III.

Kemi. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin.

_Kemin kaupunki_ on saanut nimensä Kemijoesta, samoin kuin Oulun

kaupunki Oulujoesta, ja paikan oikea nimitys on siis Kemi. Venäläisen

kieli ei kuitenkaan ole taipunut tätä sanaa tällä tavalla ääntämään

enemmän kuin ruotsalaisen kieli sanaa Oulu; niinkuin jälkimmäisestä

on ruotsiksi saatu Ulå, Uleå, ja borg (s.o. linna) sanan liittämällä

Uleåborg, oikeastaan Oulunlinna, samoin on Kemi venäjässä muodostunut

sanaksi, jonka äänneasun parhaiten voinee suomeksi ilmaista

kirjoittamalla nimen _Keemj_. Venäjän mukaan meidän sivistynyt

ruotsinkielinen yleisö kirjoittaa ja sitten ääntää paikan nimen

_Kem_ (Kemm), mutta tämä on yhtä väärin kuin tornionpuolisen Kemin

ääntäminen Tshemiksi, niinkuin joskus kuulee.

Kemin ja Oulun kaupungit tarjoutuvat itsestään toisiinsa

verrattaviksi. Molemmat ovat yhtä ylhäällä pohjoisessa (65° lev.)

kahden puolen Suomen mannerta; kumpikin on suuren joen suussa ja

meren rannalla, ja maakuntaa ulottuu kummallakin yhtä syvälle

sisäänpäin, koska Maanselkä näillä tienoin kulkee ihan maan keskitse,

luonnolliset edut näyttävät siis jotenkin yhtäläisiltä molemmille;

ilmanala Kemin puolella on tosin kylmempää, mutta sen sijaan Kemin

jokialue on paljon laajempi eli yhtä suuri kuin Oulun ja Iijoen

yhteensä, ja Vienanmeri niin ikään on isompi Kainuunmerta (eli

Pohjanlahtea Merenkurkun yläpuolella). Kun lisäksi sama kansa,

suomalaiset, asuu molempain välillä, merestä mereen, luulisi näiden

kaupunkien olevan jotenkin yhtäläiset niin hyvin varallisuutensa

kuin ulkomuotonsa y.m. puolesta. Mutta lyhykäinen kuvaus Kemistä

on osoittava, että erilaisuus niiden välillä on paljon enemmän

silmäänpistävä kuin yhdenlaisuus.

Jo Kemin ympäristö on ihan toisenlaista kuin Oulun. Ouluun yhtyy

neljältä eri suunnalta leveät valtamaantiet; me tulimme myöskin

valtatietä Kemiin, ja se oli _välttävä metsäpolku_. Monen virstan

päässä Oulusta alkavat kaupunkilaisten viljelysmaat, enimmäkseen

peltoja, joissa syyspuoleen kullankarvainen vilja lainehtii ja joiden

punaisiksi maalatut rakennukset ilahuttavat silmää kesät talvet;

ainoa viljelyksen merkki, minkä havaitsimme Kemin ulkopuolella, oli

se pieni vetinen niitty, jonka poikki tie kulki. Ei mitään vainioita

aitoineen, latoineen ja riihineen, ei myöskään muita laitteita

eli rakennuksia näkynyt, joista olisi voinut aavistaa, että edes

pieni kaupunki oli tulossa; kun tulimme niityn laitaan, ilmestyi

kaupunki ikäänkuin taivaasta pudonneena eteen. Ainoat silmäänpistävät

laitteet olivat ne suunnattoman suuret puuristit, joita oli

pystytetty kalliovuorille kaupungin vieressä ja takana merellepäin.

Mutta syy, miksi emme mitään sanottavaa viljelystä nähneet, oli

hyvin yksinkertainen: semmoista ei Kemin tienoilla isosti löydy.

_Kaupungissa ei kylvetä ainoaakaan jyvää!_ Muutamia huononpuoleisia

niittyjä sanottiin lähitienoilla olevan, ja kestikievarin ikkunoista

näkyi vähän nauris- ja perunamaata, johon köyhänlainen torppari

meillä voisi olla tyytyväinen, -- siinä kaikki.

Itse kaupunki on aluksikin _ulkonäöltään_ yhtä erilainen. Katujen

syrjällä on 5 jalkaa leveät lankkukäytävät, korttelia tai paria

ylhäällä maasta; keskiosa katua ei ole kivetty, ei edes sannoitettu

niinkuin meillä, vaan kasvoi korttelin korkuista ruohoa, jossa ei

yhdessäkään kohti näkynyt rattaan eikä kavion jälkeä. Kesäajoneuvoja

ei näet Kemissä ole. Rakennukset eivät niinkuin meillä ole syrjittäin

katua pitkin, vaan päittäin, josta seuraa, että ne eivät voi olla

kiinni toisissaan, vaan ovat rakennettavat erilleen, koska muuten

talo ei syrjäikkunoista saisi mitään valoa. Rakennukset ovat

kuitenkin leveämpiä kuin useimmat meidän taloista olisivat, jos

ne ajateltaisiin käännetyiksi pääty katua vasten. Vähintään kolme

ikkunaa on rinnatusten talossa katua vasten, vähän varallisemman

näköisissä viisi -- taisipa joku löytyä, jossa oli seitsemänkin;

syrjäpuolilla taas kartanoita vasten on viisi, seitsemän ja yhdeksän

ikkunaa. Rakennukset ovat muuten kaikki kaksikerroksisia, hyvin

harvat laudoitettuja, useimpain seinät pyöreistä veistämättömistä

hirsistä. Ikkunat ovat merkillisen pieniä; varmaan ei koko

kaupungissa ole ainoaakaan niin suurta ikkunaa kuin meillä

herrastaloissa on tavallista. Kirkoista ei näyttänyt puutetta olevan

-- niitä oli kaksi, jollei kolme, vaikka pienokaista, mutta toria

ei näkynyt ollenkaan, jollei semmoisena tahdo pitää tuota vähän

leveämpää kenttää kaupungin rannassa, jossa ei kuitenkaan mitään

torikaupan merkkiä ollut havaittavana.

Koska olemme saapuneet rantaan, niin luokaamme silmäys ulos

vesille, saadaksemme käsityksen meriliikkeen suuruudesta ja siten

kaupungin _varallisuudesta_, sillä sehän on merikaupunki. Kemi on

rakennettu noin penikulmaa pitkän merenlahden pohjaan sille kohdalle,

jossa Kemijoki _Merikosken_ kautta purkaa vetensä suolamereen.

Lahtea ja sen jälkeen saarekasta aavaa merta ulottuu itäänpäin

silmänkantamattomiin, ja oululainen odottaa siis merellä näkevänsä

koko joukon mastonhuippuja. Pieni, sievätekoinen jahti oli ainoa

alus, jonka näimme satamassa jonkun matkan päässä rannasta! Toisen

jahdin havaitsimme myöhemmin vedetyksi pohjoisrannalle alapuolella

kaupunkia. Siinä oli koko nähtävä laivasto, eikä ulompanakaan

penikulman päässä, jota lähemmäksi suuret laivat eivät vuoroveden

tähden voi päästä, ollut ainoaakaan alusta. Tosiaan jyrkkä vastakohta

Oulun redille, jossa ympäri kesää näkee ainakin pari-kolmekymmentä

laivaa keinumassa laineilla. Kuitenkin ilmoitti kestikievarin isäntä,

että kaupungilla itsellään oli puolisataa alusta, joiden joukossa

joitakuita kolmimastojakin, mutta että ne olivat joko pyyntimatkoilla

Jäämerellä tai rahtia kuljettamassa varsinkin Vienan ja Norjan

välillä. Omasta kaupungista niillä ei ole mitään vietävää eikä siihen

isosti tuotavaakaan, sillä päätuontitavara, jauhot, tulee niissä

höyryissä, jotka Vienan vesillä liikkuvat. -- Makasiineja kuitenkin

näkyi vähäinen joukko rannalla.

Oulussa on verrattain vilkas veneliike kaupungin rantavesillä pitkin

kesää. Kymmenkunta pikkuhöyryä ensin tupruttelee savuansa ilmaan,

kaupungin ja salmen välillä joko kuljetellen matkustajia tai hinaten

lastialuksia; sitten näkee ulompaa tulleita jahteja tai maalaisten

kala- ja muita purjeveneitä; sitten on pitkät tervaveneet ja lopuksi

kaupunkilaisten omat soutuveneet ja sluupit. Mitään tähän verrattavaa

ei Kemissä näe. Joitakuita pieniä veneitä tietysti kaupunkilaisilla

on, joilla Merikoskessa käyvät patojansa kokemassa, niin ikään

suurempia "karpasoja" etäämpänä merellä, esim. Solovetsin luostarissa

käymistä varten, mutta mitään varsinaista liikettä ei tästä

tietysti rannassa synny. Lähimmät ihmisasunnot meren rannalla ovat

etelän puolella _Suijun_ kylä ja _Sorokka_, joihin kuitenkin tulee

edelliseen 5, jälkimmäiseen 8 penikulmaa, pohjoispuolella _Poukama_,

johon myös tulee meritse noin 8 penik. (onko keskivälillä olevan

_Kesäojan_ suussa pientä kylää, en tiedä). Näin etäisiltä paikoilta

arvattavasti ei mitään säännöllistä ja tiheää käyntiä kaupungissa voi

odottaa. Jokiliikenteestä ei myöskään ole paljon sanomista. Lohta

ehkä Usmanalta tuodaan joku vähä alas ja jauhoja, suoloja ynnä muuta

tavaraa arvatenkin viedään sinne takaisin kesänkin aikana, mutta

paras kuljetusaika on luullakseni talvi. Tervavenettä ei Kemijoella

ole nähty koskaan, enemmän kuin lankkuvenettäkään, ja tukit ovat

soluneet alas virtaa ainoastaan yhtenä kesänä. Se oli silloin kun

Kartakov Venäjältä ja Parviainen Joensuusta noin kymmenkunta vuotta

sitten olivat saaneet valmiiksi höyrysahansa vähän alempana Kemin

suuta ja pitivät sitä käynnissä; silloin petäjiä kaadeltiin aina

Tshirkkakemin varsilta saakka. Mutta tätä ei kestänyt kuin yhtenä

tai kenties kahtena suvena -- tietoni ovat karjalaisten antamia ja

sentähden epämääräisiä niinkuin rahvaan suusta saadut tiedot sille

vieraista asioista enimmäkseen ovat; sitten koko homma raukesi, kuten

sanottiin, joko siksi, ettei kauppa kannattanut, tai että Kartakov

antoi kaiken käydä omassa nimessään, vaikka Parviainen etupäässä pani

rahat liikkeeseen, ja että jälkimmäinen tästä loukkaantuneena erosi

koko yhtiöstä. Oli miten oli, saha on nykyään toisen omistajan, erään

englantilaisen hallussa, ja on seisonut monta vuotta. -- Höyryvenettä

ei Kemissä ole yhtään, ja mitäpä semmoisella nykyisin siellä

tehtäisiinkään?

Se erotus Oulun ja Kemin välillä, joka sentään kaikkein enimmän

pistää meikäläisen silmään taikka paremmin sanoen korvaan, on

_kieli_: Kemi on venäläinen kaupunki, ja sen asukasten puhekieli

on venäjä. Mahdollista on, että useat myöskin ymmärtävät suomea,

sillä maaseudulta aina vähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä

tai palvelusta etsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan;

sitäpaitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita

ostamassa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan suomea.

Mutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muukalaisen tietysti vaikea

arvata, kuka puhujista ehkä myöskin suomea osaa, ja tässä suhteessa

kaupunki siis tekee hyvin vieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan

selvästi alkaa tuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.

Niinkuin näkyy, on erilaisuus Oulun ja Kemin välillä hyvin suuri,

ja pääsyynä tähän on epäilemättä pidettävä sitä seikkaa, että

jälkimmäinen on _venäläinen_ kaupunki. Erilaatuisuus rakennustavassa,

joka varmaan tuntuisi kovin oudolta, jos meidän puolelta tulisi

kaupunkiin suoraan esim. meritse, välillä olevaa maakuntaa

näkemättä, saapi tästä seikasta heti luonnollisen selityksensä,

mutta sama seikka kelpaa ainakin suuressa määrässä selittämään

myöskin muissa suhteissa huomattavat erotukset. Niinpä arvelen

sen syyksi siihen, että pellonviljelystä ei Kemissä nimeksikään

tapaa; sillä mahdottomalta näyttää, että maat kaupungin tienoilla

olisivat semmoiseen kokonaan sopimattomat. Meidän kansa on tunnettu

siitä sitkeydestä, jolla se jatkaa maanviljelystä niin kauas

pohjoiseen päin kuin suinkin; niinpä karjalaisten alueella nytkin

tapaa peltoja vielä 20 penik. pohjoiseen Kemistä Kieretin tasalla,

vaikka itse viimeksimainitun kaupungin (venäläisillä) asukkailla

ei ole peltoja enemmän kuin kemiläisilläkään. Jos Kemi siis olisi

suomalainen kaupunki, olisi sen ympäristö aivan toisen näköinen. --

Että merenkulku ja laivaliike Kemissä vielä näyttää olevan jotenkin

alkuperäisellä kannalla, rajoittuen parhaastansa kalanpyyntiin,

perustuu varmaankin samaan tässä mainittuun syyhyn, koska, niinkuin

yleisesti tunnettu ja tunnustettu on, venäläinen luonnostaan ei

ole merenkulkija. -- Ja lopuksi kaupungin venäläisyys epäilemättä

jossakin määrin haitallisesti vaikuttaa maakunnan käyntiin

kaupungissa, sillä Kemiin lähtö on jo "Venäjälle", s.o. puolittain

ulkomaalle menoa, ja kotimaassahan suurin osa ihmisistä tahtoo pysyä.

Sitäpaitsi pelkään, että karjalaisia ylenkatsotaan ja halveksitaan

Kemissä.

Mitä Kemin varallisuuteen muuten tulee, on sen heikommuuteen tässä

suhteessa Oulun rinnalla vielä yksi syy, joka ei suorastaan johdu

kaupungin venäläisyydestä, ja se on kaupungin alueeseen kuuluvan

maakunnan köyhyys. Luokaamme tässä silmäys Karjalan taloudellisiin

oloihin.

Pääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuin meillä, vaan

_kaupankäynti_. Sanon vartavasten _käynti_, sillä tätä elinkeinoa

harjoitetaan melkein yksinomaisesti käymisellä, s.o. tavarain

kuljettamisella paikasta paikkaan. Vähäksi osaksi tapahtuu tämä

kuljetus omassa maassa, sillä puolen rajan, mutta verrattomasti

suurimmaksi osaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä on

kaikenlainen rihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainen

voipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kankaat ja

vaatteet, huivit, shaalit j.n.e., jotka enimmäkseen ovat Venäjän

tehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tullitta tuoda meille.

Syyskesästä alkaa miesjoukko toisensa perästä tulla rajan poikki,

kulkien mitkä Ouluun, mitkä Kajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun.

Näihin paikkoihin kuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa

Suomea kauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väentiheys

siellä on suurin ja tavara Venäjältä sinne on ensin tuotava. Koko

sitä puolta maata nimitetäänkin vain lyhyesti "Eteläksi". Kuinka

monta karjalaista näin joka vuosi leviää ympäri maatamme, on

vaikea sanoa, mutta pariin kolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat;

Inkerinmaalla monta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvat

kahteen luokkaan: isäntiin ja renkeihin. Edelliset eivät itse

kanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavat vain

tavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat ne rengeillensä,

joilta sitten perivät hinnan; minkä renki siitä päälle saapi,

on hänen oma voittonsa. Toiset, vähempivaraiset isännät saavat

itse kantaa laukkunsa, ja heitä usein liittyy useampia yhteisesti

liikettä harjoittamaan. Tästä syntyy niin sanottu _liittoväli_

eli liittokunta, johon voipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta

henkeä; määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikki liiton

jäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemään tiliä kaupastansa.

Miten voitto jaetaan, aivanko tasan päätä kohti, en tiedä tarkkaan

sanoa, mutta jos esim. joltakulta jäsenenä nimismies ryöstää

laukun, tasoitetaan tappio kaikkia kohti.[9] Sittenkuin kauppaa on

käyty syksy, talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin

kotimaahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.

Pelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaan rajoitu

meidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoli heidän kaupastaan.

Ne jotka ovat vähän parempiin varoihin päässeet, harjoittavat

myöskin laajassa määrässä ostokauppaa, jonka esineenä varsinkin

ovat metsänotusten nahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y.m.

nahkoja, enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedään tällä

tavoin joka vuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten, Karjalassa

ostettujen keralla, Pietariin. Tämä kauppa, jos hyvästi menestyy,

tuottaa harjoittajalleen toisinaan suuret rikkaudet.

Maalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y.m. kauppaa

karjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmalti kuin meidänpuoliset.

Kajaanin markkinoilla esim. aina näkee kymmenittäin rekiä täynnä

Vienanmerestä pyydetyitä hyvänmakuisia "seldejä" (silakoita), joita

siis on kuljetettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset

suoraan Pietariin, siis 70-80 penik. Lintuja tuovat suolain ostoon

tulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se paikka, johon suurin

osa maamiehen tavaraa Karjalasta viedään, on kuitenkin _Sunku_

Äänisjärven pohjoispäässä, Poventsan kaupungista 3 penik. etelään

päin, johon Kemijoen varsilta tulee 25-30 penik. Sungun markkinain

suuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka, tietää jokainen

karjalainen enimmäkseen omasta näkemästään ylistellä.

Voisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta karttuisi rikkautta ja

varallisuutta kaupankävijöille; miksi siis Karjala on köyhä? Köyhä se

on, se on varmaa, monta monituista vertaa köyhempi meidän maatamme,

jota kuitenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisen

veroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voinut poistaa,

siihen on monta syytä; pääsyynä on kuitenkin, että tältä kaupalta

puuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksistään kaikki asioitseminen

voipi menestyä ja jonka tärkeydestä suuren maailman pörssit antavat

niin loistavan todistuksen: _turvallisuutta_. Kulkukauppa, vaikka

sitä sadat vuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuin

jokainen tietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettämisen

uhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupan menestymiselle on

ollut ja on, voipi pintapuolisestikin ajattelemalla huomata. Tuo uhka

tavarain ryöstämisestä ei ole mikään turha peloitin: huonopalkkainen

poliisimme, jolle laki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta

tavarasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudattamista,

niinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokaupalla myymisestä

tuon tuostakin osoittavat, ja harvassa lienee varsinkin entisinä

aikoina se karjalainen ollut, jolta ei laukkua joskus olisi viety. Se

vahinko, minkä kulkukauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen

kautta, ei kuitenkaan luullakseni ole niin suuri kuin se, minkä

semmoisen onnettomuuden _pelkääminen_ tuottaa. Tämä pelko nimittäin

pakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille, joissa rahoista on enemmän

puute; se käskee käymään sitä niin salaisesti kuin mahdollista,

se vaatii ylimalkaan pitämään hintaa korkeana, josta menekille on

haittaa, mutta toisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee;

se pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat usein tekevät

enemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisi eivätkä sittenkään

aina suojaa takavarikosta; se sanalla sanoen kehoittaa tuhansiin

varokeinoihin, joista on alituista huolta ja vaivaa. Takavarikko on

karjalaiselle se Damokleen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien

hänen hankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä,

jolla hän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoittaa

isiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma, että

kauppa näin ollen huonosti kannattaa.[10] Toinen syy kaupanteon

heikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitä harjoitetaan niin

verraten köyhässä maassa, kuin Suomi on, ja parhaastansa semmoisella

tavaralla, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, vaan pikemmin

ylellisyyteen kuuluvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa

käytettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja ne tietysti

köyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi maan harva asutus

eli toisin sanoen taivalten ääretön pituus paikasta paikkaan on

arvatenkin kaikkea muuta kuin edullinen varsinkin maalaistavarain

kaupitsemiselle.

Kuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassa on saanut ja

saapi taistella monenmoisia esteitä vastaan, joita sekä luonnolliset

asianhaarat että ihmisten säännökset ovat sen tielle rakentaneet, on

se Karjalan ainoa varsinainen tulolähde, johon maakunnan elo ja olo

etupäässä perustuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan,

se on tämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovat siihen

verraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekin varsin hyvin

ymmärtävät, ja "Suomihan meitä elättää" on lause, jonka he alttiisti

lausuvat. Tähän katsoen jokaisen Karjalan ystävän täytyy hartaasti

toivoa, että ne kahleet, jotka meillä vielä painavat kulkukauppaa,

vapaamielisemmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kautta

poistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksi vissiä

kruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisen veron olisivat

karjalaiset hyvin valmiit maksamaan.

Muista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olen kahden vaiheella,

kumpi on asetettava etusijalle: _kalastus_ vai _maanviljelys_.

Edellinen näyttää ainakin pohjoisessa Karjalassa yhtä tärkeältä,

jollei tärkeämmältä. Kaikki kylät ovat siellä rakennetut vetten,

enimmäkseen järvien ja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi

ollut näkyvissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalastus on

(samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä elatuskeinoja kaikkialla,

mutta sitä ylläpitää Karjalassa sitäpaitsi kreikkalais-venäläinen

uskonto, joka paaston aikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän

antia ja käskee turvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissä

tarkoittaa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikä siitä

ylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota, mutta on sen ohessa

toinen kalastus, jota harjoitetaan raha-ansion tähden, ja se on

_Jäämerellä-käynti_. Samoin kuin meidän puolelta vaeltaa Karjalasta

Kemijoen varsilta saakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta

sataa karjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Ruijaan,

josta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukko hopeita

säästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuin meikäläiset saavat

tai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaa muuna kuin palkkalaisina. --

Jäämerellä-kävijäin joukossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä

pyytävät valaita, mursuja, delfiinejä y.m. aina Novaja Semljan

tienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, joka hyvästi

harjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavat karjalaiset

luullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa, senkin paljaina

palkkalaisina, koska rannikko on venäläisten vallassa. Tätä pyyntiä

muuten harjoitetaan hyvin huolettomasti.

_Maanviljelys_ on Karjalassa kovin heikolla kannalla. Tosin ulottuu

viljelys Kannanlahden seuduille saakka, siis yhtä pohjoiseen kuin

Rovaniemelle meidän puolella, mutta peltoa tulee kunkin talon

osalle ainoastaan joku tynnyrinala. Kun ajattelee, että keskimäärin

talossa pidetään kaksi lehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä

hevonen, voipi helposti arvata, että maan ruokosta ja peltojen

voimasta ei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaan

asiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissa vallitsevan

maaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava. Kun henkipano (revisioni)

toimitetaan, joka tapahtuu 10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan

kaikki viljelty maa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikki

miespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet, yhteen;

sitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehenpuolta kohti.

Jos nyt edellisessä henkipanossa on talossa ollut esim. viisi

miehenpuolta, mutta näistä sitten on kuollut neljä, jätetään taloon

ainoastaan yhden miehen osa; mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille.

_Omistusoikeuden turva_ siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään

puuttuu! Että näin ollen maanviljelys siellä on takapajulla, on

vähemmin kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan. Sillä

niinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voimansa ja

varansa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkä omaksi se yht'äkkiä

joutuu? Varakkaat talot tosin koettavat asetusta siten kiertää, että

ottavat orpopoikia kylästä luokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.

_Metsästä_ voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyynnin ja

tervanpolton y.m. kautta, ja vankkoja metsiä Karjalassa kyllä

on. Mutta kaikki metsä on kruunun, joka siitä metsäherrainsa,

"lesnitsein", kautta pitää hyvin tarkkaa huolta. Asukkaat eivät

metsästä saa ottaa hirsiä edes talon rakennuspuiksi. Jos tahdot

ottaa, osta, ja maksa keskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain

kuitenkin kutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekasta hirsi,

ja näin karttuvan hirsimäärän kyläläiset sitten jakelevat keskenään

miten tahtovat. Kasken ja tervan poltto on sakoilla kielletty, jonka

edellisen kieltoa asukkaat varsinkin valittavat raskaaksi.

Että _kotiteollisuutta_, ainakin miesten, tuskin nimeksikään

harjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää, kun muistelee,

että melkein kaikki miehenpuolet suurimman osan vuotta ovat

kotipaikoiltaan poissa joko kaupalla tai kalastusretkillä ja että

maakunnan varattomuus ei jaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia.

Huoneittensa salvamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydällä

ja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä muuhun pikku

puutyöhön asukkaat kyllä pystyvät, mutta varsinaiset nikkarin tai

sorvarin ammatit esim. ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia

tuotetaan meidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessamme

kaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka. Sama on seppien

laita, joita Karjalassa puuttuu tykkänään; puukot ja kirveet ovatkin

sentähden hyvin oudonnäköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan

karjalaiset miehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puolella.

Suutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovat sen mukaan --

pieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudotaan yhtä taitavasti kuin

meillä. Laukut ommellaan luullakseni aina meidän puolella.

Mitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähän paremmalla

kannalla, vaikk'en luule sitäkään kehuttavaksi. Kankaat ja liinat

luullakseni kaikki tuodaan valmiina Venäjän tehtaista ja perillä

ainoastaan ommellaan. Luontaista taipumusta käsitöihin on kuitenkin

varmasti olemassa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (1 ruplasta) semmoisen

pyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen, karkea

palttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut molemmissa päissä oli

Uhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynärää korkeat (leveät), punaisella

langalla ommellut ja sen puolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on

päällys-, kumpi nurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin

puolin. Se on kuvaavinaan puita, kattoja y.m.

Luontaista taipumusta käsitöihin on epäilemättä kyllä miehissäkin,

kun tällä taipumuksella vain olisi tilaisuus tulla esiin. Niinpä

mainittakoon, että Usmanalla majatalossamme kaikki huonekalut,

pöydät, tuolit ja sängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä

moitteettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kannossa meidän

puolella; Paanajärvi on viimeinen paikka itäänpäin Kemijoen varrella,

josta vielä joitakuita laukkumiehiä tulee.

Karjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennenkuin maan

varattomuus pistää silmään. Miinoasta olen kertonut, minkä näköinen

varakas talo rakennukseltaan tavallisesti on; mutta tämmöisten

talojen rinnalla on luvultaan paljoa suurempi määrä matalampia

rakennuksia, joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua

ja navetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Sen lisäksi

peltojen pienuus niin "pohattain" kuin köyhäinkin talojen ympärillä,

karjan vähyys, vaatteuksen huonous, ruokavarojen puute, kaikki

todistaa kieltämättömällä tavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä

karjalaiset itsekään kiellä; "mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaa

katsomaan", he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä varten

ilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg "Hirvenhiihtäjissä" antaa

Ontron kosioretkellään sanoa muka kotimaastaan:

"Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,

siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.

Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.

Tulkosi Vienaan siis, tule kaunoks Karjalan armaan!"

niin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikään karjalainen

sanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäin tuohon vertaukseen

Suomen köyhyydestä karjalaisten kotimaan rinnalla tulee, niin se

on yhtä paljon tuulesta temmattu kuin Karjalan sijoittaminen meren

toiselle puolen Vienajoen varrelle. Suomi, s.o meidän maamme, ei

karjalaisen mielestä ole maa, jossa on vain saloja ja vuoria,

se päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena

"eldoradona", semmoisena onnelana, jonka veroiseksi Karjala ei

koskaan voi kohota. "Kunpa meillä olisi niinkuin teillä, kun meillä

olisi Suomen laki", se on hänen alituinen toivoton huokauksensa.

Vaikea on kertoa, millä kummallisilla tunteilla kuulimme näin pilviin

asti ylistettävän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivan

halpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuitenkin on niin

vähän liioiteltu kuin suinkin: _Karjalaan_ verrattuna meidän maamme

tosiaan on onnen maa.

* * * * *

Kemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuin Oulun. Ulkonaisten

vihollisten, "kajaanilaisten ja suomalaisten", taajain hävitysretkien

torjumiseksi rakennettiin Kemijoen suuhun linna, ja sen turviin

vähitellen järjestyi kaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja

rakennettiin alkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissä

alettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuin Oulun oli

Keminkin linna joen muodostamalla saarella, joka kuitenkin on paljon

suurempi kuin Linnasaari Oulussa -- yhtä suuri ehkä kuin Raatin ja

Linnasaari yhteensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan

perustettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylän

sija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitsevat

suomalaisten rynnäköstä Kemin "saarta" vastaan. Nykyään sijaitsee

kaupunki ainoastaan pieneksi osaksi tällä saarella, jonka jotenkin

kuivunut, luoteesta kaakkoon juokseva vähäinen jokihaara erottaa

mantereesta; pääosa kaupungista on pohjoisrannalla saaresta

koilliseen päin. Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin

itärantaa, valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitun

itäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan. Kaupunki on

Raahen kokoinen.

Kestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa ja sen isäntä

jyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsa oli myöskin Karjalasta

kotoisin, ja talossa siis puhuttiin suomea, vaikka venäjääkin

osattiin. Se oli kaksikerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu

rakennus, alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori.

Alakerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksikään

ollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamari kuitenkin heti

luovutettiin meille. Siisteyttä ei sopinut moittia, kun kerran

sisälle pääsi, mutta porstuassa ei tehnyt mieli kauan viivähtää,

syystä että ensimmäinen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän

maassa aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuin suinkin.

Tämäkin Mäkushkin, vanhin noista kolmesta veljeksestä, oli

nuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puolella, mutta oli sortunut

tänne Kemiin, sittenkuin häneltä 15-20 vuotta takaperin kerran

Hämeenlinnan markkinoilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan

arvosta, oli takavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli

vedet silmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskin

kauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaaleaverinen

mies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse ei kuitenkaan ollut

suora -- kenties seuraus hänen pitkällisestä olostaan venäläisten

parissa -- ja hän herätti sentähden meissä pikemmin epäluottamusta.

Pariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensi velvollisuutena

pidimme passien näyttämistä poliisikonttorissa. Kun tästä mainitsimme

isännillemme ja kysyimme tietä konttoriin, tiedustivat he, oliko

passeja kysytty, ja kun vastasimme, että ei ole, he arvelivat

tarpeettomaksi käydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enää

taidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitä meiltä

ollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneet tarkastettaviksi.

Kuitenkin nyt Kemissä päätimme käydä poliisikonttorissa sekä

täyttääksemme passin määräyksen että nähdäksemme venäläistä

virkakuntaa. Väärin käsittäen opastuksen, että konttori oli "sillan

tuolla puolen", menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, joka

sinne viepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivat

vanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähän omituisemmalla

tavalla rakennettu suurempi talo, josta oli ihana näköala itään

päin; siellä oli varmaan rikkaus ja mahtavuus aikoinaan asunut,

mutta nyt se oli täydellisesti rappiolla ja näytti aivan autiolta.

Meidän kaupungeissa ei sentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä

saaren eteläpäässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin

tiilestä uutta vankilaa. Me koetimme palata toista kaduntapaista,

joka kulki yhtä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oli niin märkä,

että kiireesti saimme paeta rantakadulle takaisin; maa kyllä oli

hyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään ollut tehty sen kuivaamiseksi

ja veden juoksuttamiseksi katua alas. Kun olimme tulleet takaisin

pääkaupunkiin ja jo aioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori

poliisi-univormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kun

oli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hän oli köyhä

poika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällä tullut Kemiin työnhakuun

ja onnistunut pääsemään poliisiksi, sittenkuin oli vähän oppinut

venäjää. Hän saattoi meitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua

kappaleen matkaa, 2-3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolen

poliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta rakennuksesta.

Jotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin, mutta puheesta ei

tahtonut paljon tolkkua tulla, kun emme osanneet venäjää. Päällikkö

oli upseeri everstin univormussa; kirjureita oli puoli tusinaa,

ja niiden huono vaatteus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei

kirjoituksesta otettu.

Kun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille, tuli kaduilla

taas vastaamme muutamia oudonnäköisiä miehiä, jotka jo päivällä

olimme huomanneet ja jotka näyttivät kuljeksivan toimettomina.

Varsinkin kaksi heistä veti huomion puoleensa: toinen oli nuori,

pitkä, komea, mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki

ja nutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttämistä

varten, toinen vanha ukko, jolla oli korkea könkönenä, lumivalkoinen

parta ja päässä lammasnahkalakki, sen näköinen ihan täsmälleen kuin

turkkilaiset vanhukset kuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat,

niinkuin kestikievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä _Kaukaasian

tsherkessejä_, jotka viime sodan aikana olivat nostaneet kapinan

Venäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivat siirretyt tänne

äärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli 20 miestä. Kruunulta

he saivat muutamia kopeekoita päivässä, muuten elivät kerjuulla;

isäntämme valitti heitä laiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin

arat. Majoitettuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus

liikkua kaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen

puutteessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muuten oli

sotaväkeä 60 miestä.

Matkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa,

jota hyvin auliisti näyteltiin ja joka oli jokseenkin korea; sitten

yritimme muutamaan taloon, jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin

olevan, mutta se oli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi

ristiin rastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissa

palvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupungin etelärannasta

kohoaville korkeille kallioille näköalaa laajemmalti katselemaan ja

luodakseni silmäyksen itään päin Vienanmerta kohti, jonka laineita

niin monta vuotta olin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee

kuitenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Kemistä,

niin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti varsinaista meren

selkää. Kumppalini B. ei huolinut muka turhaan vaivata itseään tälle

matkalle, vaan palasi takaisin kestikievariin, johon mekin sitten

kulkumme käänsimme.

Illalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyydistä Solovetsin

luostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 ruplasta hän lupasi meille

laittaa veneen ja kuusi soutumiestä paitsi peränpitäjää, jotka

veisivät meidät luostariin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja

sitten toisivat meidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta

(yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin 18 markkaa,

ei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemmin halvalta, ja kun siihen

tingimme isäntämme ensi vaatimuksen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman

aikojaan lystin vuoksi; että omatunto olisi rauhallisempi.