IV.

Pyhä kaupunki.

Matka sinne.

"Pyhäksi kaupungiksi" ja "monasteriksi" nimittävät karjalaiset

_Solovetsin luostaria_ Vienanmeressä. Jälkimmäinen nimitys on ehkä

tavallisempi, kuitenkin edellistä omituisuutensa vuoksi käytän

tässä luvun päällekirjoituksena. Luostari on kuuluisa paikka,

näkemältä tunnettu suurelle osalle Venäjän kansaa ja nimeltänsä

myöskin sivistyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on

hengellisen elämän keskus, niinkuin aikoinaan oli maallisenkin, ja

joka Karjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, sen askeleet

aivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. "Tottahan monasteria

käytte katsomassa", oli tavallinen kysymys tai arvelu, kun matkamme

tarkoitusta tiedusteltiin, ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku

suurinta ihailua osoittava ylistyslause. Karjalan köyhää maata ei

kannattanut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia,

sen näkeminen kyllä maksoi vaivan. Kenties joku epäluulon kauna alkoi

mielessämme liikkua, kun näitä ylenmääräisiä kiitosvirsiä alinomaa

saimme kuulla, mutta uteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä,

kun 10 p. heinäk. laittausimme taipaleelle sinne.

Vienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinen

höyrylaivaliikenne, jonka eräs "Arkangelin-Muurmannin"

höyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpiti tänä

kesänä kaksi yhtiön höyryä "Onega" ja "Kemi", joista edellinen kulki

pitkin Karjalan rannikkoa Kannanlahdesta aina Onegan kaupunkiin

saakka, jälkimmäinen Kemistä Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti.

Sen puolesta tämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmin

tyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päivä kohtasivat

toisensa, ja kun emme sattuneet tulemaan semmoiseen aikaan, täytyi

meidän soutuveneellä yrittää luostarisaareen.[11]

Ennenkuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetä 11 ap. Me olimme

kyllä aikoja olleet valmiit ja aloimme jo pitkäksyä odotusta, mutta

talonväen puolelta kesti yhä ahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen

sanottiin, että soutajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen

syy lienee ollut, että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin

laitettiin matkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja että

isäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumatkalla saimme

loistavia todistuksia. Viimein astuttiin alas rantaan yläpuolelle

saarisiltaa, missä vene oli. Meitä karttui tässä sievä joukko

matkalle-lähtijöitä: kuusi vaimonpuolista soutajaa, perämiehenä

Huotari, Miikkula, jonka minä olin halunnut saada oppaaksi mukaan,

hänen turvissaan hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta

veljenlastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika, jolle

perämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanut luvan tulla mukaan.

Nämä 13 henkeä olivat näkyvissä, mutta yhden ainakin vielä tiesimme

olevan veneessä, sillä isäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle

karjalaiselle tuttavalleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota

emme olleet kieltäneet. Vene eli "karpaso" oli vankkatekoinen,

melkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessa oli sylen

levyinen katto; tämän katon alla arvasimme aivan oikein miehen

olevan. Mutta emmepä voineet arvata, ennenkuin matkalla havaitsimme,

että hänen vaimonsakin seurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15

henkeä. Juuri kun venettä aiottiin lykätä rannasta, hoksasi perämies,

että "komppaso", kompassi, oli unohtunut kotia, ja se oli siis vielä

kiireen kautta noudettava, ennenkuin maista erkauttiin.

Kulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkin kapeahkoa

merenlahtea ja sitten läpi saariston, jonka äärimmäiseen reunaan

luetaan kaupungista kolme penikulmaa. Luonto kuitenkin on yksin

pitänyt kauneudesta huolta; ihmiskäden avusta, esim. huviloista tai

muusta semmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljänneksen

päässä kaupungista näkyi v. 1854 rakennettujen patterien jätteitä

muutamalla korkealla niemellä. Penikulman päässä kohotti pienoisella

saarella jo mainittu höyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut

mitään liikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita

(mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimen ilmoitti

Huotari olevan karjalaksi _Rievesän_, venäjäksi _Keljakan_, vuori,

johon Kemistä tulee 1 1/2 penik. Höyrysahan ulkopuolella alkoivat

selät väljetä harvenevain saarten välissä, ja veden vihreä väri

samoin kuin hyvin suolainen maku -- en näet malttanut olla sitä

maistamatta -- vakuuttivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen

Vienanmeren laineita. Kumppalini B. oli toisten matkustajain

esimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpason kannen

alle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan, kaunista ilmaa

ihannellen ja ympärilleni katsellen, onnellisena siitä ajatuksesta,

että nyt vihdoin viimein sain kulkea Suomen itäistä rajamerta.

Meidän oli määrä käydä maissa ja syödä päivällistä ulommaisimmalla

saarella, mutta kun sitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä

ja matkastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alastomalla

kalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka etäältä saattoivat

vilkkaalle mielikuvitukselle näyttää jos jonkin muotoisilta.

Kysymykseeni vastasi Huotari, että saari oli keskimmäinen Gusovoin

eli (Hanhi-) saari, ja selitti sitten suurella vakaumuksella, että

luostarin vihollinen oli kerran tullut tälle saarelle ja huipulle

nousten uhitellut luostaria, jotta "et enää kauan siellä kiillä",

mutta seuraus oli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi

ja vielä tänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistä

ihmettä näkemään tietysti jokainen olisi ollut utelias, ja siksi

heti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johon veneväki

suostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pakovesi kantoi meitä

toisaanne päin. Saari -- jota luostarikirjoissa nimitetään _Kusovoin_

saareksi ja jonka nimen alkujuuri siis ehkä yhtä hyvin voipi olla

_kuusi_ kuin _hanhi_ (ven. gus) -- näytti vähän suuremmalta ja

korkeammalta kuin Linnasaari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen

notko, jossa kasvoi matalia puita ja pensaita, muuten se oli alaston

kallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousimme B. ja minä

ensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimme sitten kiivetä lännen

puoleen tulevan kallion jyrkkää rinnettä ylöspäin. Silmäni olivat

kokonaan pettäneet minut saaren korkeuden ja suuruuden suhteen,

sillä jo tämä ensimmäinen rinne oli niin suunnattoman korkea, että

sen päälle päästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua

toivoimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimmekin, että

kalliotanner yhä, vaikka loivemmin, kohosi etelään päin, johon

ulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellä näkyi lukematon joukko

pienempiä ja suurempia soikulaisia kiviä, mutta jo ensi silmäys

riitti vakuuttamaan, että noiden erityisten, ihmisenmuotoisten

löytäminen ilman opasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko

päivää, niin ettemme hakemista yrittäneetkään. Hiukka harmittavaista

oli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, mutta kohta lohdutti

meitä se ajatus, joka heti alusta oli varmana ollut mielessämme,

että tuo taru luostarin vihollisista tällä saarella oli kaikkea

todellista pohjaa vailla; sillä mitkä viholliset täältä olisivat

luostaria ahdistaneet? Sen sijaan että olisimme tuota kivikenttää

ruvenneet kulkemaan ristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia

löytääksemme, käännyimme selin siihen ja aloimme katsella allamme

ja edessämme itään ja pohjaan päin aukenevaa laajaa näköalaa.

Jälkimmäiselle ilmansuunnalle tuli saariston vihannuus, edelliselle

meren sinertävä, ääretön vedenpinta helottaen auringon kirkkaassa

valossa. Koilliseen päin ei merellä ollut muuta rajaa kuin taivas,

mutta äärimmäisenä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä

kohtaa valkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä: tuo musta viiva oli

monasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari. Näköalan laajuus

korvasi täydellisesti sen vähäisen ponnistuksen, minkä ylösnouseminen

oli vaatinut: Vienanmeri, Vienanmeri, se ikävöity ja kauan kaivattu,

tuossahan se nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia

laineitansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaa kuulimme

huudettavan alas syömään, laskeusimme tyytyväisinä notkolle ja

rantaan, surematta jättäen nuo kivettyneet ihmiset asemillensa.

Jos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissa ostamastani

kirjasta jälkeenpäin tulin tietämään, -- ja josta Castrénkin

otteessaan luostarikronikasta ("Suomi", 1843) mainitsee, vaikk'en

sitä jaksanut muistaa, -- en varmaan niin vähällä olisi hakemistyöstä

luopunut. Näillä Kusovoin saarilla oli tosiaan kerran majaillut

luostarin vihollisia, ja ne viholliset olivat _suomalaisia_! V.

1611 tuli nimittäin suomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti

luostarille kuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla ja

kulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka, jotka

ovat noin kolmen penikulman päässä luostarista. Täällä retkikunta

viipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luostaria saada valtaansa, "koska

Jumalan näkymätön voima ja Solovetsin ihmeidentekijäin rukoukset

varjelivat sitä ja sokaisivat viholliset", sanoo luostarikronikka,

ja kun venäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyi

retkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia; Venäjän

ja Ruotsin välillä oli nimittäin silloin tehty aselepo. Tähän

historialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertoma muinaistaru

nähtävästi perustui. Leirinsä suomalaisilla oli arvatenkin ollut

tällä samalla saarella, jossa nyt kävimme, ja sen huipulta he varmaan

monta kertaa olivat heittäneet halukkaita silmäyksiä tuon leveän

merenselän poikki luostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää

saaneet nähdä.

Kun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaa minua nyt

jälestäpäin, etten sen hartaammin kokenut saada selkoa noista

kivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitä niin lähellä, tuskin

edes kivenheiton päässä. Jos joku tämän kertomuksen lukija joskus

sattumalta sortuisi niille maille, kehoittaisin häntä käyttäytymään

älykkäämmin.

Syötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaan olleet pitkälle

ennättäneet, ennenkuin meidät saavutti paksu sumu eli "turnano",

niinkuin sanottiin, ja rankka sadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät

kaikki, jotka vain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa

hätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistunut katto

ei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtä äkkiä herkesi kuin

oli tullutkin. Sumun tähden oli laskettu ulommaisen saaren rantaan

ja siinä yhä istuttiin, vaikka aurinkokin rupesi taas paistamaan,

niin että jo alkoi ikäväksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka

"Norveegiasta" (Norjasta) ostettu "sydvesti" päässä ja öljytakki

yllään totisena kökötti peräsimessä, viimein kyllästyksissäni

kysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan. Huotari

silloin selitti, että Kemistä mukaamme tullut uusi karjalainen

matkakumppalimme, jonka käskystä saareen oli menty, oli noussut

saaren huipulle tähystelemään näköalaa. "Mikähän mies se on", arvelin

närkästyneenä B:lle, "joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy

kuin isäntä ja komentaja"; sillä muistin samalla, kuinka B. alusta

matkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoineen oli kannen

alla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikka tosin kyllä oli Bilekin

sijaa vieressään antanut. Viimein hän näkyi kalliosaaren korkealla

huipulla, josta kiireesti alkoi astua alas. Kun hän kalliolta hypähti

veneeseen ja käski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä,

missä hän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johon

hän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinka paksu sumu

merellä päin oli ja näkyikö luostarin saari. "Onhan meillä komppaso

muassa", väitin minä tähän, muistuttaen että tämä tarvekalu juuri

lähtiessä oli noudettu mukaan. "Semmoinen komppaso", vastasi mies

ylenkatseellisesti, "sillä ei tumanossa tee mitään"; ja Huotari, joka

näytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen komennon alle,

myönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaan häiritsivät komppasomme

toimintaa. Tähän ei ollut mitään sanomista, ja kun mies oli

selvittänyt, että kolmen penikulman selälle ei ollut viisasta lähteä

sumussa ilman täyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niinkuin aloinkin

olla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon oli kuljettava,

ja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeen taas oltiin matkassa.

Tämä mies, jonka kanssa ensimmäinen kohtaukseni ei ollut aivan

ystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltä Nikolai Andrejevitsh

_Jepifanov_. Hän oli parhaassa iässään, 37-vuotias muistaakseni,

keskikokoinen kasvultaan, reipas liikkeiltään ja lyhyt puheiltaan,

vaaleaverinen, huuli- ja leukaparta semmoinen kuin meidän puolen

merimiehillä usein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenista

hän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hän oli

Usmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässä ja josta

vaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kun hän oli paluumatkalla

Vienaan (Arkangeliin). Siellä häntä nimittäin oli odottamassa oma

pieni jahti, jolla hän kuljetti tavaroita Vienan ja Norjan välillä,

vieden jauhoja, köysiä ynnä muuta tavaraa ja tuoden pääasiallisesti

kaloja. Hänen jahtiinsa mahtui vientitavaraa 1,500 ruplan arvosta,

ja kun hän itse ne osti ja möi, oli hänen liikkeensä, jota hän oli

harjoittanut kymmenkunnan vuotta, hyvästi kannattava. Kuitenkin hän

valitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaili luopua siitä sekä ruveta

lohta kuljettamaan Usmanalta Pietariin. Naimisissa hän oli ollut jo

toistakymmentä vuotta, vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin

näyttivät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensin

luulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.

Nämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikon kuluessa, jonka

oleskelimme toistemme seurassa ensin luostarissa ja sitten Vienassa.

Vaikka ensi tuttavuutemme oli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli

meistä näet kohta hyvät ystävät. Niinkuin jo olen osoittanut,

ansaitsi hänen käytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemmin

kiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseen

karpason kannen alla, joka kumppaliani oli vähän loukannut, saapi

se tyydyttävän selityksen siitä, että hän -- niinkuin myöhemmin

kummaksemme kuulimme -- ei kulkenutkaan veneessä meidän maksullamme,

s.o. ilmaiseksi, niinkuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen

isännälle maksanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessa hän

siis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.

Mutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivutse ennätetty ja tultu

aavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota, tuuli lakkasi kohta

myöskin puhaltamasta, ja Vienanmeri lepäsi edessämme rasvatyynenä

ja kirkkaana kuin peili. Suunta pantiin, ei suoraan luostaria

kohti, joka on tuon kolmatta penik. pitkän saaren länsirannan

keskikohdalla, vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti,

sillä pakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niinkuin

teki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, joka oli

kulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse. Kun puhun meren

tyyneydestä, täytyy minun kuitenkin lisätä, että yksi osa siitä ei

ollut tyyni: pitkin ulommaisen Kusovoin saaren syrjää jonkun virstan

päässä rannasta näkyi aallokko ja kuului kohina ikäänkuin pahimmasta

koskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua keskellä muuten

rasvatyyntä merta, emmekä voineet sitä ollenkaan ymmärtää; mutta

miehet sitten selittivät, että siinä oli syvempi paikka ja että

veden laskeminen synnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähän

aikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme ja lähestyimme

sitten lähestymistämme yhä selvemmin "valottavaa" monasteria. Tuon

tuostakin kuului Huotarin "pogrebiite, pogrebiite" eli "soudaltakaa,

soudaltakaa, raukat" -- _raukka_ näyttää olevan hyväilysana naisille

Karjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui -- mutta

tämän kehoituksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa,

sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmäksi

ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä

etäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka

hetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas

näkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä "belugoiksi", ja ne

arvatenkin olivat jonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä

luostarista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, _Tuopin luoto_

nimeltään; sen ympärillä oli ikäänkuin sakeana savuna kimeästi

kirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäen oikealle kädelle, s.o.

etelään päin, _Jänissaaren_ (Sajatshij ostrovin), jossa luostarin

karjatalo on, kuljimme viimein kahden pienen luotosen välitse, joiden

harjalle oli pystytetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme

oli luostarin pieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja lukematon

joukko veneitä oli kiinnitetty ja jonka rannalla luostarin valkeat

rakennukset kirkkaasti hohtivat alenevan auringon valossa.

Luostari.

Luostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkeva merenlahti.

Kivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niin että se muodostaa

länteen päin avonaisen neliön. Se on siksi syvä, että suuret

höyrylaivat uivat sen perälle asti. Höyryt ja veneet lasketaan

pohjanpuoliseen laituriin, sillä tällä puolen on kaksi suurta

rakennusta matkustajia varten: ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen,

kussakin kerroksessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu v. 1866,

niin etäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio,

toinen puusta, kaksikerroksinen, edellisestä vähän pohjoisempana

törmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etusivu on etelää kohti.

Vastapäätä, sataman eteläpuolella, kauniin koivikon suojassa, on

myöskin kaksikerroksinen puurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia

laskettu. Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki

korkea kivimuuri kuin liimassa ainakin, jonka molemmissa päissä

sekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarin valkeat

kirkkorakennukset torneineen ja risteineen kohosivat.

Rannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nousimme tuohon

kiviseen "gostinnitsaan" eli majataloon, jonka läpi pitkä ja leveä

korridori kulki länsipäästä itäpäähän, numeroidut ovet molemmin

puolin kuin hotellissa ainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit

ja uloskäytävät sekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka

tässä hotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästä

ylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiin meille

viimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitä kahta myöskin toinen

puoli matkakumppaleistamme turvautui, sillä kaikki paikat olivat

matkustajia täynnä. Huoneemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi

ikkunaa satamaan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus: kolme

sänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksu päänalusta,

pieni pöytä ja pari tuolia -- siinä kaikki huonekalut. Yhdessä

alanurkassa tietysti oli "bohumaaterin" pyhä kuva. Tämänkaltaisia

näyttivät kaikki huoneet olevan alimmassa kerroksessa, jota käytetään

yhteistä kansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minut

seuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johon muutimmekin,

oli hiukan mukavammin sisustettu; keskikerros, parhaita vieraita

varten, on kuitenkin vasta varustettu semmoisilla tarpeellisilla

huonekaluilla kuin pesukaapeilla, sohvilla y.m.

Tavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinä suhteessa,

että siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla

vedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis

itsekullakin olla muassa -- jollei halunnut määrätyillä ajoilla

käydä itse luostarissa yhteisessä pöydässä syömässä. Näitä aterioita

jokainen saa käyttää hyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti.

Samovaareja, joita täällä näkyi olevan runsaasti, kiehui kohta yksi

meidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetä sekä sen kera kappale

Usmanan lohesta tehtyä kalakukkoa maistui sangen hyvältä, päivän

merellä oltua. Mutta syötyä kumppali B. ja minä pakenimme ulos

luostariseutua katselemaan.

Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin

korvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja (tshaikkoja), jotka

joka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa

kimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi

sen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja

että pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina

paikan pikku-isäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä. Kauhea

on se parku ja melu, jonka tämä ehkä tuhatmäärään nouseva lintuparvi

saapi aikaan, niin että korvat ovat haljeta, ennenkuin siihen tottuu.

Se ajatus, että hengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, on

kyllä hyvin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, että paikka, jonka

juuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailman levottomuuteen

kyllästyneelle mielelle, noitten lintujen elämöimisessä esittää

kaikkea muuta kuin äänettömyyden ja sovinnollisuuden kuvaa.

Puolipäiväsaarnaa seuraavana päivänä luostarin tuomiokirkossa

pidettäessä oli muuan lokki lentänyt kirkon katolle ja korotti

siellä odottamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuului

sitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläisten tavallisella

välinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessa ei kirkkoväki kuitenkaan

näyttänyt tätä ollenkaan huomaavan.

Pitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveyden päässä

laiturista, kulkee niinkuin jo sanoin kivimuuri. Se on osa eli syrjä

siitä suojelusmuurista, joka ympäröi koko luostaria, muodostaen

epäsäännöllisen viisikulmion. Tämä suojelusmuuri on 5-6, paikoin

ehkä 7:kin syltä korkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän

suurista, hakkaamattomista munakivistä, ylhäältä ylt'ympäri

varustettu ampumarei'illä sekä lisäksi vahvistettu torneilla, joita

on yhteensä 8 tai 10. Sisäpuolella kulkee ampumareikien tasalla

katettu käytävä muurien puolustajia varten. Muurien läpi johtaa eri

kohdilla viisi kuusi porttiholvia, jotka yöksi salvataan kiinni

vankoilla raudoitetuilla porteilla. Luostari on siis luja linna, jota

varsinkin siihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muurit

rakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pitkälle

kehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdoton vihollisen valloittaa

väkirynnäköllä. Itäpuolella luostaria on näet lisäksi lampi eli

pieni järvi, Pyhä järvi (svjätoje osero), joka sitä puolta suojelee,

etelään päin taas lammesta satamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli

luostaria on rakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne

on täällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puolta muuten

näytään pidetyn vaarallisimpana, koska muurit ovat siellä korkeimmat

ja tornit tiheimmässä. Mutta se onkin lyhyin, sillä luostarin

pituussuunta on pohjoisesta etelään.

Satamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtä pitkä kuin koko

luostari; sen molemmissa päissä muuri tekee hyvin jyrkät käänteet.

Askelten mukaan lukien sen pitäisi olla noin 150 syltä, siis 1/4

virstaa; koko luostarin ympärys luetaan runsaaksi virstaksi.

Lehtipuita on istutettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta.

Siinä on kaksi porttia: toinen gostinnitsan kohdalla, toinen

etelämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan "pyhäksi", on pääportti,

josta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; sen yläpuolella muurissa on

freskomaalauksia.

Pyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei monta siltaa, joista

alimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia. Kun niitä

katsellaksemme lähestyimme siltaa, huomasimme sen ja vähän ylempänä

olevan toisen sillan välissä -- _laivatokan_, jommoista ei meidän

maassa ole muualla kuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut

vähäinen, sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneet

näkevämme, -- vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimme syytä vielä

suurempaan kummastukseen, kun kuulimme, että tuo laiturin kupeella

oleva höyrylaivakin oli luostarissa tehty. Olivatko sillan korvassa

seisovat obeliskit tokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen

muistoksi pystytetyt, en tiedä sanoa, kyllähän niissä taisi olla

joku slavonialainen kirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää.

Lounaisosassa luostarimuuria, joka tokan kierrettyämme oli edessämme,

näkyi melkeinpä lukematon joukko päänkokoisia mustia täpliä sininen

rengas ympärillänsä: ne olivat muistoja englantilaisten sotataivain

käynnistä näillä vesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta

pommituksesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, että pommit olisivat

muuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kulkua ympäri

luostaria pitkin järven rantaa; rannan ja muurin välissä kulkee näet

kadun levyinen tie. Luostarin pohjoispäässä näkyi korkealta muurien

yläpuolelta ristikkoikkunat -- siellä siis oli vankihuoneita. Järven

pohjoisessa päässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisia

rakennuksia.

Kiertokulkumme jälkeen kävelimme vielä hetken aikaa majatalon ja

luostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä. Kun katseli tuota

uutta komeaa kivirakennusta, sen edustalla olevaa toria ja

laituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisi voinut luulla seisovansa

kauppatorilla Helsingissä Seurahuoneen edustalla. Mutta toinen puoli

näköalaa hävitti tämän kuvitelman: tuo vankka luostarimuuri ja

sen takaa kiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomat

torninhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muualla oltiin.

Muukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannallavilisevät väkilaumat,

niin kauan kuin heidän vieras puheensa kaikui korvissamme, niin

että vähän ristiriitaisin tuntein nautimme kesäyön suloisuutta.

Mutta kun rannallaolijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja

nuo kalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuudessa

pohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleä kukunta, ja tämän

lempilintumme tuttujen sävelten turvissa mekin siirryimme

makuuhuoneeseemme.

Seuraava päivä, 11 p. heinäk., oli Pietari-Paavalin suuri juhlapäivä,

joka vastaa meidän juhannusta. Jo neljältä aamulla sanottiin

ensimmäisen jumalanpalveluksen alkaneen, mutta matkatoverimme eivät

olleet kirkkoon mennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä

ollut sovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun 7:n

korvissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, mutta vähitellen

ilmestyivät kumppalimme toinen toisensa perästä ja viimein myöskin

tuo _unum necessarium_, samovaari. Pesemisen suhteen oli iso

hankaluus sen puolesta, että vettä ei voinut saada huoneeseensa, vaan

pesu oli toimitettava pohjoisen uloskäytävän porstuassa. Siellä oli

kummallakin seinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit ja

niiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinkipalloja,

joiden pohjasta ponnella varustettu korttelin pituinen hieno

messinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsi ylös palloon, juoksi reiästä

vettä kahden puolen tankoa alas. Epämukavaa laitos, mutta "mushikat"

ehkä pitävät sitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut

huoneissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suuret astiat

täynnä sahtia eli kaljaa, "kvassia", joka oli luostarin suuressa

panimossa tehtyä ja erinomaisen hyvänmakuista.

Päivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimme mekin luostarin

muurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiin toviin lienee

jumalanpalvelusta pidetty.

Kun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettava kivipaasilla

lasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä. Sen katossa riippuu

kaksi laivanmallia, jotka Pietari Suuri on lahjoittanut luostarissa

käydessään, toisen 7 p. heinäk. 1694, toisen 10 p. elok. 1702; ne

ovat vanhaa hollantilaista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat.

Kun holvista astuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksen

tuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset "iguumen"

eli apotti Filip laski v. 1558 ja jossa luostarin ensimmäisten

perustajain, Sauvatin ja Sosiman, komeat ruumisarkut säilytetään.

Kirkon portaille johtaa leveä, 30-40 syltä pitkä käytävä kartanon

poikki, joka on pensaita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että

se näyttää mitä kauneimmalta kasvitarhalta. Kirkastuksen kirkko

on eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu kartanon

pohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita, niinkuin esim.

kirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa: lähinnä Kirkastuksen

kirkkoa, vähän edempänä, niin että se yhtyy itämuuriin, eräs kirkko,

jonka katto on sininen ja kultatähdillä koristettu (kaikki muut

katot ovat vihreitä) ja jonka Dixon (kirjassaan "Free Russia") sanoo

rakennetun erään englantilaisen laivaston karkoittamisen muistoksi,

mutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin, nimittää

piispa Filipin kirkoksi; senjälkeen piispa Nikolain kirkko ja viimein

pohjoisimpana Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij

sobor), jota käytetään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella

saatetaan lämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip vv.

1552-57 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistä rakennuksista.

Nikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjoispuolella tätä

rakennussarjaa on avoin piha, jonka luoteispäässä on gostinnitsan

kohdalle tuleva portti ja jonka pohjoissyrjää reunustaviin korkeihin

rakennuksiin tehdyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeiden

rakennusten välissä olevalle pienelle pihalle: se on vankien piha,

ja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuoneita. Lukematon joukko

kyyhkysiä asuu täällä vankien parissa.[12]

Paitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, erillänsä

toisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan se Maarian

ilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta sen jälkeen kuin muurit

luostarin ympäri oli saatu valmiiksi (v. 1594).

Pitkin muurien sisäkylkeä kulkevat ylt'ympäri kaksi- tai

kolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostariväen asunto- ja

työ- ynnä muut huoneet. Pääportin yläpuolella on luostarin esimiehen,

arkkimandriitin, asuinkerta, ja ylhäällä ilmassa kulkee siitä katettu

käytävä pihan ylitse kirkkorakennussarjaan.

Itämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mainittu kirkkosarja

ovat niin lähellä toisiansa, että ainoastaan katu mahtuu väliin, ja

senkin yli ulottuvat yhdessä tai parissa paikassa kirkkorakennukset,

niin että syntyy suuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee

myöskin tämän kadun ja varsinaisen luostarikartanon välillä

mutkitteleva holvi, jonka molemmilla puolilla on kellarintapaisia

hautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkin niin pimeitä,

että niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan. Eräässä tämmöisessä

on (luostarin kolmannen alkuperustajan?) Germanin muumio, jota

ristikkoikkunan läpi hyvästi saattaa katsella. Kammion ovi oli

kiinni, mutta vastapäätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio,

jonka avonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää, en jaksa

muistaa, kun luostarin historia silloin vielä oli minulle aivan

tuntematon; kenties Theofan, kenties Nahum; väristen siitä kohta

pakenimme. Holvikäytävän syrjillä oli myöskin hautoja ja komeita

ruumisarkkuja, yksi niistä sisältäen piispa Filipin jäännökset,

jollen väärin muista.

Kellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jota soitetaan

ylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Sen ympärille on

muistoksi englantilaisten pommituksesta pystytetty pyramiideja

eheistä ja särkyneistä pommeista, niin ikään pari pientä tykkiä,

joita luostarin puolustukseksi käytettiin.

Tämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä. Astukaamme jo

kirkkoihin.

Se vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli kerrassaan

masentava. Seinät ovat ylt'ympärinsä täynnä taiteellisesti tehtyjä

maalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia

raamatusta, -- erittäin jäi mieleeni lastenmurha Betlehemissä,

vuorisaarna, vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky

merellä. Lähes keskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa

kaksi neliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kulmiin

sovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla peitetyt kiertyvät

pilarit varsinkin vetivät silmää puoleensa. Niiden edustalla oli

miehenkorkuiset, hopealla päällystetyt kynttiläjalat. Ikonostaasi

eli se väliseinä, joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta

huimaavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miesten muotokuvia,

ja keskellä paistoi suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeaisessa

puvussa. (Venäläiset usein verhoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian

kuvat hopea- tai kultavaatteella, jättäen aukon ainoastaan kasvoja

ja käsiä varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, että

pyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaiset diadeemit.)

Kultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikat kirkossa, missä ei maalauksia

näkynyt, niin että silmiä tahtoi huikaista.

Tuomiokirkon länsi- ja pohjoispuolella oli salintapaiset suuret

etuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauksilla täytetyt ja

lisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuolisen etuhuoneen itäpäässä on

ovi tuohon sinikattoiseen kirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti

sisustettu kuin tuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta

lähtee pitkä galleria, jolla apotti Isidor noin v. 1600 yhdisti

kaikki kirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on

järjestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kirjastoon ynnä

muihin huoneisiin ja viimein refektorioon, jonka edustalla se levenee

salintapaiseksi porstuaksi. Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat

toista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä,

joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät

sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä.

Oppimaton, yksinkertaisesti uskovainen kansa epäilemättä pyhällä

kauhistuksella niitä katselee.

Nykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaitaisia portaita,

rakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifei sata vuotta sitten.

Siinä on yhteensä 29 isompaa ja pienempää kelloa: suurin painaa 1,100

puutaa, siis lähes 2,000 leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen

soittamiseen, s.o. saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä

oli pienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutin päästä

täytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sanotaan kellon äänen

kuuluvan Kemiin asti.

Refektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuin kaikki muutkin

paikat kaunistettu maalauksilla ja muilla pyhillä koristeilla. Dixon,

jo mainitussa kirjassaan, sanoo refektorioksi käytetyn tuomiokirkon

alla olevaa huonetta. Siinä emme käyneet.

Vielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä, pylväissä

tai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kristuksen tai Neitsyt

Maarian kuva, jokainen luultavasti "Ihmeitätekevä". Me pakanat emme

niihin tulleet kiinnittäneeksi erityistä huomiota, koska noissa

maalauksissa oli enemmän katsomista, mutta "oikeauskoiset" varmaan

tekevät tarkan luettelon kaikista niistä.

Väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan

täynnä niinkuin parhaimmilla markkinoilla. Omia asukkaita kuulimme

luostarissa olevan kaikkiaan 500:n ja 1,000:n hengen välillä, mutta

pyhiinvaeltajia oli nyt arviolta kahdenvertainen määrä, s.o. toista

tuhatta henkeä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista,

Karjalasta ja pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillään

tänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylaivoilla

Vienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläisten samoin kuin

muhamettilaisten uskontoon kuuluu nimittäin vaeltaminen pyhiin

paikkoihin, joita Venäjällä on koko joukko ja joista Solovetsin

luostari on mainioimpia. Kun niissä on jonkun "ihmeitätekevän"

pyhänkuvan edessä tehty ristinmerkkejä ja lyöty otsaa lattiaan,

sitten suudeltu pyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä

ostettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, on muka tehty

Jumalalle erittäin otollinen työ, josta autuuden porttia ainakin

raolle aukaistaan. Että tämmöiset pyhiinvaeltajat eli "bohomoltsit"

(rukoilijat) melkein yksinomaan ovat alhaista, sivistymätöntä kansaa,

on itsestään ymmärrettävää; sentähden mekin koko tässä ihmislaumassa

tuskin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistä myöskin on

laiskuri, joka kernaammin maleksii maita mantereita kuin tekee työtä,

voinee varmasti väittää, vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä

uskonhartaudesta liikkeelle lähtenyt.[13]

Puolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kymmenkunta ylhäistä

pappia osallisena, kaikilla sentapaiset kultalankakankaasta

tehdyt kaavut yllään kuin meidän piispoilla kirkollisissa

juhlatilaisuuksissa. He seisoivat piirissä keskellä lattiaa; alimpana

joukossa, selin ovea ja päin alttaria kohti, oli pitkäpartainen,

kunnioitettavan näköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi

arkkimandriitiksi. Varsinaista arkkimandriittia ei näet luostarissa

ollut, sittenkuin entinen oli joko kuollut tai nimitetty muuhun

virkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisillä istuimilla

puolisensataa munkkia. Kaikki meno näytti erittäin juhlalliselta,

ja kun laulukunta papin saarnaan tuontuostakin kajahutti "hospodi

pomiilui" eli "herra armahda", kumartuivat sanankuulijat ja tekivät

ristinmerkin suurimmalla nöyryydellä ja katuvaisen näköisinä; vieläpä

useat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johon painoivat otsansa

monta kertaa.

Kumarruksensa ja ristinmerkkinsä sekä otsanlyönnin lattiaan,

jotka näyttävät olevan pääasiana venäjänuskoisten hartaudessa,

he muuten toimittavat aina hyvin totisesti, niin että vieras,

vaikka kummastellen sitä katselee, ei voi siitä pilkkaa tehdä.

Edellämainitussa galleriassa ennen jumalanpalvelusta kulkiessani

sattui silmäni vanhanpuoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana

laskeusi kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässä

pyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten selkääni seinää

vasten käytävän toisella puolella jäin ihmetellen siihen seisomaan

sylen päähän miehestä, katselemaan hänen temppujansa. Noustuaan

pystyyn hän teki ristinmerkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten

taas ensin toiselle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi

viimein otsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintäkään

huolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montako sitten jo varemmin

lie suorittanut! Niin oudolta kuin tämä meno ensin näyttikin, en

kuitenkaan voinut suutani vetää nauruun, koska miehen kasvoissa

kuvastui vilpitön hurskaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti

astumaan edelleen, jäin paikalleni syvästi vakuutettuna hänen

jumalisuudestansa.

Usealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päivä kymmeniä

kertoja tapahtuvan tekemisen kautta lienee muuttunut paljaaksi

ulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielu eli henki ota suurta osaa.

Niinpä vielä siinä seisoessani näin toisen bohomoltsin seisahtuvan

kuvan eteen. Hän ei heittäytynyt maahan, teki ainoastaan ristinmerkin

ja kumartui ehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa

jatkamaan -- _haukotteli_ hyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaan

kunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivät tai

töllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niinkuin sivistymätön

meikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan. Paikalta

lähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tunteeni asianomaisten

hartautta kohtaan oli melkoisesti laimentunut.

Tuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakin kaunista, koska

siten ikäänkuin painetaan Jumalan siunaus hankkeelle ja toimelle;

ennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen

tottuneet. Mutta kun sitä liian paljon tai muuten sopimattomasti

käytetään, menettää se vaikutuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli

esim. iltapäiväjumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä,

virkkusilmäistä poikaa, kenties 9-vuotiasta, joka kulki vanhemman

miehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuin hän ei

varmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiä tehnyt; tuskin

hetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää. Ja ennenkuin kumartui

eteenpäin, hän aina ensin notkisti selkänsä taaksepäin, vauhtia

saadaksensa, niin että ruumis huojui yhtenä luokkana edestakaisin.

Meidän voimistelu kouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi

palkinnon.

Itse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästi tai

rumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseen muodostaa ilmaan niin

suuren ristin kuin mahdollista koskettaen sormillaan ensin otsaan

ja vatsanpohjaan, sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo v.t.

arkkimandriitti kirkossa teki merkin hienommasti: hän hiukan vain

vilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavisti kuin näki

ristinmerkin tehdyksi.

Sormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia n.s. starovertsien

eli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannattajain välillä. Edelliset

painavat peukalon nimetöntä sormea vastaan ja pitävät etu- ja

keskisormet suorina; jälkimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.

Messun jälkeen B. ja minä palasimme majapaikkaan, sittenkuin

sivumennen muutamasta myymälästä pääportin vieressä (sisäpuolella

muuria) olimme ostaneet rihman semmoisia valkeita rinkeleitä, joita

karjalaiset markkinoillamme kaupittelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä,

tehtiin tässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnä Olivatko

nuo rinkelit täällä tehtyjä, en tullut tiedustelleeksi, mutta se on

hyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaa kaikki tarpeensa itse.

Karjalassa niitä ei tehdä, vaan ne tuodaan Äänisjärven tienoilta

sinne; joka paikassa niitä kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta,

ja niitä myydään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetään

vanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista tehtyinä niiden

maku ei juuri ole mikään kehuttava, mutta makeisiin tottumattomat

karjalaiset niitä yksin suin ylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa

15-20 kopeekkaa.

Majapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osa

kumppaleistamme oli messun jälkeen mennyt syömään luostarin yhteiseen

pöytään. Me olimme väentungoksessa joutuneet erillemme heistä

emmekä siis tienneet tehdä heille seuraa. Jepifanovin toimesta

muistaakseni kuitenkin kohta saimme teekeittimen eteemme, ja sen

sekä evästemme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuan

tarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä että myöskin

uteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme päätimme illalla mekin mennä

luostaripöytään.

Jälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pyhän järven eteläpäähän

rakennetussa uimahuoneessa, jota Dixonin mukaan tuskin yksikään

pyhiinvaeltaja jättää käyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä

järvestä juoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajamme

Huotari sanoi _sahaksi_, ja rannalla viruikin iso joukko tukkeja ja

hirsiä, jonka ohessa maa oli kaarnan peitossa. Luostarin _mylly_

on tähän samaan rakennukseen yhdistetty. Sitten halusi kumppalini

katsella luostarin kirjastoa, bibliotekaa, ja käskimme siis Huotarin,

joka oli venäjää osaavinaan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän

portin edustalla istuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle

oli kuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hän asian

perille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeille bibliotekan

merkitystä, joutui hän kummakseen sekä munkkien että meidän naurun

alaiseksi. Pyyntöömme suostuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja,

veli Agafon, saataisiin käsiin. Sillä välin kuin häntä lähetettiin

etsimään, Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti

meille nuorta sivukulkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevan

kotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyään olevan

sahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekä venäjää että muita

kieliä. Me tietysti kohta hänen kimppuunsa, ja hauska oli saada

täällä tavata meidän puolella asunutta. Hänen oli kohta kuitenkin

lähteminen paluumatkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä

oli tullut, niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänen

neuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisen luonnontutkijan

Goebelin kanssa, joka oli Sorokan höyryssä tullut luostariin ja

joka hyvin kohteliaasti rupesi oppaaksemme. Kirjasto oli pienoinen

kulmahuone lähellä Nikolain kirkkoa; mitään harvinaisempia teoksia

tai käsikirjoituksia ei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin

v. 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin

mannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut

mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin,

olivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.

Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä,

arkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaa mitään

vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä,

joka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen

kertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko

ranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme

saksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää,

milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka

jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä

munkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi

arkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa

heikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen,

mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina

päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun

Goebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei

luostarissa osata ollenkaan.

Illalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät

kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian

päähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään.

Miikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin

astuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja

ja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille

muuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun

pylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien

pöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli "kvassia"

sekä lautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), palasiin

leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka,

lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kun tuota erinomaisen hyvää

silakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului

äkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille

maljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello

taas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka

varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin

oli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli

syötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut.

Syönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta

luki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten

elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä

lausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja

kumarrettu pyhimyslippaan edessä, niinkuin Dixon kertoo käynnistään

luostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti

kiirehdittiin huoneesta pois.

Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat,

mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä

oli paasto loppunut, ja silloin kuului m.m. annetun voita, puuroa

ja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan

tyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden

kerran.

* * * * *

Vielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luostarissa.

Silloin m.m. kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista.

Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niinkuin ajattelee

urhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit

kaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen

kappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin

pistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja

sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin

edustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana

törmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen

jäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen

rannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen

tapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin "ihmeen

kirkoksi". Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää,

pudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi

leivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta

pois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira -- usko pois -- oli itse

pimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin

Dixon.

Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä

"riisnitsassa" eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet,

niinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvat y.m. säilytetään,

joiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä

asehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia,

pertuskoita y.m. ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme;

työhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja,

nikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita,

sahdinpanimoita, veneveistämöltä y.m., olisivat myöskin ansainneet

katsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja

lähteä ajamaan esim. noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle

korkealle _Sikerni-vuorelle_ (Sekirnaja gorá), jonka huipulle

valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä

vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui,

ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli;

tai veneellä kulkea esim. _Hanhisaarelle_ (Anserskij) katselemaan

siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja

eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu

melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta

päättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä _Jänis-_ eli

_Muksalmen-saarissa_, joissa luostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä

käynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei

olisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa

matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet,

osaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi;

sitäpaitsi olimme -- ja se oli pääsyy -- kerraksi jo saaneet

kylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon

odottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin

asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän

olisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä

katsella.

Iltapäivällä siis siirryimme "Kemi" nimiseen höyrylaivaan, joka

tuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja

lähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.

Munkkielämä.

Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli

myöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia,

munkkien valmistamia pikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisia

ristejä ja medaljongeja, puulusikoita y.m. Näiden halpahintaisten,

mutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös

kaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi. Toinen

niistä, nimeltä "Solovetskij paaterik", painettu Pietarissa v.

1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 siv. suurta oktaavoa,

sisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä

"Podvigi Solovetskoj obiiteli", neljäs painos Moskovassa 1876,

71 siv., on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä,

etupäässä englantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella

uteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita

huvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme

Vienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.

Edellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetsin

munkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos

kohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia

kappaleita sanotusta johdannosta tahdon senvuoksi suomentaa.

Munkkielämä -- siinä sanotaan -- on sekä tarkoituksensa että

olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin

tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella

tavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä

kuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska

erakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia

Vihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän

menestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen

tähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa

tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan,

siveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa

määrässä -- siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä

enimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.

Jos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa

alkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin

elämänsä on sankarityö (podvig).

Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun

pelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa

Solovetsin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista

paikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita,

jotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden

rannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen

pimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä

elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua.

Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää

tämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua

munkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien

eli munkki-alokasten joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää

aluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan

jumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka

asuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin

muurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin

ammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä

töitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle

sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa

hän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon

hengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen

aikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö

vielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain

vuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdellekään

tulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki veljellisesti

nauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään olevassa rakennuksessa,

kulkevat samanlaisessa puvussa, asuvat yhteisissä kamareissa ja

työpäällikköjen määräyksestä yhteisesti menevät töihin. Ainoastaan

ruumiillisten voimain suuruudella pidetään väliä, ja vähävoimaisille

määrätään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset ja

vallattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohta

tulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikä aina

mieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottelevaisuuteen

ja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivan pian myönnetä omaa

erityistä asuinkammiota, ja vielä enemmän aikaa kuluu, ennenkuin

munkkikaapu puetaan hänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä

hurskaudenharjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen

siitä syystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansainneeksi

mantteliin-vihkimisen ennen kuin 10 vuotta luostarissa oltuaan.

Vihkimispäivä on hengellinen juhlapäivä vihityille ja kaikille

muillekin, sillä eikö munkeilla ole syytä iloon, kun näkevät

uskollisen jumalan-orjan liittyvän joukkoonsa? Eikö itse vihityn

sovi iloita, kun monivuotisten ponnistusten perästä on päässyt

vilpittömäin toiveittensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla

sulamatta,[14] kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossa

vastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista sen viettelyksistä,

liikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen, kaikesta omaisuudesta

luopumiseen ja kuuliaisuuteen, ottaa päällensä Kristuksen siunatun

ikeen. Niinkuin vastasyntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaan

kummille kasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin

vastavihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästä

evankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetään pojaksi

rippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.

Hiljaisesti ja ilman melua, vuosi vuoden jälkeen kuluu munkin elämä

sillä tiellä, jonka hän on valinnut, viimeistä, kaikille ihmisille

yhteistä päämaalia kohti. Vihkimispäivästä alkaa vihkimisessä

annettujen lupausten pakollinen täyttäminen, joihin munkiksi-aikoja

on harjoittanut itseään luostariin tulostansa saakka. Varsinkin

lupaus kuuliaisuudesta esimiestä ja veljeskuntaa kohtaan hallitsee

Solovetsin munkin kaikki ajatukset, kaikki henkiset ja ruumiilliset

voimat, niin että suurin osa munkeista, täyttäen monilukuisia

toimiansa, ei saa lepoa ennenkuin sairasvuoteella tai haudassa.

Papillista arvoa ja erinäisiä luostarinvirkoja eivät munkit saa

tahtonsa, vaan ainoastaan kuuliaisuutensa mukaan. Jättäen iäksi

maailmalle hyvästi harvat heistä lähtevät mannermaalle, paitsi

milloin puute ja yhteiselämän etu käskee jonkun lähteä luostarista

joksikin aikaa.

Ylhäiseen _s'hiimaan_ (jossa sitoudutaan kovempaan askeesiin)

vihkiytyvät ainoastaan ikäkulut, jotka ovat työstä käyneet

voimattomiksi tai sairastavat kuolemantautia; mutta s'himnikatkin,

ahtaassa kammiossaan, toimittavat ahkerasti jotakin työtä: toiset,

silmälaseilla varustettuina, neulovat; toiset kutovat uutta

verkkoa tai purkavat vanhaa; voimattomin repii vanhoja köysiä

laivantilkkeiksi.

Siitä minuutista alkaen, jolloin aamulla, keskellä yön hiljaisuutta,

kellon ääni luostarissa kaikuu, kutsuen aamurukouksen pitoon, on

Solovetsin munkin jokapäiväinen elämä alituista _rukouksen_ ja

_työnteon_ vaihtelua.

Majesteetillinen on yö luostarissa, joka kaikilta puolin on raskailla

salvoilla teljetty. Kaikkialla on äänettömyys ja synkkä pimeys,

jonka keskeltä, ikäänkuin testamentin tähti, pilkoittaa heikko valo

sammumattomasta lampusta, joka palaa korkealla vihollisen nuolien

särkemän Neitsyt Maarian kuvan edessä. Mutta kas, jo tuli sydänyö:

kesken yleistä hiljaisuutta tuntia ennen soittoa aamukirkkoon

kaikuu muurien välissä ja pitkin korridoreja herätyskellon pikainen

helähdys, aivan kuin ääni pääenkelin torvesta, joka maailman

viimeisenä päivänä nostattaa kuolleet. Kellon soinnista ei vielä

liike ala luostarissa, sillä munkit, nyt nousten vuoteiltansa, joilla

vähän aikaa ovat levähtäneet edellisen päivän vaivoista, suorittavat

sellisääntönsä ja pyhittävät Jumalalle mietteittensä ja tunteittensa

esikoiset alkaneena päivänä. Aamujumalanpalvelus tavallisesti alkaa

kello kolme, mutta juhlapäivinä kahden ja yhdenkin aikana. Vähän

ennen kellonsoittoa ilmaantuvat munkit eri suunnilta, ohjaten

askeleensa etupäässä kunnianarvoisten Sosiman ja Sauvatin temppeliin,

koska voimassaolevan tavan mukaan kukin pitää velvollisuutenaan

ennen kaikkea notkistaa polvensa noiden pyhimysten ihmeitätekeväin

jäännösten edessä ja anoa heidän siunaustaan ja apuaan senpäiväiselle

taistelukentälle. Työtätekevät veljekset suureksi osaksi jäävät

tulematta sydänyön messuun Kunnianarvoisten kirkkoon; mutta

esimies ja kaikki papit sitoutuvat tulemaan kaikkiin palveluksiin

tuomiokirkossa. Aamujumalanpalveluksesta ei vapauteta ketään:

sentähden herättäjä, sydänyön messun alussa, rukoiltuaan paikan

pyhäinkuvain edessä ja saatuaan esimiehen siunauksen, tarkastelee

ensin laululehteriä ja kulkee sitten ympäri koko kirkon nähdäkseen,

ovatko kaikki läsnä; huomattuaan ketkä ovat poissa hän lähtee heitä

uudestaan herättämään ja messun jälkeen ilmoittaa esimiehelle

poissaolijat, samalla selittäen syyt poissaoloon. Kun kiitoslaulu

"Herralle Jumalalle" on veisattu, niin leipoma- ja keittiötöitten

hoitaja, tavan mukaan kumarrettuaan paikan pyhäinkuvain edessä,

vastaanottaa esimiehen siunauksen ruuan valmistamiseksi ja lähtee

sitten kirkon pyhimmän kuvan edessä palavasta lampusta otetulla

valkealla keittiöön virittämään tulta takkoihin, joissa ruokaa

valmistetaan. Kun ruvetaan kafismeja (?) lukemaan, lähtevät

munkit, noviisit ja bohomoltsit niin ikään kirkosta ryhtyäksensä

määrättyihin töihin, joita sitten tekevät koko päivänkirkkoon

jäävät rukoilemaan ainoastaan kirkonpalvelijat, vanhimmat munkit ja

kivulloiset. Jumalanpalvelusta jatketaan tuomiokirkossa kauemmin

kuin muissa kirkoissa. Aamullinen palvelus kestää tavallisesti

kolme tuntia; sen jälkeen pidetään kolme taikka viisi messua, niin

että kirkollisten rukoilemisten harrastaja voipi kirkoissa oleksia

sydänyöstä puolipäivään saakka. Viimeinen messu aamulla pidetään klo

10, ja siihen taas tulevat esimies ja kaikki papit poikkeuksetta.

Niinkuin aamu- ja iltakirkossa, niin varsinkin messussa ylistetään

suurella hartaudella ja kunnioituksella kuolleitten isäin ja veljien

sekä kaikkien luostarin hyväntekijäin muistoa, joitten nimet

ovat synodiikkaan kirjoitetut. Näiden muistiaisten toimittaminen

on hieromonakkojen ja arvokkaimpien munkkien tehtävänä. Messun

lopussa hieromonakko pyhällä vedellä pirskottaa ruokasaleissa

katetuita pöytiä, mutta keittiössä kaikki ruuat, niin ikään

leipomatuvassa pyhittää taikinan tai jauhot, jotka seuraavana

päivänä ovat leivottavat. Viimeisen messun jälkeen, yhteydessä

aterian kanssa, suoritetaan joka päivä pyhän leivän juhlakulkue.

Kanonarha etunenässä, lukien kovalla äänellä 144 psalmia, kulkevat

järjestään tuomiokirkosta ruokasaliin ensinnä laulukunta, sen

jälkeen hieromonakko kantaen korkealla vadilla saastuttamattoman

Neitsyt Maarian kunniaksi valmistettua suurta rippileipää eli

öylättiä, sitten esimies ja hänen perässään veljeskunta päättäen

tämän juhlallisen matkueen. Aterian alussa koko veljeskunta veisaa

Herran rukouksen 'Isä meidän', jonka jälkeen esimies tai hänen

poissaollessaan ensimmäinen hieromonakko siunaa ruuan ja juoman.

Ennen syömään rupeamista kannetaan pikku palasiin taitettu puolisko

rippileipää kaikkien veljien pöydille. Päivälliseen kuuluu aina neljä

eri ruokalajia, joiden joukossa lihansyöntiaikana, arkipäivinä,

suolattu turska on ensimmäinen -- joka ruoka äkkinäiselle ei maistu

erittäin hyvältä, mutta merenrannikon asujamille on mitä mieluisin

ja itse luojan osoittama syömisen ja terveyden pohja ja alku.

Kesällä pyydetään merestä tarpeeksi paljon silakoita (seldejä),

joista keitetään kalalientä; joulu- ja tammikuulla saadaan jään

alta saitoja (? _navaga_); mutta saarten monilukuiset järvet

antavat aivan vähän kaloja, ja sentähden useammin kuin mikään muu

näkyy veljesten pöydässä jauhoilla suurustettu keitto kuivatusta

turskasta; päivällinen päättyy puurolla ja maidolla; juhlina myöskin

annetaan vehnästä. Paastoruokana on sieniä, marjoja ja hedelmiä,

joita saarilla kasvaa. Munkkien aterioimisessa on jonkinlaista

juhlallisuutta, joka koskee sydämeen ja mieleen. Ruokasali on

Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen tuomiokirkossa; kaikki sen

seinät ja holvit ovat kaunistetut Vapahtajan kärsimisiä, evankelisia

autuuksia ja kunnianarvoisia isiä kuvaavilla suunnattoman suurilla

maalauksilla; aina 400 munkkia ja palvelevaa veljeä istuu pitkien

pöytäin ääreen; kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jossa kuuluu

ainoastaan saarnamiehen kaikuva ääni hänen selitellessään päivän

pyhimyksen hyviä tekoja tai sankaritöitä tahi sulopuheisen Jefrem

Sirinan liikuttavia varoituksia, jotka kehoittavat kohtuullisuuteen

ja katumukseen: Päivällisen loputtua toimitetaan säädetyllä tavalla

rippileivän kohotus pyhiä virsiä veisattaessa. Syötyään munkit

taas hajaantuvat eri työpaikkoihinsa. Viiniä ei munkeille koskaan

anneta pöydässä; ainoastaan juhlapäivinä sallitaan vanhimpain

veljien nauttia viini-annos, jonka esimies on kellarissa siunannut;

suurimpina juhlina tämmöinen kestitys tapahtuu esimiehen huoneissa.

Kylmä ilmanala, talven pituus, kosteat usvat, myrskyiset merituulet,

suolainen ruoka ja lakkaamaton työnteko, joka kovasti runtelee

ruumista, puolustavat tarpeeksi tämmöistä ihmisen heikkoudelle

osoitettua myöntyväisyyttä.

Klo 4 ip. pidetään peräkkäin kaksi varempaa iltahartautta; viimeiseen

jumalanpalvelukseen soitetaan klo 6, mutta talvella klo 5, sittenkuin

kaikki työ on loppunut, ja sentähden siihen ottavat osaa kaikki

päivällä työssä olleet munkit ja pyhiinvaeltajat. Jumalanpalveluksen

jälkeen syödään ruokasalissa illallinen, jossa on kolme ruokalajia,

ja ennen salista lähtöä veljet kuuntelevat rukouksia levon ajaksi.

Jokainen jumalanpalvelus toimitetaan tarpeellisella hartaudella

ilman vähintäkään kiirehtimistä, niin että arkipäivinäkin kaikkiin

kirkonmenoihin kuluu 7-8 tuntia.

Munkkien ohjesäännön, jonka muutamat luostarit suorittavat kirkossa,

lukee Solovetsin luostarissa samoin kuin Athos-vuorella kukin

munkki sellissään. Siinä ottavat illallisiin rukouksiin osaa

myöskin vuotuiset bohomoltsit ja kesällä kaikki pyhiinvaeltajat.

Paitsi kumarruksia ja harjoittelemista hiljaisessa rukouksessa on

jokainen munkki ja noviisi velvollinen joka päivä lukemaan vissin

määrän kafismeja ja muistorukouksen eläväin ja kuolleitten veljien

ja sukulaisten kiitokseksi; muutamilla on myöskin tapana lukea

joku luku evankeliumeista tai Apostolein teoista ja erinäisiä

kirkkovirsiä. Sellirukousharjoitusten lukumäärä, pituus ja aika

riippuvat, rukoilijan hartauden mukaan, hänen rippi-isänsä tahdosta

ja määräyksestä. --

Kun munkkien jokapäiväiset hartaudenharjoitukset näin on kerrottu,

seuraa sitten johdannossa selitys luostarin viroista, ammateista

ja töistä. Ylin virka on esimiehen (nastajaatelin), jota Pyhän

Synodin valitsema arkkimandriitti hoitaa. Hän on laumansa "isä, pää

ja johtaja", joka rajattomalla vallalla määrää kaikesta ja jolle

jokaisen munkin tulee osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta. Esimiehen

viran jälkeen tulevat vara-esimiehen, kassan- eli taloudenhoitajan,

kirkko-inspehtorin, aarteidenhoitajan ja rippi-isän virat, sitten

muut alempain kirkonpalvelijain ammatit. Paitsi näitä varsinaisesti

kirkollisia virkoja on olemassa suuri määrä muita toimia ja

ammatteja. Niiden luetteleminen ottaa kirjassa 15 riviä, enkä

siis tahdo sillä lukijoita vaivata, mainitsen vain, että siinä on

jos minkä työn tekijöitä, verkonkutojasta, veneenveistäjästä ja

kirvesmiehestä alkaen mekaanikkoihin, merikapteeneihin, kivenhiojiin

ja taidemaalareihin asti. Ja kutakin ammattia ei suinkaan yksi

mies toimita; niin esim. suutareita ja räätäleitä oli (1873) 70

henkeä, meriväkeä 60 henkeä, kalamiehiä 40 henkeä; pajassa on

toisinaan 10 ahjoa työssä. Tämä monipuolisuus luostarin työtoimissa

juuri herättää vieraan kummastusta. Ne kaksi höyrylaivaa esim.,

"Viera" ja "Nadeshda" ("Usko" ja "Toivo"), jotka kulkevat luostarin

ja Vienan väliä, ovat luostarin munkkien rakentamat, ja niitä

kuljettavat yksistään munkit, kapteenista kajuuttavahtiin asti!

Semmoista laivamiehistöä kuin näitä pitkäpartaisia munkkeja,

joilla on hartioille valuvat hiukset, piippalakki päässä ja maahan

asti ulottuva, kämmenenlevyisellä nahkavyöllä uumilta kiinnitetty

hameentapainen puku yllään, ei monessa paikoin maailmaa saane nähdä.

Käsitöissä -- kuuluu sitten jatko kirjassa -- vallitsee jumalinen

tapa. Aina työn alussa käännytään rukouksella Jumalan puoleen, ja jos

työ tehdään muitten seurassa, kääntyy sitten kukin vanhimman puoleen

sanoen: "siunaa, isä", ja saatuaan vastaukseksi: "Jumala siunaa",

tekee varjeluksekseen ristinmerkin sekä ryhtyy työhön, jota rukous

mielessään toimittaa, ikäänkuin Jumalan katsannon alaisena ja hänen

väkevällä johdollaan ja avullaan.

Siunatut ovat ne munkit -- sanotaan johdannossa lopuksi -- jotka

munkkisääntöjen mukaan, luopuen omasta tahtomuksesta, täydellisellä

nöyryydellä ja evankelisella itsensäkieltämisellä kulkevat

elämänsä polkua eteenpäin alituisessa työssä ja jokapäiväisissä

rukouksissa. Kaikista mainetöistänsä he eivät odota mitään palkintoa

maan päällä. Munkki kuolee -- ja kolme lyöntiä suureen kelloon

ilmoittaa veljeksille kanssarukoilijan kuoleman; hänen jäännöksensä,

käärittyinä mantteliin (munkkikaapuun?), kannetaan kirkkoon,

jossa ennen sielumessua luetaan Psalttaria tai evankeliumeja, jos

vainajalla on ollut papin arvo. Sielumessun jälkeen, viimeisen

suutelon saatuaan, kannetaan kuollut kirkkomaalle ja lasketaan

hautaan kaikkien kirkonkellojen soidessa, joten ilmaistaan kirkon

iloa siitä, että vainaja, elämänjuoksunsa päätettyään, on mennyt

rauhan satamaan. Temppeliin palattuaan ja ennen hautajaisateriaa

toimitettuaan viimeisen messun, esimies ja kaikki munkit 12 kertaa

lankeavat polvilleen rukoillen: "suo, Herra, nukkuneen palvelijasi

hengelle rauha", ja sama rukous ja polvilleenlankeaminen tulee

jokaisen munkin 40 päivänä uudistaa. Vainajan nimi kirjoitetaan

kaikkiin kirkon synodiikkoihin iäti muistettavaksi, ja samoin

jokainen veli sen panee muistikirjaansa selliohjesäännössä

luettavaksi Kullekin haudalle pystytetään suuri puuristi, johon

pannaan ilmoitus, että vainaja syntymästään aina loppuunsa asti

kantoi ristiänsä, oli Jumalallisen Ristinkantajan vilpitön seuraaja

ja siirtyi maallisesta elämästä loppumattomaan iankaikkisuuteen,

Lunastajansa ja Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten. --

Onhan tämä kertomus Solovetsin munkkien elämästä sangen viehättävä?

Että se pääsuunniltaan on todenperäinen, on aivan epäilemätöntä.

Sydämen ajatukset noissa alituisissa rukouksissa ainoastaan Jumala

tuntee, mutta kaikki, minkä luostarissa näkee, todistaa, että työtä

siellä pidetään kunniassa.

Niistä useasta kymmenestä elämäkerrasta, jotka kirja sisältää,

tahdon tässä mainita ainoastaan yhden: isä _Nahumin_. Niille,

jotka ovat lukeneet Dixonin useinmainitun kirjan, tämä nimi ei

ole tuntematon, sillä Dixonkin puhuu Nahumista, sanoo, että hän

itsensäkieltämisessä oli täysi ihme, ja ennustaa, että hänestä

kerran tehdään Solovetsin pyhimys. Käyneekö ennustus toteen, sen

tulevaisuus on osoittava, mutta luostarikirjan elämäkerta kyllä on

niin ylistävä, että ennustus ei näytä kovin uskaliaalta. Mitä Dixon

ei kuitenkaan ole maininnut, mutta joka meidän suomalaisten huomiota

varsinkin kiinnittää mieheen, on se, että hän kansallisuudeltaan

oli _karjalainen_. Ukko Nahum syntyi v. 1777 "Kamennoje oseron",

s.o. Kivijärven[15] kylässä samannimisen järven rannalla, "noin

300 virstan päässä luostarista". Hänen vanhempansa, Pahomij

(Paahkomie) ja Maura, olivat köyhiä kyläläisiä ja kuolivat äkkiä,

niin että poika aivan nuorena jäi orvoksi. Muuan varakas sukulainen,

nimeltä Nemtshinkin (?), jolla oli arennilla merieläinten pyynti

"Reboldskoin" satamassa Solovetsin saarella, otti pojan luokseen

ja vei hänet kesällä 1791 luostarisaareen. Täällä poika kesäkauden

otti osaa meripyyntiin, mutta syksyn tullen jäi luostariin,

"viehättyneenä luostarin kauneudesta ja hiljaisuudesta", eikä sieltä

sen koommin enää lähtenyt. Pitkät ajat hän siellä teki kaikenlaista

halvempaa työtä: oli meripyynnissä, harjoitti vähän maanviljelystä,

palveli nahkurintöissä tai toimitti luostarissa vähäisiä askareita,

niinkuin halonhakkuuta, nuotankutomista j.n.e., mutta viimein hän

noin 45-vuotiaana pääsi alempaan kirkonpalvelukseen ja sai kantaa

munkkipukua. Isä Nahumin teki kuuluisaksi se erinomainen ankaruus,

jolla hän hylkäsi maalliset mukavuudet ja kuritti ruumistansa.

"Hänen pukunsa oli niin huono, ettei edes kerjäläinen olisi hänen

repaleitaan päällensä ottanut, jos olisi ne tien varrelta löytänyt;

ei hän juonut viinaa, ei teetä, ei olutta, kahdesti päivässä vain

kävi yhteisessä ruokapöydässä ja jakeli silloin parhaat palat

syömätovereilleen; sellissään, jonka hän viimein sai oman, hänellä

oli vuoteena lauta ja päänaluksena -- halko." Selityksen tämmöiseen

itsensä nöyryyttämiseen voipi löytää ainakin jonkunlaisen, jos

muistelee, että hän erämaan viheliäisistä mökeistä tuli suoraan

luostarin huikaisevaan loistoon: oman halpuuden tunne, jota vielä

voitiin hänen karjalaisella syntyperällään sopivasti kiihottaa,

jäi välttämättä vallitsevaksi juonteeksi hänen varmaan alkuansakin

herkkätunteisessa luonteessaan. Kun hänen nimensä tuli tunnetuksi,

alkoivat sekä ylhäiset että alhaiset käydä hänen puheillaan neuvoa ja

johdatusta pyytämässä, niin että hän syystä olisi saattanut ylpeillä,

jos turhamielisyys olisi häntä vaivannut; mutta hän pysyi kuolemaansa

asti samanlaisena kuin aina ennenkin, yhtä halpana ulkonaisesti,

yhtä nöyränä sisällisesti. Karjala, hänen syntymämaansa, ei mennyt

hänen mielestään: kun Aunuksen piispa kävi häntä tervehtimässä,

kiitti hän häntä siitä, että Petroskoin pappisseminaarissa oli

ruvettu opettamaan suomeakin papiksi aikoville, ja kun luostariin

saapui karjalaisia, jakeli hän heille hedelmiä, joita viljeli

kasvitarhoissaan.

Ukko Nahum, pääsi tämän maailman vaivoista 76 vuoden ikäisenä 22

p. kesäk. 1853. Koko veljeskunnan tahdon mukaan hänet haudattiin

luostarin sisälle tuomiokirkon alttarin alle pyhän Sosiman

viereen -- kunnia, jota osoitetaan ainoastaan arkkimandriiteille.

Pyhiinvaeltajat kumartavat ja rukoilevat joukoittain sen

graniittikappaleen ympärillä, joka osoittaa tämän maallisen kurjuuden

apostolin viimeistä leposijaa.