta. Hyvin
valitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpailuaiheena, johti
hän: tuolinjalan sisältö, se oli personallinen käsitys; tuolinjalan
muoto, se oli piirustus. Kun sisältö ja muoto tarkalleen peittivät
toisensa tahi täysin sulautuivat toisiinsa, silloin oli piirustus
täydellinen piirustus eli kaunis. Kaikki mikä oli piirustettua oli
kaunista; sontiva lehmä oli ruma itsessään, sillä luonto oli ruma,
mutta piirustettu sontiva lehmä oli kaunis, sillä siihen oli painanut
leimansa personallinen käsitys sontivasta lehmästä.
Eräänä päivänä löydettiin ruma piirustus Andreas VII:stä
piirustushuoneen ulkoseinällä. Ohikulkeva kansa nauroi. Piirustaja
kutsuttiin esiin ja hänet määrättiin piirustamaan kuningas Andreas,
mutta kauniilla tavalla. Piirustaja väitti, että hänen piirustuksensa
oli kaunis, sillä se oli hänen Andreas VII:stä saamansa personallisen
käsityksen leimaama ja sen herättämä. Piirustaja määrättiin
rangaistuksen uhalla muuttamaan personallista käsitystään Andreas
VII:stä. Kun piirustajalle luvattiin professorin palkka ja nimi, muutti
hän heti personallista käsitystään Andreas VII:stä ja nimitettiin
senjohdosta hovimaalariksi.
Andreas nukahti kahdeksantena hallitusvuotenaan ja häntä kutsuivat 17
erehtymätöntä Piirustuksen suojelijaksi. Häntä seurasi hallituksessa
Per Erik I. Tämä oli rajuluontoinen herra, joka ei voinut istua hiljaa.
Hän kävi sotaa metsästäjäin kanssa ja löi kuoliaaksi niin monta kun hän
taisi. Mutta kansa valitti sotaverojen takia eikä voinut huomata näiden
teurastusten hyötyä. Näiden pimeiden järkien valistamiseksi antoi Per
laatia uuden oppikirjan kouluissa käyttöä varten. Sitä kutsuttiin
Kuninkaankirjaksi ja se sisälsi kaikkien kuninkaiden kehumisia,
alkaen Lasse I:stä Per Erikiin asti; erittäinkin ylistettiin kaikkia
hyökkäyksiä vieraisiin valtioihin ja näiden ryöstämisiä.
Sotaretket jatkuivat kuitenkin Per Erikin aikana, sillä soturit
rakastivat kunniaa ja etenkin toisten omaisuuden, kuten kellojen,
pöytäkalustojen ja rahan ryöstämistä. Tyytymättömät kirjottivat
tämän johdosta lentolehtisen: "Vertaamista erilaisten varkauksien,
Yksityisen ja Julkisen kesken, eli Varkaus Valtio-oikeudelliselta
kannalta ynnä taulu Kansainvälisistä Varkauksista viimeisten
Hulling-suvun kuningasten aikana". Lentolehtinen poltettiin, kuten
tavallista tekijöineen. Per Erik kuoli juoppouden takia sekä
(historiankirjottajina täytyy meidän pysyä tuskallisessa totuudessa)
ehkä myös jonkin muun irstailun johdosta. Häntä itkivät kaikki soturit
ja kutsuivat häntä Sankarikuninkaaksi eli Verrattomaksi.
Häneen sammui Hullingien suku, joka oli alkanut Suurilla Lasseilla.
Kun jo oli ennätetty nuijia kasvavaan polveen käsitys, että kuninkaat
olivat Jumalasta, oli kiusallista nyt valita kuningas oman kansan
joukosta, sillä sitä ei kuitenkaan voitu uskotella kansalle, että
jonkun, joka eilen oli sotapäällikkö, kansa tänään voisi valita olemaan
Jumalasta. Lähetettiin senvuoksi lähetystö kaukana asuvien heimojen
luo, ja sieltä tuotiinkin todella esine, joka kaikessa kiireessä
kastettiin ja kruunattiin. Jotta hänestä tehtäisiin rakastettu,
kutsuttiin häntä Lasse III:ksi, ja hänen sanottiin olevan Hulling-suvun
kaukaista haaraa. Kun hän ei osannut maan kieltä eikä tiennyt mitään
siitä maasta, jota hänen tuli hallita, joutui valta Uffkan käsiin (eräs
upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisistä). Tämä teki kaikkensa
helvettiopin opettamiseksi ja antoi piirustushuoneen professorien
tehtäväksi maalata helvetti, joka ripustettiin kaikkiin kirkkoihin.
Lasse kuoli ja kutsuttiin kuolemansa jälkeen Lasse Pyhä.
Hänen jälkeläisensä Per II Erikin aikana puhkesi kauhea uskonsota
maakuntien välillä. Muuan haaveilija oli nimittäin esiintynyt ja
selittänyt, että kadotettuja helvetissä ei nipistetty pihdeillä,
vaan pistettiin kahveleilla. Suuri koncilium kutsuttiin koolle ja
kuutenatoista päivänä ja kuutenatoista yönä väiteltiin pihdeistä ja
kahveleista, jonka mukaan puolueet saivat nimen Pihdit ja Kahvelit.
Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Kahvelit pysyivät lujana
uskossaan, eivätkä luopuneet edes rovionkaan uhatessa, Mutta nyt
alkoivat Kahvelit, jotka eräässä maakunnassa olivat saaneet ylivallan,
puolustautua Pihtien ylivaltaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja
lähettivät pyytämään apua Per II Erikiltä. Per Erik kutsui kansan
koolle ja kyyneleet silmissä vannoi hän puolustavansa oikeata
helvettioppia tai menettävänsä siinä henkensä. Ja sitte lähti hän
sotaan. Sitä kesti viisitoista vuotta ja kellolaatikko toisensa jälkeen
lähetettiin kotiin; väen ja verojen kirjotuksia pantiin toimeen toinen
toisensa perästä. Mutta Kahvelit puolustivat itseään urhoollisesti.
Vihdoin tuli kauhea kuolonsanoma, että Per Erik oli kaatunut. Mutta
suru laskeutui jonkun verran, kun kuultiin että Pihdit olivat ottaneet
kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa kelloa ja
kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Per Erikin ruumis tuotiin kotiin
ja hänen tomunsa yläpuolelle rakennettiin kirkko, jossa oli kirjoitus:
Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin puolustajalle, kuoli pihtinsä
puolesta. Sielu luultavasti Jumalan luona!
Tämä oli kaunein lehti Hullingien ylistyskirjassa. Mutta kahvelit
jatkoivat uskossaan kiinnipitämistä ja saivat lopulta vapaan
uskonnonharjottamisoikeuden. Niin, olipa ihmisiä (tyytymättömien
joukossa), jotka väittivät, että oli riidelty aivan joutavasta asiasta,
sillä joko helvetissä nipistetään kahveleilla tai pihdeillä, oli se
aivan samantekevää, kun tiedettiin ettei ollut mitään helvettiä.
Per Erikiä seurasi Jöns I Philip. Hän toimeenpani näytäntöjä
pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin
tekivät näytelmiä, selitettiin heidän näytelmiensä olevan syntisiä
ja rakennettiin kansallinen näyttämö, jossa näyteltiin kappaleita
ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Senkautta
totutettiin kansaa kunnioituksella katsomaan "suuriin muistoihinsa."
Jälkeläisen, Jöns II Petterin aikana alettiin julasta Valtiolehteä.
Se oli osaksi kuohuvan tyytymättömyyden aiheuttama, osaksi aiheutti
sen tarve saada yläluokan mielipiteet levitetyiksi niinpian kuin
mahdollista. Valtiolehden tehtävänä oli: alituisesti selittää, että
kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjotti, oli valetta; että
kaikkiin alaluokan toimiin oli syynä huonot vaikuttimet, itsekkäisyys,
kateus ja pahansuopuus; selittää nykyisen yhteiskunnan olevan
täydellisimmän ja johtavan kaikkien onnellisuuteen; saarnata että
helvettioppi oli lempein, syvällisin ja nerokkain kaikista opeista sekä
että sitä ei milloinkaan mikään muu voinut korvata; että kaikki muut
opit olivat tyhmiä ja siveettömiä j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin
riemulla ja Valtiolehti otti senvuoksi nimekseen Yleinen mielipide eli
Siunattu Paikallaanpysyminen.