VI.

Kieretistä Uhtuan kautta kotiin.

Jo edellisessä olen silloin tällöin tehnyt muistutuksia Inbergin

karttaa vastaan, että paikkain asema ei siinä ole oikein osoitettu.

Paluumatkalla Kieretistä rajalle näitä muistutuksia täytyy myötäänsä

tehdä, sillä _tuskin ainoakaan_ paikka on ihan oikein merkitty.

Kuitenkin kiiruhdan lisäämään, että tätä en suinkaan lausu hra I:iä

moittiakseni, koska tietääkseni hänellä Karjalan kartallepanossa on

ollut ohjeenaan vain virheellisiä venäläisiä karttoja; ja toiselta

puolen hänen kartastansa aina sentään on arvokasta apua, kun paikat

ovat sekä oikein nimitetyt että sangen tyystin merkityt (niin että

ani harva on jäänyt pois), jos kohta asema on vain suunnilleen

sattunut.

_Kieretin_ kauppala eli kylä ei, niinkuin kartta osoittaa, ole

Kannanlahden suusta länteen tunkevan syvän merenlahden rannalla, vaan

etelämpänä pienen lahdelman pohjassa, johon Kierettijoki vähäisen

kosken kautta purkaa vetensä. Kauppalassa on satamäärä taloja, jotka

koskelta ulottuvat itäänpäin pitkin lahdelman pohjoisrantaa noin

kivenheiton matkan. Kaareva katu kulkee niiden halki. Talot olivat

tavallisia venäläisiä hirsirakennuksia. Ainoastaan kylän länsipäässä

oli meidän tapaan rakennettu talo, kaksikerroksinen, laudoitettu ja

valkeaksi maalattu, etusivulla toistakymmentä ikkunaa kummassakin

kerroksessa itäänpäin kauppalaa kohti ja sen edustalla pieni

ryytimaa, lännenpuolisissa sivurakennuksissa oli seitsemän ikkunaa

rinnakkain. Jälkimmäiset muistan tarkemmin siksi, että asuimme niitä

vastapäätä. Talon omistaja oli upporikkaaksi sanottu kauppias Feodor

Vasiljevitsh, karjalaisten kesken lyhyesti nimitetty Huotariksi, joka

lienee väännös Feodorista.

Vaivalloisen merimatkan perästä, jolla olimme nähneet sekä vilua että

nälkää, tuntui todelliselta nautinnolta, kun aluksi saimme lämmitellä

jäseniämme loimottavan tulennoksen edessä majatalossamme, joka oli

jonkunlainen varakestikievari kauppalassa. Ruuan saannin puolesta

oli ensin hiukan hankaluutta, kun emäntä oli venakko, mutta siitäkin

kohta selvittiin, kun avuksemme ilmestyi muuan venäjää osaava

karjalainen, joka kuultuaan, että "ruotsin" miehiä oli laivassa

saapunut kylään, itsestään tuli majataloon. Hän, tämä Suomen kansan

ensimmäinen edustaja, jonka täällä tapasimme, oli vanha ukkorassu,

puettu karkeaan säkkikangastakkiin, jonka alta rinnan kohdalta

näkyi hurstipaita; päähineenä oli ikäloppu lammasnahkalakki. Hän

oli nimeltään Maksima, Maksima Soavanen, kotoisin Uudestakylästä,

joka tulee Kieretistä 4 penik. länteen. Hänen kanssaan pian

syntyi puhe matkan jatkamisesta sisämaahan, ja hän arveli meille

parhaaksi kulkea Uudenkylän kautta, johon ensin olisi venematkaa

3 penik. vastamainitun syvän lahden pohjaan, sitten vähän jalka- ja

lopuksi taas venematkaa Kierettijokea ylös. Tämä kieltämättä

olikin paras tie, ja suunnasta siis äkkiä sovittiin. Nyt tuli ensi

kerta matkallamme kysymys siitä, oliko meillä "podoroshnajaa"

eli "otkriiti-listaa", s.o. kuvernöörin tai ministerin antamaa

paperia, joka oikeuttaa kulkemaan hollikyydillä. Maksimalla ei

näet ollut venettä, kestikievarissa ei myöskään (isäntä taisi olla

matkalla jossain), ja M. selitti, että semmoinen paperi pitäisi

olla, jos mieli panna kestikievaritalon velvollisuudeksi hankkia

meillä venettä. Tietysti totuuden mukaan vastasimme, ettei meillä

sellaista asiakirjaa ollut, ja M. sai siis toimekseen hankkia sekä

veneen että myöskin soutukumppalit, joita arveli saavansa, koska

hänen kyläläisiään oli kauppalassa paraikaa. Sitten kun turhaan

olimme ukolle tarjonneet teetä, jota hän ei sanonut juovansa,

hän lähti ulos toimellensa. Myöhemmin illalla tapasimme kadulla

toisen uusikyläläisen, nimeltä Kirilä (Tervanen), joka oli vähän

varakkaamman näköinen kuin vanha Maksima ja hiukan esteltyänsä lupasi

90 kopeekasta lähteä huomispäivänä meitä saattamaan -- Maksimalla

ei ollut tarkkaa vaatimusta, hän sai sitten 60 tai 70 kop. Vene oli

heidän hankittava mistä hinnasta saivat (se sitten maksoi 70 kop.)

ja niin ikään kolmas soutaja, ja päätettiin, että he jo aamulla

varhain, tuossa 5:n seudussa, tulisivat meitä noutamaan, niin että

ennätettäisiin tuon syvän lahden pohjaan semmoiseen aikaan, jolloin

olisi nousuvesi ja vene siis juoksisi perille asti.

Tuota Maksimaa sanoin Suomen kansan täkäläiseksi edustajaksi, ja

semmoinen hän kaikessa viattomuudessaan olikin. Puhellessamme tahdoin

saada selville, ymmärsikö hän venäläisten ja karjalaisten välillä

tehdä erotusta, ja tein hänelle siis kysymyksen, jonka eri sanoja

en enää muista, mutta jonka koetin esittää niin, että en panisi

vastausta hänen suuhunsa. Hänen vastauksensa on muistikirjassani

ja kuuluu: "Monta karjalaista eletääh (elää) täällä, jotka ovat

Karjalasta tulleet tänne." Kysymykseni oli luultavasti ollut, tokko

"hänen puolen" miehiä oli Kieretissä, mutta vastatessaan hän ei

Uudestakylästä, kotikylästään, maininnut erittäin mitään, vaan puhui

Karjalasta yleensä, asettaen sen siis jonkunlaisena kokonaisuutena

Kierettiä ja venäläisten maata vastaan. Kieretti nim. samoin

kuin Kemi ja luultavasti kaikki muutkin kylänpaikat Vienanmeren

länsirannalla on aivan venäläistynyt. Tämä oli ainakin _neljäs_

kerta, kun karjalaisten kansallisuuskäsitteitä tutkiessani tein

tyydyttävän havainnon, ja erehtymättä voinee siis väittää, että oman

kansallisuutensa tunne ei karjalaisilta puutu, jos kohta se vielä

lähenee epämääräistä vaistoa enemmän kuin tarkasti käsitettyä tietoa.

Luostarissa oli Goebelin kanssa m.m. tullut puheeksi ne ristit eli

muistomerkit, joita karjalaiset pystyttävät vainajainsa haudoille.

Kysyttyään, olimmeko tulleet niitä huomanneiksi, johon meidän

täytyi vastata kieltävästi, hän otti muistikirjansa esille ja

näytti meille muutamia "ristien" kuvia, jotka etelä-Karjalan kautta

tullessaan oli kirjaan piirtänyt, sekä selitti, että ne ovat aivan

"jakuuttien jumalankuvain" näköisiä. Näitä jumalankuvia totta

puhuen en tarkemmin tunne, mutta kirjan kuvista saattoi nähdä,

että hautapatsas ei ollut tavallinen risti yksine tai useampine

poikkipuineen, vaan pölkky, jota oli paikoittain leikelty ohuemmaksi,

niin että ylin osa vilkkaalle mielikuvitukselle saattoi näyttää

pitkältä ihmisen päältä ja keskiosa ihmisvartalolta. Kierettiin

päästyämme olimme päättäneet ottaa asiasta selvän, ja nyt siis

kaupungin katseltuamme lähdimme hautausmaata hakemaan. Se löytyi

heti kaupungin länsipuolelta, koskeen loivasti viettävältä törmältä.

Varsinainen "kirkkomaa" niinkuin meillä se ei sentään ollut, sillä

sitä ei erottanut mikään raja muusta kankaasta, ei aita, ei oja. Ei

siinä edes kasvanut puita, joista muualla Karjalassa heti kalmiston

tuntee; yläpuolella valtatietä, s.o. karjapolkua, vain näkyi törmän

laidassa joukko patsaita ja "ristejä", josta arvasi millä paikalla

oli. Friisin mukaan lappalaisten kaikki hautauspaikat ovat näin

huolettomasti hoidetulta, ja koska Kieretti on jotensakin lähellä

lappalaisten asuinsijoja, oli tämä hautausmaa arvatenkin Lapin mallin

mukainen. Tässä nyt hautoja ja hautapatsaita tähystelimme. Haudat

olivat ympärinsä lasketut pienillä kivillä, ja niiden keskellä oli

puuarkut samanlaiset kuin Paanajärveltä mainitut. Mitä patsaisiin

tulee, niin heti havaitsimmekin, että melkein kaikki olivat jotenkin

sentapaisia kuin Goebel oli meille näyttänyt. Ainoastaan joku ani

harva venäjänmallinen risti näkyi siellä. Useimpain patsasten otsaan

oli kuitenkin lyöty korttelinpituinen tai lyhyempi vaskilevy, jossa

näkyi pyhän neitsyen ja vapahtajan kuva.

Eikö tämä seikka voisi muinaistutkimukselle tarjota jotakin

utelemista? Koko paluumatkalla rajalle asti olivat hautapatsaat

kaikkialla tämmöisiä, sillä erotuksella, että sisämaassa alkoivat

käydä yhä yksinkertaisemmiksi, kunnes Kivijärvellä Kiannan rajalla

olivat paljaita seipäitä, joitten ympärille oli sidottu liina. Ja

tuo kivien laskenta piiriin haudan ympäri, eikö se muistuta n.s.

"jatulien tarhoista"?

Saattomiestemme oli määrä hyvin aikaisin aamulla tulla meitä

herättämään, mutta itse havahduimme jo varemmin paimentorvien

oudoista äänistä. Kun aloimme olla matkaan valmiit, tulivat

kumppalitkin kapineitamme noutamaan, ja ilman mainittavaa

kiirettä sitten siirryttiin rantaan, jossa pari aittaa muistutti

meriliikkeestä ja jossa kolmas saattaja, Iivana, mies, jolla oli

pikimusta paksu parta ja joka oli puettu yhtä halvasti kuin Maksima,

istui odottamassa. Matka kävi ensin itää kohti lahdelman suuhun

joku virsta pari, sitten saman verran pitkin jyrkästi pohjaan

tai luoteeseen päin kääntyvää salmea, jonka jälkeen ruvettiin

purjein kulkemaan sitä länteen tunkevaa, lähes 3 penik. pitkää

ja puolta penik. leveää merenlahtea, jota Inbergin kartassa

nimitetään _Uittolahdeksi_, vaikk'eivät saattajamme tätä nimeä

tunteneet. Vastamainitun salmen keskikohdalla päättyi Kieretin

manner korkeaan jyrkkään kallioseinään, _Lehmivaaran_ niemeen,

jonka nimen se on saanut siitä, että lehmä karhun ajamana kerran

oli siitä hypännyt alas salmeen. Tuon pitkän lahden rannikot ovat

aivan viljelemättömiä ja autioita. Pari mökkiä ainoastaan näkyi

muutamassa kohti pohjoisrannalla, missä muistaakseni Kotajärvestä

juokseva Puulonginjoki laskee vetensä "gubaan" (lahteen), mutta

niissäkään ei ollut asujamia. Kyllä täällä taas sai tuntea olevansa

yksin luonnon helmassa. Etelärannalla käytiin maissa "Ambarskoin"

eli _Aittaniemellä_, noin penikulman päässä Kieretistä, katsomassa

sikäläistä suolakeittimöä. Se oli hyvin mutkaton laitos. Suuremmassa

huoneessa oli eräässä nurkassa rautalevystä taottu suunnaton

laatikontapainen, jonka tasainen pohja oli kolmea syltä neliskulmassa

ja laidat kahta korttelia korkeat; sen alla oli tulisijat ja

yläpuolella kuurna eli ränni, joka seinän läpi kulki viereiseen

pienempään huoneeseen ja jonka kautta tuohon eriskummaiseen kattilaan

laskettiin merestä pumputtua vettä. Yhdessä vuorokaudessa sanoivat

saattajamme näin voitavan "keittää" 40-50 puutaa suoloja. Hintansa

puolesta nämä suolat ovat olleet noin 1/5 halvemmat muita suoloja;

mutta suolojen keitto merivedestä on viime aikoina ollut kielletty.

Kieretissä oli nykyään suolain hinta 1 rupla 20 kop. puuta, siis

meidän rahassa noin 25 markkaa tynnyri. Aittaniemeltä soluttiin

hiljakseen eteenpäin tuota sangen kaunista lahtea, jonka vihannat,

havu- ja lehtipuita kasvavat rannat, väliin loivana ruohokenttänä,

väliin jyrkkänä kallioseinänä vedestä nousten, olivat ihanat katsella

Vienanmeren aavain, myrskyn pieksämäin ulappojen perästä, kun lisäksi

sattui niin somasti, että tänään ensi kerta usean päivän takaa

ilma muuttui kesäiseksi ja taivas kirkkaaksi. Parin "merisvierin"

eli hylkeen näimme kohottelevan päätään vedenpinnalle, useissa

paikoin uiskenteli vesilintujen poikueita, muutamalla saarella

(Hailisaarella?) astuskeli porovasikka; ne olivat ainoat elonmerkit

matkallamme. Klo 3-4 iltapäivällä lähenimme lahden pohjaa parhaan

nousuveden aikana, eikä meidän siis tarvinnut ulompana nousta

liejuisille rannoille, vaan Vienanmeren viimeiset laineet kantoivat

veneemme hyvää vauhtia perille asti, jossa ranta oli korkea ja kuiva.

Inbergin kartan mukaan tästä olisi pitänyt olla noin penikulma

Uuteenkylään ja suoraan etelää kohti. Niin ei kuitenkaan matka

käynyt. Kun oli tässä maisteltu myötätuotuja eväitä sekä muka

levähdetty, astuttiin noin puoli penikulmaa entistä suuntaa, s.o.

länttä kohti. Silloin tultiin Kieretinjoelle, jota veneessä noustiin

yhä länteen päin penikulman verta (koska matkalla viivyttiin 3-4

tuntia). Uusikylä on siis merenlahdesta noin 1 1/2 penik. _länteen_

päin. Sen asema kylänjärven itärannalla on muuten kartalla oikein

merkitty.

Kieretinjoki, vaikka pienenlainen, oli erinomaisen kalaisa.

Suvantopaikoissa -- siinä on ainakin kaksi pahempaa koskea: Krivoi

(eli väärä) ja Kuiva koski -- heitimme aina huviksemme ulos uistimen

eikä tarvinnut muuta kuin lappaa veneeseen minkä kerkesi haukia

ja suuria ahvenia. Moni niistä oli kiinni vatsasta tai leuan

ulkopuolelta. Perille tullessamme täyttyi suuri "kesseli" eli kontti

ahvenista täpötäyteen, ja sitäpaitsi oli tusinamäärä pienempiä ja

kolme noin 12-15 naulan painoista haukea, joista illalliseksi

keitimme yhden. Saattajat sanoivatkin, että "tällä joella Uusikylä

elää". He olivat kuitenkin hiukan kummissaan tuosta saaliista, jonka

vertaista he huonoilla koukuillansa eivät aina liene saaneet, ja

persoilivat suuresti kumppalini uistinta, mutta kun se valitettavasti

oli ainoa Renforsin tekoinen, joka oli otettu mukaan, ei hän voinut

sitä heille antaa.[16]

Jokea tulee lopputaipaleella mutka kylään, ja siksi 3-4 virstan

päässä kylästä päätettiin, että joku mies jalkaisin lähtisi sinne

suoraan majapaikkaa ja illallista valmistamaan. Kirilä, joka koko

ajan oli käyttäytynyt ikäänkuin toisten isäntänä, oli kyllä valmis

tähän, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi toisen kumppaliksi,

"koska saattaisi kontio tiellä tulla vastaan". Ladatulla pyssyllä

ja kirveellä varustettuna sekä itse ollen roteva mies hänen ei

mielestämme olisi tarvinnut tämmöistä ehtoa asettaa, mutta kumppali

B. oli kuitenkin revolvereineen heti halukas lähtemään mukaan. Karhua

he eivät tavanneet, mutta ilman aikojaan ei Kirilä ollut pelkoa

osoittanut, sillä vähää ennen kuin he kylään tulivat, oli karhu aivan

kylän pohjoislaiteella heidän tiensä ja järven välissä hätyyttänyt

lehmikarjaa, ja kumma oli, ettei se tullut heitä vastaan.

Majapaikkamme Uudessakylässä oli Kirilän talo, jota toiset

saattajamme kehuivat kylän varakkaimmaksi. Talorakennukseen

kuului pienoinen pirtti, jossa oli rikkinäiset ikkunat, sekä

porstua ja navetta, taisipa syrjempänä olla pieni aittakin. Meidän

puolella ei tämmöinen talo voisi antaa aihetta mihinkään puheeseen

varallisuudesta, mutta kaikki on suhteellista maailmassa. Pirtissä

oli lämmitetty uunia, joka otti neljännen osan koko huoneesta,

ja voipi siis arvata, että lämmin, hohti tulijaa vastaan.

Vilustuneesta matkustajasta se kuitenkin tuntui hyvin suloiselta

ensin, kunnes ruvettiin teetä juomaan, mutta sitten täytyi jokaisen

kupin jälkeen vähennellä vaatteita, niin että syödessä jo olimme

kelteisillämme. Makuusijaksi saimme osan pirtin lattiaa -- sänkyä

talossa ei arvatenkaan ollut koskaan nähty; toisella puolen nukkui

jo tullessamme moniaita lapsia ja talon vanha muori. Isäntä ja

emäntä pakenivat yöksi johonkin ulos. Vankan aterian jälkeen alkoi

lämmin tuntua todella rasittavalta, niin että yhäti täytyi nousta

makuulta vähentämään vaatteita, kunnes viimein oli yllä aivan

paratiisillinen puku. Sittenkin sain vielä kauan taistella kuumuutta

ja ikkunanraoista sisäänpyrkiviä sääskiä vastaan, ennenkuin viimein

pääsin uneen.

Pari, korkeintaan kolme tuntia nukuttuani heräsin siitä hälinästä,

minkä liikkeelle noussut talonväki pirtissä sai aikaan. Kello oli

silloin vähän yli 5:n. Pää ei tuntunut juuri keveältä, ja kun

kumppali, joka myöskin näytti jotenkin levähtämättömältä, esitti,

että mentäisiin uimaan, suostuin siihen kernaasti. Kylmä vesi

virkisti melkolailla voimia, niin että toisina miehinä palattiin

tupaan.

Uuteenkylään kuuluu yhteensä 10 rinnakkain, mutta ei aivan toisiinsa

kiinni rakennettua taloa -- taikka paremmin sanoen mökkiä, sillä

semmoisia ne oikeastaan olivat. Mökkien alapuolella järven rantaan

oli niittymaata, yläpuolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein

omaisuus oli lehmät, joita kesän alussa oli yhteensä koko kylällä

ollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden, niin että

se täytyi lopettaa, ja repinyt toisen hyvin pahasti, joten siis

kylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku, joka Kieretissä teki

kolmattakymmentä, oli täällä talvella ollut neljä, mutta niistä

karhu taas oli yhden kaatanut, niin että niitä siis oli kolme.

Kolmetoista lehmää, kolme hevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku

vähä kalanpyydyksiä -- kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?

Köyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläiset kuitenkaan

valittaneet, ja kerjääminen näytti täällä olevan yhtä tuntematonta

kuin muuallakin Karjalassa. Ainoa valituksen aihe, haikea kyllä, oli

kontio ja sen tuhotyöt, johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta

näkyy, kyllä olikin syytä. Jo aamulla heti Kieretistä lähtiessä

saattajat meiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään karhun

"pelottimia". Mitä he näillä tarkoittivat, olisi ollut hyvin hauska

saada kuulla, mutta pahaksi onneksi ei kumppalini malttanut olla

vaiti, vaan vastasi, että mitä muita semmoisia voisi olla kuin

hyviä pyssyjä, kirveitä ja keihäitä. Että heillä oli jonkunlaiset

taikatemput mielessä, saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain

heidät selittämään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan

tehnyt, kunnes sisämaasta tuli paimen, joka luvuilla (muistaakseni)

ynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanut pois.

Kumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinen kysymys on,

saattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli luultavasti koko

kylässä ainoastaan se vanha piilukkoinen rämä, joka meillä oli

matkalla muassa ja josta karhun vastaan tullessa ehkä olisi ollut

enemmän haittaa kuin apua.[17]

Taikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisi voinut korjata

runsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut. Uskonnollinen ja

maallinen valistus näyttivät kilpailevan siitä, kumpaa vähemmän oli.

Tuomitkoon lukija itse. Matkalla kysyy muun muassa yksi saattajista:

"Onko niissä teidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus

tulevassa elämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?"

Kysymyksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni puhuiko hän

leikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt. Vastaukseksi kysyin:

mitäs teidän kirjoissa siitä sanotaan? "Kova kuuluu niissä rangaistus

olevan määrätty", oli vastaus. -- Taipaleella Uudestakylästä

eteenpäin lähti kerran saattajamme Iivanan puhe taas taikauskoiselle

uralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiata oikaisemaan,

ennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten ei Iivana enää tahtonut

ajatustaan selittää.

Uimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaa eteenpäin

jatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekin tietä oli tarjona:

Tyrhyyn, johon tuli runsas penikulma, enimmäkseen soista jalkamatkaa,

sekä Suurijärveen, johon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli

2 penik., veneellä vähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo

laajemmin ruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä.

Saattomieheksi tuli Iivana, otettuaan kirveen ja 7-vuotiaan poikansa

mukaan turvaksi karhua vastaan.

Uudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapasimme kaksi nuorta

miestä Vuonnisen kylästä Kiannan rajalta, jotka olivat tulleet

simpukoita Kieretinjoesta pyytämään. Pyynti olikin onnistunut

hyvin, kuulin seuraavana talvena Oulussa heiltä, kun täällä kävivät

metsälinnun kaupalla.

Taipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimme keskiviikkona

23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia. Ensin soudettiin

Uudenkylänjärven eteläpään poikki, astuttiin sitten virstan verran

kangasmaata, tultiin joelle ja kuljettiin sitä virsta pari -- jos en

muista väärin, myötävirtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva

-- vedettiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli ja kuljettiin

_Hirvasjärven_ poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matka kyllä

oli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virstan pituinen

taival yhtämittaista rämettä ja suota. Polkua tuskin yhdessäkään

kohti saattoi erottaa, ja onnen kauppa oli, jos porrasten palasia

joskus löysi. Siinä sai ponnistaa voimiaan, eikä matka kovin isosti

edistynyt. Ainoa toivoni, että tarpeellisen matkan päästä saataisiin

nähdä metsänkuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimein

päästiin _Neitijärven_ rantaan, jonka tuolta puolen muuan talo näkyi,

oltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei, niinkuin vähän olimme

toivoneet, järven rannalla ollut venettä, ja vaikka "ve-net-tä"

huudettiin minkä jaksettiin, vieläpä revolveri laukaistiin pari

kertaa, ei vain kylästä alkanut venettä näkyä tulevaksi. Tässä nyt

kyllä olisi saattanut asettua levähtämään ja odottelemaan vähäksi

aikaa, mutta oli yksi seikka, joka ei sitä sallinut: _mäkäräiset_.

Lammen eli järven ranta oli tällä kohdalla alava ja viidakkoa

kasvava, ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku

itikoita aivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä

sai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin kerkesi, jos

mieli vähänkään rauhassa saada olla. Iivanalla oli hyvänmakuisia

voileipiä muassa, mutta hädin tuskin sain yhden syödyksi, ja monta

vihollista seurasi myötä; kun vedin kelloni, en voinut muuten painaa

kuorta kiinni kuin että pari mäkärää jäi väliin, jotka yhä vielä ovat

muistona siinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis painamaan

järven etelärantaa pitkin -- Neitijärvi tekee näet länsipäässään

pienen lahden etelää kohti, ja kylä on sen lahden tuolla puolen.

Kun ei kylässä ketään liene kotona, arvelimme, niin tehdään lautta,

jolla mennään lahden poikki, ja kun viimein nousimme kankaan harjulle

lahden itärannalla, tapasimmekin valmiita lautan aineita, nim.

pitkänään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten "leipäpuita",

niinkuin Iivana sanoi. Mutta samassa vene toiselta puolen laski meitä

rannasta noutamaan, joten lautan rakennus ei tullut kysymykseen,

ja niin päästiin välehen veden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut

kylään, mutta ennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimme

jo siirtyneet pois, selitti noutajamme.

_Tyrhy_ ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaista kolme taloa

(lue mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oli yhteensä 9, hevosia 1;

talojen ympärillä oli hiukan peltoa. Varallisuutensa puolesta se siis

saattoi vetää Uudellekylälle vertoja.

Tyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, penikulman, niinkuin

jo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitä voidaan kulkea ja kuljetaan

suoraan Kieretin kauppalaan, johon tulee ihan sama matka kuin

Uudestakylästä eli 4 penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat

tasakylkisen kolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyrhyn

asemasta.

Se mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivoton paikka, --

köyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa. Syönnistämme

varmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkä olisi ollut vähempi, ja

muutaman palan haukattuamme täytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset

toiset kaksi taloa kylässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet,

mutta arvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten, niinkuin

jo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkialla Karjalassa pisti

silmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa teki huomattavan poikkeuksen.

Ainoastaan yhdessä toisessa paikassa, Lohilahden kylässä, tulimme

myöskin taloon, joka puhtautensa puolesta antoi syytä muistutukseen.

Tyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikalle rakennettu. Etelään

päin tulee Kierettijärven pohjoisin osa _Särkijärvi_ salminensa,

saarinensa, pohjaan tai koilliseen päin Neitijärvi, ja korkeahko

kannas molempain välissä on kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman

sylen levyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvi

näytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoastaan

joskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen, jonka rannalta

katselijalle aukenee sellainen neitseellistä viattomuutta muistuttava

rauhallisuuden kuva kuin minulle nyt Neitijärven länsipäästä.

Kirveen koskemattomina männyt ja petäjät uljaasti kohottivat

hoikkia vartaloitaan taivasta kohti, ja koivut kuvastelivat ihanaa

lehtipukuansa järven kirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikä liike

häirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinen lepo vallitsi

kaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatus ikäänkuin sammuu, huolet

haihtuvat, mieli vaipuu unelmiin, elämän levoton riento unehtuu

hetkeksi pois, ja sielu täyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.

Tyrhystä oli venematkaa _Pinkaan_ 20 virstaa. Suurenlainen vene

otettiin ja siihen valmistettiin mukava sija, että voisimme

levähtää, koska tuntui hiukan väsyttävän. Alkutaipaleella hetken

aikaa nukuimmekin. Matka kävi ensin etelää kohti puolen penikulman

pituisen Särkijärven poikki, joka ainoastaan kaitaisen salmen kautta

on yhteydessä Kierettijärven kanssa. Särkijärven luoteisesta kulmasta

(ei koillisesta, niinkuin I:n kartta osoittaa) lähtee Kierettijoki

juoksemaan, yhtyen pian Neitijärvestä länteen juoksevaan ojaan.

Varsinaista Kierettijärveä kuljettiin sitten lounaista suuntaa

runsas penikulma _Virtasalmeen_, johon Tyrhystä luetaan 16 virstaa.

Virtasalmesta tuli länttä kohti _Alasenjärven_ poikki 4 virstaa

Pinkaan, järven länsipäähän. (Niin tästä kuin myöskin siitä, että

Pinkasta tulee Lohilahteen 2 penik., voipi huomata, kuinka väärälle

paikalle Pinkakin on I:n kartalla merkitty.)

Kulku Kieretin poikki säilyy mieluisena muistissani. Ilma oli niin

tyyni, ettei järven sileällä pinnalla näkynyt vähintäkään värettä, ja

pilvettömältä taivaalta aurinko lähetti lämmittäviä säteitään alas

maahan. Kieretissä ei ole sanottavia selkiä: siinä luetaan saaria

yhtä monta kuin päivää vuodessa, vieläpä kolme päälle, siis yhteensä

368, ja matkamme kulki sentähden ihastuttavalla tavalla lukemattomain

lehtirantaisten saarten sivutse ja välitse. Vaikka Kieretti on monta

vertaa Neitijärveä isompi -- kolmea penik. pitkä ja toista leveä --

vallitsi täälläkin sama hiljaisuus ja yksinäisyys: ihmisen jälkeä ei

missään näkynyt, ja jos veneessä oltiin vaiti, oli airojen tasainen

loiske ja veden kohahtelu keulassa, kun vene sujahti eteenpäin,

ainoa ääni joka kuului. Hyvä tilaisuus siis taasen vaipua samaan

haaveksivaan mielentilaan, minkä Neitijärven katseleminen juuri ikään

oli synnyttänyt; eipä tarvinnut pelätä häiritsemistä! Tämä tila

epäilemättä aluksi syntyi luonnon ihailemisesta sekä ruumiillisesta

hyvinvoinnista, mutta kuta edemmäksi kuljettiin, sitä selvemmäksi

alkoi ajatukselleni käydä, että tässä myöskin oli kolmas syy

vaikuttamassa. Se näky, minkä Kieretti tarjosi varsinkin muutamalta

saarelta, johon matkalla noustiin, ei ollut ainoastaan kaunis, vaan

samalla niin kerrassaan tuttu: tuo saarekas järvenpinta -- satoja

samanlaisia matkamies näkee Savossa ja meidänpuolisessa Karjalassa.

"Jopa päästiin kotimaahan", rupesi ääni kuiskuttelemaan sydämessäni.

"Kotimaahanko", vastasi toinen ääni, "ei suinkaan". Mutta kotimaalta

tämä ainakin tuntui: kaikki, mihin silmät sattuivat, oli aivan kuin

kotona, eivätkä korviakaan enää vaivanneet nuo oudot, käsittämättömät

äänet, joita edellisinä viikkoina olimme saaneet kuulla; selvä

suomenkieli niitä hyväili. Tosiaan, miksi ei tämä olisi kotimaata?

Jos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sanotaan, kasvaisi

umpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella, ettei koko väli

Pohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtä samaa Suomen maata ja kansaa?

Ja sanomattoman suloinen tunne levisi mieleeni siitä ajatuksesta,

että taas oltiin kotimaassa -- tosin ainoastaan muutamassa sen

syrjäisessä, unohtuneessa kolkassa, mutta mitä se merkitsi? Saman

armaan isänmaan alaahan sekin oikeastaan oli.

Sama kotimaisuuden tunne pysyi elävänä koko paluumatkallamme. Sillä

pohjoisin Karjala on täynnä isompia ja pienempiä järviä ja lampia,

niin että myötäänsä luulisi "suloisassa Savossa" vaeltavansa.

Yksi Kieretin selistä on nimeltä _Hopioselkä_, ja sen syrjällä on

_Hopiosaari_, jotka runolliset nimet ovat saaneet alkunsa siitä, että

lappi "ammoin" oli sanottuun saareen kätkenyt aarteen. Aarre olisi

tarun mukaan kyllä saatavissa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että

tahtoja "loisi kirveen salmen poikki" (joka erottaa saaren toisesta

saaresta tai mantereesta), tahi "puhuisi metson kuvun sen poikki"

tai tekisi jonkun kolmannen tempun, jota en muista, mutta joka oli

yhtä mahdoton kuin edelliset -- salmi oli näet ainakin puolta virstaa

leveä. -- Lapinhautoja kertoivat saattajamme olevan Tyrhyn kylän

tienoilla.

Se talo, johon meidät Pinkan (ei Pingan) kylässä vietiin, oli

ensimmäinen kylässä ja toisista taloista vähän erillään sekä sen

puolesta mieluinen katsella, että se oli rakennettu meidän puolen

malliin: asuinrakennus toiselle, ulkohuoneet toiselle puolelle

pihaa. Talon nimi oli _Dmiitrola_ eli Dmiitroila. Siinä isännöi

nuorenlainen mies, Ondrei Dmiitroinpoika Jemeljanov, joka viraltaan

oli starshina eli kunnan esimies; mutta talossa asui myöskin hänen

isänsä ja äitinsä, molemmat hyvissä voimissa, vaikk'eivät isännyyttä

pitäneet. Kaksi isännän veljeä oli kaupoilla meidän maassa, ja heidän

tahtonsa mukaan talo oli rakennettu erilleen kylästä ja meidän

malliin, sittenkuin entinen talo kylän sisässä joku vuosi sitten oli

palanut. Dmiitrola oli varakas talo, jonka todisteeksi maininnen,

että siinä elätettiin 9 lehmää; huoneet olivat suuret ja siistit.

Talonväki kilpaili keskenään hiljaisen kohteliaisuuden osoituksissa

meitä kohtaan. Ondrei itse meitä kylvetti saunassa, ja illallinen

oli verrattain ylellisesti valmistettu. Hyvillä mielin jäimme taloon

yöksi.

Paitsi meitä oli talossa muitakin yövieraita, nimittäin kyläkunnan

kirjuri eli "piissari" ja hänen vaimonsa, joitten kanssa meillä oli

kunnia maata samassa huoneessa. Vaimo oli Karjalasta, mutta mies oli

ryssä, niinkuin suurin osa piissareita on, koska kirjoitustaito,

varsinkin venäjän kirjoituksen, lienee hyvin harvinainen Karjalassa.

Mikä merkitys näillä kirjureilla kuntain hallinnossa on, tokko muu

kuin ainoastaan päätettyjen asiain paperillepano, en tiedä sanoa,

mutta kovin kummalta ei kuuluisi, jos he kokisivat itselleen anastaa

laajemmankin vallan, he kun luultavasti aivan yksin selittävät kaikki

kirjat ja kirjoitukset. Että piissari on starshinan ei herra, vaan

käskyläinen, sen kuitenkin isäntämme näytti täydellisesti ymmärtävän,

kun asiasta tuli puhe.

Kunnanhallitus (miero, mir) on muuten Venäjällä hyvin edistyneellä

kannalla. Kaikki verot esim. kunta itse kantaa ja jättää laajemman

alueen rahastoon (Karjalassa Kemiin).

M. Wallacen mukaan kunnanhallitus niin ikään esim. jakelee kyläkunnan

maat asukkaiden kesken sekä ratkaisee sen johdosta syntyneet

riidat. Muitakin riita-asioita se käsittelee ja voipi määrätä

vissin summan sakkoja. Suuremmissa Karjalan kylissä, niinkuin

Jyskyjärvella, Uhtualla, Paanajärvellä j.n.e., oli kunnanhallituksen

istuntoja varten erityinen rakennus, jonka seinällä oli kirjoitus:

"volostnoje pravlenie" (piirikunnan hallitus) ja jossa myöskin oli

ristikkoikkunainen vankihuone.

Pinkasta luetaan Kemiin 162 virstaa, jota väliä postimies kulkee;

Kemistä Ponkaman ja Umangoserskajan kylien kautta Pilsijärveen

106 v., Pilsijärvestä Enkijärven poikki Sarviniemen kylään,

siitä Vitsakylään muutamassa suuressa Kierettijärven saaressa ja

Vitsakylästä Pinkaan yhteensä 56 virstaa. Inbergin kartasta päättäen

pitäisi Pinkan ja Kemin välin tehdä lähes 20 penik.

_Suurijärven_ kylä tulee Pinkasta luodetta kohti 15 virstan päähän.

Majapaikastamme, kun torstaina 24 p. heinäk. vankan eineen jälkeen

varustausimme taipaleelle, vaati isäntä yhteensä 30 kop. Me olimme

silloin syöneet kaksi hyvää ateriaa lämpimine ruokineen sekä kahteen

toviin juoneet teetä; maksu siis, meidän rahassa 75 penniä, ei ollut

ylellinen. Minä kohotin summan 40 kopeekkaan, mutta isäntä empi

ottamasta; silloin arveli vanha taatto, joka oli läsnä: "Ka ota,

kun tarjotaan." Isäntä muuten persoili sitä puukkoa, jonka Oulussa

olin matkaa varten ostanut, ja kun häneltä sain venäjäntekoisen

linkkuveitsen, syntyi heti vaihtokauppa.

Matkamme Pinkasta kulki ensin jonkun virstaa Pinkajärven poikki

ja Pinkan kylän sivu, sitten saatiin astua 15 virstaa kangasta,

jonka jälkeen tultiin noin virstan pituisen _Lohijärven_ itäpäähän;

veneellä kuljettua sen länsipuoleen laskettiin etelärannalla maihin.

Matkan suunta oli tähän saakka ollut länsi, mutta tässä tehtiin

jyrkkä käännös etelää kohti, noustiin järven eteläsyrjää rajoittavan

korkean vuoriselänteen harjalle, johon _Riihivaaran_ 10-taloinen

kylä on rakennettu, ja jatkettiin sitten matkaa noin 3-4 virstaa

_Lohilahden_ kylään. Tavaroittemme kantajana oli taipaleella

majatalomme vanha isäntä, ukko Dmiitri, joka, ollen pitkä vankka

mies, siihen virkaan hyvin pystyi, vaikka jo oli 62 tai 63 vuoden

ikäinen. Neljäskin kumppali meillä oli, nimittäin eräs nuori, Venäjän

sotaväessä asevelvollisena palvellut "soldatto" eli sotamies, joka

kivulloisuuden tähden oli laskettu kotiin, vaikka oli vasta 5 vuotta

ollut palveluksessa. Häneltä m.m. saimme sen valaisevan tiedon, että

karjalaiset rekryytit sotaväkeen tultuaan _rangaistuksen uhalla ovat

kielletyt suomea puhumasta_! Tuolta Riihivaaralta aukeni yhtä laaja

kuin ihana näköala eteemme: vasemmalla loppumaton jakso vihreitä

laaksoja ja korkeita vuoria, oikealla _Tuoppajärven_ sininen ulappa,

jonka tällä kohtaa paria penikulmaa leveän selän takaa toiset vaarat

siintivät. Melkein suoraan edessämme oli _Lohivaara_ järven rannalla;

toisia vaaroja oli _Vasamo-_ ja _Vannavaarat_ y.m. Tämä näköala ei

olisi maalarin siveltimelle liian halpa.

Lohilahden kylä on Lohivaaran pohjoispuolitse Tuoppajärvestä itään

tunkeutuvan lahdelman päässä. Inbergin kartalla tätä kylää nimitetään

Lohivaaran kyläksi, mutta Lohivaaraksi me kuulimme sanottavan

ainoastaan tuota lahden suusta kohoavaa korkeaa vuorta. Riihivaaran

paikalla taas on kartalla nimi Lohila, ja siitä on merkitty kolmatta

penikulmaa pitkä lahti kulkevaksi Tuoppajärveen, jota lahtea ei

kuitenkaan ole olemassa Lohijärveä Riihivaaran pohjoispuolella ei

kartalle ollenkaan ole merkitty.

Kun astelimme Lohilahden köyhän kylän läpi rannimmaiseen majataloon,

tuli muutamasta mökistä vanhanlainen naishenkilö meitä kohti, syleili

sotamiestä s.o. laski vasemman käsivartensa hänen selkänsä taa ja

oikean hänen vasemmalle hartiallensa, niinkuin "hihhulit" meillä

tekevät, koetti änkyttää jonkun sanan ja hyrähti ikäänkuin valitellen

itkuun. Sotamies lausui hänelle muutamia lohdutussanoja, nosti meille

lakkia, sanoen "hyvästi, herrat", sekä seurasi vaimoa mökkiin. Tämä

oli näet hänen kotinsa ja vaimo hänen äitinsä. Jonkunlainen koti,

johon tulla, tuokin iänikuinen pöksä! Ja semmoisestakin raskitaan

vuosikausiksi viedä ehkä ainoa työhön kykenevä mies turhanpäiväistä

kunniaa maailman mahtaville hankkimaan!

Lohilahdessa oli 11 taloa, s.o. mökkiä. Se johon saattaja meidät vei,

ei ollut siisti, ja lisäksi se oli niin köyhä, että päivälliseksi

emme saaneet kuin leipää ja maitoa; voita oli emäntä lähettänyt

kylältä noutamaan, mutta kun emme siitä tienneet, olimme jo

syöneet, kun se saapui. Ei tehnyt mieli tässä kauan viipyä, ja siis

laittausimme niin pian kuin mahdollista taipaleelle Kiestinkiin,

johon kolme vaimonpuolta lähti pitkin Tuoppajärveä meitä saattamaan.

_Tuoppajärvi_ on pohjois-Karjalan isoin vesi; sitä sanottiin 9

penik. pitkäksi ja paikoittain neljättä leveäksi. Pääsuunta on

luoteesta kaakkoon, niinkuin kartallakin on merkitty. Keskellä järveä

on penikulmaa pitkä suuri saari, jolla tietääkseni ei ole muuta

nimeä kuin Tuoppajärven _Saari_. Tähän saareen pakenivat Venäjän

"uskonpuhdistuksen" aikana Solovetsin luostarista ne munkit, jotka

eivät voineet mukautua uusiin uskonnontemppuihin, ja perustivat

tänne uuden monasterin, jonka olemassaolosta ei hallituksen sanota

sataan vuoteen tietäneen mitään. Se menestyi sangen hyvin päättäen

siitä, että siinä kuuluu kansan kertomusten mukaan asuneen aina

300 henkeen, joka on näillä seuduin suuri väestö yhdelle paikalle,

sillä nykyisissä kylissä järven rannalla ei liene ainoassakaan

edes 200 henkeä. Tästä luostarista, jota varsinainen "oklada" eli

hirsiaitaus ympäröi, sittemmin, niinkuin ainakin, syntyi haaraosasto

eli "skiitta" vastapäiselle länsirannalle, ei kuitenkaan mies-, vaan

naispuolinen. Skiitta on yhä vielä olemassa, mutta itse monasteri

hävitettiin hallituksen käskystä perinpohjin 1800-luvun puolivälissä:

rakennukset poltettiin ja asukkaat vietiin kukin kotiseudullensa,

niin että koko saarella nyt asuu ainoastaan "oikeauskoinen" pappi ja

lukkari.

Tuoppajärven rannoilla on yhteensä kymmenen kylää. Inbergin kartalla

ne kaikki näkyvät, mutta niiden keskinäiset etäisyydet eivät liene

kartalla oikein osoitetut, koska ne ilmoitukset matkoista kylien

välillä, jotka kahdelta eri isännältämme aivan yhtäpitävästi sain,

eivät käy yksiin kartan määräin kanssa. Näiden ilmoitusten mukaan

tuli Tuoppajärven pohjoisimmasta kylästä _Kiestingistä_ Lohilahteen

15 virstaa, Lohilahdesta _Lampahaiseen_ 4, siitä _Njilmalahteen_ 15,

Njilmalahdesta _Kuorilahteen_ 20 ja siitä _Suolapohjaan_, järven

eteläpäähän, myöskin 20 virstaa; nämä kylät ovat itärannalla;

länsirannalla on ensin _Kiisjoki_ (Friesin _Gisok_!), johon

Kuorilahdesta tulee 20 virstaa, (siis Suolapohjasta 40), _Skiitta_

10 virstan päässä Kiisjoesta, _Valasjoki_ 15 virstaa Skiitasta;

Valasjoesta tulee _Kokkosalmelle_ pohjoisrannalla 20 ja siitä

Kiestinkiin myöskin 20 virstaa. Jos vertaa näitä määriä karttaan,

huomaa kohta, että sen ja niiden välillä on suuri erotus.

Matkani määristä puhuttaessa mainittakoon tässä samalla ne

ilmoitukset, jotka Kiestingissä isännältämme sain pohjanpuoleisista

taipaleista. Kiestingistä niiden mukaan tulee _Jelettijärven_ rantaan

2 penik. (kartalla tuskin puolta!), samannimiseen kylään 3 penik.,

_Ahvenlahteen_ 22 virstaa, Ahvenlahdesta _Heinijärveen_ 10 virstaa,

Jelettijärvestä Heinijärveen 8 tai 10 virstaa ja _Särkiniemeen_ 12

virstaa. Tiiksijärvi, jonka itärannalla Särkiniemi on, on 2 penik.

pitkä.

Kiestingin kirkonkylässä on 30 taloa. Me olimme majaa erään kauppiaan

Sergein luona, joka tuntui olevan varakas mies. Makuupaikkana oli

kuitenkin täälläkin vain pirtin lattia, sillä vierashuoneessa

säilytettiin kaikenlaista varsinkin nahkatavaraa, josta lähti väkevä

haju, niin että pidimme pirtin lattiaa parempana.

Kiestinki tulisi olemaan Kuusamosta Kierettiin aiotun _maantien_

puolivälissä. Iltasella isännän kanssa puhellessa tuli myöskin

kysymys tästä maantiestä, jonka toimeensaanti on kuusamolaisten

hartaimpia toivomuksia. Koko hommasta isäntämme kuitenkaan, kumma

kyllä, ei tiennyt mitään. Kieretissä siitä kyllä tiedettiin. Minun

oli siellä pitänyt ostaa uudet kalossit, ja kun myömämies oli

itse pohatta Feodor, käytin tilaisuutta kysyäkseni häneltä, tokko

siellä oli ollut puhetta Kuusamon maantiestä. Kyllä, stanovoille

oli Vienasta tullut asiaa koskevat paperit, ja hän oli sen johdosta

jo keväällä kysellyt kierettiläisten ajatusta, johon oli vastattu,

selitti valkoparta ukko, että semmoinen tie olisi erinomaisen

hyödyllinen. Uudenkylän Kirilää oli stanovoi myöskin puhutellut

ja kysellyt maitten laatua Kieretistä ylöspäin, johon Kirilä oli

tietänyt ilmoittaa, että ne enimmäkseen olivat tasaisia ja kuivia

kankaita. Kirilällä ja hänen kumppaleillansa oli muuten erittäin

epäselvä ja pelokas käsitys koko hommasta, ja moneen toviin

meidän täytyi oikein selittämällä heille selittää, mitä kaikkea

hyvää tämmöisestä kulkuväylästä sekä koko maakunnalle että heille

itsellensäkin olisi.

Tässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhe ne nimet,

joilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarjalaiset _tuulia_

nimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat: pohja, puoli-öinen

(itäpohja eli koillinen), mennen (itä), obedniekka eli murkinatuuli

(kaakko), suvi (etelä), otuksinen (lounas), luotehinen (länsi)

ja pobereshniekka eli makuutuuli (luode). Huomattava on, että

luotehinen siellä siis on meidän länsi. -- _Viikonpäivät_ ovat

pohjoiskarjalassa: pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko,

ven. sredá), neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on

siis suomen- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meillä kaikki

nimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinmukaisia. Keskiviikkoa

Karjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi, jossa sanassa keski on

suomea, niinkuin meilläkin, mutta neteli (viikko) on lainattu venäjän

sanasta nedjelj, samoin kuin meidän viikko on lainattu ruotsalaisesta

sanasta vecka, vicka.

Perjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taas Tuoppajärven

selkiä halkomaan. Matkan määränä oli aluksi _Sohjenanniska_, jonka

kautta Tuoppajärvi purkaa vetensä luoteeseen päin; tässä nimittäin

piti olla "pystyjyrkkä" koski eli varsinainen vesiputous, jota

kyllä sietäisi poiketa katsomaan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste

kirkas ja tuuli niin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa;

kulku oli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuorta

naista, joista toinen, nimeltä _Marina_, kauneutensa ja iloisen

luonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi. Hänen

katseensa vilkkautta, hänen hymyään ja varsinkin kaulan pyöreyttä

ei rupeamassa ennättänyt väsyä katselemaan, ja se luonnollinen,

itsetiedoton keimailu, johon meidän käytöksemme ehkä osaksi häntä

kehoitti, ei sisältänyt mitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi

hänen sulouttaan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan,

sillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolasta läheltä

Porvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa erään leskimiehen kanssa,

jonka suhteen hänen tunteensa eivät kuitenkaan olleet erittäin hellää

laatua, kun mies oli vuosikausia ollut Ruijassa ja kokonaan vaimonsa

huoleksi jättänyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta.

Muiden puheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jonkun sadun

eli "saarnan", niinkuin täällä sanottiin, ja hän kertoikin niitä

muutamia, jotka ainakin osaksi olivat juoneltaan tuttuja meille.

Kun sadussa joku tärkeämpi kohta tuli mainittavaksi, sanoi hän aina

jonkun sanan useaan kertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin

kimeäksi; niin esim. kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutunut

"pieklain" (ven. bjegli), s.o. karkurien eli ryövärien käsiin, että

tyttö "astui, astui, astui", jossa viimeinen "astui" oli ylimmällä

falsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertomatavasta Lönnrotkin mainitsee

matkamuistelmissaan (Helsingin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan

kestäessä oli hauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitä

kuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet, ja kun kertoja

puhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinen jo ehätti kysymään: no,

kuinkas sitten kävi? Saarna tavallisesti alkoi sanoilla: "Oli ennen

_ukko takka_", s.o. oli ennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen

kertoja aina ensin itse nauroi.

_Sohjenanniskan_ koski, joka on ehkä puolisen virstaa alempana joen

lähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kyllä sievä, syösten vetensä

kahtena eri putouksena kivenheiton matkalla 4-5 syltä alas. Sekä

Friisiä että Boreniusta se näkyy suuresti ihastuttaneen. Totta

puhuen minä kuitenkin vähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli

vain tavallinen koski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous,

niinkuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikka Friiskin

sitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömfall). Ainoastaan sentähden

olin lähtenyt sitä katsomaan, kun varmasti oli vakuutettu, että vesi

siinä putosi "ihan kuin huoneen katolta", mutta tämä vakuutus ei

pitänyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaan on vene

vedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsisyrjää. Sentapaisia

koskia muuten meillä ja Karjalassa on sadoittain, ja esim. Usman

rinnalle sitä ei mitenkään saata asettaa.

Kosken seutu on asumatonta. Lähin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven

rannalla, johon tulee 5 virstaa -- Kiestinkiin tulee koskelta 25

virstaa. Jokea alaspäin on noin penikulman päässä _Sohjenansuu_

(Friisin _Sofiansuu_!) Pääjärven rannalla.

Sohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisen penikulmaa

Kuusamon rajalle ja kylien kautta ehkä neljä. Huomispäivänä, jos

olisimme tahtoneet, olisimme siis saattaneet taas olla "omassa"

maassa. Mutta luvalla sanoen ei meidän ensinkään tehnyt mieli päästä

"omaan" maahan, koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona

ainakin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappaleen

matkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokkosalmeen,

jonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk'ei kylä järvelle näy.

Sohjenanniskasta vielä mainittakoon, että joki koskelta järveen asti

on hyvin matala, tuskin missään syltä syvä. Kovin suuri vedenpaljous

ei siitä siis pääse kulkemaan.

_Kokkosalmen_ kylään kuului 13 taloa, jotka olivat rakennetut enemmän

hajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissä tavallisesti. Emäntä

siinä talossa, jossa kävimme syömässä, oli itsekin vieras samoin

kuin me, s.o. hän oli kyllä täältä syntyisin, mutta asui Lohjalla,

Uudellamaalla, johon hänen miehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja

oli täällä vain käymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin

niin pian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Sama halu

saada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin, esim. Uhtualla,

varakkaampia asukkaita vaivaavan -- itsessään kyllä arveluttava

seikka, sillä jos ainoat vähän varakkaammat eläjät Karjalasta

siirtyvät pois, mitä sinne sitten jälelle jääpi? Olo meidän

puolella oli kenties vaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan

toisenlainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuota

erittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihastunut eikä

voinut jälestäpäin kyllin kiitellä häntä. Nuori, hyvännäköinen ja

muuten miellyttävä hän kyllä oli. Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.

Kokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies ja kaksi naista yhteensä 90

kopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen, johon luetaan 2 penik.

Aikomuksemme oli ensin yrittää Saareen, monasteripaikkaa katsomaan,

sitten Skiittaan, mutta tuuli yltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei

ollut muuta neuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikat

jäivät siis kumpikin katsomatta.

_Valasjoella_, joka on rakennettu kahden puolen syvän lahden pohjaa

ja jossa oli 17 taloa ja 110 asukasta, olimme yötä _Vaskola_

nimisessä talossa, jossa poikansa poissaollessa talon yli 90 vuotta

vanha, mutta vielä aivan täysivoimainen vaari, kunnianarvoinen

ukko "Mihhei", piti isännyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana

päivänä 16 p. heinäk. matkaa jalkaisin ensin _Vaarakylään_, johon

tuli 1 penik., sitten _Röhöön_, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman,

mutta _Suurijärven_ kautta 2 1/2 penik. päässä. Ensi taipaleella

kohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim. kolometsä; eräs

vaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Jooseppi), oli näet ollut

aikeissa ryhtyä tervanpolttoon, josta ei sentään ollut tullut sen

valmiimpaa, sillä kun metsäherra sai asiasta tiedon, tuli kielto,

vieläpä Sohvanaista sakotettiin. Tämän Sohvanaisen talo oli

korkealla vaaralla pohjoispuolella kylää erillään muista taloista.

Vaarakylässä oli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen,

ja siinä pidettiin 10 lehmää ja 4 hevosta -- siis varakas talo.

Isäntä, joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkellä

palelluttanut molemmat jalkansa, niin että ne oli täytynyt leikata

pois, jonka tähden hän kulki polvillansa. -- Vaarakylästä oppaanamme

ja kantomiehenämme oli 60-vuotias mies Stahvei Pikkarainen, joka

taipaleella huvitti meitä kaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa

ajoilta, jolloin hän oli etelä-Suomessa laukunkannossa ollut. "Sitä",

sanoi ukko, "kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössä

mieskin joutuisi kiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoihin

lyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin." Tämä kamala kohtalo

oli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona. Lähellä Tammisaarta

"tullisluuparit" tapasivat hänet muutamassa mökissä, anastivat 300

ruplan edestä tavaraa, jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli

ostanut -- Pietarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan

ottaneet - ja julistivat hänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat

heti lähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. Likellä olevan talon

eli rusthollin emäntä, joka tunsi Stahvein, saapui kuitenkin

samassa tupaan ja aloitti tulliniekkain kanssa kiivaan sanasodan,

niin että hämmästynyt Stahvei ennätti vähän tointua, ja kun

sitten kumminkin tuli lähtö rantaan, pyysi Stahvei muutaman ladon

kohdalla mennä luonnolliselle asialle, jota pyyntöä sanakiistassa

olevat tullimiehet, eivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se

joka silloin pötki niityn poikki pakoon metsään niin paljon kuin

koivista lähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossa

vuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltä pois, olivat

vainoojatkin menneet. Kysymykseeni hän selitti olleensa aikoinaan

hyvinkin naisväen suosiossa, koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut

"jonkunlainen" -- asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä.

-- Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka _verensulku_ lukemalla

toimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin virsuaan leikatessaan

haavoittanut vähän sormeansa, ja kun veri ei herennyt tippumasta,

hän muutamassa levähdyspaikassa arveli, että pitäisi lukea haava

umpeen, jos viitsisi, niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntä

kehoittamaan, että viitsisi, ja niin ukko viimein nosti sormensa

ylös, kääntyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni

raudan herjaussanoja, jolloin hän tuon tuostakin ankarimmilla

kohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliin sylkäisi

sormensa päälle. Viimein hän ruohotukolla pyyhkäisi sormen verestä

puhtaaksi ja pisti tyytyväisenä kätensä lapaseen ilmoittaen, että

nyt oli loihtu valmis. Vaikka isosti "Tuomaana" mielessäni kysyin

kuitenkin hyvin totisella äänellä, että jokohan tuo veri nyt

tyrehtyi, johon ukko järkähtämättömällä vakaumuksella vastasi,

että kyllä se nyt lakkasi vuotamasta. Toisessa levähdyspaikassa

ukko kumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormesta yhä

hiljakseen norui jollei veri? En kuitenkaan siitä huolinut mainita

ukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoi nuo luvut oppineensa

kahdelta siikajokelaiselta, joitten seurassa kerran nuorena oli

meidän puolella kulkenut.

Ukon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset. Laukunkannosta

hänen täytyi luopua, kun ainoa veli vietiin sotamieheksi. Sitten

paloi talo, joka lienee ollut vakuuttamatta, koska hän valitti

vahinkoa kovin tuntuvaksi. Sitten hän oli käynyt kalastuksella

sekä Kuollassa että Novaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa

hyötynyt. Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, joka

maan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä ja Karjalassa

vallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikuttaa, että

omistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Meidänkin mielemme tuli

liikutetuksi, kun kuuntelimme ukon kertomuksia, jotka hän esitti

teeskentelemättömällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin

suomalaisen sopii.

_Röhöön_ tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka jo klo 3-4 oli

taipaleelle lähdetty. Me olimme valinneet tuon oijustavan suotien,

jossa kulku oli hyvin hidasta, ja kun pääsimme Röhönjärven

pohjoispäähän, josta toivottiin veneellä saavan loppumatkan kulkea,

ei rannassa venettä ollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi

joku neljännes vielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa.

Saattaja vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka makuulta

nostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sääressään,

erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydellä otti meidät vastaan.

Tuota pikaa teekeitin pihisi pöydällä vierashuoneessa, ja kun teen

olimme juoneet, oli illallinen jo pirtissä valmis. Sisemmässä

vierashuoneessa sitten valmistettiin meille makuutila, jolle

mielihyvällä heittäysimme pitkäksemme.

Röhönjärvi ulottuu pohjasta etelään, mutta tekee syvän lahden

itäänpäin. Kylä, johon kuuluu 21 taloa, on rakennettu sekä

länsirannalle, jossa me olimme, että itäpuolelle, sille niemelle,

joka tulee itäisen ja pohjoisen lahden väliin. Luukkonen taisi olla

varakkain talo kylässä. Niitä oli ainakin ollut kolme veljestä,

mutta yksi oli kuollut Oulussa ja toinen oli murhattu Jokijärven

sydänmailla moniaita vuosia takaperin. Hän oli Pudasjärveltä

pestannut muutaman heittiön kesämiehekseen ja lähtivät tavallisia

sydänmaan oikoteitä Karjalaan, mutta kun muutaman järven rannalle

asettuivat maata, löi mies isäntäänsä kivellä päähän ja upotti

ruumiin järveen. Tornion markkinoilla nykyisen isäntämme onnistui

jonkun ajan kuluttua toimittaa veljensä murhamies kiinni, joka sitten

tutkittiin ja tuomittiin Pudasjärvellä. Murhatuksi eli ammutuksi

oli tämä kolmaskin veli kerran ollut vähällä joutua muutaman

meidänpuolisen herran toimesta Ukkolan kestikievarissa Kiimingillä,

josta tapauksesta aikanaan paljon puheltiin. Syyksi säärensä

kolotukseen isäntämme selitti vetehisen vikaa. Joku vuosi takaperin

häneltä keväällä oli nuori hyvä hevonen uponnut sulaan eikä hän

yksin ollut saanut sitä ylös, vaikka tuntikausia oli puuhannut, vaan

se oli mennyt veden saaliiksi. Tästä vimmoissaan hän oli puhjennut

kirouksiin ja sadatuksiin, ja niistä vedenhaltia nyt oli hänelle

kostanut laittamalla taudin. Kun arvelin, että hän pelastuskokeissaan

ehkä oli kovasti vilustunut, hän hetkisen näytti miettivältä, mutta

pudisti sitten päätään ja pysyi entisessä ajatuksessaan.

Sunnuntaina 27 p. heinäk. matkustimme Röhöstä Uhtualle. Paitsi

alkuosaa, vajaata neljännestä, joka veneellä kuljettiin pitkin järveä

ja siihen juoksevaa puroa, oli koko taival jalkamatkaa, aluksi

suota, sitten kangasmaata. Inbergin kartan mukaan tämän taipaleen

pitäisi olla vain runsaasti 2 penikulmaa, mutta se on toista vertaa

pitempi, eli neljä; Uhtua on kartassa aivan väärälle paikalle pantu,

niinkuin kohta osoitan. Tämä oli pisin taival koko matkallamme, nim.

jalan kuljettava. Kantajina meillä oli kaksi naista ja yksi mies --

ammatiltaan paimen ja muuten niin etevä taidoltaan, ettei veneessä

osannut pitää perää --; he olivat muutenkin menossa Uhtualle,

sikäläisestä kruununmakasiinista jauhoja saamaan. Kolmelle hengelle

jaettuina eivät kapineemme paljoa painaneet, ja kun itse koko ajan

kuljin etupäässä, joutui matka niin, että kun 8:n aikana aamulla oli

liikkeelle lähdetty, jo 6:n tienoissa illalla oltiin _Kivinenän_

hiekkaharjulla, josta Uhtuan kylä ja Keski-Kuitti järvi sen edustalla

näkyy. Tahtoivathan nuo vaimonpuolet tuon tuostakin muistuttaa, että

"elä sie astu niin terävään", mutta perässä he sentään kokivat pysyä.

Kantopalkka teki muistaakseni kutakin kantajaa kohti 40 kop. Stahvei

Pikkarainen oli eilisestä taipaleesta saanut 1 ruplan.

Puolitoista penikulmaa pohjoiseen päin Uhtualta oli muutamia,

lännestä itään kulkevia, erittäin jyrkkiä vuorenharjuja, joiden

ylitse oli mentävä ja joista korkeimman nimi muistaakseni oli

_Ironsyrjä_. Sen lähellä, jollen erehdy, olivat _Reuhonjärvi_ ja

_Pälkjärvi_.

* * * * *

_Uhtuan_ kylä on rakennettu loivasti Kuittijärveen viettävälle

lakealle kankaalle eli tasangolle kolmeen eri ryhmään, jotka ovat

noin 1 1/2 virstan päässä toisistaan. Pohjoisin ryhmä, _Lamminpohja_,

sijaitsee kappaleen matkaa järvestä ylöspäin molemmin puolin

luoteiselta ilmalta juoksevaa Uhutjokea, itäisin molemmin puolin itse

joen suuta ja kolmas, _Likopää_, järvenrannalla länteen joensuusta

ja etelään Lamminpohjasta. Keskimmäisellä ryhmällä on kaksi nimeä

sen mukaan, kumpaa joenpuolta tarkoitetaan: _Mitkala_ ja _Ryhjä_.

Sen ja Lamminpohjan välillä joki levenee lammintapaiseksi suvannoksi

josta arvatenkin Lamminpohja on saanut nimensä. Yksinäisiä taloja on

sitäpaitsi moniaita sekä pohjaan että länteen päin Lamminpohjasta.

Taloja sanottiin yhteensä olevan 160 tai 170, joten väkiluku, jos

taloa kohti laskee 6 henkeä, tekisi noin 1,000 henkeä. Kyläläiset

kuitenkin ilmoittivat väkiluvun olevan kappaleen matkaa toista

tuhatta, mutta paikkakunnan pappi taas väitti, että se ei noussut

kuin 7-800:aan, en muista tarkkaan numeroa. Mitä tuo sitten ihan

tarkalleen tehnee. Kaikissa tapauksissa Uhtua on vankin kylä koko

pohjois-Karjalassa. Sitä todistaa muun muassa se seikka, että

kylästä pohjaan päin on runsas penikulma kärryillä ajettavaa tietä

-- ensimmäinen ja viimeinen semmoinen, minkä matkalla näimme.

Myöskin oli kylässä kaksi kirkkoa, molemmat laudoitetut ja maalatut

muistaakseni, vaikka vanhempaa ja pienempää ei enää käytetty.

Maalatuita olivat useat yksityisetkin talot kylässä, ja niistä joku

kymmenkunta, niinkuin jo olen maininnut, oli rakennettu meidän

malliin.

Lönnrot mainitsee 1835 vuoden Morgonbladissa, että hänen käydessään

Uhtualla joku vuosi varemmin kylässä luettiin olevan 80 taloa.

Puolen vuosisadan kuluessa kylän talojen määrä siis on kasvanut

kaksinkertaiseksi.

Inbergin kartan mukaan pitäisi Uhtuan olla noin puoli penikulmaa

Uhutjoen suusta ja Kuittijärvestä ylöspäin. Vastasanotusta lukija

kuitenkin huomaa, että kartta on aivan väärässä: sekä Ryhjä että

Likopää on aivan järven rannalla ja molemmat kirkot (Ryhjässä)

niin ikään. Kartan erehdys kylän paikan suhteen on sittenkin

suhteellisesti vähemmänarvoinen kuin erehdys Kuittijärven suhteen.

Tämä järvi on nimittäin _ainoastaan penikulmaa_ leveä, vaikka sen

pitäisi kartan mukaan olla lähes _kolme_! Järven muoto on siis

kartalla ihan toinen kuin todellisuudessa. Merkillistä kyllä näkyy

Lönnrotkin erehtyneen järven leveyden suhteen, sillä jossakin muistan

nähneeni, että hän ilmoittaa matkan Jyvälahdesta (järven tuolta

puolen) Uhtualle 3 penikulmaksi, vaikka sitä on vain runsaasti yksi.

Toisessa paikassa (1834 vuoden Morgonbladissa) hän sentään sanoo,

että Vuokkiniemestä on 4 penik. Uhtualle, joka on oikein; mutta matka

Vuokkiniemestä Jyvälahteen on 3 penik. Uhtualta Enonsuuhun on 1

penik. ja Enonsuusta länteen päin Jyvälahteen myöskin 1 penik., joten

nämä paikat muodostavat tasasivuisen kolmion. Uhtualta _Luusalmen_

kylään Kuittijärven itäpäähän sanottiin olevan 2 penikulmaa (kartan

mukaan lähes 4).

_Keski-Kuittijärvessä_ on kaksi suurehkoa saarta: Suurisaari

ja Uhutsaari. Uhtuan papin selityksen mukaan, jonka hän antoi

kulkiessamme yhtä matkaa järven poikki, pitäisi Uhutsaaren ja

Uhutjoen oikeastaan kuulua Yhytsaari ja Yhytjoki. Tuo sana "yhyt"

merkitsee näet yhtymistä, ja lappi oli aikoinaan nämä nimet keksinyt,

koska näillä paikoin metsämiesten oli ollut tapana kohdata toisensa

ja tulla yhteen.

Kestikievari, jossa olimme majaa, oli Lamminpohjassa, joen eli

ojan etelärannalla ikkunaimme alla toisella puolen jokea oli

meidän malliin rakennettu, punaiseksi maalattu talo, jota oli

mieluinen katsella. Vähän siitä ylöspäin kankaalla oli Ondronon

yksinäinen talo, joka varmaan on varakkaimpia koko kylässä. Se

oli rakennettu Venäjän malliin, mutta laudoitettu ja maalattu;

länteen päin etusivulla oli 7 ikkunaa ja etelään päin yhtä monta.

Siinä asui yhtenä perheenä kolme veljestä -- neljäs oli kotivävynä

Enonsuussa -- kaikki vankkoja kaupanmiehiä, mutta sen ohessa myöskin

maanviljelijöitä, sillä talossa kylvettiin 3 tynn. rukiita ja 6-7

ohria. Kahden vanhimman veljen kanssa olin tullut tutuksi Oulussa,

kun heidän siellä moniaita vuosia takaperin täytyi riidellä takaisin

4-500 ketunnahkaa, jotka oli heiltä ryöstetty Kuusamossa (joka

riita voitettiinkin kaikissa oikeusasteissa). -- Ihan kestikievarin

vieressä oli talo, jonka isäntä Matti Pällinen, Ondronon lankomies,

myöskin oli tuttu. Paitsi näitä kolmea en muita tuttavia

tavannutkaan, sillä sattui olemaan heinänteon aika ja kylän väestä

oli suurin osa etäisillä niityillä.

Pari kolme viikkoa ennen tuloamme oli Uhtualla sattunut tapaus, joka

yhä oli vereksenä kyläkunnan mielessä. Se oli tuo kuuluksi tullut

tutkinto Uhtuan uskovaisten kanssa. Hallitukselle oli ilmoitettu,

että siellä toimi joku valtiokirkosta luopunut seura, joka kokoontui

yhteisiin hartaudenharjoituksiin, joissa raamattua ja muita

hengellisiä kirjoja tutkittiin, joka ylenkatsoi ja viskasi veteen ne

"pyhät kuvat", jotka ovat jokaisessa venäjänuskoisessa talossa ja

joille ahkerasti kumarretaan, ja joka lopuksi julisti valtiokirkon

opin vääräksi ja koki omaan uskoonsa käännyttää ihmisiä. Ilmiannon

tekijä taisi olla pitäjän pappi, joka kyllä oli siivoluontoinen

mies, mutta jota oli alettu kovin kovasti hätyytellä. Tutkinto, joka

ilmoituksen johdosta määrättiin pidettäväksi ja jota johti venäläinen

tuomari Nekrasov, alkoi 6 p. heinäk. Syytettyjä oli yhteensä 21

henkeä, niistä 3 meidänpuolelaista. Tutkinto näkyy etupäässä

koskeneen kysymystä "obrasain" eli pyhäinkuvien merkityksestä, jonka

suhteen tuomarin kerrotaan lausuneen, että ne eivät olleet mitään

jumalia, vaan ainoastaan pyhäin kuvia, niinkuin jokainen näki; tämän

mukaan siis uskovaisten mielestä venäjänuskoiset pitivät noita

kuvia jumalina. Säikäyksissään 15 uhtualaista luopui uskostaan,

luvaten taas ruveta kuvia kumartamaan, ja laskettiin heti vapaiksi,

mutta kolme uhtualaista: Timo _Hilppainen_, Riiko _Mauranen_ ja

Aleksi _Pällinen_ -- näillä on tutkintokirjoissa kaikilla toisin

kuuluvat venäläiset nimet -- sekä nuo kolme meidänpuolelaista:

kaksi Venberg veljestä Turun läänistä, kylässä Tuppureiksi

nimitetyt, ja eräs nuori kuusamolainen Kaarle Tauriainen, pysyivät

uskossaan järkähtämättöminä, "vaikka pää menköön". Mitä tuomio

sisälsi, lienee tuskin yksikään ymmärtänyt, kun se julistettiin

venäjäksi eikä suomeksi selitetty, vaikka syytetyt olivat tämmöistä

selitystä pyytäneet; mutta kestikievarista, jossa tutkinto oli

toimitettu, tuomitut kohta siirrettiin "pravleniaan" eli kunnan- ja

vankihuoneeseen Likopäähän ja sieltä sitten 18 p. heinäk. istutettiin

veneeseen ja vietiin Kemiin. Se luulo tuntui kylässä olevan yleinen,

että vangitut tältä matkalta eivät koskaan palaa takaisin, vaan

joutuvat ikipäiviksi Siperiaan. Omaisten suru ja valitus silloin, kun

vangittuja kylästä vietiin, oli ollut hyvin katkera, niin että esim.

Pällisen nuori vaimo oli useita kertoja mennyt tainnoksiin.[18]

Kyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia _hihhuleiksi_, lienevät

ylimalkaan pysyneet välinpitämättöminä asian suhteen. Emäntämme

kuitenkin oli harras "oikean" uskon puoltaja, johon tuntui olevan

syynä, että hän oli joutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa

ja että silloki, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseen käypi, lopuksi

oli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soimauksia.

Hänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivan oikea, joskin kova

rangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli, joka sattui meillä käymään,

kun asia taas oli puheena, arveli, että tuomitut suotta olivat

vetäneet päällensä kovan rangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt

luvata ruveta taas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen,

ja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensa vai

ollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemista käytännölliseltä

kannalta.

Juttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan

karjalaisten vaan venäläistenkin kesken. Niinpä se oli puheenaineena

Vienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin, oliko Suomessa kveekareita,

johon lahkoon noiden uskovaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli

meidän puolelta kotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen,

lahkon päämies, oli matkoillaan pohjois-Suomessa ja Lapin rajoilla

siihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahkeroinut muiden

kääntämisessä.

Uhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p. heinäk. ja

tiistaita 29 p. iltapuoleen. Kaksi uutta tuttavaa sillä välin

saimme. Ensimmäinen oli karjalainen _Sergein Iivana_, joka, kun

kuljimme hänen talonsa ohitse, hyvin ystävällisesti ikkunasta kutsui

meitä sisään teelle, jota parin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän

oli paljon kulkenut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi

suomea -- useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsä -- tunsi

sitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingin tiedemiestä,

ja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella. Toinen tuttava

oli pitäjän pappi, _Kamkin_. Uhtualta Enonsuuhun meille tarjottiin

sijaa Enonsuun vävyn, Jyrki Ondronon, ja hänen vaimonsa veneessä --

he olivat juuri vieraisilla Ondronon talossa -- ja kun he matkalla

poikkesivat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkin

sisään. Ukko Kamkin -- sama mies, jonka Friis tapasi Tuoppajärven

Saaressa -- oli erinomaisen kohtelias, iloinen ja puhelias. Suomea

hän osasi kuin syntyperäinen -- ja karjalainen hän tavallaan olikin,

kun oli Paanajärvellä syntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen,

mutta lihavuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys

oli syynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaa ja

pitäjältä huoneet sekä joku vähä papillisista toimituksista niinkuin

vihkimisestä, hautaamisesta y.m. Sitävastoin talon emäntä, hänen

vaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt. Hänkin puhui suomea kuin

äidinkieltään, ja hänen käytöksensä oli niin lempeä ja sydämellinen,

että harvoin sen vertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi

matkalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin oli juotu

tavallinen määrä teetä, jonka kanssa tarjottiin hyvänmakuisia

tortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkinin avioliitto oli

ollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut, jollen väärin

muista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osa kuitenkin oli kuollut.

Kaksi täysikasvuista poikaa heillä oli, toinen Pietarissa, toinen

Moskovassa, joilta toisinaan tuli apua kotitaloon; kotona käydessään

he kulkivat Viipurin, Kuopion ja Kajaanin kautta. -- Ukon huoneessa,

jossa istuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä

kuvalehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.

Pappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, mutta uusi, komeampi oli

kehällä vieressä. -- Vähän etempänä pappilasta vei puusilta joensuun

poikki toisella puolella olevaan kalmistoon. Lamminpohjassa oli

toinen silta.

Keski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntäväen veneessä.

Keulahankaan nuori emäntä istui soutamaan, otettuaan ensin sormistaan

helmillä koristetut sormuksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka

sitoi rihmaan, kaulansa ympäri; perähangassa souti nuori isäntä, ja

ukko Kamkin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin että noin 7:n

aikaan oltiin Enonsuussa.

_Enonsuussa_, joka kait merkitsee _joensuuta_, oli nykyään kolme

eri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollut vain kaksi,

josta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka on erittäin sievä

pienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä, jonka joki synnyttää;

etelään käsin tulee _Alasenjärvi_. Kuittijärvelle talot eivät näy;

ne ovat ehkä virstan verran joensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin

mutkitteleva. Kun sitä ylöspäin kuljettaessa turhaan katselimme ja

tiedustelimme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa oli hyvin

kujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdalla pappi viimein sanoo:

"Tuolla se talo nyt on." -- "Voi sinua, kun et saattanut olla vaiti",

sanoi siihen nuori emäntä, nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä

kuljettaa aivan talon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi

koko voimallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäin on,

että se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimme tulossa, on

varallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa. Komea talo olikin,

kaksikerroksinen, laudoitettu ja maalattu; sen vertaista emme

kyllä matkalla toista nähneet. Vahinko vain, että maun puutteessa

talo oli maalattu viheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten

keskellä ei ole soma. Talon vanha emäntä, leski _Marja Vasiljovna_,

pienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisesti vastaan,

syötti, juotti ja puhutteli, niin etten kyllin saata kiitellä

häntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissa että Oulussa,

jotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissa hänellä on oma talo

torin varrella, pääty otsikolla varustettu ja sen puolesta ainoa

laatuansa koko kaupungissa; sitä sanotaan hänen miehensä nimen mukaan

"Dmiitrin" (eli Dmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana

partasuita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona.

Oulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten oloja.

Hänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketunnahkakauppaa ja

sillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaan kaksi lasta leskellä oli,

kaksi tytärtä, toinen naimisissa Ondronon kanssa, toinen naimaton;

lapsenlapsia oli poika ja tyttö.

Oltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taas taipaleelle,

vieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovasti vastusti lähtöä, mutta

osaksi olimme tulleet viipyneiksi Uhtualla liian kauan ja tahdoimme

senvuoksi pitää kiirettä, osaksi emme tahtoneet olla talonväelle

vaivaksi, koska hyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan

otettaisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, ja kumppalini

oli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäessämme leski

käski viedä terveisiä kaikille tuttavillensa kotikaupunkiimme. Kun

hän illan kuluessa oli moniaista tutuistaan kertonut juttuja, jotka

asettivat heidät vähän outoon valoon, kysyin: "Viemmekö sille ja

sillekin?" -- "Viekää, viekää." -- "Vaikka hän teille teki niin ja

niin?" -- "Vaikkapa, viekää kuitenkin."

Veneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet, että saattaisimme

levähtää, ja suuremman osan taipaletta nukuimmekin. _Jolmasen_

koskella, jonka kautta joki purkautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin

nousta ylös kävelemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän

vilustuneina, sillä yö oli sentään kolkonlainen.

_Jyvälahden_ kylä, johon nyt olimme tulleet ja johon yöksi jäimme,

on _Ylä-Kuittijärven_ pohjoisrannalla, pitkän maakaistaleen

eteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka

leveä tämä kaistale on, en valitettavasti tullut tiedustelleeksi,

mutta kun kylästä Uhtualle luetaan 1 penik., josta suurin osa on

järvimatkaa Keski-Kuittisen poikki, ei kannas juuri voi olla kuin

noin neljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveyden pitäisi

olla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik. Vuokkiniemeen

Ylä-Kuittista pitkin, ja matkan suunta kävi ensin penikulma länteen,

sitten jyrkällä käännöksellä saman verran etelään ja loppuosa

taas länteen. Kartan mukaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari

penikulmaa melkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttä

kohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.

Jyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa, Etevin niistä lienee

ollut maakauppias _Pappisen_, josta yritin ostaa paperosseja,

vaikka turhaan. Se oli rakennettu meidän malliin, huoneukset

erilleen kartanopihan ympärille. Päärakennuksen edustalla oli suuri

lasiveranta ja kartanon syrjällä, ellei muistini kokonaan petä,

ryytimaa. Talo oli uudenlainen ja kaunis katsella.

Emäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemme olevansa kotoisin

Oulusta. Hän oli omaa sukuaan _Hauru_ ja oli muutamassa Oulun

kauppatalossa palvellessaan tutustunut mieheensä, joka oli Tsihonen

eli (passissa) Romanov nimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan

takaa lähtenyt jo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, ja

lapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, että vilkas puhe

syntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oululaisia. Hän laittoi meille

oivat kahvit, jota emme olleet saaneet sittenkuin Kemistä lähdimme

(paitsi Ondronon talossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli

nöyrästi tyytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvainajaansa,

joka valokuvasta päättäen oli ollut komeannäköinen. Uskonnoltaan hän

oli kreikkalainen, sikäli kuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus

rajoittuu senpuolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoon

pyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälahdessa muuten oli

puolisen tusinaa, kaikki naimisissa; saattajistamme Vuokkiniemeen oli

niin ikään yksi meikäläisiä, Rantasalmelta -- tai Rautalammilta, en

varmaan muista kummastako.

Puhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt koko päiväksi, mutta

saattajat alkoivat käydä levottomiksi ja rupesivat kiirehtimään

taipaleelle, jonka tähden, sittenkuin olimme syöneet, oli pakko

erota. Vedet nousivat emännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja

hyvästellessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa. Tottapa

hänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimme siellä, jonne hän

ei voinut päästä.

Ylä-Kuittisen poikki meitä saattoi kolme vaimonpuolta Ensimmäisellä

matkan osalla poikkesimme muutamaan saareen, _Kinosaari_ nimeltään,

jossa sanottiin olevan _piessan_ koti. Sen pohjoispuoli oli jotenkin

korkea, järvestä jyrkästi kohoava, ja siinä piti olla pohjaton

luola eli rotko, jossa mainittu paholainen piti asuntoa. Luolan suu

ei kuitenkaan aina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saaren

pää oli jotenkin pieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, ja kaksi

saattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupesimme sitä

etsimään. Tuntikauden siellä hyppelimme edestakaisin kivillä ja

kalliolohkareilla, mutta varsinaista luolantapaista ei näkynyt

missään; kenties sen suu oli alempana järven rannalla, jossa

emme käyneet. Hiessä päin ja nenä pitkänä saimme astua vuorelta

alas; ainoa lohdutus oli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä

kohtaa järvellä, josta käännyttiin etelään päin, näkyi selkää

silmänkantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahden pohjassa

on _Vuonnisen_ suurenlainen, noin 50 taloa lukeva kylä, sekä lahden

länsirannalla _Aajuolaksi_ (6 taloa) ja _Ponkalahti_ (10 taloa;

Lönnrotin käydessä 4-5). Nämä eivät meille näkyneet, mutta sen sijaan

kuljimme _Mölkön_ pienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä,

josta järvi ja matkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissa

katsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapaturmaisesti

tähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapana on näet ristin

luona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku lantti. Vielä

kuljettiin _Pirttilahden_, noin 20-taloisen kylän sivu, ennenkuin 5:n

tienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perille Vuokkiniemen kirkonkylään.

Matkalla olimme vanhimmalla saattajallamme laulattaneet koko joukon

_häävirsiä_, mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea ja

kaunis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneen kuin

laulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevan tuttuja.

_Vuokkiniemen_ kylä on rakennettu kahteen eri osaan. Varsinainen

kirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevan lahdelman pohjoisrannalla;

toinen osa kylää on pohjempana, Tsenan eli _Keynäsjärvestä_

juoksevan joen varrella. Edellinen osa on rakennettu tiheämpään

ja Venäjän malliin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan.

Kylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaasta koilliseen

korkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään ei voi nähdä; se

on harjullaan ainoastaan maantien levyinen, ja kun sitä kävelee

alapäästä järvelle päin, avautuu silmäin eteen erittäin ihana ja

soma näköala: vasemmalle luodetta kohti avara jokilaakso taloineen,

oikealle itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin

Ylä-Kuittisen sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä

höyryveneen savun illan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitsee

v. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa "yhdessä ryhmässä"; oliko

jokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse. Jollen väärin

käsittänyt isäntämme Rämsyn _Teppanan_ (Tapanin) selitystä, oli nyt

90 taloa itse kirkon kohdalla ja siitä vähän ulompana, siis etupäässä

joen varrella, 38 taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa

enemmän kuin Lönnrotin käydessä. -- Kirkonkylän länsipäässä luimme

muutaman rakennuksen seinältä puuhun leikattuna: "Utshiilishtshe",

s.o. koulu.

Vuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen _Tsenaniemen_

seitsentaloinen kylä, joka on rakennettu 5 virstaa pitkän ja

kannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävän niemen päähän.

Vesi eteläpuolella kylää ja nientä on Tsenanjärvi eli Keynäsjärvi;

pohjanpuolisen nimeä en muista. Tsenaniemestä luodetta kohti tulee

_Venejärven_ 20-taloinen kylä penikulman päähän, ja siitä on sama

matka, 1 penik., Ponkalahteen. Keynäsjärven länsipäästä on etelää

kohti 2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaa

rajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuuttamaan,

että näiden paikkain asema siinä on aivan väärin merkitty.

Isäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänyt poikaansa Kemin

venäläisessä koulussa ja näytti meille hänen koulutodistustaan, joka

tuntui olevan hyvänlainen Poika tietysti kulki siinä venäläisellä

nimellä, Remsujev vai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys

puheeksi ja isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista,

jota niin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kun varsinkin

kumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausui hän kohta aivan

toisia mielipiteitä, mainiten m.m., että itsekin oli aikonut

myöhemmin siirtää poikansa meidänpuoliseen suomalaiseen kouluun.

Tämä äkillinen mielenmuutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista

ettei hän ensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaa

ajatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensa asiassa eivät

vielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät. Että "suomikiihkon"

aate ei hänelle ollut ihan tuntematon, näkyi hänen puheestaan ja

saapi siitä selityksensä, että hän oli ahkerasti liikkunut meidän

puolella, jossa hänellä sitäpaitsi on Lapualla maakauppiaana elävä

veli. Ilta kului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossa

olimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänellä itsellään

oli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joita talossa saatiin, oli

myöskin kahvi, jota emäntä osasi laittaa oivallista.

31 p. heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajan takana.

Se kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivijärvelle kävi

vastamainittua suuntaa ensin vuorotellen maitse ja vesitse

Keynäsjärven länsipuoleen, siitä sitten maitse. Saattajana oli

vanhanpuoleinen mies, Onuhrie (hämäläinen luullakseni suvultaan),

_Rimpirannan_ pikku talosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava,

hiljainen mies. Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä

järven rannalla, koska hän pyysi saada vähän haukata, ennenkuin

varsinaiselle taipaleelle lähdettiin -- joka haukkaus oli niin

äkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennenkuin mies

jo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavamme odottaa tunnin tai

pari. Meidän puolen sydänmaissa ei tämmöinen tärkeä toimi olisi

niin äkkiä suoritettu. Keskitaipaleella Kivijärvelle tuli meitä

vastaan parikymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla

Vuokkiniemeen seuraavan päivän juhlaa, "Iljan (Eliaan) päivää",

varten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjosivat

silmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoisuudessa.

Seurassa oli myöskin toinen niistä laukkumiehistä, jotka lähellä

Kajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut. Tuttavain tavoin muuten

kaikki toisetkin käyttäytyivät, niin että melkein jokaista sai

kätellä ja puhutella. Tämä tuttavallisuus, joka on karjalaisen

luonteelle ominaista, ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi

selvästi huomaa hyväntahtoisen sydämellisyyden, ja varsinkin se

tuntuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luonnon

suuruus uhkaa kerrassaan masentaa yksinäisen ihmisen mielen. Pari

kolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeen puhuttelemaan saattajaamme,

jakunkohdalle tulin, kuulin heidän hartaasti rukoilevan häntä

täyttämään heidän pyyntönsä ja käymään Kivijärvellä katsomassa

muuatta mielenvikaan langennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä,

kiirettänsä syytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä

katsomassa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mahtava

tietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän oli taipaleella

selittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuului taudin _synnyn_

selvillesaanti: oliko paha lähtenyt ilmasta, vedestä, metsästä vai

kalmistosta, jonka mukaan sitten luvut oli sovitettava. Kun perille

oli tultu, alkoikin hän majatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja

lähti meistä erottuaan hänen luoksensa.

Matka, joka kulki Maanselän syrjäharjanteiden poikki, oli hyvin

mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden penikulman

päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. -- Kivijärvestä 3-4

virstaa pohjoiseen kulki tie _Paahkomienvaaran_ kylän läpi, johon

kuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin

päähän tulee _Lapukkajärvi_, muistettava siitä, että parhaat

runolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen

kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, että _Arhippainen

Miihkali_, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli

lähtenyt Sorokkaan -- _kerjuulle!_

_Kivijärven_ kylässä samannimisen järven itärannalla oli 35 taloa.

Majapaikkamme oli Isossima eli Iisakki _Lesosen_ pieni mökintapainen

talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden

vuoksi, joka siinä vallitsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein

kiilsi puhtaudesta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä

ei ollut kotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikki

siinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Eniten sentään herätti

huomiotamme ja kummastustamme se altis palvelevaisuus ja sydämellinen

kohtelu, jota isäntämme meille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä

ansaitsevat kiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskin

koko matkalla tavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa. En

tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muiden

ihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin

ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, josta saattoi lukea

niiden omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei

ollut lapsia, ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi

selityksensä.

Ennenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämme painuimme

viimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isännän kanssa teetä muka

läksiäisiksi. Matka Karjalassa oli ylipäänsä ollut hyvin mieluinen,

niin että puolittain ikävällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos

asiat eivät olisi vaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle

puolen pyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämme

paikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muuta saatavana

kuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi. Veneellä kuljettiin

ensin runsas virsta pitkin järveä, joka kuului olevan hyvin "laiska"

kaloja antamaan, sittenkuin sen lappi aikoinaan oli kironnut; sitten

oli joku neljännes jalkamatkaa rajalle, jonka poikki nyt kuljimme

5-6 penik. pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tuli

näpeä virsta _Viianginjärven_ rantaan, ja siinä tapasimme venekunnan

viiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassa kotia ja joiden äänet

olimme rajalle kuulleet. Niiden veneessä päästiin kulkemaan järven

toiseen päähän, johon saattoi tulla pari virstaa ja josta hyvästä ei

vaadittu enempää kuin 1 markka![19] Järveltä oli sitten neljännes

toista _Hyryn_ taloon, johon jäimme yöksi.

Taipaleen loppupäässä tuli vastaamme pari meidänpuolista miestä. Me

sivumennessä heitä tervehdimme, mutta he vain töllistelivät meitä suu

ja silmät auki, niinkuin olisimme olleet mitäkin kummituksia. Sen

arvoisina eivät meitä pitäneet, että kohteliaaseen tervehdykseemme

olisivat vastanneet.

Hyrystä jatkettiin matkaa seuraavana päivänä, 1 p. elok., aikaisin

aamusta, sittenkuin talossa myöskin yötä olleelle Isossimalle

oli sanottu jäähyväiset, jotka hänen puoleltaan varsinkin olivat

hellät. Matka kulki aluksi pitkin erästä täältä lähtevää Oulujoen

lähdehaaraa, joka oli niin pieni, että venosemme tuskin ui; sitten

tultiin vesirikkaammalle _Vuokkijärvelle_, jonka pohjoisrannalla

Kyllösessä käytiin päivällistä syömässä. Iltasella laskettiin

_Alanteen_ rantaan ja siitä sitten astuttiin Suomussalmelle Ämmän

ruukkiin, jonka hoitajan luo saattajamme äkkinäisestä toimesta

vastoin tahtoamme tulimme yövieraiksi.

Matkasta Kiannalta Ouluun Puolangan ja Utajärven kautta, jonka

ajoimme 2 ja 3 p. elok., ei ole erityisempää kertomista. Kyllähän

kulku tuntui mukavammalta, kun oli sileä maantie edessä. Huvittavinta

oli huomata, kuinka matkalla ketkä täydessä uskossa, ketkä enemmän

tai vähemmän epäillen luulivat meitä karjalaisiksi, johon luuloon

tietysti heidät jätimme. Kuitenkin oli kohtelu ylipäänsä kiitettävää,

josta päättäen karjalaisia meillä kohdellaan hyvin; joku harva paikka

teki poikkeuksen. Kun Muhoksen läpi ajoimme, täytyi meidän arvella:

Toisennäköiset ovat täällä pellot ja viljat kuin Karjalassa; siellä

tuskin koko matkalla yhteensä näimme sen verran viljeltyä maata kuin

tässä yhdellä silmäyksellä.

Loppulause,

Ennenkuin lukijasta erkanen, olkoon vielä muutama sana sanottu

karjalaisista ja Karjalasta.

Meikäläiselle, joka tulee Karjalaan, pistää ensi katseella moni

seikka outona silmään. Kylien ja talojen rakennusmalli, kansan puku,

sen kieli ja osittain käytöstapakin ovat toisenlaiset kuin meillä

ja tuntuvat siis vierailta. Joka tyytyy paljaaseen pintapuoliseen

silmäykseen eikä huoli asioita sen tarkemmin tutkia, voipi sentähden

jäädä siihen luultavasti jo ennestään hänessä olevaan vakaumukseen,

että hän rajan poikki tultuaan tosiaan vaeltaa vieraassa maassa.

Mutta ken tahtoo lähemmin tarkastella rajantakaisia oloja sekä vähän

enemmän oppia tuntemaan Karjalan kansaa, hän varmaan tulee kohta

huomaamaan, että tuommoinen vakaumus on väärä. Se vierauden tunne,

joka hänessä aluksi syntyy, katoaa vähitellen, kuta enemmän hän

maahan ja kansaan perehtyy, ja aivan toisentapaiset tunteet pääsevät

hänessä vallalle, kun hän havaitsee, että yhdenlaatuisuus molemmin

puolin rajaa on monta vertaa suurempi kuin erilaisuus, ja että

erinäköisen ulkokuoren alla on aivan yhtäläinen sydän.

Rehellisyys, lainkuuliaisuus, mielen vakavuus, kohtuullisuus ja

jumalanpelko ovat ominaisuuksia, joista suomalaisia, s.o. tässä

tapauksessa suuriruhtinaskuntalaisia, yleensä kiitellään, mutta nämä

ominaisuudet sopivat yhtä hyvin myöskin karjalaisten tunnusmerkeiksi.

Mitä ensin _rehellisyyteen_ tulee, niin olkoon mainittu, että

matkalaukuistamme, jotka olivat lukottomat ja siis helposti kenen

hyvänsä aukaistavat, ei nuppineulan arvoista kadonnut, vaikka ne

usein taipaleilla tuntikausia olivat näkyvistämme poissa. Lönnrot

todistaa karjalaisten rehellisyydestä samaa; mutta paras todistaja

on ehkä Friis, jolla niinkuin norjalaisilla ylimalkaan ei näy

karjalaisista olleen erittäin ylevä ajatus, mutta jonka täytyy

tunnustaa, että häneltä ei Karjalassa kadonnut edes tulitikkua, ja

joka sen ohessa kertoo, kuinka m.m. kerran eräs hänen isäntänsä

eräässä paikassa tuli monta penikulmaa soutaen hänen jälkeensä

tuomaan muutamia vaatteita, jotka hän oli pesettänyt, mutta unohtanut

taloon. Joku lukija kenties on valmis tähän muistuttamaan, että

meillä liikkuvain laukkumiesten kauppa yleisen puheen mukaan

isommassa tai vähemmässä määrässä perustuu petokseen. Että semmoinen

puhe käypi, ei sovi kieltää, mutta varmaa on, että se suureksi

osaksi on perää vailla. Kuinka esim. voisi ymmärtää, että sama

laukkumies aina joka vuosi palaa samoille paikoille, jos koko hänen

kauppansa olisi sulaan pettämiseen perustettu? Totta kai hän siinä

tapauksessa tarkasti varoisi tulemasta takaisin siihen paikkaan,

jossa olisi petoksiaan harjoittanut. Ja olkoon että tarkempi

arvostelu voisi muistuttaa niitä näitä laukkumiesten kaupanteon

suhteen, sitä en tahdo mahdottomaksi väittää, koska karjalaiset

lähimmiltä kauppatuttaviltaan venäläisiltä eivät liene saaneet

erittäin kehuttavia perusteita kaupantekotavan suhteen; tässä on

yksi seikka huomioon otettava, ja se on, että kauppa ja mitä siihen

kuuluu on karjalaisten mielestä jonkunlaisena poikkeuksena muista

elämän oloista. "Se on kaupan asia", on vastaus, jonka usein saapi

karjalaisilta kuulla ja joka merkitsee, että tavalliset toiminnan

säännöt eivät puheenalaisessa tapauksessa tule kysymykseen. Tämä

lause tosin tavallansa ikäänkuin vaieten myöntää, että kaupan suhteen

ei aina käy eikä tehdä niinkuin pitäisi, mutta toiselta puolen se

taas on tukena väitteelle karjalaisten rehellisyydestä ylipäänsä,

koska vanhastaan on sanottu, että _exceptio firmat regulam_, poikkeus

vahvistaa säännön.

Mitä karjalaisten _lainkuuliaisuuteen_ taikka ehkä paremmin sanoen

oikeudentuntoon tulee, mainitsee Friis Tshubinskijn mukaan, että

Kemin kihlakunnassa, joka käsittää noin puolet koko Karjalasta,

rikosten luku viiden vuoden kuluessa yhteensä teki 39. Niistä

oli varkauksia 5, murtovarkautta 1, luvatonta metsänhakkuuta 22,

kunnianloukkausta 6, väkivaltaa naista vastaan 2, murhayritystä

1, tottelemattomuutta virkakuntia vastaan 1, karanneen sotamiehen

salaamista 1. Jos tästä lukumäärästä suljetaan pois luvattomat

metsänhakkuut, vähenee rikosten määrä 17:ään, joka tekee noin 3

rikosta vuosittain eli 1 rikoksen 5,500 henkeä kohti ja 1 varkauden

vuosittain 16,000 henkeä kohti. -- Meillä teki v. 1865 vangittujen

lukumäärä 1,461, ja kun väkiluku silloin oli noin 1,800,000, tuli

siis 1 rikos 1,232 henkeä kohti eli runsaasti neljä kertaa niin

paljon kuin Karjalassa Vangituista tosin joku saattoi olla syytön,

niin ikään niiden luvussa saattoi olla semmoisia, jotka vedellä ja

leivällä sovittivat metsänhakkuu-sakkojansa.

_Kohtuullisuudessa_ karjalaiset epäilemättä jättävät meikäläiset

pitkän matkan jälkeensä. Kemiä ja Kierettiä lukuunottamatta emme

koko matkalla kuulleet väkeviä juomia olevan missään emmekä nähneet

ainoaakaan juopunutta; Uhtualla ainoastaan Ondronon talossa

tarjottiin jonkunlaista mietoa rommin-tapaista. Friis kuitenkin

mainitsee, että Pan-oserossa, joka merkinnee Paanajärveä, oli hänen

Karjalassa käydessään ollut kapakka; vieläkö se nyt oli olemassa,

emme tulleet tiedustelleeksi. Sama kohtuus vallitsee muassa; leipä ja

kala ovat pääravintona ei ainoastaan paastopäivinä kahdesti viikossa,

vaan muinakin, joina sentään on lehmänantia särpimeksi. -- Tämän

ohessa mainittakoon, että Friis sanoo Karjalan naisia tunnetuiksi

siveydestänsä.

Karjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsinaista uskonoppia

heillä tuskin sentään saattanee sanoa olevan, sillä melkein koko

heidän uskonnollinen tietonsa rajoittuu ristinmerkin tekoon ja

kumarruksiin pyhänkuvan edessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen

taikauskoisuus sentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa

määrässä kuin kristillisyys, mutta _jumalanpelkoa_ ei siltä

puutu, jos jumalanpelvolla käsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa

kohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihminen häipyy

niin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistä nöyryydentunnetta

synnyttämään, ja samaa saapi aikaan juhlallisten kirkonmenojen

katseleminen esim. Solovetsin luostarissa, joita karjalainen

ei ymmärrä ja jotka sentähden ehkä kahta tehokkaammin häneen

vaikuttavat. Hartaus eli se mielentila, jolla ihminen korkeinta

olentoa ja luojaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla

yhtä elävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolliset

käsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.

Mikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta ja kotoisimmalta

ja josta sentähden tässä viimeksi mainitsen, on asukasten yleinen

mielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuin moni ehkä luulee, ole häilyvä

ja vaihteleva, vaan päinvastoin yhtä vakava kuin meikäläistenkin.

Liikkuva kauppaelämä on sille antanut vähäisen iloisuuden

vivahduksen, joka pintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää,

mutta vähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluonteeltaan

aivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä sen olisikaan toisenlaiseksi

muuttanut? Karjalaisten elämä on yhä samoin kuin meidän ollut

lakkaamatonta taistelua kovaa luontoa ja kovia oloja vastaan, sillä

ainoalla erotuksella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat

olleet monta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taistelussa

kevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkin luonteen

pääjuonne on _vakavuus_. Sama velvollisuudentunne, sama nöyrä

tyytymys kovaan kohtaloon vallitsee siellä kuin täällä. Se tapa,

jolla niin monet tuttavamme siellä: Timo, Rahikainen, Pikkarainen

y.m., kertoilivat elämänsä vaiheista ja huolista, oli aivan

semmoinen kuin suomalaiselta odottaa: asiallinen ja tyyni, ilman

turhia huudahduksia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli

ainoastaan tarkan korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapahtumia

filosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivat koskeneet vierasta

ihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksinkertaiset kertomukset lumosivat

sentähden minut kokonaan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni

mukaan, ja niitä kuullessa valtaavat tunteet täyttivät sieluni:

sääliä ja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä

saaneet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden ja kestävyyden

suuruus, joka kertomuksissa kertojain itsensä arvaamatta tuli ilmi ja

josta juuri tunsin heidät kansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan

onnen kestäminen, sehän on suomalaisen ylpeys.

Kun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muistetaan, että

kieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähillä erotuksilla, joista

heti enemmän, on sama, ei ole sijaa vähimmällekään epäilykselle

rajantakaisten asukasten kansallisuudesta, vaan on se vakaumus

järkähtämätön, että sama Suomen kansa yhä asuu sekä täällä että

Karjalassa.

Nuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävät kyllä jälelle, mutta

osaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi on huomattava, että

jos niiden nojalla ruvetaan väittämään, että karjalaiset ovat meistä

muukalaistuneet ja vieraantuneet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita,

niinkuin tutkiessa kohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet

kärsiä muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, _meikäläiset samassa

määrässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin_, eikä kumpikaan siis

ole voinut säilyttää suomalaisuutta täysin puhtaana.

Esim. talojen _rakennustapa_, joka rajan tuolla puolen ensin

meikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillä rajan tällä puolen

kotimainen ja alkuperäisesti suomalainen? Epäilemättä useimmat

meikäläiset niin arvelevat. Mutta mitä norjalainen Friis sanoo? Hän

on kirjaansa painattanut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä

olevasta kestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaan

kaikki talot maassamme, ja arvelee: "Helposti voidaan nähdä, että

kyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on siihen määrään norjalaisen

kyytipaikan näköinen, että jollei tietäisi sen sijaitsevan Suomen

sisämaassa, kernaasti voisi luulla, että alkukuvana on ollut

_valokuva Österdalista_" (Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on

sama rakennustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät

tiettävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella,

että se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan, niin

Ruotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea. Norjalaiset ja

ruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, ja monen muun hyvän keralla on

skandinaavilainen rakennustapakin Ruotsista meille tullut.

_Vaatteuksesta_ voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karjalassa varsinkin

naisten puku näyttää venäläiseltä, mutta onko meikäläisten naisten

puku kotimainen? Eivätkö semmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin

"leningin" ja "röijyn" pelkät nimetkin[20] jo osoita, mistä ne on

meille tuotu?

Mitä Karjalan _kieleen_ tulee, joka meikäläiselle aluksi tuntuu

vähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi puolta: yleinen

murteellisuus ja venäläiset lainasanat. Edellinen ei ansaitse

sen laajempaa mainitsemista, sillä niinkuin on olemassa Savon

murre, Hämeen murre, Turun murre j.n.e., jotka kaikki kuitenkin

ovat samaa suomen kieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen

omituisiin poikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsi

eteläisimmässä Karjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossa puhe

kuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalaisenkin vaikeampaa

ymmärtää). Enemmän huomiota ansaitsevat venäläiset lainasanat.

Niitä on jommoinenkin määrä: ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki

tai suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten

nimitykset: tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaan

rauhantuomari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stanovoi

pristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina, veronkantaja

sbortshikka, sihteeri piissari j.n.e. Vieraskamari on gornitsa,

porstuankuisti sintsi, huone porstuan lattian alla poklietta (ven.

podkljet). Hyvänpuoleinen naisen lakki on sorokka, leninki on

sarahvaana ja kumasniekka, tohveleita sanotaan myöskin stupniksi.

Pyssy on myöskin pissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha,

purje myös paarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso.

Sokeri myös saahhari, tee myös tshaju, teekeitin samovaari, puntari

pesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j.n.e. Hallinnollisia

toimia osoittavista sanoista ovat useat myöskin venäjänkielisiä.

Näitten lainasanojensa kautta Venäjän Karjalan murre eroaa muista

kielimurteistamme, ja jos puhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä

sanoja viljalti käytetään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja

vieraalta tuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liian ääneen

puhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Sillä onko meidän oma

laitamme tässä suhteessa parempi kuin heidän? Emmekö ole ruotsista

lainanneet kaikki tahi ainakin melkein kaikki samanlaatuiset sanat,

kuin he ovat lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan ole

domare, pormestari borgmästare, vallesmanni ja vorstmestari (joita

käytetään yhtä paljon kuin nimismiestä ja metsäherraa) betallningsman

ja forstmästare, kruununvouti (veronkantaja) kronofogde, sihteeri

sekter, j.n.e.? Ovatko semmoiset sanat kuin hattu, silkki, musliini,

karttuuni suomea? Eikö kamari ole kammare, sali sal, kyökki kök,

kuisti (förstugu-)qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy ole bössa,

kanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seili segel, sokeri

socker, puntari pyndare j.n.e.? Selvästi siis tässäkin näemme, että

vieras valta on vaikuttanut ei ainoastaan itä-, vaan yhtä paljon

länsipuolella Maanselkää ja että jos toinen puoli soimaa toista

muukalaistumisesta, saa sanoa, että "pata kattilaa soimaa, musta

kylki kummallai". Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme

ruotsalaista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niin esim.

pyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusikyläläisten sanovan

"panokseksi".

Meidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalan kansa täällä

liikkuvain laukkumiesten kautta on jossakin määrin tuttu, ja

se suosio, jolla rahvaamme ylipäänsä kannattaa lain kieltämää

kulkukauppaa, osoittaa, että tuttavuus on sille mieluinen; mutta

sivistyneelle säädyllemme Karjalan sekä maa että kansa ovat yhtä

tuntemattomia. Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneillä

Karjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvaukseen

muutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mainiossa "Hirvenhiihtäjät"

runoelmassaan antaa. Mutta tämä kuvaus, jos noita laukkumiehiä

samoin kuin toisia runoelman henkilöitä ajatellaan joiksikin

kansalaistensa tyypeiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan

karjalaiset harjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan "houkuttelevaa

kultaa kootaksensa" (för att vinna det lockande guldet); kun muut

runoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro kumppaleineen

toimettomana talon pirttiin, jossa juovat itsensä päihdyksiin;

tässä tilassa nuori Topias turhaan kosii kaunista Heddaa; kun Ontro

sitten lähtee veljensä puhemieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään

aukaisee lompakkonsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa

seteleissä, joitten välitse ja päällitse hän "säihkyvin silmin,

hurjassa innostuksessa" hyppelee, mutta kun tyttö ylenkatseella hänet

jättää yksin, hän kohta lopettaa hyppynsä ja etsii "hartaudesta

vapisevin käsin" (med darrande händer af andakt) setelinsä, joita

jokaista, "jo ennestään tuhansin kerroin suudeltua", ihastuksissaan

taas suutelee (!!); lopuksi "ryssäin" koko iloinen joukko

humaltuneena vaipuu unen helmaan, "ei sopiville paikoille, vaan mihin

kukin on sattunut kaatumaan", Ontro yksinään istuu "juopuneena ja

autuaana" oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa. Voipiko

tästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, on pidettävä tyyppien

kuvauksena, tulla muuhun käsitykseen, kuin että karjalaiset ovat

jonkinlaista roistoväkeä, laiskoja, juopumukseen taipuvaisia,

turhamielisiä, joitten kaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten

ihmisten puolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?

Lähempi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin varsinkin

sivistyneittemme puolelta olisi sentään ei ainoastaan hyvä, vaan

aivan tarpeellinenkin. Sumu peittää nykyään tässä asiassa meidän

sivistyneitten silmät; mutta kun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia

oloja tuntemaan, putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he

näkisivät mitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He

näkisivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolmannella

osallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roistoväkeä, jota pitää

ylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaita suomalaisia, heidän omia

kansalaisiansa, jotka heidän puoleltaan ansaitsevat ei halveksimista,

vaan kunnioitusta, eikä ainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä

rakkautta. Toisenlaiset tunteet kuin mitkä "Hirvenhiihtäjäin"

erehdyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja jos

heissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitä

sääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleen ja

kovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voimalla heidän

sydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuo halpana pidetyt asukkaat

rajan takana ovat lihaa heidän lihastansa, luuta heidän luustansa,

ja turhat ennakkoluulot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon

edestä.

Mutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminen ei jäisi

epämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisi kohta, kutakuinkin

pian. Tosin karjalaiset, niinkuin edellisessä usein on osoitettu,

kummastuttavalla tavalla ovat Venäjän suhteen säilyttäneet

jonkinlaisen itsenäisen kansallistunteen, joka luullakseni vain

tarvitsee herätystä ja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi

voimaksi, mutta kieltämätöntä toiselta puolen on, että venäläisyys

jo Karjalassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopealla

edistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle. Ja mikä

loppupäätös tästä taistelusta eri kansallisuuksien välillä tulee

olemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksinään jääpi seisomaan

lukemattomia laumoja vastaan, lienee helposti arvattavissa. Heidän

täytyy siis ulkoapäin saada apua, jos heidän itsesäilytystänsä

ollenkaan voidaan ajatella mahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen

katsoen tämä apu ei kovin kauan saa viipyä, muuten se voipi tulla

liian myöhään. Mutta mistä se apu on saatava, jollei meiltä, heidän

veljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietämättömyydessämme

pidämme heitä vain halpoina muukalaisina, niin kauan ei mikään

avunanto meidän puolelta tule kysymykseen.

Kaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehokkaasti

vaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmän väliaikainen, toinen

kestävämpi. Edellinen olisi _kulkukaupan laillistaminen_ maassamme.

Kulkukauppa on tätä nykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino,

ja sen asetuksen poistaminen, joka tämän kaupan meillä kieltää,

antaisi Karjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin.

Meillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, ja vaikka

asia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena, on enemmistö

sen sallimista yhä vastustanut. Jo olisi kuitenkin aika, että

tämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan. hyödyllisyys on kaikissa

sivistyneissä maissa tunnustettu ja sen tarpeellisuutta meilläkin

osoittaa jo yksistään se seikka, että sitä kaikista ankarista

kielloista huolimatta on vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden

aatteen kannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulkomailla

varmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinka meillä on tässä

suhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoitettua kulkukauppaa vastaan

voidaan tehdä joitakuita perusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä

tällaisten muistutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa

luvalliseksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Sillä kun

se on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestäni oudoksua, jos

sitä joskus olisi harjoitettu tavalla, joka sietäisi oikaisua.

Toinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksi ja jonka

vaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva, olisi sen _käytöksen_

muuttaminen, joka karjalaisten osaksi varsinkin meidän sivistyneitten

puolelta on tullut. Kun ajattelee, että sivistynyt luokkamme

yleensä on pitänyt täällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina,

ryssinä, vieläpä semmoisina, joitten olo vain on tarkoittanut

lain rikkomista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaista

kohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaan ovat saaneet

osakseen. Ollen tylyä ja ylenkatseellista se ei ole voinut vaikuttaa

muuta kuin vihamielisyyttä tai masentavaa nöyryytystä heissä.

Toisenlainen käytös, parempaan asiantietoon perustuva, kantaisi

toisia hedelmiä. Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuin

omia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, että he ovat

kovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksi jääneitä, niin

heidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luottamuksensa enenisi,

ja he saisivat uutta voimaa kestämään elämän taistelussa. Tähän

saakka heitä on kahdelta puolen ahdistettu: idästä he ovat olleet

Venäjän ylivoiman masennettavina, lännestä heitä on kohdannut

omain kansalaisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme he pian

huomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino on lakannut, vaan myös

että sen sijaan on astunut veljenrakkaus, ja lohdutus ja iloinen

toivo täyttäisi heidän sydämensä.

Lopetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä hartaalla

toivomuksella, että kansalaiseni suuriruhtinaskunnassa vähitellen

rupeaisivat katsomaan _Karjalan kysymystä_ silmiin ja alkaisivat

ajatella, mitä se heiltä vaatii. Tukahutettu tuskanhuuto nousee

Karjalasta; voimmeko, saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkä

rajantakaiset kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä

ole niin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merkitys

on juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta ja toivoa.

Älkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidän hyväkseen mitä voimme,

muistaen, että kun koemme heitä säilyttää, samassa koemme itseämmekin

säilyttää. Odottamattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän

saakka ovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensa

säilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikä meidän on

annettava, voimme täydellä syyllä toivoa, että voitto viimein on

kallistuva heidän ja samalla meidän puolelle, ja kaunis Karjalan

maa pysyy puhtaana muukalaisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas

koittaisi aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat

rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä

Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin

enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen

puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me

emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän

silmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.