Aika kulki eteenpäin ja Lasse istui kaikessa rauhassa vastaanottaen
veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen odotti hän turhaan,
ja nälkäkuolema oli lähellä. Silloin lähetti hän Uffkan, puettuna
pitkään takkiin, joka oli valmistettu korpin höyhenistä, tiedustelemaan
ja pelottamaan uppiniskaisilta veroaan. Kun, Uffka palasi, oli hän
rikkirevitty ja pahoin pidelty. Kansa ei enää kauemmin uskonut häneen
ja se ei enää tarvinnut Lassen tulikiviä, senjälkeen kun Peter Snagg
oli keksinyt, mistä niitä sai. Mutta Lassella oli muuta varalla,
sillä hän oli viisas mies ja hänellä oli muisto tallella. Heimojen
kokoonkutsuminen ei maksanut vaivaa, mutta hän meni Peter Snaggin ja
hänen heimonsa luo, sillä hän tahtoi lyödä hänet omalla maaperällään
ja todistajain läsnäollessa. Kun hän vihdoin rasittavan päivämatkan
jälkeen oli tullut Snaggin telttakylään, meni hän kunnioittaen
tervehtimään Peteriä, ja pidettyään yhteisen keskustelun olivat he
muodostaneet yhtiön erään toisen keksinnön varalle. Heimo kutsuttiin
koolle ja Snagg piti seuraavan puheen.
Metsästäjän elämä ei ollut vailla ponnistuksia ja vaivannäköä.
Toisinaan oli liialti lihaa, niin että se oli maannut mätänemässä,
toisinaan sitä puuttui. Oli tosin tehty heikkoja yrityksiä säilyttää
liikoja lihoja kuivaamalla, mutta puutteelliset menettelytavat olivat
tehneet heidän toiveensa turhiksi. Nyt olivat kuitenkin Peter Snagg ja
Lasse Hulling keksineet erään salaisen kiven, joka voi säilyttää lihaa,
kaloja ja nahkoja mätänemiseltä. Tämän, nykyisen aikakauden suurimman
keksinnön seuraukset olivat aavistamattomat. Nyt voi metsästää
määrättyinä aikoina ja sitte istua rauhassa, ja rauhassa istuminen oli
kuitenkin elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Tahtoiko heimo nyt
maksaa Lasselle ja Peterille veroa, niin saisi se heidän keksintönsä.
Kaikuva jaa oli vastauksena.
Peter jakoi senjälkeen valkosta, pieneksi muserrettua kiveä, jota
kutsuttiin suolaksi, ja kehotti kansaa joka viikko tulemaan noutamaan
varastonsa veronmaksua vastaan, Ja sitte Lasse palasi takasin kotiinsa.
Mutta vero ei tullut erittäin suureksi, sillä kapteeni Skägg oli
heimonsa keskuudessa jo ottanut käytäntöön lihansavustusmenettelyn,
joka oli tehnyt hänet veronottajaksi, ja Skäggin heimo ei tahtonut
suolaa.
Senjälkeen kun suola oli otettu käytäntöön oli ihmisillä parempaa
aikaa, ja ne alkoivat istuskella paikoillaan. Mutta nyt oltiin niin
tottuneita ankaraan työhön, että täten saatiin tilaisuutta ajatella
uusia keksintöjä. Siten oli esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon
veronottaja, löytänyt erään punasen metallin, jota helposti voi
muokata ja jota edullisesti voi käyttää nuolien kärkinä. Metalli ei
ollut mitään muuta kuin kuparia, ja sen käytäntöönottamisen jälkeen
kävi metsästys vielä paremmin, jonka lisäksi siitä tehtiin veitsiä ja
kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta nyt alkoi kaikkialla kuparin
etsiminen. Sitä ei voitu löytää. Toiset heimot lähettivät lähettejä
tohtori Gaddin luo ja pyysivät saada tietoonsa kuparin löytöpaikan. Hän
kieltäytyi ilmasemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä,
suolaa ja tulikiviä vastaan, joita häneltä puuttui, mutta piti hinnan
niin korkeana, että toiset heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina
päivänä ryntäsi seppä Knip, joka oli erään heimon päällikkö, hänen
kyläänsä ja otti kapteenin ja hänen heimonsa vangiksi. Kapteeni ja
hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin sen pitää,
kun työskentelivät sepän ja hänen väkensä hyväksi eli tulivat näiden
orjiksi.
Mutta uhkaavan vaaran pelottama oli Lasse, joka myös oli kateellinen
sepälle ja kapteenille, mennyt ulos ja etsinyt käsiinsä erään uuden
metallin, joka oli terävämpi kuin kupari eikä taipunut iskuista, ja
rautakeihäillä ja kirveillä varusti hän heimonsa, joka nyt otti sepän
ja kapteenin heimot vangiksi. Mutta nyt sai Lasse enemmän ajateltavaa
kuin hän milloinkaan oli voinut kuvitella, sillä oli vaikeata ruokkia
ja vaatettaa niin paljon ihmisiä yhdellä paikalla, ja metsästys oli
vähentynyt. Täytyi ajatella uusia ravintoaineita, joita voi pitää
silmiensä alla tarvitsematta juosta metsissä. Tätä varten antoi hän
vangita muutamia villiä härkiä, lampaita ja vuohia, jotka sidottiin
puihin niityillä, ja joiden maitoa ja lihaa mielensä mukaan voi ottaa,
ja nyt hänellä oli paimentolaiskansa käskettävänään. Mutta talvella
täytyi elukoita ruokkia, ja sitä varten täytyi rakentaa navettoja ja
latoja sekä kerätä heinää.
Mutta pian ikävystyttiin tähän yksitoikkoseen ravintoon ja vanhat
muistot ihanasta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua
vatsoissa. Lasse joka oli hyvin käyttänyt aikansa, oli keksinyt pari
ruoholajia, joiden siemenet maitoon sekotettuina olivat herkullista
ruokaa. Sitäpaitsi oli hän löytänyt paksujuurisia kasveja, jotka
olivat karvaita, kun ne kasvoivat laihassa maassa, mutta makeita, kun
ne kasvoivat lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa tai kesytettyä
vetojuhtaa, antoi hän kaataa metsää ja kasketa. Tuhkaan kylvi hän
ruohon- ja nauriinsiemeniään, ja siten oli maanviljelys käynnissä.
Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat
seurasivat. Mutta metsän kaatamisen ja polttamisen vaikutuksesta
katosi metsänriista. Valituksia vaarallisen savun johdosta alkoi
kuulua naapurien taholta, jotka myöskin alkoivat tuntea viljeltyjen
yrttien maun, mutta eivät halunneet luopua metsästämisestä tai hävittää
metsiään. Ne tekivät senvuoksi silloin tällöin hyökkäyksiä Lassen
alueelle, eivätkä tunnustaneet hänen omistusoikeuttaan niin pitkälle,
että olisivat antaneet hänelle oikeutta kaskeamalla hävittää maata
ja metsästystä. Lassen täytyi karkottaa ne asevoimalla, mutta sillä
aikaa kun kansa oli sodassa, ei se voinut tehdä työtä. Siten täytyi
toisten ruokkia ja vaatettaa heitä, sillä aikaa kun he olivat ulkona
suojelemassa peltoja. Senvuoksi asetti Lasse yleisen puolustusveron.
Nyt alettiin rakentaa taloja ja kuljeskeleminen oli hyljätty. Mutta
paikallaanistumisen nautinto oli kalliisti ostettu, ja Lassella ei
enää ollut ainoatakaan ilon päivää, sillä hän sai lakkaamatta istua
ratkasemassa riitoja ja keksiä lakeja ja asetuksia.