Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä
matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen
mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos
se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden
kuluessa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli
melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia
penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja
nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui
nukkumaan.
Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän
heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli
asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä
aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja
pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se
sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli
levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos
sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista
haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen
tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin,
suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa
kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.
Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi
bananilla Lassea päähän.
"Coco", jatkoi Lasse ja näytti melonia.
Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin
taipui painon alla.
"Coco poikaseni", houkutteli Lasse, "tule tänne niin saat jotakin hyvää."
Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti,
niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi:
Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!
Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän
liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja
kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta
pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.
"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun
meloniani, senkin tuhannen vietävä!"
Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu,
kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.
"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun
siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin
suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin
kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!"
"Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse
sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista
ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa
karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.
"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen
ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko
joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"
"Minua ei ole oksennettu maihin", vastasi pappi, "minä olen uinut
maihin".
"Kerro, kerro", sanoi Lasse..
Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten
alkoi hän kertomuksensa.
"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä,
koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua
siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."
"Oh, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo."
"Kuka on Aristoteles?" kysyi pappi.
"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan
ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.
Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän
ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin
maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani
vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja
lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin
kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta.
Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en
tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset
rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan
ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni,
ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä,
jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä
minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä
kuvitteluja.
"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta,
joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja
löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja
repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut,
kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa
lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se
oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty
ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa.
Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko
useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata
totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa
yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa
tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan
poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä,
arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä
myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki
saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki;
teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi
minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois
tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman
ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka
minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja
jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä
lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin
päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He
sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut
pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä
asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone,
vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. —
Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän
hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella
ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit
tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi
puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli
lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän
kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli
kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska
en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut
rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että
tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen
lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! —
Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai,
vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella
seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin
näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi
minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin
juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut
erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha
kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja
hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita
siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt
ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä
miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä
senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut
valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan.
— Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti
on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin
polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja
ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä
heidän kovia hairahtuneita mieliään... Mutta pitemmälle en ennättänyt,
ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.
"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten
uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta,
eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta
semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty,
ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta,
jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia
pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla
ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua
kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä
voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että
kaikki oli lopussa.
"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia
salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon.
— Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa.
Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet
hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen,
pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden
pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä
lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan
oppiin."
Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta
lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella
olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi
itsestään heikon savupilven.
"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin
lähdemme käännytysretkelle."
He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti
keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten
synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja
heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä,
eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään
huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja
puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia
säilyttämään ja pitämään varalla.
Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään
ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko
seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja
lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä
suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä
ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen
laavavirta.
Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten
lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli
ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he
olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja
joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.
Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut
laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä.
Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt
huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta
sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana,
palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden
metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.
Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä,
jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi,
mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.