V.

Vienassa ja sieltä Kierettiin.

Niinkuin varemmin on mainittu, oli Solovetsin luostari matkamme

äärimmäinen pää, josta viimeistään olimme aikoneet kotimatkalle

kääntyä. Mutta jos lukija luulee, että kääntyminen nyt on tehty,

kun luostarista on erottu, täytyy minun ilmoittaa, että hän

erehtyy. Asianlaita nimittäin oli, että matka tänne saakka oli

tullut vähintään puolta halvemmaksi kuin ensin olimme laskeneet ja

sitäpaitsi tapahtunut joutuisammin kuin olimme luulleet, ja kun siis

oli säästynyt sekä aikaa että rahaa, heräsi meissä halu laajentaa

matkaa vähän edemmäksi kuin alkuaan oli ajateltu ja käydä katsomassa

Arkangelinkin kaupunkia Vienajoen suussa. Täältä on vain yhden

vuorokauden matka niille paikoin, jossa nykyään pohjois-Venäjän

etevin, kautta maailman tunnettu kauppakaupunki sijaitsee ja jossa

ennenaikaan suomensukuisten permalaisten valta kukoisti; nyt meillä

on tilaisuus siellä käydä, mutta jumala tietää, milloin vasta

sellainen tilaisuus on tarjona; jos emme nyt sitä käytä, tulemme

ehkä ikämme sitä ajattelemattomuuttamme katumaan, -- näin arvelimme.

Ja mietittyämme sinne tänne päätimme viimein kuin päätimmekin

lähteä matkalle, kun lisäksi olimme Jepifanovilta kuulleet, että

Arkangelissa oli norjalainen hotelli, josta kielen puolesta voisimme

tulla toimeen. Vienaan siis lukija nyt saa meitä pikimmältään seurata.

Vienanmeri on laajempi kuin moni meikäläinen luulee. Kemijoen

suusta länsirannalla Vienajoen suuhun vastapäätä toisella puolen

merta tulee lähes 40 penik. meritse, enemmän kuin 50 maitse.

Luostarista on merimatka vähän lyhyempi. Höyrylaiva "Kemi", jossa

Jepifanovin neuvosta olimme lähteneet kulkemaan, koska se muka

oli luostarihöyryjä parempi, viipyi matkalla luostarista Vienaan

runsaasti 20 tuntia, lauvantai-illasta klo 6 sunnuntai-iltapäivään

noin klo 3; se teki 11 1/2 solmua, s.o. noin 17 virstaa tunnissa,

joten matkan pituudeksi tulee noin 35 penik. "Kemi" oli Englannissa

rakennettu, siipirattailla kulkeva, kooltansa kenties hiukan pienempi

kuin Oulun ja Pietarin väliä kulkevat höyrylaivat. Se oli sen

puolesta mukavampi kuin meidän höyryt, että hyttien makuusijat olivat

laitetut ei ainoastaan poikittain laivaa, niinkuin meillä, vaan

myöskin pitkittäin, joka jälkimmäinen järjestys on erinomaisen hyvä

merikipuun taipuvaiselle, sillä silloin ei tarvitse pelätä, että pää

maatessa koskaan painuisi jalkoja alemmaksi, niinkuin meidän höyryjen

makuupaikoilla tekee, jos laiva vähänkään keikkuu, ja josta täytyy

tulla kipeäksi. Merikipu olisi tällä matkalla muuten ollut tarjona

-- usea sitä lie sairastanutkin -- sillä jo luostarista lähdettäessä

tuuli kova pohjanen, joka aika lailla hypitteli heti perässämme

lähtevää pientä "Onegaa", ja kuta edemmäksi ennätettiin, sitä

vankemmaksi kiihtyi tuuli, niin että yöllä oli ankara myrsky. Minä

kuitenkin jo hyvissä ajoin pakenin kannelta alas hyttiin ja panin

maata enkä tietänyt myrskystä taikka merikivusta sen enempää. Aamulla

tuuli alkoi tuntuvasti hiljetä, vaikka merenkäynti vielä oli kova, ja

kun päivällä lähenimme matkan määrää, oli melkein tyyni.

_Vienankaupunki_ eli lyhyesti vain _Viena_, s.o. Arkangeli, niinkuin

meillä tavallisesti sanotaan, on rakennettu näillä paikoin laajaksi

merenlahdeksi levenevän Vienajoen (Dvinan) oikealle rannalle, noin

3 penik. lahden suusta ylöspäin. Siinä voidaan helposti erottaa

kaksi eri kaupunginosaa: varsinainen kaupunki ylempänä joella ja

satamakaupunki, "Solombala"; ainoastaan jälkimmäisen kohdalle uivat

suuremmat laivat. Solombala saattaa olla paria virstaa pitkä,

varsinainen kaupunki neljää, ja kun välissä on joku virsta harvaan

asuttua alaa, tulee koko Vienan pituudeksi päästä päähän ainakin

7 virstaa Kun asukasluku ei ole enempää kuin noin 25,000 henkeä,

on arvattava, ettei näin pitkä kaupunki voi olla erittäin leveä;

leveys onkin keskimäärin vain 3 tai 5 kaupungin korttelia. Talot

ovat enimmäkseen puusta rakennetut samaan tapaan kuin Kemissä,

vaikka varakkaamman näköisiä rakennuksia on enemmän; kivirakennuksia

ei satamakaupungissa ollut kuin muuan kirkko, sotaväen kasarmit

ja lääninvankila, mutta varsinaisessa kaupungissa niitä näkyi

runsaammin. Esplanaadeja ja puistoja oli molemmissa, mutta etenkin

varsinaisessa kaupungissa niiden määrä oli suuri. Mikä aluksi

etupäässä veti huomiota puoleensa, oli kirkkojen paljous, joita

luimme tusinamäärän; niiden joukossa oli saksalainen, puolalainen

ja Solombalassa englantilainen kirkko. Solombala muuten ei ole

mannermaalla, vaan suurella saarella, jonka erottaa manteresta puolta

tai täyttä virstaa -- en muista kumpaa, vaikka askelten mukaan luin

-- leveä jokihaara; sen poikki vie ponttonisilta, joka talveksi

aina otetaan pois. Keväisin kuuluu saari enimmäkseen olevan veden

vallassa. Paitsi maata myöten pääsi saaresta varsinaiseen kaupunkiin

kulkemaan pitkin jokeakin pienessä höyryveneessä, mutta kun sillä ei

ollut määrätyitä tulo- ja lähtöaikoja, oli mukavampi kulkea maitse

joko jalkaisin tai ajurilla. Viimeksimainittua kulkutapaa laivain

kapteenit näyttivät enimmäkseen käyttävän.

Se talo, jossa me asuimme, oli Solombalan alapäässä, rantakadun

varrella. Sen omistaja oli nuori norjalainen nimeltä Hansen, joka

naimisen kautta oli tullut talon isännäksi. Itse hän ei kuitenkaan

täällä asunut, vaan eli vaimonsa kanssa varsinaisessa kaupungissa,

jossa piti saksalaista klubia, ja hoidatti taloansa Solombalassa

vanhemmalla veljellänsä sekä äidillänsä, joka vuosi pari takaperin

oli Norjasta muuttanut lastensa luo Vienaan. Taloa nimitettiin

muhkeasti kyllä "hotelliksi" (gotel Gansen), joka kuitenkin

rakennuksen pienuuteen ja vanhuuteen katsoen tuntui pikemmin

korunimeltä. Yläkerran kolmesta tai neljästä huoneesta annettiin

meille suurin, ja hinnaksi sovittiin 1 rupla 20 kop. hengeltä

vuorokaudessa, siihen luettuna kaikki. Tämä hinta, Suomen rahassa

kolme markkaa, tuntui meistä hyvinkin halvalta, vaikka jälestäpäin

eräs toinen vuokralainen ilmoitti asuvansa 1 ruplasta ja arveli, että

mekin tinkimällä olisimme päässeet samalla.

Olomme Vienassa kesti yhteensä viisi päivää, jonka ajan kuluessa

hyvin kerkesimmekin oppia tuntemaan kaupungin, sikäli kuin saattoi

kysymykseen tulla. Solombala oli pian katsottu, koska siinä ei

ollut mitään erittäin katseltavaa. Rantakadulla oli joka toisen

talon seinällä englannin- ja venäjänkielinen ilmoitus kaikenlaisten

laivantarpeiden myynnistä; toisen pitkänkadun varrella oli muun

tavaran kauppoja; hyvin tiheässä muitten välissä oli luettavana

ilmoitus "pradaasha lutshih vadok" eli parasten viinain kauppa,

joka samalla lienee merkinnyt kapakkaa. Kaikissa ikkunoissa oli

kukkia. Varsinaisessa kaupungissa oli hiukan enemmän katselemista.

Siellä kävimme tuomiokirkossa, joka on olevinaan hyvinkin korea,

mutta Solovetsin kirkkoihin verraten ei ole mitään; kauneinta

siinä on rauta-aitaus sen ympärillä. Sen porstuassa säilytetään

kolmea ruotsalaista tykkiä, jotka Pietari Suuri vei saaliikseen

ruotsalaisilta isonvihan aikana; sisällä kirkossa on niin ikään kaksi

ruotsalaista lippua. Puuristi, jonka Pietari omakätisesti teki, kun

myrskyn käsistä Vienanmereltä pääsi hengissä maihin, seisoo kirkossa

seinää vasten. Niiden kirkon kalleuksien joukossa, jotka lukkari

vai mikähän lie ollut meille näytti, oli esim. _mitra_ (piispan

hiippa), jonka hän sanoi maksavan 8,000 ruplaa, _piplia_, joka

paksujen kansiensa tähden painoi 2 puutaa (4 leiviskää) -- jos sanon,

että kannet olivat kullasta, taidan valehdella -- y.m. y.m. Sitten

kävimme museossa, joka oli pienenlainen, niin että mahtui kahteen

huoneeseen. Siihen oli Venäjän pohjoisosista keräilty kaikenlaisia

esineitä ja esineiden kuvia, joita huvikseen katseli; semmoiset

kokoelmat olisivat hyvin paikallaan meidänkin maan kaupungeissa.

Myöskin pistäysimme jo mainitussa saksalaisessa klubissa, jonka suuri

sali veti vertoja Helsingin Seurahuoneen salille. Lähellä museota

joen rannalla on matala, liiterintapainen rakennus, jonka etupuolella

luettava kirjoitus ("dvorets Petra I:a") ilmoittaa, että se on

ollut Pietari Suuren asunto. Kaupungin yläpäässä on teatterihuone,

muistaakseni kivestä. Siinä valitettavasti emme tulleet käyneiksi,

vaikka eräs teatteriseurue paraikaa siinä antoi näytäntöjä; eräänä

iltana kyllä tuumailimme lähtöä, mutta silloin saimme luoksemme

muutaman nuoren saksalaisen, johon olimme höyrylaivassa tutustuneet,

ja niin ei sinä iltana tullut lähtöä eikä muina iltoina enää sopinut.

Muutamalla torilla keskellä kaupunkia on runoilija Lomanosovin

kuvapatsas.

Se mikä Vienassa kuitenkin kiinnittää huomion etupäässä puoleensa,

on tietysti joki ja sitä pitkin kulkeva kauppaliike. Joen leveys

kaupungin kohdalla on ainakin neljännes, mutta kenties kaksikin, niin

että toinen ranta vain epäselvästi siintää. Virta ei arvattavasti

ole kovin kova, mutta kuitenkin siksi väkevä, että esim. tukkilautat

sen voimasta kulkevat eteenpäin. Paitsi näitä lauttoja, jotka

kaupungin sivutse lasketaan Solombalan alapuolella olevaan saareen,

jossa on suuri joukko höyrysahoja (ja jonka Maimaksin kanava erottaa

Solombalan saaresta), tulee Vienaa alas toisenlaisia lauttoja eli

parkkoja, joissa on syltä korkeat hirsiseinät ja hieman kalteva

katto; ne ovat liikkuvien linnain kaltaisia, ja niissä tuodaan

jauhoja, talia, hamppua ynnä muuta tavaraa. Ne lasketaan jonkun

laivan kupeelle, ja kun ovat siihen tyhjentäneet sisustansa,

myydään ne polkuhinnasta kaupunkilaisille. Venekulkua ei joella

paljon näkynyt, mutta matalakulkuisen ratashöyrylaivan, oudon

katsella, näimme kerran lähtevän jokea ylöspäin; kuinka kauas tuo

sitten kulkenee. Laivoja oli joella tullessamme noin 70-80, niiden

joukossa lähes kymmenkunta suurta, arvatenkin englantilaista höyryä

eli "tamppia" (dampfer), niinkuin ystävämme Jepifanov sanoi; mutta

lähtiessämme luimme lähes 200 purjetta. Solombalan möljä on samalla

tavoin hirsistä rakennettu kuin salmen möljät Oulussa; varsinaisessa

Vienassa ei muuta möljää ole kuin joen rannat paitsi laiturit

valkamapaikoissa. Solombalan möljässä oli tullessamme 30 laivaa,

mutta lähtiessämme 70; noin kolmas osa niistä oli norjalaisia.

Viena on perivenäläinen kaupunki. Karjalaisia siellä ei ole kuin

joku ainoa sotaväessä ja joku kauppa-asioissa sattumalta kulkeva

-- karjalaiset ylimalkaan eivät Vienassa tee kauppaa. Maaseudun

harvalukuiset kylät ovat nekin joko venäläisiä tai pohjan puolella

samojedilaisia; karjalaisia ei ole eikä Europaeuksen mukaan ole

koskaan ollutkaan. Kemin kaupunki kyllä ensi silmäykseltä näyttää

yhtä venäläiseltä kuin Viena, mutta siellä sentään aina voipi suomen

kieltä osaavia löytää ilman isoja hakemisia; toisin on Vienassa, ja

molempain välillä on siis sen puolesta suuri erotus. -- Muutamia

samojedeja saimme nähdä. Juuri Hansenin hotelliin tullessamme oli

portilla pari kolme mustatukkaista, turkkirepaleisiin puettua

lasta, joihin viitaten ajurimme sanoi: samojedeja. Vanhin niistä

lähestyi meitä ja sanoi omalla kielellänsä muutaman sanan, jolla hän

luultavasti pyysi jotakin. Olihan niille lantti kullekin annettava,

kun muka sukulaisia olivat, ja siitä nousi iloinen hälinä heidän

joukossaan.

Venäläisten kielitaidosta on Suomessa se ajatus jotenkin yleinen,

että jokainen sivistyneeksi sanottava venäläinen osaa joko ranskaa

tai saksaa. Tämä ajatus tuskin sentään on suunnilleenkaan oikea.

Solovetsin munkkien heikosta kielitaidosta olen jo maininnut,

ja heidänhän kuitenkin pitäisi olla jonkunlaisia sivistyksen

kannattajia; matkalla Vienaan ja Vienassa sain uusia todistuksia

erehdyksestäni. Kun ennen luostarista lähtöä menimme höyrylaivan

saliin syömään, istui siellä kannua kallistellen muuan munkki,

jonka kuulimme olevan luostarihöyryn kapteenin, ja eräs toinen

herra, jolla oli musta, vaikka jo harmahtava huuli- ja leukaparta

sekä kultasankaiset silmälasit ja jota meillä olisi heti sanottu

oppineeksi maisteriksi. Miehet olivat iloisella tuulella, ja

munkkikapteeni kääntyi kohta meidän puoleemme pitkällä ja luultavasti

hyvinkin lystillisellä puheella, koska hän näytti erinomaisen

ihastuneelta, mutta me emme ymmärtäneet "ni sloova", kun hän puhui

niin nopeasti. Hänen kumppalinsa silloin yritti ruveta asiaa

saksaksi ja ranskaksi selittämään, ja se kyllä näkyi, että hänellä

joskus oli niiden kielten oppikirja ollut kädessä, mutta tolkkua

ei tullut puheesta mitään. Tämä mies olikin, kuulimme jälestäpäin,

koulumaisteri, ja olisi häneltä siis sopinut odottaa vähän enemmän

kielitaitoa, varsinkin kun hän tahtoi taidollansa kerskailla, sikäli

kuin huomasimme. (Kenties sentään tämä taito oli aikanaan ollut

parempi, mutta sitten huoliin haihtunut, sillä hän oli 10 vuotta

elänyt maanpakolaisuuteen tuomittuna Onegassa ja vasta tänä kesänä

saanut luvan esteettömästi liikkua Arkangelin läänin alueella, jota

lupaa hän nyt käytti Vienassa käydäkseen.) Että laivan kapteeni ei

osannut vieraita kieliä, olen jo maininnut, ja hänkin oli sentään

merikoulun opettaja. Sama kielitaidon puute tuli esiin Vienassa.

Solombalasta kuljin kerran pikkuhöyryssä yläkaupunkiin nuoren miehen

kanssa, joka oli Vienasta syntyisin, mutta asui Pietarissa. Hän

oli sivistynyt mies, niinkuin puheensa nihilisteistä, virkakuntain

tuomiovallasta, luostareista y.m. osoittivat, mutta ranskaa ja

saksaa, joita kumpaakin minun oli keskustelussa pakko käyttää apuna,

hän ei ymmärtänyt ollenkaan, ei edes tavallisimpia sanoja. Toista

olisi sentään nuorelta pietarilaiselta odottanut.

Vielä mainittakoon Vienasta, että lapset siellä olivat erittäin

ahkeria kerjäämään, tehden pitkät matkat seuraa huudellen: "käptin,

käptin, daitte mnje kapeitshiku", s.o. kapteeni, antakaa mulle

pikku lantti; kaikki ulkolaiset herrasmiehet kun näet siellä ovat

laivankapteeneja, niin mekin kävimme semmoisista. Aikaihmisiä

emme huomanneet kerjäämässä, mutta heillä kuului olevan tapana

ryöstämällä viedä toisen omaisuutta. Edellämainitulla asumattomalla

taipaleella molempain kaupunginosain välillä on kolme siltaa, ja

keskimmäisestä kertoi meillä käydessään se nuori, saksalainen, johon

olimme laivassa tutustuneet, että siinä pimeän aikana syksyllä

joka yö koetetaan tehdä ryöstöjä; siltaa sentähden sanotaankin

"vaaralliseksi sillaksi". Eräältä oululaiselta, joka merimatkalla

oli käynyt Vienassa, jolloin heidän laivansa oli ollut Maimaksin

kanavassa (luoteeseen Solombalasta), olen myöskin kuullut, että joka

yö sinä parin viikon aikana, minkä he siellä viipyivät, hätyytettiin

kaupungista palaavaa meriväkeä sillä parin virstan pituisella,

myöskin autiolla taipaleella, joka on Solombalan ja kanavan välissä.

Turvallisuuden tila ei siis näy olevan aivan tyydyttävällä kannalla

Vienassa. Kun kysyimme tuolta saksalaiselta, eivätkö poliisit ryhdy

väkivaltaa estämään, hän hymyillen vastasi: "Ne ne parhaita ovatkin."

Ne poliisit, jotka itse näimme, olivatkin kyllä hirtehisen näköisiä.

Sen vuoksi että isäntäväkemme, herrasväki Hansen, meitä hyvin

ymmärsi ja että he olivat siivoja ja varsin ystävällisiä ihmisiä,

kului aikamme Vienassa verrattain hauskasti, varsinkin kun kanssamme

talossa asui eräs Vienaan konttoripaikkaa hakemaan tullut nuori

norjalainen Kolstad, joka aina oli valmis pakinaan ja seurusteluun.

Koska sentään matkallamme tänne ei ollut ollut varsinaista

tarkoitusta paitsi uteliaisuuden tyydyttämistä, ja tämä oli jotenkin

äkkiä tapahtunut, aloimme vähitellen yhä enemmän odottaa sitä päivää,

heinäkuun 18:tta, jolloin taas päästäisiin liikkeelle lähtemään, ja

kun se oli koittanut, astuimme keventynein mielin "Kemin" kannelle

Karjalaan takaisin kääntyäksemme. Kolstad, jonka tuumat Vienassa

eivät olleet onnistuneet, oli päivää ennen lähtenyt kauppalaivassa

Englantiin, sieltä onneansa etsimään.

"Kemin" lähtöpaikka oli ylhäällä varsinaisessa kaupungissa, ja sinne

meidät kuljetti vienalainen issikka jyskyttelevissä ajopeleissään,

kiskaisten siitä hyvästä 1 r. 20 kop. Taisi tuota tulla 4-5

virstan matka. Ennenkuin höyry lähti kulkemaan, tuli muuan poliisi

kohteliaasti kysymään nimiämme, jotka kirjoitti muistiin. Passeja ei

tiedusteltu.

Viimeinen, jonka kättä Vienasta erotessamme puristimme, oli

Jepifanov. Hän oli luultavasti tullut "Kemin" lähtöä katsomaan

ainoastaan saadakseen sanoa meille jäähyväiset. Me olimme yhdessä

hänen kanssaan tulleet "Kemissä" Vienaan ja usean kerran Vienassakin

olleet yksissä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sovimme hyvin

yhteen, sillä toimellisuutensa ohessa hän osoitti semmoista

hyväntahtoisuutta ja sydämellisyyttä, jota ainoastaan luonnon

helmassa elävä karjalainen pystyy osoittamaan. Kun matkalla Vienaan

vähän pahasti voiden aamusella kuljin laivan kannella ja keulan

puoleen tullessani tapasin Jepifanovin paraikaa ruokailemassa, hän

kohta minulle tarjosi muka lääkkeeksi kalakukkoansa, joka oli hiukan

suolaista, ja lausui äänellä, jota meikäläinen ei voisi jäljitellä:

"Syö sie, syö -- syö syö -- syö kaikki!" Ainoastaan yhdessä asiassa

eivät ajatuksemme käyneet aivan yksiin, ja se oli kielikysymyksessä.

Että hän karjalan kieltä, s.o. suomea, olisi pitänyt itsessään

mitenkään halpana, olisi väärin sanottu, mutta _venäjän_ rinnalle

sitä ei voinut ajatellakaan asetettavaksi. "Mitäs minä karjalan

kielellä teen, mihin sillä pääsen", oli hänen väitteensä. Hän katsoi

asiaa käytännölliseltä kannalta, ja hänen mietteensä kulkivat

sentähden ihan samaa suuntaa kuin esim. Oulun kauppamiesten ja

merikapteenien, sillä luonnollisella erotuksella, että samalle

sijalle, jolle he panevat ruotsin, hän pani venäjän. Että äidinkieli

on toinen asia, vieraiden kielten taito toinen, ja että äidinkielen

rinnalle ei kelpaa yksikään vieras kieli, jos kuinka hyödyllinen,

sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta sopiko häntä siitä kovin

ankarasti nuhdella? Eiväthän meidänkään liikemiehet vielä jaksa tätä

erotusta tehdä, vaikka heiltä paljoa paremmalla syyllä voisi sitä

vaatia. Välimme eivät siis tästä eriävästä katsantotavasta olleet

mitenkään kylmenneet eli rikkuneet, ja hyvinä ystävinä siis erosimme

toisistamme, niinkuin luulen, molemminpuolisella kaipauksella.

* * * * *

Paluumatkasta Solovetsiin ei ole paljon kertomista. Ilma oli ensi

päivänä kaunis, tuuli tosin vastainen, mutta niin heikko, että

sitä tuskin huomasikaan, niin kauan kuin jokea kuljettiin alas,

jota kestää 3-4 penik. Purjelaivoja tuli ehtimiseen vastaan.

Aavalla merellä alkoi tuuli paremmin tuntua ja kiihtyi illempana

yhä kovemmaksi, niin että yöllä ja seuraavana päivänä taas oli

täysi myrsky. Useat matkustajat sairastivat merikipua. Kun toisena

päivänä olimme Hanhisaaren tasalla, peitti meren niin sakea usma,

että tuskin saattoi nähdä kivenheiton päähän. Kapteeni, jolle

ainoastaan yksi Norjassa käynyt matkustaja teki laivankannella

seuraa, osoitti kuitenkin tarkasti kaikki tunnuspaikat, joitten ohi

muka kuljettiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen, mustaverinen mies ja

käyttäytyi merkillisen hiljaisesti, niin että komentoa tuskin kuului

koskaan, mutta virkansa hän ymmärtääkseni hoiti hyvästi ja saattoi

tarvittaissa näyttää myöskin lujuutta. Niinpä menomatkalla Vienaan

joen suussa souti vastaamme vene, jossa muuan korkeahko upseeri

istui, mutta häntä ei otettu laivaan, vaikka vene jo oli aivan

vieressämme, sillä kapteenia oli kielletty matkalla pysäyttämästä

laivaa. Luostarin satamaan tulimme vasta puolenpäivän jälkeen, niin

että tämä matka oli kestänyt vähän kauemmin kuin menomatka, eli noin

25-26 tuntia.

Luostarissa viivyttiin moniaita tunteja, jolla välin söimme -- sillä

tuo kova merenkäynti oli estänyt mitään nauttimasta -- ja kävimme

herra Goebelin luona, joka yhä oli luostarissa. Hän oli hyvin

tyytyväinen oloonsa siellä ja näytti meille aika kokoelman lintujen

munia, joita hän arkkimandriitin nimenomaisella luvalla oli saanut

saarelta kerätä; valitti kuitenkin, että ampuminen oli kielletty,

joten hän ei voinut viedä mitään täytetyltä lintuja muassaan.

Luostarista puhuttaessa hän m.m. myöskin mainitsi, että hänen ja

arkkimandriitin välillä oli tullut puhetta noista eriskummaisista

maalauksista kirkkogalleriassa, joista jo olen kertonut. Hänen

muistutuksensa, että ne olivat joutavia ja tarpeettomia, oli

arkkimandriitti heti myöntänyt oikeaksi, mutta oli arvellut, että

yhteinen kansa niitä kernaasti katselee, jonka tähden niitä ei

hävitetä.

Maatapanon aikana sanottiin luostarille hyvästit ja lähdettiin

kulkemaan Kemiä kohti. Me asetuimme kohta levolle, enkä siis tiedä

kumpaa puolta Kusovoin saarta nyt kuljettiin, mutta luultavasti

pohjoista. Heti sydänyön jälkeen meidät herätti kova melu, ja

arvelimme siis oltavan perillä, mutta kun kannelle noustuamme

havaitsimme lähellä olevalla saarella korkeapiippuisen rakennuksen,

hoksasimme, että oltiin vielä penikulman päässä Kemistä. Laivamme

kupeella oli toinen, pienempi höyry, "Onega", johon "Kemin"

lastia, jauhomattoja, ruvettiin lossaamaan; "Kemi" näet ei uinut

kaupunkiin asti. Hetken aikaa lossausta katseltuamme aloimme

pitkästyä odottamiseen, varsinkin kun yö oli erittäin kylmä, ja kun

tiedusteltuamme saimme kuulla, että lossausta kestäisi ainakin 2-3

tuntia, kysyimme muutamilta vaimonpuolilta, jotka istuivat eräässä

"Kemin" perään ilmestyneessä veneessä, tokko heidän kanssaan voisimme

jo varemmin päästä kaupunkiin, johon he heti vastasivat myöntävästi.

Noudimme siis hytistä kapineemme, sanoimme kapteenille jäähyväiset

ja hankkiusimme astumaan veneeseen. Samassa muuan nuori mies, jota

emme ennen olleet havainneet, kääntyy puoleemme ja ilmoittaa olevansa

veneen haltija; häneltä siis oli lupa uudestaan kysyttävä, jonka hän,

vaihtaen puheensa suomeksi, kernaasti antoikin. Vene oli näet ystävä

Mäkushkinin, ja mies tunsi meidät viime käynniltämme kaupungissa,

vaikka me emme muistaneet nähneemme häntä. Lähtöä ei kuitenkaan

tapahtunut, ennenkuin eräs univormuun puettu tullivirkamies oli

tullut veneeseen alas. Hänhän se vasta oikea isäntä oli, ja

luvanpyyntimme oli siis kolmas kerta tehtävä; hän suostui siihen

hymyillen, ikäänkuin turhaan olisimme luonnollista asiaa pyytäneet.

-- Tämän olen kertonut näytteeksi siitä, millä alkuperäisellä

kannalla olot Vienanmeren länsirannalla ovat; Oulussa varmaan ei

isännän luvatta otettaisi vieraita veneisiin.

Kemissä saimme viipyä iltapäivään asti, sillä vasta silloin

"Onega" oli valmis lähtemään. Me olimme näet päättäneet ei palata

ylös Kemijokea, jota olimme tulleet, vaan meritse ensin kulkea

_Kierettiin_ Kannanlahden suuhun ja sieltä vasta poiketa kotia päin,

jotta tulisimme laajemmalti näkemään Karjalaa. Tämä viipymys oli

erään seikan tähden meille varsin hyödyllinen. Luostarissa olimme

Mäkushkinin veljelle jyskyjärveläiselle jättäneet liinavaatteitamme

vietäväksi Kemiin pestäväksi, mutta kun niitä nyt kävimme perimässä,

eivät ne vielä olleet valmiit, vaikka viikko oli kulunut, vaan olivat

muka edelleen muutaman pesijän luona. Usean muistutuksen jälkeen ne

viimein ilmoitettiin tuoduiksi, mutta silittämättöminä, jonka vuoksi

emäntämme täytyi itse pyhäpäivänä ryhtyä niitä silittelemään. Mitä

perää kaikissa näissä ilmoituksissa oli, en tiedä, mutta erityistä

toimeliaisuutta ei talonväki mielestämme tässä asiassa ollut

osoittanut. Viimein kuitenkin vaatteet puolenpäivän korvissa olivat

valmiit.

Ukko Mäkushkin muuten otti naukun ja siveli partaansa yhtä

tyytyväisenä kuin ennenkin, ja emäntä laittoi hiljaisuudessaan

myöskin yhtä hyvänmakuista sekä ruokaa että kahvia ja teetä kuin

edellisellä kerralla, niin että sen puolesta ei ollut muuta kuin

hyvää talosta sanottavaa.

"Onega" ei ollut aivan kaupungin rannassa, vaan kappaleen matkan

päässä, niin että siihen oli kuljettava isäntämme veneellä. Se

oli paljoa pienempi laiva kuin "Kemi"; siinä oli ainoastaan kaksi

taikka tarkkaan ottaen vain yksi matkustajahytti, jossa oli neljä

makuusijaa, ja kun suuressa sluupissa tuli koko joukko matkustajia

lisää, rupesi meitä arveluttamaan, miten kaikki voitaisiin tulla

toimeen. Huolemme kuitenkin haihtui, kun kappaleen matkaa oli

kuljettu ennenmainitun höyrysahan luo, sillä siellä oli "Kemi"

odottamassa ja suurin osa "Onegan" herrasmatkustajia siirtyi

siihen, niin että paitsi meitä jäi jälelle ainoastaan muuan

keski-ikäinen mies, joku viinakontrollööri tai veronkantaja; ja hänen

puolikasvuinen tyttärensä -- juuri niin monta kuin hytissä saattoi

olla. Hetimiten sitten lähdettiin, noin klo 5 ip., kulkemaan kumpikin

taipaleellensa, "Kemi" etelään päin Onegan kaupunkiin, "Onega"

pohjoiseen Kierettiä kohti.

Ilma oli kolkonlainen, mutta saarten suojassa matkustettiin

maatapanon aikaan asti. Yön nukuimme levollisesti, mutta aamulla

riehui mitä ilkein luoteismyrsky, niin että pieni aluksemme hyppeli

kuin kaarnanpalanen vaahtopäisten aaltojen vallassa. Kannella

ei voinut ollenkaan liikkua. Laivan muut matkustajat olivat

kaikki ruumassa kannen alla, josta kuului merikipua sairastavain

voivotuksia. Sairas oli meilläkin hytissä, nim. vastamainittu

tyttö, joka ei päivän pitkään muuta tehnyt kuin antoi ylen, niin

että lopulta olimme aivan kummissamme; kuitenkin hän kesti tuskansa

ihmeteltävällä kärsivällisyydellä. Kemistä luetaan Kierettiin 18 1/2

penikulmaa, ja tällä matkalla saimme ponnistella runsaan vuorokauden,

niin että vasta maanantaina 21 p. heinäk. klo 5 illalla tulimme

Kieretin lahdelmaan.

Loppupuoli matkaa kului kuitenkin helpommin, kun päästiin maan ja

saarten suojaan. Erittäin suloiselta tuntui tämmöisen myrskyn perästä

kulku pitkän- ja kaitaisen salmen, "Kaitasalmen", kautta, juuri

ennenkuin perillä oltiin. Oikealle tulevan saaren nimeä en muista;

Inbergin kartan mukaan se voisi olla Uunisaari, mutta karjalaiset,

jotka seuraavana päivänä meitä saattoivat, nimittivät sitä joko

Palo- tai Hevossaareksi. Salmen yläpäästä aukeni vasemmalle päin

pieni lahdelma, jonka pohjassa Kieretin kauppala näkyi. "Onega"

jäi nytkin vuoroveden takia lahdelman suuhun, ja laivan jollalla

viinakontrollööri tyttärineen sekä meidät soudettiin kauppalan

rantaan.

Piletin hintaa Kemistä Kierettiin en muista tarkkaan, 2 1/2 ruplan

paikkeilla se oli. Vienasta Solovetsiin hinta keulahytissä oli 3

r. 25 k. hengeltä, ja Vienasta Kemiin 3 r. 70 k. Luostarihöyryissä

kuului hinta pyhiinvaeltajilta olevan yksi rupla Vienasta luostariin.