II.

Miinoasta Kemiin.

_Karjalaisten kylät_ eroavat meidänpuolisista ensiksikin siinä, että

talot eivät ole rakennetut toisistaan hajalle niinkuin meillä, vaan

kaikki yhteen ryhmään, aivan likekkäin. Jo rajakylissä niinkuin

Miinoassa ja Kivijärvellä tämän erotuksen huomaa, ja kuta syvemmälle

Karjalaan kulkee, sitä jyrkemmin se pistää silmään; niin esim.

Usmana, ensimmäinen kylä Kemistä tännepäin, käsittää 90 taloa, mutta

on toisesta päästä toiseen tuskin puolta virstaa pitkä. Talot ovat

tavallisesti järjestetyt riviin kaduntapaisen tien toiselle tai

molemmille puolille, niin että useaa karjalaisten asuntopaikkaa yhtä

hyvin voisi nimittää kauppalaksi kuin kyläksi.

Toinen erotus heidän ja meidän kylien välillä on talojen

rakennustapa, joka heillä on vallan toinen kuin meillä. Antaakseni

lukijoille jonkunlaisen käsityksen siitä tahdon tässä tarkemmin

kertoa, minkälaatuinen _Savinan_ talo Miinoassa oli -- ensimmäinen,

jossa kävimme rajan tuolla puolen. Se oli pohatta eli rikas talo,

jonka maine jo Kuhmoniemen kirkolta asti oli korvissamme soinut, ja

niinkuin jälestäpäin näimme, se oli rakennettu pääasiallisesti samaan

malliin kuin muut varakkaat Karjalan talot.

Kun rantaan laskettuamme nousimme veneestä maalle, oli heti

vasemmalla sauna ja vähän ylempänä oikealla aitta. Sitten oli

astuttava pienen pellon syrjää, ja sen takana näkyi asuintalo tuskin

kivenheiton päässä rannasta. Mikä meitä aluksi enimmän kummastutti,

oli, että kaikkien huoneitten, yksin pirtinkin, ulkoseinät olivat

veistämättömistä hirsistä salvetut. Mitätön on meidän puolella se

rakennus, jonka seinähirret eivät ole veistetyt, mutta Karjalassa on

tapa toinen -- ja se on luultavasti venäläisiltä saatu, sillä esim.

Vienassa (Arkangelissa) ovat kaikkien puurakennusten seinät tämän

kaltaisia: veistämättömiä ja ilman laudoitusta. Talon etusyrjällä oli

seitsemän ikkunaa, kussakin kuusi ruutua; ne olivat hyvin korkealla

maasta, niin että kädellä tuskin olisi ylettynyt ikkunanposkeen, ja

kovin pieniä rikkaan talon ikkunoiksi -- ei kyynärää korkeammat.

Kolme vasemmanpuolista niistä kuului pirttiin. Itse pirtti ei ollut

samassa rivissä toisten huoneitten kanssa, vaan ulkousi rantaan päin,

niin että talo tavallansa oli vinkkelirakennus. Kahden keskimmäisen

ikkunan alla oli sisäänkäytävä. Oven aukko oli matala, ei miehen

korkuinen, niin että sisään astuessa täytyi kumartua, mutta se oli

jotenkin leveä ja ylhäältä kaareva; meidän ulkohuoneissa toisinaan

näkee sentapaisia ovia. Oliko oven edessä minkäänlaisia portaita

tai kuistia jonkunlaista, en muista, taisi olla, mutta tavallisesti

semmoisia ei ole. Ha'alla kiinnipantava ovi aukeni sisäänpäin

melkein pilkkopimeään porstuaan, jonka perällä portaat nousivat

pitkin vasenta sivuseinää takaisin ovipuolta ja pihaa kohti, niin

että ylös tultua saattoi mainituista kahdesta ikkunasta katsoa

ulos kartanolle ja rantaan päin. Porstuan pimeys johtui siitä,

että välilattia jakoi sen kahteen kerrokseen: portaita noustua

oltiin yläkerrassa, ja siihen tuli kyllä valoa ikkunoista; mutta

alaporstuaan, jos ulko-ovi pantiin kiinni, ei tullut muuta valoa

kuin yläporstuasta hiukka, portaita varten lattiaan jätetyn aukeaman

kautta. Nyt seisoimme siis paria syltä leveässä yläporstuassa, kasvot

ikkunoita kohti ja rantaan päin; kun tästä käännyimme oikealle

kädelle, tulimme kaitaiseen huoneeseen, joka oli puoleksi kamari,

sillä siinä oli kaikenlaista talon kalua, puoleksi uusi porstua;

pieni ikkuna peräseinässä levitti siihen vähän valoa. Keskellä sen

vasenta sivuseinää oli ovi pirttiin; oikeassa sivuseinässä oli

kaksi ovea, johtaen kahteen pieneen vierekkäiseen kamariin, joista

ensimmäinen oli pilkkopimeä, toinen parilla ikkunalla valaistu.

Jälkimmäinen oli varsinainen vierashuone, koristettu useilla pyhillä

kuvakaapeilla, joitten edessä pikku lamput riippuivat; sen seinätkin

olivat muistaakseni paperoidut, ja siinä me sitten nukuimme.

Ennenkuin menemme pirttiin, palatkaamme vielä porstuaan, yläkertaan.

Siihen taas astuessamme jäävät ikkunat oikealle ja alaspäin kulkevat

portaat vasemmalle kädelle; suoraan meitä vastapäätä on ovi, ja kun

sen aukaisemme, tulemme kamariin, jossa on kaksi ikkunaa, viimeiset

niistä seitsemästä, jotka taloa lähestyessämme näimme. Tätä kamaria

käytettiin myöskin vierashuoneena, "gornitsana", vaikka halvempana;

sen alla rinnakkain alaporstuan kanssa sanoivat kumppalimme tallin

olevan. Jos sitten kuljemme yläporstuan perälle, on siinä ovi,

jonka kautta tulemme suureen huoneentapaiseen, vielä leveämpään

kuin porstua ja äskenmainittu gornitsa yhteensä: se oli "saraja"

eli ylinen, jossa eläinten rehuja talvella pidetään. Sen lattia oli

tehty veistämättömistä, pyöreistä männyistä, niinkuin tervahovin

silta Oulussa; lattian alla oli tanhua, jossa lehmiä kesällä

pidetään ja johon oli ovi sekä alaporstuasta (talon väkeä varten)

että takapihalta (eläimiä varten). Saraihin nousi pihan takapuolelta

leveät portaat, joita myöten heinäkuormat ajetaan sisään.

Kun lisään, että pirtin lattian alla oli 2-3 kyynärän korkuinen

pimeä huone, "karsina", jossa käsimyllyä ja muita pirtin tarvekaluja

säilytetään, ja että pirtin eteisen sekä jo mainittujen kahden

pirttiä vastapäätä olevan kamarin alla arvatenkin oli samanlaiset

komerot, lienen jotenkin täydellisesti selittänyt, minkälainen

Savinan talorakennus Miinoassa oli. Samaan tapaan useimmat varakkaat

talot Karjalassa ovat rakennetut. Asuinhuoneet ja eläinten suojat

ovat aina yhdessä ryhmässä kiinni toisissansa; jälkimmäisillä

kuitenkin on omat seinät ja katot. Pirtti ulkonee aina muista

huoneista ja on aina kolmi-ikkunainen etusyrjältänsä; karsinan tähden

sen ikkunat ovat niin ylhäällä. Porstua on melkein aina pimeänlainen,

ja portaat nousevat aina porstuan perältä oven puoleen.

Mutta jo on aika astua pirttiin. Se oli jokseenkin saman näköinen

kuin meidän pirtit, vaikka vähän pienenlainen. Ainoa huomattava

erotus oli uunin toiseen kylkeen tehty kaapin tapainen rakennus,

"kosana" eli venäjän mukaan "runtukka", jonka päälle portaita myöten

noustaan makaamaan. Siinä oli kaksi ovea, toinen pienempi, toinen

isompi, ja ensi aluksi luulin sitä kaapiksi vain, mutta jälkeenpäin

matkallamme satuin kerran katsomaan isommasta ovesta sisään ja näin

kummakseni, että siitä lähti portaat alaspäin; ja silloin kuulin,

että kosanan kautta aina kuljetaan alas karsinaan, johon tietääkseni

ei muuta ovea ole.[4] Pirtissä muuten oli kaksi ikkunaa vasemmalla

sivuseinällä ja yksi oikealla, lavitsat ympäri seiniä ja perällä

huonetta pöytä lavitsan edessä; seinät olivat sisäpuolelta hyvin

sileiksi veistetyt. Lisättäköön vielä, että keskellä pirttiä uunin

yläsyrjästä vastapäiseen seinään kulki lauta siksi alhaalla, että

tavallisen miehen täytyy kumarassa kulkea sen alitse, jos mieli

päätänsä varoa (minäkin kerran kopsautin otsani semmoiseen lautaan);

käytetäänkö sitä ortena vai ortten kannattimena vai mitä varten se on

siihen pantu, siitä en saanut tarkempaa selitystä.

Pirtissä istui pöydän takana talon vanha isäntä, ukko Savina; hän

oli vaimoinensa ainoa tällä hetkellä kotona oleva -- muu väki

oli, miehet kaukana niityllä tai koskella naiset nuotalla. Ukko

Savina eli "Samppa" oli vieläkin komea mies, tuskin alle kolmen

kyynärän, vaikka jo 70 vuoden tienoilla; tukka ja rinnoille valuva

tuuhea parta olivat lumivalkeat. Yllään hänellä oli ihomyötäinen,

vanhahko sininen hurstitakki, joka ulottui polviin saakka, leveä

nahkavyö vyötäisillä ja jaloissa valkeat alushousut. Sittenkuin

oli tervehditty, alkoi vähäinen _examen rigorosum_ eli tutkistelu,

mistä ja mitä miehiä me olimme sekä mitä varten täällä matkustimme.

Edellisiin kysymyksiin oli helppo vastata, mutta viimeiseen vähän

vaikeampi, koska matkamme todellista tarkoitusta arvattavasti ei

olisi käsitetty, vaikka sen olisimme ilmoittaneetkin. Minä siis

vain sanoin, että matkamme piti Uhtualle tuttuja tapaamaan, mutta

että teimme pienen kierroksen, laajemmalti saadaksemme Karjalaa

katsella -- joka kaikki kyllä olikin totta, koska minulla oli

mainitussa pitäjässä tuttavia, jotka olivat minua sinne viemisille

kutsuneet; mutta heidän tapaaminen ei ollut matkan päätarkoitus,

niinkuin lukija tietää. Tämän jälkeen puhe kääntyi muille aloille,

kauppoihin Suomessa, passiseikkoihin y.m., ja ukko kertoi sen

johdosta muutaman jutun, kuinka hän nuorempana kerran oli Oulussa

passinsa tähden joutunut pahaan pulaan kuvernöörinvirastossa, mutta

omalla neuvokkuudellaan sekä usean nimeltä mainitsemansa oululaisen

kauppiaan avulla selviytynyt siitä ja näppärästi vetänyt nenästä

maaherraa. Siitä johtui ukon mieleen joku maariita, joka hänellä

aikoinaan oli ollut ja jota hän nyt rupesi laajasti selittämään,

mutta kun hän sitä tehden vähitellen muutti puheensa venäjäksi,

en tarkkaan voinut seurata kertomuksen menoa, kun en sanottavasti

osaa venäjää. Sen vain huomasin, että ukko hieman kerskaili ja pani

omiansakin, mikä ei kuitenkaan meitä liian isosti oudostuttanut,

kun kumppalimme jo edeltäpäin olivat ilmoittaneet, että ukko oli

siitä tunnettu. Oudompaa oli tuo puheen kääntyminen venäjäksi, joka

yhdessä ukon ulkomuodon ja vieraannäköisen ympäristön kanssa teki

hieman kolkon vaikutuksen, ikäänkuin ainakin olisi oltu vieraassa

maassa, Venäjällä. Kolkkoutta enensi se seikka, ettei voitu saada

"samovaaria" eli teekeitintä, kun muka nuori emäntäväki ei ollut

kotona, ja että pelkäsimme, ettei saataisi voita eikä maitoa,

koska ukko oli "starovertsi" eli vanhaa uskoa (vieroa) tunnustava,

jotka uskonharjoituksissaan ja varsinkin paastoamisessa ovat hyvin

tarkkoja; ja nythän oli palava paasto. Sillävälin oli kuitenkin sauna

lämmitetty ja ukko käski meitä "kylyyn", ja kun ei meillä muutakaan

tekemistä ollut, noudatimme hänen käskyänsä. Täällä tuntui taas kuin

olisi kotimaassa oltu; ukko kylvetti ja palveli kumppaliani ja minua

kaikin tavoin, niin että paljoa paremmalla tuulella astuimme saunasta

ulos kuin siihen sisään, ja tuo äskeinen kolkkous alkoi osaksi

haihtua. Taloon noustessamme tapasimme kaksi matkakumppaliamme,

jotka olivat käyneet syömässä viereisessä talossa ja kehoittivat

meitäkin sinne menemään, siellä kun saisimme sekä voita että maitoa,

vaikka oli paasto; me päätimmekin niin tehdä, sittenkuin olimme

pirtissä käyneet tervehtimässä nuorta emäntää, joka kylpiessämme oli

tullut kotiin. Pirtissä meitä kyllä pyydettiin aterioimaan talonväen

ruuasta, mutta kun olimme jo päättäneet mennä muualle ja olimme

kovin nälkäisiä paastoruokaan tyytyäksemme ja kun olo talossa ei

ollut tuntunut oikein mieluiselta, olimme siksi epäkohteliaita, että

vastasimme pyyntöön kieltävästi. Niin menimme viereiseen Sallisen

taloon, jossa söimme aika aterian. Palatessa hieman uteliaina

odottelimme, minkä vaikutuksen epäkohteliaisuutemme oli tehnyt,

mutta pahaa se ei ainakaan näyttänyt tehneen, sillä matkatavaramme

siirrettiin tallinpäällisestä gornitsasta jo mainittuun, ainakin

meidän mielestämme parempaan vierashuoneeseen pirtin eteisen viereen,

ja ukko sekä molemmat emännät saattoivat meitä siihen makaamaan.

Vuodetta verhosi uusi, puhdas karttuunipeitto. Mutta ennenkuin

asetuimme maata, tarkastelimme likemmin huonettamme. Se oli hyvin

pieni, tuskin päälle kahden sylen nurkasta nurkkaan; paitsi, jo

mainittujen pyhien kaappien kohdalla olivat seinät täynnä varsinkin

naisväen vaatteita; teekeitin, kahvikuppeja ynnä muuta rikkaan talon

tavaraa oli siellä täällä pöydällä ja tuoleilla. Viimein kummaksemme

havaitsimme ikkunoissa rautaristikot -- ukko Savina näkyi olevan arka

aarteistansa -- ja niin saimme kerran panna maata kalterien takana,

oven ollessa kuitenkin itsemme avattavissa.

Se päivä, heinäkuun 3:s, jonka ilta nyt oli tullut, oli ollut

kyllin vaiherikas tarjotakseen hetkeksi miettimisen ainetta: tulo

aamulla Kalliojärvelle, yhtyminen karjalaisten kanssa ja matka

heidän seurassaan, kulku rajan poikki, ne odottamattomat sanat,

mitkä kumppalimme järvellä sanoivat ja jotka antoivat aavistaa, että

toivoni kansallisen itsenäisyyden tunteen tapaamisesta karjalaisissa

ei raukenisi tyhjään sekä viimein kaikki Miinoan kylässä, joka ensi

katseelta näytti oudolta, -- näitä muistellessahan kyllä olisi

saanut kappaleen aikaa kulumaan. Mutta päivän vaivoista olimme siksi

väsyneet, ettemme edes yrittäneet ruveta muistojamme järjestämään

ja tunteitamme selvittämään, vaan lopetettuamme huoneen hätäisen

tarkastamisen heittäysimme vuoteelle pitkäksemme ja vaivuimme uneen.

Aamulla ani varahin, s.o. noin 5:n seuduissa, olivat kumppalimme

jo ylhäällä ja herättivät meidätkin. Sittenkuin olimme kaikki

juoneet 2-3 kuppia teetä niistä varoista, joita B:llä oli muassaan,

ruvettiin hankkiutumaan matkalle. Meillä oli pitkänlainen taival

edessä: _Luvajärveen_ tuli Miinoasta 2 1/2 penikulmaa, lisäksi

melkein kaikki käveltävää maamatkaa. Kun emme tälle taipaleelle

rohjenneet pelkän teeveden varassa lähteä emmekä eväitä tahtoneet

ruveta kantamaan, pistäysimme taaskin Sallisessa haukkaamassa

muutaman palan ennen lähtöä. Sieltä tullessamme olivat useat

kumppaleistamme jo alkaneet mennä, viimeiset juuri tekivät lähtöä

meitä odotellen. Kiireesti siis selvitimme talon -- johon ei kulunut

paljoa: 10 kopeekkaa eli kurssin mukaan 25 penniä pyydettiin siitä

sokerista, jota teehen olimme yhdeksän miehen käyttäneet! -- sanoimme

talonväelle jäähyväiset, saimme kuulla heidän "tervennä menkää!" ja

niin eteenpäin.

Ennenkuin Miinoasta erkanen, tahdon kertoa muutaman vastauksen,

jonka Sallisessa aamulla sain, kun eräältä vaimonpuolelta siellä

(emännältä?) kysyin, osasiko hän venäjää. "En osaa", vastasi vaimo

ikäänkuin vähän häpeillen, _"mie en ole Venähellä käynyt"_. Lukija

älköön luulko, että hän oli meidän puolelta kotoisin; ei, hän oli

syntyisin Roukkulasta, 6-7 penik. Miinoasta kaakkoon, mutta oli

tänne naitu. Venäjän ja Karjalan välillä siis hänkin näytti tekevän

samanlaisen erotuksen kuin miehiset matkatoverimme, ja se ajatus nyt

äkkiä lensi mieleeni, että tämmöinen erotus varmaan tarkasti tehdään

koko Karjalassa.

Päivä oli kaunis, ja hyvällä tuulella siis ruvettiin astumaan.

Miinoasta lähti n.s. "jaama" eli postitie, s.o. leveähkö metsäpolku,

jota voipi ratsastaen kulkea. Postia ajetaan näet Karjalassa

luullakseni aina ratsain, ja sentähden on suopaikkoihin rakennettu

samanlaiset sillat kuin meillä karjateillä, niin että niistä hyvästi

pääsee kuivin jaloin poikki. Tämmöistä jaamaa on hyvin mukava kulkea,

kun on anturasaappaat jalassa; pieksuissa jalat äkkiä heltyvät,

jos noita suosiltoja on tiheässä. Meitä oli varoitettu paljailla

saappailla sinne lähtemästä, ja sentähden Kuhmoniemellä olimme

ostaneet yhdet pieksut -- toista paria ei onneksi saatu -- mutta

yhden taipaleen meidän puolella rajaa niillä kuljettuani kyllästyin

niihin jo niin, että lahjoitin ne kumppalilleni, ja hän sitten

matkalla päästi monta huokausta niiden tähden. Pieksuja älköön siis

anturoilla kulkemaan tottunut, ainakaan kesäsydännä, ottako mukaansa,

jos Karjalaan lähtee. -- Ne maat, joita kuljettiin, olivat hyvin

epätasaisia: jyrkkiä mäkiä ja syviä laaksoja vaihteli myötäänsä.

Jylhää petäjikköä ja kuusikkoa kasvoi molemmin puolin tietä,

laaksoissa myöskin lehtipuita; kaatuneita honkia makasi tiheässä

kankailla. Mutta siitä asti kuin niin sanoakseni kylän veräjältä

olimme lähteneet, ei koko taipaleella näkynyt vähintäkään viljelyksen

merkkiä -- lukuunottamatta tiestä vähän syrjään tulevan pienen järven

rannalle rakennettuja paria torpantapaista _Härköniemen_ taloa,

joihin poikkesimme päästäksemme kulkemaan veneellä järveä pitkin;

kaikkialla vain vallitsi erämaan synkkyys. Tämä muuten on tavallista

Karjalassa, että kylästä kylään on paljasta erämaata, oli väli kuinka

pitkä tahansa; niin esim. Uhtualta Röhöön on neljä penikulmaa eikä

ainoastaan taloa taipaleella, Paanajärveltä jokea Usmanalle kahdeksan

penik. ja ainoastaan pari asumatonta kalasaunaa välillä. Kun olimme

lähes pari tuntia astuneet, istahdimme hetkeksi levähtämään, koska

aurinko alkoi kovasti paahtaa; sitten vähän jatkettuamme matkaa

tulimme purolle, jonka yli johti silta ja jonka toisella puolella

patsaantapainen osoitti, että oli penikulma kuljettu. Toisen kerran

levähdimme, kun vähän puuttui kahdesta penikulmasta -- paikalla,

jossa kuului olevan tapa levähtää; joka taipaleella tavallisesti

on määrätyt levähdyspaikat. Sitten saavuimme kylään klo 1/2 1,

oudoksesta vähän väsähtäneinä, viivyttyämme 5 1/2 tuntia matkalla;

kumppaleista olivat ensimmäiset tulleet puolta tuntia, jälemmäiset

kymmenkunnan minuuttia ennen meitä.

Matka ei ollut ollut ikävä. Puhumatta siitä, että metsässä on aina

hupainen liikkua kesäsydännä ja kauniilla ilmalla, lyhensi kumppali

Kuosma matkaamme selityksillään Karjalan oloista ja kertomuksillaan

matkoistansa meidän puolella, joita kaikkia olimme uteliaat

kuulemaan. Mitä karjalaisten eli "laukkuryssäin" kaupantekoon

meidän puolella, tulee, niin se varmaan olisi paljon vähempi kuin

se nykyään on, jolleivät taloudelliset seikat kotimaassa -- joista

vasta tarkemmin -- heitä siihen välttämättä pakottaisi; sillä

monta vastusta ja vaaraa saapi laukkumies matkoillansa täällä

vielä kokea. Ensiksi kaikki, yksin heidän parhaat ystävänsäkin,

tietämättömyydessään sanovat heitä venäläisiksi ja ryssiksi, jota

nimitystä he kuitenkaan eivät kotimaassaan juuri siedä, ja tämä

muukalaisena-pito ja siitä johtuva isompi tai vähempi halveksiminen

varmaan useasti heidän mieltänsä katkeroittaa; toiseksi, kun

kulkukauppa meillä yhä ruotsinaikuisten, jo harmajiksi käyneiden

periaatteiden mukaan on kielletty, täytyy heidän myötäänsä varoa

tavarainsa joutumista takavarikkoon, koska lahjatkaan eivät kaikin

paikoin kelpaa, ja sentähden heidän on pakko karttaa isompia kyliä,

joissa kauppa paremmin kannattaisi, ja liikkua enemmän syrjäkylissä

ja sydänmaitten laiteilla; ja viimeksimainitun seikan tähden heidän

kolmanneksi täytyy pelätä pahoja ihmisiä, jotka mielivät heidän

tavaransa ryöstää. Lähes joka vuosi joutuukin joku karjalainen meillä

surman suuhun ja murhaajan käsiin, heillä kun tavallisesti ei ole

muuta puolustusasetta kuin puukko, hyvin harvalla joku vanhanaikainen

pistooli. Ystävämme Kuosma oli myöskin jonkun kerran ollut peloissaan

rosvojen tähden. Niinpä hän Kangasalla liikkuessaan muutamana

syysiltana oli tullut kulkeneeksi Kaivannon kanavan poikki, josta on

neljänneksittäin ensi taloihin. Toisella puolen siltaa hän silloin

näkee rikkinäisiin vaatteisiin puetun, roistomaisen miehen seisovan

toimetonna, kirves kädessä ja kasvot verissä ikäänkuin tappelusta

karanneella. "Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen", kertoi Kuosma,

"mulla kun ei mitään asetta ollut enkä pakoa voinut ajatella, koska

hän äkkiä olisi minut saavuttanut raskaan laukkuni kanssa. Astuin

siis sillan toista syrjää ja kohdalle tultua ärjäisin (Kuosma itse

näytti mustan partansa vuoksi vähän kolkolta mieheltä): 'mitäs mies

yksinänsä miettii', johon toinen vastasi kumppalia odottelevansa;

ja niin sivuutin hänet ja sain rauhassa jatkaa matkaani." Myöhemmin

samana iltana oli sitten samoilla tienoin kaksi miestä ryöstänyt

erään matkustavaisen. -- Olivatko esivallan palvelijat Kuosmalta

koskaan laukun vieneet, en tarkkaan muista.

_Luvajärvi_ on vähän isompi kylä kuin Miinoa; siinä sanottiin olevan

parikymmentä taloa, kun Miinoassa vain oli 7-8. Se on rakennettu

noin 1 1/2 penik. pitkän Luvajärven länsipäähän, molemmin puolin

järveä, joka tässä ei ole erittäin leveä. Majoituimme Tomentti

_Ohvosen_ taloon eteläpuolella järveä, jossa ensin syötiin, sitten

juotiin sekä teetä että kahvia päälle -- nuori emäntä oli näet

Hyrynsalmelta kotoisin ja kahvia sentähden käytettiin talossa. Se

oli varakas talo, jonka saatoimme siitäkin päättää, että talon vanha

vaari useimmille meistä särki 3 ja 5 ruplan seteleitä pieniksi. Nuori

isäntä ei ollut kotona; vähän alempana Nokeuksessa oli paraikaa

kanavatyö, ja siinä hän toimitti "piissarin" eli kirjanpitäjän

virkaa. Muita miehiä emme talossa myöskään tainneet nähdä, kartanolla

vain tapasimme muutaman nurmekselaisen, joka oli lähtenyt Karjalaan

työnhakuun. Sitävastoin pirtissä liikkui paljon naisia, lienevätkö

sitten kaikki olleet talonväkeä, ja paljon lapsia siellä myöskin oli.

Täällä saimme ensi kerran maistaa _rahkamaitoa_. Sen valmistuksesta

en tullut ottaneeksi aivan tarkkaa selkoa, mutta se luullakseni

tapahtuu seuraavalla tavalla. Kun maitoruokaa ei saa syödä paaston

aikana -- ja paastopäiviä kreikanuskoisilla on enemmän kuin puolet

vuodessa -- säilytetään maito siten, että se ensin kaadetaan

pieniin, noin puolen tuopin vetoisiin kivivateihin eli "patoihin",

niinkuin Karjalassa sanotaan, joita vähänkin varakkaassa talossa

on monta kymmentä, ja annetaan niissä seisoa, kunnes kerma on

noussut pinnalle; tämä sitten kuoritaan voin tekoa varten pois ja

pata pannaan kuumaan uuniin, jossa sen sisällys muutamain tuntien

kuluttua on kovettunut jonkunlaiseksi juustoksi; sen jälkeen padat

tyhjennetään pönttöön, johon pahnaan paino päälle. Tämä rahkamaito

eli -juusto säilyy pilautumatta koko talvikauden, ja kun siihen

syödessä kaataa vähän tuoretta maitoa, on se happamen makunsa vuoksi

varsinkin kesähelteellä hyvin mieluinen ruoka.

Syötyä heittäysimme pihan nurmikolle pitkäksemme nurmekselaisen

seurassa odottamaan, milloin pääsisimme jatkamaan matkaa, joka

oli tapahtuva veneellä. Veneen ja soutajienkin puolesta kesti

kaikenlaisia arveluita, jotapaitsi tuuli oli kovanlainen ja idässä,

siis nokkavastainen. Kolmen neljän seudussa kuitenkin oltiin

valmiina, ja niin lähdettiin taipaleelle, kaikki yhdessä veneessä.

Ensin oli vajaan penikulman pitkältä Luvajärveä kuljettava, joka

vastatuulessa kävi jotenkin hitaasti; sen itäpäässä tuli meitä

vastaan purjevene, joka saattajaimme selityksen mukaan toi kotia

"pyhässä kaupungissa" eli Solovetsin monasterissa kävijöitä. Sitten

suuntamme kääntyi pohjan puoleen pitkin yhä kapenevia vesiä sieväin

niitty- ja lehtipuunienten sivutse, kunnes _Kovaran_ kosken niskassa

laskettiin maihin. Tämän sekä vähän alempana sitä tulevan _Vongan_

kautta Luvajärvi purkaa vetensä Kiimasjärveen. Molemmat kosket ovat

jotenkin jyrkät, vaikka lyhyet, sen ohessa mutkaiset (josta edellisen

nimi), ja kun niitä ei koskaan ole perattu, lasketaan niissä veneet

tavallisesti köydestä. Niin nytkin tehtiin. Koskien partaat ovat

jylhän kauniit ja niitä kernaasti kävelee. Vongan alla huomasin

muutaman rantatöyräällä kasvavan petäjän kyljessä vaatepalasen

liehuvan tuulessa, ja kun nousin tuota tarkemmin katsomaan,

havaitsin, että se peitti koloa puussa, johon oli naulattu pyhä kuva

eli messinkilevy, esittäen muistaakseni pyhää neitsyttä vapahtajan

kanssa. Karjalassa muuten on tapana pystyttää koskien sekä niskaan

että alle korkeita puuristejä, joita sitten aina kumarrellaan.

Vongan alta kulki matka taas itää kohti pitkin _Kiimasjärveä_, joka

ei ole isosti leveämpi Luvajärveä, mutta kahta vertaa pitempi.

Kun ensimmäisen, noin kolme neljännestä pitkän selän poikki oli

vastatuulessa soudettu, laskettiin muutamaan saareen levähtämään ja

samalla lämmittelemään, sillä aurinko jo alkoi mennä mailleen ja

tuuli tuntui kylmältä. Viritettiin siis suuri nuotio ja asetuttiin

sen ympärille. "Kukas nyt saarnoja ajan kuluksi sanelemaan?" Ka Timo,

Timo osaa, kaikui joka haaralta, ja vähän esteltyänsä Timo viimein

kertoi pari "saarnaa" _à la Decameron_, jotka eivät olleet niinkään

hulluja. Sitten lähdettiin taas taipaleelle, kuljettiin salmivesiä,

ja kun jonkun ajan kuluttua edessämme näkyi vene, päätettiin koettaa

saada joku osa meistä siihen, että matka kävisi joutuisammin ja

helpommin, jonka tähden Matti koki pysäyttää venettä huutaen:

"Vuottakkoa, pyhät vellet, vuot-tak-koa! Vuottakkoa, ristikansa,

vuot-tak-koa!" Mutta pyhät vellet, joita oli vanhanpuoleinen mies ja

poikanen, kun huudon kuultuansa jäivät meitä vuottamaan, ilmoittivat,

etteivät kulkeneet kylään, vaan olivat juuri tulleet kalanpyydyksiään

kokemaan, joten saimme omin neuvoin yhä jatkaa matkaa kylään saakka.

Sydänyön seudussa sitten veneemme viimein pysähtyi _Ryysän_ talon

rantaan pohjoispuolella järveä. Sinä päivänä oli kuljettu noin viisi

penikulmaa.

Kun teetä oli juotu 3-4 lasia mieheen ja sen päälle syöty vankka

illallinen, nousi kysymys, joko heti taas lähdettäisiin matkaan

vai levähdettäisiinkö ensin pari tuntia; kumppalit halusivat jo

nimittäin päästä pyhäksi kotiin, johon heillä oli 7-8 penikulmaa --

nyt oli perjantai-ilta -- eivätkä sentähden tahtoneet yhdessä kohti

pitkältä levähtää. Unta olen kuitenkin aina pitänyt suuressa arvossa

ja puolustin siis nukkumista; ja niin päätettiin jäädä taloon.

Minulle ja kumppanilleni valmistettiin sija vierashuoneeseen, ja

tuskin olimme vuoteelle heittäytyneet pitkäksemme, ennenkuin unetar

silmänräpäyksessä kääri väsyneet jäsenemme helmoihinsa.

Kolme tuntia maattua oltiin seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä,

kohta auringon noustua taas matkassa Kiimasjärven tyvenellä,

vielä usman peittämällä pinnalla, raikkaassa aamuilmassa. Mikä

ensinnä veti silmät puoleensa oli joukko uusia hirsiä heti Ryysän

talosta alaspäin järvenrannan törmällä: ne olivat sen kansakoulun

rakennuspuita, jonka perustamiseen Kiimasjärveltä kotoisin oleva

pietarilainen kauppias Minin vuosi takaperin testamenttasi 40,000

ruplaa. Matkamme kävi pitkin järven pohjoisrantaa, jossa kuljimme

usean varakkaan näköisen talon ohitse; etelärannalta, selän tuolta

puolen noin neljänneksen päästä näkyi toinen osa kylää sekä kirkko

ja taempaa korkeat vaarat. Järven itäpäässä vedet vähän kääntyvät

kaakkoa kohti, mutta palaavat taas pohjaan taikka luoteeseen päin,

siten muodostaen jonkun neljänneksen pituisen korkean niemen. Kun

olimme kiertäneet niemen nenän ja kulkeneet luoteeseen lähtevää

selkää runsaasti toisen puolen, laskimme itäiseen rantaan, josta

vesi taas jokena lähtee juoksemaan ensin kaakkoa ja sitten pohjaa

kohti, niin että toinen pienoinen niemi syntyy. Tämän niemen

kannaksen poikki kaivettiin sitä kanavaa, josta äsken mainitsin ja

jonka yläsuuhun veneemme oli laskettu. "Kaivettiin" on ehkä väärä

sana, sillä ainakin se osa kanavaa, minkä me näimme, ei ollut maahan

kaivettua, vaan kallioon louhittua. Joessa on tällä kohdalla jyrkkä

koski; mutta kanavan tarkoitus ei ole tulla venekululle avuksi,

vaan ainoastaan paremmin juoksuttaa vettä Kiimasjärvestä, joka

keväisin kuuluu nousevan hyvin tulville. Vastamainittu jalohenkinen

Minin -- hänen suomalaista sukunimeänsä en tullut kuulleeksi -- on

tämänkin työn syntymäseutunsa hyväksi pannut toimeen ja sitä varten

määrännyt runsaan summan. Useita kymmeniä henkiä oli tällä paikalla

täydessä työssä. Tuskin olimme maihin nousseet, niin kaksi miestä

tuli alas rantaan tervehtimään, ei ainoastaan kumppaleitamme, vaan

meitäkin, B:tä ja minua. Toinen oli arvokkaan talonpojan näköinen ja

toimitti luullakseni työpäällikön virkaa, toinen pieni kyttyräselkä,

puettu vähän eriskummaisiin herrasvaatteisiin ja hiukan naurettavan

näköinen. Jälkimmäinen oli edellämainittu Ohvonen Luvajärveltä,

kirjanpitäjä kanavatyössä. Nauruhaluni kuitenkin äkkiä sammui,

kun hänen kanssaan olin muutaman sanan vaihtanut, sillä hänen

puheessaan ilmausi niin paljon ystävyyttä ja sydämellisyyttä meitä

ventovieraita kohtaan, että huomioni kokonaan kiintyi siihen eikä

ehtinyt syrjäseikoista vaaria ottamaan. Kauan ei tässä kuitenkaan

viivytty, vaan lähdettiin astumaan tuota 1-2 virstan pituista matkaa

Nokeukseen.

_Nokeus_ on pienenlainen, vähän hajanainen kylä Nuokka eli niinkuin

karjalainen sanoo _Njuokkajärven_ länsipäässä. Sitä lähetessämme

vähän kummastelimme, että siitä näkyi pieni kirkko eli "tshassouna",

rukoushuone, vaikka Kiimasjärvelle tuskin on täyttä penikulmaa; mutta

jonkunlainen jumalanhuone näkyy olevan melkein jokaisessa Karjalan

kylässä. Merkillisempää kuin itse kirkko oli kuitenkin sen asema: se

oli niin sanoakseni muutaman talon kartanolla, sillä sen ja talon

pihan välillä oli vain hyvin pieni perunamaa. Mitään aitausta tai

muuta erottajaa ei kirkolla ollut ympärillänsä. Sen yhdellä syrjällä

näkyi muutamia ristejä, osoittaen siihen laskettujen kylän vainajien

hautoja. Oma hautausmaa eli kalmisto muuten on kussakin Karjalan

kylässä, ja sen paikkaa osoittaa tavallisesti jo etäältä näkyvä tiheä

kuusikko.

Nokeuksessa oltiin sisällä Makarien talossa; kun siinä oli syöty ja

viereisessä talossa kahvit juotu, astuttiin noin klo 10 ap. rantaan,

josta kaksi naishenkilöä lähti meitä saattamaan Nuokkajärven poikki

Pismalahteen. Tuuli oli taaskin idässä, siis meille vastainen,

mutta aluksi ei erittäin kova. Meillä tuli Pismalahteen matkaa 3

penik., mutta itse Nuokkajärvi kyllä on neljääkin pitkä. Se on

kaunis järvi; tuuheat lehtimetsät ja vankat petäjiköt kohoavat sen

korkeilta rannikoilta. Länsipäässä se on tuskin penikulmaa leveä,

mutta itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikulman levyiseksi

seläksi. Tämän suuren selän takaa siinti etäinen vuori kaakosta

päin: se oli _Kiperäisen vaara_. Saattajamme ilmoittivat sen olevan

penikulman tällä puolen Rukajärven kirkkoa, siis nelisen penikulmaa

järveltä, ja minun heikon laskuni mukaan tämä pitikin paikkansa,

sillä Vuokatti on Kajaaniin samannäköinen kuin tämä nyt oli meille.

Yhtä järvi kuitenkin oli vailla, nimittäin liikettä: koko matkalla

näimme ainoastaan yhden pienen veneen. Näin suurilla vesillä

me jo meidän puolella olemme tottuneet tuon tuostakin näkemään

höyryveneestä nousevan savun, ja aina kun uusi selkä nyt eteemme

aukeni, etsin ensin silmilläni tämmöistä savua, ennenkuin hoksasin,

että etsintä oli aivan turha. Mutta vaikka tiesinkin, ettei tarvitse

Karjalan vesillä höyryveneitä odottaa näkevänsä, toivoin kuitenkin

jonkunlaisen liikkeen merkkejä tapaavani, mutta turhaan. Ja mitäpä

liikettä esim. Nuokkajärvellä voisikaan olla, kun sen rannalla

yhteensä on vain kolme pientä pahaista kylää: jo mainittu Nokeus

länsipäässä, Pääkönniemi (?) etelä- ja Pismalahti pohjoisrannalla,

joitten yhteinen väkiluku tuskin nousee päälle 200 hengen!

Tuuli ei ensin sanottavasti haitannut kulkuamme, maa kun sitäpaitsi

vähän suojasi, mutta penikulman päästyämme sen hidastuttava voima

jo alkoi tuntua, se kun päivän mittaan yhä kiihtyi, ja kun toisen

penikulman olimme matkanneet, oli se yltynyt ankaraksi myrskyksi,

joka uhkasi kerrassaan keskeyttää koko eteenpäin pääsymme. Matka

kääntyi nyt hiukan koillista kohti, johon tuulikin oli siirtynyt,

niin että meillä ensi neljännes lopputaivalta muutaman niemen

nokkaan oli täysi vastainen. Tässä soutajat -- joita pitkin matkaa

oli ollut neljä, sillä kumppalimme soutivat myöskin vuorotellen --

saivat aikalailla ponnistella; vettä räiskyi sisään, että myötäänsä

yksi sai auskaria käyttää. Jonkun tunnin kuluttua päästiin kuitenkin

niemen kohdalle, josta käännyttiin pohjaan päin, niin että tuuli

tuli hankavastaiseksi. Nyt syntyi toden perästä kysymys, soutaako

yhtäpäätä eteenpäin vai laskeako maihin säätä pitämään. Kumppaleista

valittivat muutamat väsymystä, toiset taas ilmeistä pelkoa osoittaen

arvelivat, ettei vene kestäisi aallokkoa. Tämä arvelu oli kyllä

turha, sillä hätää ei ollut sanottavaa, ja omasta puolestani olisin

kernaasti suonut matkaa yhä jatkettavaksi, varsinkin kun oli alkanut

rankasti sataa, mutta tuo puhe väsymyksestä sulki suuni. Kumppalini

B., arvaten ehkä koko väsymyksen paljaaksi tekosyyksi, jonka piti

peittää asianomaisten pelkoa, rupesi kuitenkin selittämään vaaran

mitättömyyttä ja sai tässä, kumma kyllä, harrasta kannatusta

keulassa soutavilta naisilta, jotka alkoivat varsin terävästi tehdä

pilkkaa pelkureista. Kun rantaankaan ei olisi ollut helppo laskea,

se kun oli kallioinen ja siinä kävi kova tyrsky, päätettiin sitten

yhtämittaa kulkea eteenpäin. En tiedä mitä enimmän ihmettelin:

naispuolisten soutajaimme rohkeutta -- sillä jos ei miehen, niin

naisen kyllä olisi tässä tilassa sopinut vähän pelkoa osoittaa --

vai heidän kestävyyttänsä -- sillä vaikka he jo olivat ahkeraan

soutaneet kuusi tuntia, eivät he tahtoneet kuulla maihinmenosta

puhuttavankaan -- vaiko sitä loppumatonta hilpeyttä, jota he yhä

vain osoittivat, vaikka aaltokin toisinaan kasteli heidän selkänsä

läpimäräksi. Tuommoinen miehuullinen ja reipas käytös oli jotakin

aivan odottamatonta. Niin jatkettiin kulkua ja klo 6:n tienoissa

viimein päästiin läpimärkinä ja aivan vilustuneina Pismalahden

pieneen kylään. Niin katala kuin tilamme olikin, eivät Matti ja Aappo

kuitenkaan unohtaneet laukaista pistoolejansa tulomme merkiksi.

_Pismalahdessa_ on kymmenkunta talontapaista, jotka ovat rakennetut

kahden puolen soukkaa järven lahtea eli salmea. Ensin yritimme

varakkaimman, kauppias Nipukan talon rantaan, mutta väki ei ollut

kotona, niin että saatiin siirtyä salmen itäpuolelle _Rahikaisen_

taloon. Sisään tultua oli tietysti lämmitteleminen ensi työnä ja

sen jälkeen vaatteiden ripustaminen kuivamaan; sitten ruvettiin

keittämään sekä kahvia että teetä. Olisi sopinut odottaa, että

näin vaivalloisen matkan jälkeen saattajamme olisivat kiittäneet,

kun olivat katon alle päässeet, eivätkä miettisi liikkumista

paikaltakaan, kun huomenna lisäksi oli pyhä; mutta niin ei käynyt.

Lienevätkö ehkä neljännestunnin pirtissä viipyneet, niin ihmeeksemme

ilmoittivat aikovansa heti lähteä paluumatkalle, ennenkuin edes

mitään lämmitystä olivat suuhunsa saaneet, eikä heitä tarvinnut

yrittääkään pidätellä. Jonkunlaiseksi osoitteeksi mielihyvästäni

maksoin heille kuljetuksesta vähän runsaammin kuin mistä kumppalit

olivat heidän kanssaan sopineet, josta he kuitenkin osoittivat

vähemmän iloa kuin kummastusta; ottivat sentään rahat vastaan. Kohta

sen jälkeen kuin olivat pirtistä lähteneet, näimme heidän purjeensa

kiiruusti lipuvan lahden laineita selälle päin; heillä oli nyt hyvä

myötäinen, ja siksi olivat vetäneet purjeen puuhun. Heidän nimensä

olivat Doari Saveljovna ja Natalia Vasiljovna.

Ne ominaisuudet, ahkeruus ja rohkeus, jotka näissä naisissa niin

huomattavalla ja kauniilla tavalla tulivat ilmi, eivät kuitenkaan,

niinkuin jälestäpäin havaitsimme, olleet mitään yksinomaan heille

erikoista; samat kiitettävät ominaisuudet tavataan kaikissa Karjalan

naisissa. Tähän on epäilemättä haettava selitys siitä, että Karjalan

miehet ympäri vuotta paitsi sydänkesällä ovat kotoa poissa, joten

naisten on pakko enemmän liikkua ulkotöissä ja siten suuremmassa

määrässä karaistua sekä ruumiin että sielun puolesta.

Saattajamme muuten eivät olleet ainoat, jotka meistä tässä

odottamatta luopuivat; samana iltana tuli myöskin ero karjalaisista

matkakumppaleistamme. Sittenkuin juominen ja syöminen oli

suoritettu, vähän aikaa oli levähdetty ja osa meistä pistäytynyt

kotiatulleen kauppiaan luona, oli sillä välin sauna valmiiksi

lämmitetty ja kumppalit kävivät toinen toisensa perässä kylpemässä.

Kylvyn jälkeen luulisi levon etupäässä tulevan kysymykseen, mutta

kumppaleillamme oli toinen ajatus: "nyt on raitis kävellä", he

arvelivat ja rupesivat valmistaumaan matkaan, lisäten että heidän

huomenna välttämättä täytyi ennättää kotiin. Me jouduimme nyt,

B. ja minä, kahden vaiheille mitä tehdä: lähteäkö toisten kera

taipaleelle vaiko jäädä taloon. Matka, jonka tähän asti olimme

yksissä tulleet, oli ollut erinomaisen hupainen. Karjalainen on

jo luonnostaan iloinen ja puhelias, ja matkustus tietysti lisäksi

vaikuttaa häneenkin virkistävästi niinkuin jokaiseen muuhunkin; ja

kun meitä nyt oli ollut 9-henkinen lauma enimmäkseen nuoria miehiä

koolla, voipi arvata, ettei ollut juuri oltu "alla päin, pahoilla

mielin". Kernaasti olisimme sentähden tahtoneet yhä vielä pysyä

seurassa ja kulkea viimeisetkin taipaleet yksissä, mutta toiselta

puolen väsymyksemme kahden viime päivä matkan jälkeen sekä tulevan

taipaleen pituus, 3 1/2 penikulmaa jalkamatkaa, peloitti lähtemästä.

Kauan arveltuamme sinne tänne päätimme viimein olla lähtemättä

taipaleelle yön selkään, eikä siis ollut muuta kuin sanoa jäähyväiset

kumppaleille. Vähäiset välit selvitettyämme saatoimme heidät rantaan,

josta he veneellä lähtivät kulkemaan lahden pohjaa kohti; mutta sade

pakotti meidät pian pakenemaan katon alle.

Jonkinlaisin ikävän tuntein palasimme taloon, sillä niinä kolmena

päivänä, joina olimme näiden miesten kanssa yhtä matkaa tulleet,

olimme oppineet monessa suhteessa pitämään heitä arvossa. Sen ikävän

lisäksi, minkä erkaneminen heistä synnytti, oli itse asunnossamme

toinen seikka, joka teki mielen apeaksi ja kokonaan pilasi olomme

talossa. Sen kyllä saattaisin jättää mainitsemattakin, mutta koska

samanlainen ikävä seikka voipi sattua muillekin Karjalan kävijöille,

tahdon asiasta kertoa, etten joutuisi syytettäväksi karjalaisten

moitittavain puolten tahallisesta salaamisesta. Jo taloon tullessa

oli oudonlainen tympeä haju porstuassa pistänyt nenään. Ensin en sitä

niin tarkkaan ennättänyt huomata eikä siitä pirtissä tiennyt mitään,

siellä kun ilma alituisen valkeanpidon vuoksi oli pysyit puhtaana,

mutta kuta useammin kävin ulkona, sitä vankemmaksi tuli vakaumukseni,

että joku tuntematon hajulähde oli jossain likitienoilla. Kun eivät

muut kumminkaan siitä olleet millänsäkään, en kehdannut ruveta asiata

tarkemmin tutkimaan; vasta myöhemmin illalla yksi kumppaleistamme

sivumennen tekemäni kysymyksen johdosta selitti, että jossakin

komerossa alaporstuan perällä säilytettiin tynnyriä tai ammetta,

johon kalantotkuja eli -jätteitä kerättiin pitkin kesää, talvisaikaan

lehmille syötettäväksi, ja että haju lähti siitä. Niin kauan kuin

oltiin ylhäällä, ei siitä kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa, mutta

yötä ajatellessa tahtoi huolettaa. Meille valmistettiin, niinkuin

olimme arvanneet, makuusija gornitsaan, vierashuoneeseen. Se oli

pieni, siisti, kaikenlaisilla seiniin naulatuilla kuvilla koristettu

kamari ja yösijaksi kyllä sopiva, mutta tässä mainitun seikan tähden

olisin kernaammin jo heti illasta mennyt maata pirttiin, jos en

olisi pelännyt pahoittavani talonväen mieltä selittämällä muuton

syytä. Kamarin lattia, joka oli tehty yksinkertaisista laudoista

ilman alustäytettä, oli näet niin hatara, että päivä kuulti lautojen

raosta, joten huone ei ollut talvella asuttava, ja kun alaporstuan

ovi yöksi suljettiin, alkoi huoneessamme haju vähitellen tuntua aivan

tukalalta; ilma Vetljankassa itä-Venäjällä, jossa rutto edellisenä

talvena oli raivonnut, oli epäilemättä ollut tämmöisillä hajuaineilla

täytettyä. Sittenkuin kumppalini oli aukaissut ikkunan raolle, minä

polttanut jonkun paperossin muka ilman puhdistamiseksi ja molemmat

hartaasti sydämen pohjasta kiroilemalla tämmöistä järjestystä talossa

olimme koettaneet mieltämme keventää, asetuimme viimein maata.

Tuntikauden nukuttuani heräsin kumminkin aivan läkähtymäisilläni,

sieppasin päänaluksen ja peitteen (matkavaippani) käteeni ja syöksyin

yläporstuan poikki pirttiin, johon paneusin lattialle maata. Pako oli

ainoa neuvo tämmöistä vihollista vastaan. Pirtissä oli ilma kyllä

puhdas, ja sen puolesta siellä siis oli paljoa parempi olla, suloinen

lämmin myöskin virtasi heti sisään astuessa vastaan, kun vieraskamari

raolle jätetyn ikkunan tähden oli tullut kylmäksi; kuitenkin yksi

lapsista, pieni tyttö, huuteli melkein koko yön, ettei unesta ollut

paljon taikaa täälläkään. Kumppalini makasi vierashuoneessa aamuun

asti.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, oli taivas pilvessä ja sateli

hiukan aina väliin, mutta me emme muuta ajatelleet kuin päästä

taipaleelle niin pian kuin suinkin, vaikka isäntä -- nuorenlainen

mies, joka vasta oli meidän puolelta palannut kotiin -- oli hyvin

ystävällinen ja kohtelias sekä hupainen puheissaan. Kantajan saimme

viereisestä pikku talosta, jossa illalla olimme käyneet syömässä --

sillä majatalomme vanha emäntä oli taas "starovertsi" eikä olisi

meille antanut muuta kuin paastoruokaa. Isoon laukkuun, semmoiseen

jossa karjalaiset meidän puolella kauppatavaroitaan kantavat, pantiin

meidän molempain laukut sekä muuta sälyämme, ja niin päästiin

erkanemaan katalasta yökortteeristamme. Vasta kun olimme veneellä

kulkeneet lahden pohjaan ja nousseet maalle metsään, saatoin taas

vapaasti hengittää.

Tämän tässä kerrotun tapauksen johdosta olkoon muutama sana sanottu

karjalaisten _puhtaudesta_. Meillä on venäläisistä ylimalkaan,

ja siis karjalaisistakin, joita emme tiedä venäläisistä erottaa,

se ajatus, että siisteyttä ei heidän kesken vallan suuressa

arvossa pidetä. Kuinka oikea ja perusteltu tämä luulo varsinaisten

venäläisten suhteen lienee, en tohdi tarkkaan sanoa, koska heidän

parissaan olen liian vähän liikkunut, mutta mitä karjalaisiin

tulee, on se luulo aivan väärä. Harvassa meillä näkee niin siistejä

pirttejä kuin Karjalassa joka paikassa tapaa. Lattia, pöytä ja

lavitsat oikein hohtavat puhtaudesta; ne pestäänkin eli kuurataan

vähintään kerta viikossa hyvin tarkkaan. Oven suussa riippuu

tavallisesti vedellä täytetty metallinen taikka puinen astia kätten

pesemistä varten, ja sen alla on lattialla isompi astia pestessä

läikkyvää vettä kokoamassa, ettei lattia kastu; vieressä on myöskin

usein pyyhinliina eli "käsipaikka". Tämmöinen liina, joka on paria

korttelia leveä, mutta syltä pitkä ja molemmista päistä kirjauksilla

koristettu, pannaan usein syödessä pöydän ympärille servetiksi.

Niin huonoa talonpöksää ei löydy, ettei saunaa sen vieressä

näkisi, ja "kyly" oli tavallisesti ensimmäinen, johon käskettiin,

kun iltasilla tulimme taloon. Mutta myönnettävä on, että talojen

rakennustapa, jonka karjalaiset varmaan ovat venäläisiltä saaneet,

pikemmin voipi olla siisteyden vihollinen kuin ystävä, koska sen

kautta ihmiset ja elukat tulevat kovin likekkäin, ja ainoastaan

sitä meidän tuli kiittää siitä kiusasta, minkä Rahikaisessa saimme

kärsiä. Karjalaiset kyllä itse, varsinkin ne, jotka meidän puolella

ovat liikkuneet -- ja kukapa heistä ei sitä olisi tehnyt? --

myöntävät rakennustapansa puheenalaisessa suhteessa moitittavaksi,

mutta puolustautuvat syyttämällä yleistä tapaa, ja tälle syyllehän

meidän täytyy antaa täysi arvo, sillä vanhoissa tavoissa pysyminen

on aina ollut suomalaisen kunnia ja ylpeys. Useassa paikoin näkyi

kuitenkin jo taloja, jotka olivat rakennetut meidän tavan mukaan,

s.o. asuinhuoneet ja eläinsuojat erilleen molemmin puolin kartanoa;

Uhtualla luimme kymmenkunnan semmoista taloa.

Kysymykseen puhtaudesta on vielä lisättävä, että pirteissä ei

koskaan sallita tupakoida. Ensin luulin joitakin uskonnollisia

epäilyksiä syyksi tähän yleiseen kieltoon, mutta näyttää kuin olisin

erehtynyt -- ainakin kerran kysymykseeni vastattiin, että naisväki

pelkää lattian sylkemisestä likautuvan. Vierashuoneissa kuitenkin

on tupakanpoltto enimmäkseen sallittu. Uskonnollisista syistä

sitävastoin ei anneta muukalaisten syödä talonväen astioista, vaan

pidetään heitä varten erityiset astiat ("mieronkupit"). Tämän suhteen

ollaan luullakseni hyvin tarkkoja koko Karjalassa, vaikka sitä vieras

ei niin äkkiä hoksaa, kun ruualle käydessä astiat ovat tavallisen

näköisiä; vasta Paanajärvellä se muistui meille mieleen, kun syödessä

otin emännän kädestä kivipadan ja siitä maistoin suorastaan maitoa,

sen sijaan että ensin olisin kaatanut omaan maljaamme, sillä emäntä

silloin suuresti säpsähti. Tämä pyhyys ei kuitenkaan näytä ulottuvan

kaikkiin astioihin; ainakin kahvikupit ovat siitä poisluettavat,

sillä kahvia tai teetä yhteisesti juodessa oli valta ottaa mikä

kuppi tahansa. Ja lienee olemassa niitäkin, jotka kaikkien astiain

suhteen ovat yhtä välinpitämättömiä, sillä Röhön ja Uhtuan välisellä

taipaleella söi miespuolinen saattajamme loput siitä rahkamaidosta,

jota emme itse jaksaneet syödä, mutta naispuoliset saattajat pitivät

sitä synnintekona.

* * * * *

Pismalahdesta -- johon Kuhmoniemen rajalta tulee noin 9 penik.

suoraan itäänpäin -- oli pitkänlainen taival edessä, mutta iloisella

mielellä lähdettiin matkaan. Pilvinen päivä oli sen puolesta hyvä,

ettei kulkiessa tullut kovin lämmin. Saattajamme oli vaaleaverinen

nuori mies, lyhyenläntä, mutta leveähartiainen ja väkevä; hänellä

oli vähäinen huuli- ja leukaparta. Hänen nimensä oli myöskin

Rahikainen, ja hän oli viimeisen isäntämme orpana. Matka kävi nyt

melkein suoraan pohjoista kohti samaa suuntaa kuin Tshirkkakemin

joki, josta astuimme jonkun penikulman päässä. Tie kulki enimmästi

pitkin kuivia, avaroita petäjikkökankaita, ainoastaan joskus joku suo

välissä; se oli "jaama", siis hevosen ajettava, vaikka kyllä sillat

muutamissa soissa olivat vanhuuttaan niin huonot, etten ymmärrä

kuinka hevosella voisi niitä kulkea. Pisimmästä tämmöisestä sillasta,

joka vei Nevan (eli Nivan) suon poikki ja lienee ollut virstaa

paria pitkä, kertoi saattajamme, että joku -- jyskyjärveläinen

muistaakseni -- oli sen korjaamiseksi testamentissaan määrännyt

niin ja niin monta sataa ruplaa, mutta niistä rahoista ei miehen

kuoleman jälkeen ollut kuulunut sen kummempaa; kuka lie haltuunsa

ottanut. Oikealle kädellemme, jollen erehdy, meidän ja joen väliin,

jäivät _Ranis-_ ja _Lontusvaarat_; vasemmalla ei korkeampia

vaaroja näkynyt, mutta järviä tavattiin tuon tuostakin.[5] Erään

semmoisen, nim. kirkasvetisen _Ison Mölläkän_ rannalla, jossa tie

oli puolessa, syötiin päivällinen, jota varten olimme käskeneet

saattajamme ottaa kotoa ruokaa meillekin. Paljon ruokia ei tässä

ollut tarjona: leipää, voita ja järven vettä; mutta nälkäiselle nämä

maistuivat paremmalta kuin suuretkin herkut kaupungissa toisinaan

nälättömälle. Pakinoistamme saattajan kanssa olkoon mainittu

seuraavaa. Tavarain hinnoista puhuessamme tuli myöskin kysymys

voista, tokko sitä valmistetaan yli oman tarpeen. "Sitä pitkin suvea

kerätään", vastasi mies, "ja viedään joulun aikana _Ryssän maalle_,

Sunkuun". Tässä taas sama erotus Karjalan ja Venäjän välillä, jonka

jo olimme Miinoassa huomanneet! Vastaus kehoitti minua tarkemmin

tutkimaan toverimme kansallisuudenkäsitteitä, ja sentähden tein

hänelle seuraavan kysymyksen: "Miksikä meitä täällä aina sanotaan

ruotsalaisiksi ja Ruotsin miehiksi, vaikka suomalaisia olemme?"

Karjalassa näet varsinkin naiset ja vanhemmat miehet olivat meitä

nimittäneet ruotsalaisiksi, joka oudoksesta ensi alussa kyllä

huvitti, mutta kohta kävi harmittavaksi. Miehen vastaus oli paikalla

valmis ja kävi suoraan kysymyksen ytimeen: "Miksikäs teillä meitä

sanotaan venäläisiksi ja ryssiksi, kun siellä kaupalla käymme?"

Tähän tietysti ei ollut mitään sanomista; täytyi jäädä äänettömäksi.

Sitten tiedustelin, tekevätkö venäläiset yhtä tarkan erotuksen

itsensä ja karjalaisten välillä kuin karjalaiset näkyvät tekevän,

ja sain vastaukseksi, että venäläiset pitävät karjalaisia ikäänkuin

halvempinansa ja käyttävät heidän nimitystänsä "korelaak" melkein

haukkumasanana, johon karjalaiset puolestaan vastaavat käyttämällä

heistä nimitystä _"rusak"_.

Neljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsä molemmin puolin

tietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkkakemin joki. Rannalta tuli

vastaamme vanha vaimo ja nuori tyttönen -- ensimmäiset ihmiset,

jotka taipaleella tapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenä

iltana olivat nimittäin entiset matkakumppalimme luvanneet

Jyskyjärveltä laittaa veneen meitä vastaan, että pääsisimme jokea

pitkin loppupuolen taipaletta -- noin pari neljännestä, mutta hyvin

huonoa suomatkaa --, ja lupauksensa he olivat hyvin täyttäneet.

Kohta astuttiin veneeseen ja lähdettiin lipumaan alas jokea, jonka

rannat olivat tällä kohtaa jotenkin matalat. Tuo nuori tyttö, vielä

melkein lapsi, oli erinomaisen kaunis ja muuten käytökseltään ujo

ja hiljainen, ja häntä katsellessamme ja puhutellessamme kului aika

niin, että kylään tullessa kummastelimme huomatessamme kellon jo

olevan 5:n paikkeilla.

_Jyskyjärven_ kylä on rakennettu molemmin puolin Tshirkkakemin laskua

varsinaiseen Kemijokeen, joka tässä luodetta kohti leviää järveksi;

pääkylä kuitenkin on itärannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä

on 90 taloa, jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin

jokivartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokea

vasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä. "Stantsia"

eli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin, oli itärannalla

keskellä kylää. Isännän nimi oli Mäkushkin, mutta ainakin yhtä hänen

velimiestään kuulimme myöskin sanottavan Miikkulaksi, josta päättäen

jälkimmäinen nimi lienee ollut alkuperäinen ja edellinen korkeilta

viranomaisilta saatu. Näitä veljeksiä tulimme tuntemaan kolme:

keskimmäinen oli stantsian isäntä; nuorin oli saman päivän aamuna,

jonka illalla me tulimme kylään, palannut kauppamatkoilta meidän

puolelta, Nurmeksesta kuljettuaan suoraan Miinoaan ja sitten ollen

aina puoli päiväystä meidän edellämme; vanhin veli oli kestikievarin

isäntä Kemin kaupungissa. Stantsia näytti vankalta talolta; vieraita

varten siinä oli kaksi kamaria. Ensi tehtävä, kun olimme sisään

tulleet, oli peseytyä ja vähän järjestellä pukuaan sekä sitten

lähteä "tanssia" katsomaan; tässä kylässä (ja ehkä muissakin) on

näet nuorisolla tapana aina kirkonmenojen jälkeen pyhä-iltapäivinä

kokoontua tanssimaan eli "kisailemaan", kesällä tasaiselle

tantereelle taivasalla, talvella johonkin pirttiin, ja tämmöinen

tanssi tietysti oli nähtävä. Oppaaksemme tarjoutui alttiisti eräs

vanhanpuoleinen, jo valkopartainen mies, joku talon sukulainen,

ja niin kuljettiin pitkin joen vartta alaspäin joku kivenheiton

matka, kunnes vähän väljempi kenttä talojen välissä tuli eteemme.

Siellä oli ehkä kaksikymmentä paria koolla, suorittaen jonkinlaista

piiritanssia. "Päätuuri" siinä oli, että parit käsi kädessä tai

sylitysten kulkivat jälekkäin kentän poikki ja tuonnimmaisessa päässä

erkanivat, pojat kääntyen toiselle, tytöt toiselle puolelle, kunnes

lähtöpaikalla tällä puolen kenttää taas tulivat yhteen; joskus he

myös ottivat toisiaan kädestä ja muodostivat joko pitkiä jonoja

taakka piirejä. Monta mutkaa tässä tanssissa ei ollut, ja sekä

pojat että tytöt osoittivat jotenkin suurta vakavuutta, niinkuin

suomalaisen sopiikin. Pojat olivat melkein kaikki aivan nuoria ja

kavaljeereiksi mitättömän näköisiä; puku heillä oli samanlainen

kuin meikäläisillä. Tytöt olivat edistyneempiä, ja heidän kirjavat

vaatteensa pistivät räikeästi silmään. Karjalan naiset ovat

arvatenkin ottaneet pukunsa venakoilta, -- leninkinä heillä on

venakoiden sarafaani, jota he nimittävät milloin kostoksi, milloin

kumasniekaksi tai siitsavikoksi, sen kankaan mukaan, josta vaatteus

on tehty; se on tavallisesti punainen taikka myös sininen. Päässä

on naimattomilla ensin kämmenen levyiseksi taitettu, tavallisesti

punainen, otsasta niskaan sidottu huivi, "otshipaikka", ja sen päällä

toinen leuan alle sidottu, "korvipaikka", naimisissa olevilla on

samoin jälkimmäinen, mutta edellisten sijasta punainen "sorokka"

eli lakintapainen, jonka päällyspuoli on kultakirjaimista toisinaan

aivan kankea. Semmoiset sorokat maksavat aina 10 ruplaan asti. Mikä

teki tämän tanssin meikäläiselle vähän oudoksi ja vastenmieliseksi,

oli se, että sitä suoritettaessa tanssijat, etenkin tytöt, lauloivat

jotakuta venäläistä laulunrenkutusta, jonka sanoja luultavasti tuskin

yksikään ymmärsi ja joka päättyi pitkäveteiseen säveleen, vähän

niinkuin kasakkain laulu meillä. Ilman sanottavaa kaipausta näimme

sentähden "kisojen" vähän ajan takaa loppuvan.

Jyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, ja tässä olisi

hyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemmin oppiakseen kansan

elämää ja tapoja tuntemaan, mutta meillä ei ollut aikaa siihen.

Matkamme määränä oli nimittäin Solovetsin "monasteri" eli luostari

Vienanmeressä, ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen, 11 p.

heinäk. vietettävään Petrun (Pietarin) päivän juhlaan, johon tiesimme

kansaa hyvin runsaasti aina keräytyvän eri paikoilta laajaa Venäjän

valtakuntaa. Sinne oli 21 penikulmaa eli neljän päivän matka, ja

kun meillä jo oli 6:nnen päivän ilta käsissä, ei siis ollut aikaa

viipymiseen. Kestikievariin palattuamme tuli siis kohta kysymys

matkan jatkamisesta. Jokea pitkin luetaan Jyskyjärveltä lähes

15 penikulmaa Kemin kaupunkiin, ja sillä välillä sen varrella

on ainoastaan kolme kylää: Suopassalmi, Paanajärvi ja Usmana;

Jyskyjärveltä Suopassalmeen on 1 penik., siitä Paanajärvelle 4 ja

Paanajärveltä 8 Usmanalle, josta vähän vaille 2 Kemiin. Isäntämme

arvelivat sopivimmaksi ottaa täältä veneen kerrassaan Usmanalle asti,

13 penik., koska paanajärveläiset muka olivat liian valmiit hyvän

maksun ottoon; ja kohta ilmestyikin luoksemme kumppalin kanssa muuan

reippaan näköinen mies, jolla oli komea vaalea parta. Hänen sanottiin

osaavan kaikki kosket hyvin laskea, ja hän oli valmis matkaan, kunhan

maksusta sovittaisiin. Siitä siis nyt syntyi keskustelu, ja muutamain

mutkain perästä mies vaati 15 ruplaa; saattajia tulisi silloin

kolme miestä. Kun en tarkkaan tiennyt, oliko tämä kohtuullinen vai

liiallinen summa, pistäysin viereisessä huoneessa isännältämme neuvoa

kysymässä, ja hän sanoi 12 ruplassa olevan aivan kyllin eikä enempää

tarvitsevan tarjota; sillä hinnalla kyllä viejiä saisi. Palaten

etuhuoneeseen mainitsin tämän summan antavamme, ja vieläpä nostin

sen kolmeentoista, sillä mies oli miellyttävän näköinen; mutta hän

ei luopunut ensi vaatimuksestaan, vaikka kyllä näytti vähän empivän,

eikä kaupasta siis tullut mitään. Miehet lähtivät pois, vakuuttaen

että alle 15:n ei kannattanut niin pitkälle taipaleelle lähteä, ja

me annoimme heidän mennä, arvellen puolestamme, että he kyllä hetken

perästä alentavat vaatimuksensa, vaikka jonkunlainen häveliäisyys

ensin käski heidän osoittaa jäykkyyttä. Hyvin luultavaa on, että

olisimmekin heidän kanssaan tulleet tehneeksi matkan, sopien hinnasta

jos ei muutoin niin riitarahan kahtia panemalla, ellei äkkiä eräs

_tertius interveniens_ nuoremman isäntämme muodossa olisi pistäytynyt

väliin. Miesten mentyä hän nimittäin arveli heidän kyllä palaavan

takaisin, koska 13 ruplaa oli yltäkyllin, ja sanoi hätätilassa itse

olevansa valmis meitä siitä maksusta kuljettamaan; ja kuinka siinä

sitten puhetta yhä jatkettiin, sovittiin kuin sovittiinkin matkasta

hänen kanssaan, ja hän lupasi, vaikka samana päivänä kotia tullut,

seuraavana aamuna itse lähteä meitä viemään Usmanalle sanotusta

hinnasta sekä lisäksi saattaa meitä Kemiin asti, jossa hänen sopi

toimittaa joitakuita asioitansa. Näin oli se seikka selvitetty, ja

huvin vuoksi vain mainittakoon, että myöhemmin illalla tapasimme

ensimmäiset miehet, jotka silloin ilmoittivat 13:sta lähtevänsä,

mutta tietysti ei lähdöstä heidän kanssaan enää voinut tulla puhetta.

Tämänpäiväisen kävelyn perästä olisi nyt kyllä sopinut jäädä kotiin

ja vähitellen ruveta miettimään maatapanoa, mutta kumppalini

alkoi tiedustella, olisiko runolaulajia kylässä, ja kuultuaan

että semmoisia löytyi kaksikin, päätti käydä heidän luonaan, ja

seuran vuoksi minäkin lähdin mukaan. Muuan poikanen rupesi meille

oppaaksi ja samalla soutajaksi, sillä laulajat asuivat länsipuolella

Tshirkkakemiä. Ensimmäinen, matalan mökin vanha omistaja, oli

kuitenkin pahoinvoipa eikä ruvennut laulamaan, niin että tyhjin

toimin saimme palata ja kulkea veneellä kappaleen matkaa jokea

alaspäin toisen luokse. Rannasta kumppalini ja saattaja nousivat

ylös taloon, joka oli varakkaan näköinen, mutta minä lähdin ensin

kävelemään edemmäksi sen niemen päätä kohti, joka syntyy molempain

jokien yhtyessä, lähemmin katsellakseni kirkkoa ja pappilaa,

jotka kumpikin ovat niemen kannaksella. Pappila oli tavallisen

talonpoikaistalon näköinen, eikä kirkkokaan ansaitse paljon

mainitsemista. Kirkot Karjalassa ovat enimmäkseen hyvin pieniä, noin

4-5 syltä pitkiä ja 2-3 leveitä ja korkeita, muodoltaan katolla

varustetun laatikon kaltaisia, tuntomerkkinä pieni tornintapainen

toisessa päässä ja risti toisessa; seinät ovat toisinaan, niinkuin

tässä esim., laudoitetut; ikkunoita on kummallakin sivuseinällä

tavallisesti kaksi, ja ne ovat niin matalalla, että niistä hyvin

saattaa katsella sisään, sekä usein ristikoilla varustetut. Sisästä

on tämmöinen huone alaston ja paljas, ainoastaan peräseinä on kuvilla

ja kultakoristuksilla toisinaan hyvinkin loistavasti komistettu;

sillä puolen myöskin näkee paksut vahakynttilät ja suitsutuskupit.

Kun tämän vanhan ja mitättömän näköisen, pian katsotun herranhuoneen

olin kiertänyt, palasin takaisin kumppalieni luo runolaulajan

kotiin. Siellä istui vierashuoneessa pöydän ympärillä kumppalini

sekä nuori, noin 15-vuotias poika ja vanhanpuoleinen mies, pojan

isä. Poika lauloi eli saneli; hän oli näet oleskellut Pismalahdella

(josta matkamme juuri kävi) erään Rahikaisen luona, joka oli mainio

runolaulaja, ja oli häneltä oppinut laulamaan. Ukko Rahikaisesta emme

olleet viimeisessä yökortteerissa tulleet tietäneeksi mitään, kun ei

siellä ollut runolaulu sattunut puheeksi, jota kumppalini nyt kovasti

katui. Runo koski Joukahaisen tuumia Väinämöisen surmaamiseksi,

mutta koska tiesin, että meidän puolen nuoria oppineita joku aika

sitten oli runoja keräten kulkenut Karjalaa ristiin rastiin ja

arvasin, että olivat täälläkin käyneet, en laulua kovin suurella

huomiolla kuunnellut. Hauskempi oli katsella pojan ja isän harrasta

hommaa; kun poika oli säkeen laulanut, kertasi isä sen heti, johon

poika aina väliin tiuskaisi: "elä sie toatto!" varsinkin milloin

isä sattui kertaamaan säkeen vähän eriävällä tavalla, vaikka isä

varmaan usein oli oikeassa. Järkähtämättömällä mielentyyneydellä

hän kuitenkin kuunteli pojan tiuskauksia, vähimmässäkään

määrässä pahastumatta, kohdellen poikaa ikäänkuin vertaistansa.

Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset samoin kuin meillä

sydänmaalaiset luonnollisessa yksinkertaisuudessaan aina puhuttelevat

sekä toisiansa että muukalaisia "sinuksi" ja odottavat, että

muukalaisetkin heitä puhuttelevat samalla tavoin; me kun enimmästi

puheessa käytimme "teitä", he usein eivät olleet ymmärtää meitä.

Minun astuttuani sisään isä kuitenkin kohta luopui runohommasta

ja tuli luokseni juttelemaan, selitellen muun muassa kaikenlaista

pojastaan, hänen koulunkäynnistään y.m. tavalla, joka vain tarkoitti

minun huvitustani, mutta josta liikuttava isällinen ihastus selvästi

kuulti läpi. Ranskalais-venäläisen oppikirjankin hän ojensi

nähtäväkseni. Kun kotvan aikaa olin pakinoinut ystävällisen isäntämme

kanssa, alkoi kuitenkin väsymys vähitellen tulla tuntuvaksi,

sillä sydänyö oli kohta käsissä, ja sentähden jätin hyvästi ja

palasin kotia kestikievariin; mutta kumppalini ei malttanut

katkaista runonkirjoitustansa, vaan jäi vielä tuntikaudeksi taloon.

Kaipauksella erkanin tästä miehestä, vaikk'en hänen seurassaan liene

ollut päälle tunnin, sillä siihen katsoen, että meidän tulomme oli

makuulta nostattanut hänet ja hänen poikansa, oli hänen sydämellinen

vastaanottonsa ja lempeä käytöksensä aivan kummastuttava.

Kestikievarissa jo kaikki tullessani olivat makuulla, mutta teeneuvot

olivat pöydällä valmiina. Jotenkin uupuneena edellisten päivien

matkavaivoista ja kahden viime yön riittämättömästä unesta kiiruhdin

kuitenkin talonväen kohteliaisuudesta nauttimatta joutuisaan

vuoteelle, johon kohta nukuin niin sikeästi, etten kumppalinikaan

kotiatulosta tiennyt mitään.

* * * * *

7 p. heinäk. oli ihanimpia sydänkesän päiviä. Kaksi naista ja yksi

mies soutajina sekä Miikkula perässä kuljettiin nopeasti kylän läpi

ja kirkon ja pappilan sivu alas Tshirkkakemin suuhun. Inbergin kartan

mukaan tässä olisi pitänyt tulla lähes penikulman pituinen selkä

eteen, mutta semmoista ei näkynyt alaspäin mennessä; varsinainen

Kemijoki alkoi heti. Rannat olivat korkeat ja kauniit, kasvaen

lehti- ja havupuita, ja siis paljon miellyttävämmät katsella kuin

eilispäiväiset Tshirkkakemin rannat, joitten sivu kulkiessa mieleen

olivat väkisinkin johtuneet Castrénin synkät kertomukset Siperian

joista. Näille paikoin, joissa nyt väkevän virran vallassa nopeasti

livuimme alaspäin, tulivat _Salo-_ ja _Laulajanvaarat_, jotka

eilisiltana olivat silmään pistäneet, kun lähestyimme Jyskyjärven

kylää. _Höytiä_ oli ensimmäinen koski, jonka laskimme, _Kuoran_

koski toinen; vallan kovia ne eivät olleet, jonka lukija voipi

siitäkin arvata, että niitä pääsi pienellä veneellä kulkemaan,

mutta jälkimmäiseen oli kuitenkin joku vuosi takaperin hukkunut

useampia henkiä. Yht'äkkiä laajeni vesi edessämme, ja ennenkuin

aavistimmekaan, oltiin _Suomussalmella_. Tässä kylässä sanottiin

olevan 40 taloa, jotka ovat hajallansa eri ryhmissä molemmin puolin

jokea ja joenlahtia; Inbergin kartasta ei kuitenkaan saa oikeaa

käsitystä siitä. Meidän _soutumies_ laskettiin tässä ensimmäisen

talon rantaan -- hän olikin oikeastaan vain matkustaja -- ja kun

olimme rannalle nousseet katselemaan ympärillemme, kukapa astuukaan

talosta alas, ellei ystävämme Timo, josta toissa iltana olimme

eronneet! Että hän asui tässä, emme ollenkaan tienneet. Hänen

kutsumukseensa teen juontiin (klo 9 aamulla!) ei tietysti sopinut

kieltämällä vastata, ja niin astuttiin neljän miehen tupaan,

jossa Timo esitteli vaimonsa, appensa, kälynsä ja kaksi lastansa

(kolmas kätkyessä). Sillä välin kuin vettä lämmitettiin, näytteli

Timo taloansa -- taikka tarkemmin sanoen asuntoansa, sillä hänen

omansa oli ainoastaan toinen puoli rakennuksesta, jonka hän oli

vast'ikään ostanut muistaakseni 100 ruplalla; toinen puoli oli

entisen omistajan. "Nähkääs, köyhä mies, ei varat riitä", selitti

Timo; ja mitäpä siitä juuri liikoja saattoi jäädä, kun niinkuin viime

talvena hänen koko ansionsa kaupasta oli tuskin 500 markkaa, josta

7-8 hengen piti elää. Kun tee oli juotu ja hetken aikaa pakinoitu,

kiiruhti Miikkula lähtemään matkalle, ja siis jätimme talonväelle ja

Timolle hyvästi. Suopassalmesta en tiedä muuta mainita, kuin että

etäällä rannoilla näkyi paljon kurkia. Joki on täältä Paanajärvelle

vähemmin virtava, sanottavaa koskea ei ole yhtään; joen pääsuunnan

pitäisi olla koillinen tai itäkoillinen.[6] Vankka metsikkö kohosi

joen kummallakin rannalla, niin että tukkipuiksi kelvollisia petäjiä

ei tarvitsisi kuin hakata poikki ja kaataa jokeen. Vesilintuja

nähtiin taipaleella tuon tuostakin, mutta ne olivatkin ainoat eläjät

matkallamme -- muuten vallitsi kaikkialla erämaan synkkä kauneus.

Puolitiessä Paanajärvelle noustiin itärannalle päivällistä syömään

paikalle, missä joki teki pienen mutkan pohjaa tai ehkäpä vähän

luodettakin kohti; tämän paikan nimi on "Pajarin kangas", ja se

on matkamiehille tavallinen levähdys- ja pysähdyspaikka. Sopiva

se siksi onkin, kuiva ja korkea. Ateria maistui hyvältä, vaikk'ei

ollut herkullisempi kuin eilinen Mölläkän rannalla: leipää, kalaa

ja kalakukkoa sekä vettä päälle. Kun oli syönnin jälkeen hetkinen

levähdetty, jatkettiin matkaa ja klo 6:n tienoissa tultiin perille

Paanajärvelle.

_Paanajärven_ kylässä sanottiin olevan 64 taloa, jotka ovat

rakennetut kahteen lähes yhtä suureen ryhmään, toinen järven

saarelle, toinen mantereelle järven etelärannalle. Viimeksimainitun

länsipäässä on kirkko -- eikä pohjoispuolella järveä, niinkuin

Inbergin kartta erehdyttävästi osoittaa. Itse järvi on pienenlainen,

tuskin neljännestä leveä ja paria pitkä. Veneemme laskettiin

eteläisen kylän rantaan, jota Inbergin kartta syyttä nimittää

"mantereen" kyläksi, ja rannasta noustiin _Laasarin_ taloon, joka on

varakkaimpia koko kylässä. Talon rakennus oli, jollen muista väärin,

kaksikerroksinen ja aivan uusi sekä hyvin siisti; yläkerrassa oli

paitsi pirttiä neljä tai viisi kamaria, joista pari vielä ainoastaan

puoleksi valmista. Kaikki näytti hieman herrastapaiselta -- lukot ja

kädensijat ovissa esim. olivat messinkiset -- ja kuulimmekin, että

huoneet oli vuokrannut (10 ruplasta kuukaudessa) Kemin piirikunnan

stanovoi eli nimismies, joka Usmanalta tuli muuttamaan Paanajärvelle.

Emäntä vei meidät erääseen kamariin, ja ennen pitkää kiehui teekeitin

pöydällämme, jonka ääressä sitten saattajien ja talonväen kanssa

istuttiin, kunnes illallinen oli valmistettu. Ei luulisi ruuan

maistuvan aivan heti neljän viiden teekupin jälkeen, mutta asian

laita on, niinkuin karjalaiset vakuuttavatkin, että ruokahalu teen

juomisesta pikemmin kiihtyy. Syötyä pistäysimme kylää katselemaan,

ja kun kylän päässä kirkkomaa tuli eteen, menimme portista sisään

-- tämän kirkkomaan ympärillä oli nimittäin kivinen, portilla

varustettu aita. Portin päällä oli joku pyhä kuva, ja heti sisään

tultua oli vasemmalla kädellä katoksen alla noin 1 1/2 syltä korkea

puinen venäläinen risti, s.o. sellainen, missä on kolme poikkipuuta,

joista alimmainen on vinossa. Kellotapulin ovi oli auki, ja kaksia

tikapuita nousimme ylös kellojen luo, josta oli sangen sievä ja

laaja näköala pitkin leveää jokea ja sen molempia varsia. Kirkko oli

lukittu, emmekä huolineet pappilasta käydä avaimia. Hautain suhteen

sopii mainita, että kun ruumis on siihen laskettu ja hauta täytetty,

kivitetään sen päällystä (Oulun kirkkomaalla on joku näin kivitetty

hauta) ja asetetaan hienoista hirsistä tehty, noin yhtä kyynärää

leveä, puolta korkea ja neljää pitkä arkku haudan päälle; arkku on

tyhjä. Tästä tavasta, joka pohjois-Karjalassa näytti yleiseltä, on se

haitta, että kun arkut lahovat ja usein kaatuvat kyljelleen, tuntuu

katsojasta epäjärjestys vallitsevan kirkkomaalla. Minkälaatuisia

ristit haudoilla olivat, emme vielä ymmärtäneet tarkata; siitä

seikasta tiesimme vasta paluumatkalla ottaa vaaria.

Paanajärveltä luetaan jokea pitkin, niinkuin jo edellä mainitsin, 8

penikulmaa Usmanalle, ja pitkän taipaleen takia täytyi seuraavana

päivänä, heinäkuun 8:ntena, lähteä jo varhain aamusta liikkeelle.

Uusi matkakumppali saatiin tästä odottamatta lisäksi. Kun juuri

hankkiusimme talosta lähtemään, saattoi Miikkula luoksemme pienen,

mustaverisen, rokonarpisen miehen, jonka esitti starshinaksi eli

kunnanesimieheksi Ondrei Prohoroviksi;[7] hän oli eilisiltana tullut

kylään, oli veroja viemässä Kemiin ja pyysi päästä veneessämme

alas. Kun hänellä ei ollut kamssua juuri ollenkaan, ei meillä ollut

asiata vastaan mitään, vaan suostuimme kernaastikin, sillä mies oli

huvittavan näköinen vilkkaine, mustine silmineen, lyhyine huuli- ja

leukapartoineen ja pyöreine, arpisine nenineen. Päivä oli pilvinen ja

sateinen, ja rantaan kulkiessa huomasimme tuulen olevan idässä, siis

meille ihan vastaisen. Kumppalini ja minä asetuimme keskelle venettä

selin matkaa ja tuulta vasten, Miikkula ja Ondrei meitä vastapäätä,

yhteisenä peitteenä oli iso niinimatto. Kulku kävi ensin hyvin

hitaasti, sillä alkumatkalla oli joku neljännes selkää soudettava,

ennenkuin joelle päästiin, ja tuuli oli täydellinen myrsky.

Kastumisesta ei kyllä aluksi ollut kovin suurta pelkoa, kun vettä

ei ylhäältä vihmonut liian sakeasti eikä joestakaan sanottavasti

räiskynyt veneen laidan ylitse. Mutta jonkun ajan kuluttua vihma

tiheni rankaksi sateeksi jota kesti siksi kauan, että niinimattomme

rupesi vuotamaan kuin seula, ja tuskin olimme tuntiakaan olleet

matkassa, ennenkuin päällysvaatteet olivat läpimärät. Tällä tavoin

ikäväksi käyneellä matkalla oli ainoana lohdukkeena nähdä Ondrein

kiiluvien kasvojen yhä lyhyempäin väliaikain perästä sukeltelevan

ylös märän niinimaton alta -- vastassamme istujat olivat näet kohta

taipaleelle lähdettyä vetäneet maton päänsä päälle, mutta kun se

nyt oli kastunut, oli sitä tietysti ilkeä pitää kasvoja vasten.

Kun päästiin joelle ja ruvettiin sitä laskea hurottamaan alas,

virkistyi kuitenkin mieli jossakin määrin siitä nopeudesta, jolla

matka nyt edistyi. Kemijoki on näillä tienoin 5-6 penikulman

matkalla hyvin virtava; koskia ja nivoja vain seuraa toisiansa

vuorotellen; suvantopaikkoja, joissa virta ei olisi selvästi

tuntuva, tuskin on ainoaakaan. Ensimmäinen, jotenkin tasainen koski

oli _Lampilivo_, toinen _Valkehinen_, vähän äkeämpi, kolmas _Jalo_

(Jalonniska?), jo jotenkin vihainen. Se oli muistaakseni pisin

kaikista ja mutkitteleva, ja meidän pieni veneemme mennä vilisti

lentämällä korvasta toiseen. Kosken alle tullessa, jossa virta

kääntyi toiseen suuntaan, heitimme viimeisen silmäyksen eteemme,

s.o. oikeastaan taaksemme, sillä mehän istuimme kasvot laskumieheen

päin, ja erinomaisen kaunis perspektiivi silloin aukeni eteemme.

Koskea näkyi ylöspäin joku neljänneksen matka, ja siihen pisti sekä

oikealta että vasemmalta rannalta lehtipuisia niemiä, joitten neniä

koski kierteli, toinen ylempänä toistaan, viisi kuusi kummallakin

puolen, yhä läheten toisiaan, kunnes perimmäiset melkein näyttivät

kasvavan yhteen. Ainoastaan vilaukselta kerkesimme tätä näkyä

katsella, mutta sen kauneus heti pisti silmään. Ja nyt kuitenkin oli

kolkko ja sateinen ilma; minkä vaikutuksen tämä näköala tekisi, kun

helottava päivänpaiste kultaisi lehtimetsää ja hopeoittaisi kuohuvia

aaltoja! Neljäs koski oli _Sompa-Kurja_ lähellä Sompajoen laskua

Kemijokeen, viides _Lappalaisen korva_, siitä nimensä saanut, että

lappalainen ennen aikaan oli yrittänyt pulkalla siitä poikki, kuudes

_Juuma_. Tässä täytyi nousta maihin ja kantaa matkatavarat kosken

alle; lastatulla veneellä ei tätä koskea voitu laskea. Juuma on

lyhyt, mutta hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahden

puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolelle

jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmin vihainen; me muut nousimme

korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantamus kädessä, ja

kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle;

mutta kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjää nähdäkseen, voisiko

venettä siitä soutaen laskea vai pitäisikö käyttää köyttä. Kun olimme

ennättäneet perille, olivat miehetkin jo lopettaneet tutkintansa ja

palanneet veneeseen sekä vieneet sen saaren rantaan, sillä väylä

kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Laskun teki vaaralliseksi kosken

mutkaisuus; keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta noin 20-30

syltä pitkälle ulos laaja kallio, jonka yli vesi kyllä osaksi

virtasi, mutta joka pakotti valtaväylän jyrkästi kääntymään etelää

ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt

tuhansiksi pirstaleiksi tätä kalliota vasten. "Ka, ilman köyttä

laskevat", huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla

odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.

Kaikkien, mutta varsinkin minun ja kumppalini, silmät olivat nyt

ikäänkuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahdoton on kuvata sitä

nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessäänkin

suuri, mutta lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen

huopaamalla, jouduttivat kulkua minkä suinkin jäntevistä käsivarsista

lähti. Sanat "soutaa" ja "huovata" riittävät kuitenkin ainoastaan

vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedontapaisista

voimainponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan

suorittivat soutajan ja huopaajan liikkeet kymmenen kertaa

tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa

pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa

vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli

iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken

alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä

kyllä, mutta muuten vahingoittumatonna.

Kun jälestäpäin rauhassa muistelen tätä laskua, en voi olla

ihmettelemättä sitä suurta uskaliaisuutta, jota miehet osoittivat;

jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo tai hanka taittunut

tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi

ollut tarjona. Kaikki tapahtui kuitenkin nyt niin äkkiä, ettei

ennättänyt mahdollista onnettomuutta edes ajatella, ja kun veneestä

oli vesi viskattu pois, lähdettiin taas taipaleelle, ikäänkuin ei

mitään olisi tapahtunut eikä Tuoni miekkoineen olisi seisonut ihan

lähellä.

Törmällä Juuman alla oli pienoinen autio kalamiesten sauna, jossa

ensin luulin puolisen syötävän. Se oli noin neljä kyynärää laaja

ja yhtä monta korttelia korkea, niin että ei saattanut polvillaan

ollessa pitää päätään pystyssä; takka oli nurkassa. Saattajat

kuitenkin sanoivat paremman saunan olevan vähän matkan päässä

_Petäisen_ eli Petäjäkosken alla, ja sinne siis kuljettiin. Tämä

sauna, jonka luo noin puolen tunnin päästä tultiin, olikin paljon

"ehompi entistä": ainakin kahta kyynärää korkea, niin että pää

ei ovipuolella kattoon koskenut, kun polvillaan liikkui. Heti

sisään tultua viritettiin takkaan leimuava valkea, jonka ääressä

lämmiteltiin ja kuivattiin vaatteita. Nämä saunat sekä joku kolmas

muistaakseni vähän alempana ovat ainoat ihmisasunnontapaiset koko

tällä 8 penikulman taipaleella! Ei ole viljelys täällä pitkälle

ennättänyt, joka on sitä kummallisempaa, kun näiltä paikoin joen

suuhun ja valtameren rantaan tulee vain 5-6 penik. Tuntikauden

tässä viivyttyämme täytyi ikävällä mielellä puolikuivina taas lähteä

matkaan, vaikka "vihmaa", s.o. sadetta, yhä kesti -- karjalaiset

sanovat sekä hienoa että kovaa sadetta vihmaksi. Myöhemmistä koskista

ansainnee mainita _Vääräkoski_, jossa saatiin nousta veneestä ja

kulkea maitse (ainoastaan B. jäi laskijain kanssa veneeseen), sekä

_Tuhkakoski_. Loppupuoli taivalta, lähes kaksi penikulmaa, on

vähemmin virtavaa, melkeinpä enimmäkseen aivan tyyntä suvantoa.

Eräällä kohtaa pohjan puolella on tasainen ja pitkä kallio joen

rantana, ja siitä kertoivat soutumiehet, että _Uumolan veljekset_

olivat siinä veistäneet venettä, jotta "ei kirves kivehen kose

(koske), kasa kalka kallivohon". Sen enempää eivät kuitenkaan

tästä tarusta tienneet. Viimein noin klo 7 illalla laskettiin vene

pohjoisrantaan ja miehet ilmoittivat oltavan perillä. Airot ja muut

kompeensa he kätkivät pensaikkoon, ja sitten lähdettiin pitkin

vetisiä niittyjä ja savisia joenrantoja astelemaan tuota 1-2 virstan

matkaa kylään, johon koskien tähden ei voitu veneellä päästä. Niin

oli tuo ikävä päiväys loppunut ja oltiin _Usmanalla_.

Talo, johon meidät vietiin, oli keskellä kylää ja nimeltä "Sudro"

-- d äännettiin selvään. Se oli kaksikerroksinen, ei erittäin suuri

rakennus; yläkerrassa oli vain kaksi mutta tilavaa asuinhuonetta.

Etumainen niistä oli pirtintapainen, oven suussa olevasta uunista

päättäen, ja siinä oli kolme ikkunaa kadulle ja kaksi kartanolle

päin; peremmässä huoneessa, joka oli hiukan pienempi, oli kaksi

ikkunaa sekä katua että toista pihaa vasten. Etumainen jätettiin

meidän käytettäväksemme. Se oli erittäin siisti huone ja lattia niin

kirkas että kiilsi, josta tällä kertaa oli meille enemmän harmia

kuin mielihyvää, koska märät jalkamme ja vaatteemme jättivät kovin

silmäänpistäviä merkkejä jälkeensä. Huone oli kyllä lämmin, mutta

vaatteiden kuivaamista varten tehtiin kuitenkin valkea uuniin.

Juotuamme teetä ja syötyämme olisimme vähitellen kernaasti panneet

maata, mutta isäntä oli halukas puhetta jatkamaan ja jo paljas

kohteliaisuus tietysti vaati kuuntelemaan häntä; sitäpaitsi hänen

puheensa oli sangen huvittavaa. Hän oli pitkä ja harteva, komea mies,

jolla oli suuri vaalea parta ja katsanto suora ja vilpitön kuin

merimiehellä ainakin -- hän oli näet kulkenut paljon senpuolisilla

merillä, vaikka oli ammatiltaan oikeastaan laivanrakentaja.

Grigorij Demidov oli hänen venäläinen nimensä. Muun muassa hän

otti esiin ja näytti meille kolmimastoisen laivan piirustuksen ja

selitti tarkasti ja aivan oikein sen alapuolessa olevan mittakaavan

merkitystä. Yläporstuassa oli paraikaa tekeillä suurenko vene.

Usmanalaiset muuten ylimalkaan näkyvät laivanrakennustöissä olevan

tunnettuja Vienanmeren länsirannalla; niinpä esim. Kieretissä, 20

penik. pohjoiseen Kemistä, kuulimme sikäläisten laivojen olevan

usmanalaisten tekemiä. Sittenkuin emäntä useamman kerran oli käynyt

aviopuolisoansa takinhelmasta nykäisemässä, jätti hän viimein hyvästi

ja me heittäysimme pitkäksemme.

Ensi tehtävämme jalkeille päästyä seuraavana aamuna oli käydä

katsomassa sitä koskea, _Usmaa_, josta kylä oli nimensä saanut.

Siltä paikalta, johon illalla olimme maihin tulleet, tekee joki

mutkan etelään päin, ja siinä on lyhyellä matkalla kaksi kovaa

koskea, _Vuotjas_ ja Usma, jonka jälkimmäisen alla kylä on vajaan

virstan päässä. Maitse olisi koskelle ollut vähän pitempi matka,

siksi päätimme kulkea veneellä suoraan; isäntä ja emäntä lähtivät

saattajiksi. Koskesta näkyvät kylään ainoastaan alimmat aallot ja se

sakea usma eli höyry, joka kuohuista nousee, -- korkea kallioranta

estää enempää näkymästä; pauhu niin ikään heikennettynä kuuluu

kylään. Äkkiä olimme ennättäneet kosken alle, jossa oli pari myllyä,

ja aloimme nousta pitkin jyrkkää kalliorantaa ylös kosken niskaan,

aina väliin seisahtuen katsomaan alaspäin. Ja katselemista Usma kyllä

ansaitseekin. Ken on nähnyt Imatran, voipi mielessään muodostaa

kuvan Usmasta. Samoin kuin Imatrassa ahdistuu tämänkin niskassa

valtavan joen vesi kallioiden väliin kuurnaan eli ränniin, joka on

vain noin 25 syltä leveä, ja siitä syöksyvät vedet alas noin 1/2

virstaa "huimaavalla vauhdilla" niinkuin Imatrassa. Koko koskessa

ei näe sinistä paikkaa: kaikki on valkeaa vaahtoa, kellertävää

kuohua. Kauhea on se jyske, joka syntyy veden virtaamisesta pitkin

epätasaista louhikkopohjaa; kosken pauhu on niin kova, että

ainoastaan korvaan huutamalla voipi jonkun sanan toiselle sanoa.

Alapuoli koskea on yhtä ainoaa räiskettä ja vesipärskyä, joka ilmassa

ohenee siksi usmaksi, mikä koskelle on nimen antanut. Usman koski

ei kauneudessa kuitenkaan vedä vertoja Imatralle, joskin se veden

paljouden ja putouksen jyrkkyyden puolesta ehkä on sen vertainen.

Imatran ura on yhtä kapea, jollei kapeampi, alhaalla kuin niskassa,

joten sen virta lopussa on yksi ainoa suunnaton aalto rannasta

rantaan; mutta Usma laajenee keskikohdaltaan alaspäin jotenkin

leveäksi; joten sen sekä kauneus että voima vähenee. Putouksen

suuruutta en osaa tarkkaan ilmoittaa, mutta 8-9 syltä en luule

liiaksi -- Imatran on runsaasti 10. Kosken pääsuunta on luoteesta

kaakkoon.

Pohjoisella, kylänpuolisella rannalla oli useita "saboroita" eli

patoja lohenpyyntiä varten. Niiden rakentaminen on mahdollinen sen

vuoksi, että koskessa on pieniä, pystyjä kallioluotoja, joihin

mantereelta miesvoimalla työnnetty hirsi eli palkki saatetaan

kiinnittää. Tusinamäärä miehiä ja vaimoja olikin tämmöisessä työssä

meidän käydessämme koskella. Ihan kosken niskassa on myöskin pieni

luoto, jonka molemmin puolin virta kahtena, noin 10-12 sylen

levyisenä haarana kulkee. Niskalta pohjaan päin joki muodostaa sievän

lahden eli poukaman, ja samanlainen lahti on kosken alla. Eräs siellä

moniaita vuosia takaperin kulkenut oululainen sahanomistaja kehuu

paikkaa verrattoman hyväksi sahan paikaksi.

Koskelta palattuamme emme kauan enää viipyneet kylässä, vaan

laittauduimme matkalle viime taipaleelle Kemiin. Ennenkuin siitä

lähden kertomaan, olkoon vielä kylästä muutama sana mainittu.

Kemijoen pohjoisranta Usman alla on jokseenkin korkea, mutta sen

korkeus ei niin pistä silmään sen takia, että se keskellä vietettänsä

muodostaa moniaita kymmeniä syliä leveän penkereen. Tälle penkereelle

on kylä tuskin 1/2 virstan pituudelle rakennettu, kahden puolen

kaduntapaista tietä. Kun lähenee kylää pohjan tai luoteen puolelta

pitkin kyläläisten laihannäköisiä peltotilkkuja, ei asunnoita erota,

ennenkuin ne ovat melkein jalkain juuressa. Maisemat näillä tienoin

ovat epäilemättä hyvin kauniit, sillä vaikka eilisiltana tullessamme

oma kehno tilamme ei juuri yllyttänyt luonnon kauneutta ihailemaan,

muistan että kaukana etelän puolella näkyi useita kukkuloita,

joista täytyi _Mänteläisen_ vaaran nimeä kysyä; se saattoi olla

2-3 penikulman päässä. Kun laskeusimme alas kylään, havaitsimme

koko joukon veneitä aina kaksittain kulkevan alas virtaa; se oli

eräänlaista lohenpyyntiä, jota täällä myöskin harjoitetaan ja jota

sanotaan "vatomiseksi". _Vata_ on nuotantapainen pyydys, jonka

toinen pää on toisessa, toinen toisessa veneessä ja jota soudetaan

alaspäin virtaa. Usmanalaiset pyytävät suurin määrin tätä lohta --

eli "somgaa", joksi sitä myös nimittävät -- ja vievät sitä Venäjälle

(enimmästi Sunkuun ja sieltä Pietariin). Lohenpyynti on kylän

pääelinkeinoja.

_Usmana_, jossa lasketaan olevan 90-100 taloa, on viimeinen

karjalainen (eli suomalainen) kylä itäänpäin mennessä.[8] Kemin

kaupunki -- eli "linna", niinkuin usmanalaiset viron mukaan sanovat

-- on nimittäin venäläinen. Puhekieli on kylässä suomi, mutta

luulenpa, että kaikki aikuiset ihmiset, sekä miehet että naiset,

myöskin osaavat venäjää. En kuitenkaan takaa, että oululainen

täydellisesti usmanalaisen puheet ymmärtäisi, sillä ensiksi heidän

kielensä on karjalan syvempää murretta ja toiseksi siihen on

lainattu paljon venäläisiä sanoja, samoin kuin meidän länsirajalla

ruotsalaisia. Esimerkiksi lauseen: "ei muukali matata", jonka

isäntämme kerran sanoi, hoksasin vasta vähän mietittyäni merkitsevän

"ei muualta matkata" (eli kuljeta). "Näkyen eivät polta, vaan

peitossa" -- varkain tupakkaa polttavista puhuttaessa -- ymmärtää

kuitenkin jokainen heti, vaikka lausemuoto on vähän outo; niin ikään

"aivin" = aivan, "meän", "teän" = meidän, teidän. "Pröstoi" = huono,

"hot" = vaikka, "ladno" = hyvä, kuului myötäänsä. Mutta että jokainen

meidänpuolelainen täällä hyvästi kielen puolesta toimeen tulee, sen

voin taata, vaikka pitemmässä puheessa joku oudompi sana voipikin

vähän käsitystä häiritä.

Usmanalla muuten ensi kerran saimme tehdä tuttavuutta venäläisen

virkamiehen kanssa, vaikka tosin emme joutuneet miestä itseänsä

näkemään. Kun tuumasimme lähtöä koskelle, ilmestyy huoneeseen muuan

vanha ryssäläinen invalidi eli sotilasukko, kumartaa ja pitää pienen

puheen. "Mitä se tuo mies polittaa?" minä kysyin Miikkulalta. "Se

tiedustaa passia ja käskee herrain tulla nimismiehen sijaisen

luo", vastasi Miikkula, arvellen kuitenkin samalla koko käskyä

joutavaksi. Ukko pantiin menemään sillä sanomalla, joka ei ehkä

ollut aivan sovelias, että hra sijainen tulkoon meidän luoksemme

passeja katselemaan, jos on utelias niitä näkemään. Mutta mitäs

ollakaan, vähän ajan päästä, juuri kun olemme koskelle lähdössä,

ilmestyy ukko uudestaan entistä käskyä kertomaan. Miikkula silloin

otti käyttääksensä passejamme tuon innokkaan virkamiehen nähtävinä

ja kertoi sitten voitonriemuisena meille koskelta palatessamme

käynnistään tshinovnikan luona, kuinka oli kehoittanut häntä

kirjoittamaan passeihin tarkastusmerkinnän, vaikka turhaan, ja kuinka

hänellä sen johdosta oli ollut hyvä syy nuhtelemalla mainita toisen

turhaa virkaintoa.

Matka Usmanalta Kemiin on 7 neljännestä ja käypi jokea sangen

joutuisaan, sillä joki on näillä tienoin taas virtava. Isäntä lähti

itse meitä tällekin taipaleelle kyytiin. Paitsi _Jolkosen_ koskea

alussa taivalta on toinen erittäin vihainen köngäs tällä matkalla

laskettava, nimittäin _Putkuokoski_. Sen niskaan tultua nostettiin

matkatavarat maalle, ja kaikkien, paitsi soutu- ja perämiehen,

oli määrä lähteä kävelemään pitkin rantaa kosken alle; minulle,

jota uteliaisuus vaivasi, suotiin pyynnöstä lupa jäädä veneessä

kulkemaan. Soutajaksi lähti nuori reipas tyttö, valkoverinen ja

muhkea, jota mielihyvällä saattoi katsella, laskumieheksi Sutro;

minä istuin peräpuoleen venettä, pohjalle. Kun mielestäni oltiin

valmiit lähtemään, mutta lähtöä ei kuitenkaan tullut, rupesin

katselemaan ympärilleni ja huomasin silloin isäntämme hyvin totisena

kumartelevan ja tekevän ristinmerkkejä semmoisen suuren puuristin

edessä, joita Karjalassa aina tavataan koskien niskassa ja alla.

Tämä vähän oudostutti minua, koska isäntämme oli tuntunut ravakalta,

joskin vakaiselta mieheltä, ja rupesi vähän arveluttamaan, että

jokohan tässä tosi on tulossa, ja se arvelu ei aivan aiheeton

ollutkaan. Koski ei itsessään ollut kovin kova -- Oulujoessa

lasketaan tervaveneillä paljon kovempia -- mutta kaksi asiaa teki

laskun vaaralliseksi: veneen pienuus ja kosken perkkaamattomuus --

kaikki kosket ovat näet Karjalassa perkkaamattomia. Viimeksimainittu

seikka teki, että veneen täytyi kulkea sinne tänne poikki virran ja

suuria aaltoja usein laskea syrjittäin karttaaksensa alla olevaa

kiveä, jolloin vedellä täyttyminen oli tarjona. Yhtä tarkalla, vaikka

vilkkaammalla kädellä kuin meidänpuoliset koskenlaskijat ohjasi

Sutro kuitenkin veneen kiitävää kulkua kosken kuohujen keskitse, ja

vaikka meno toisinaan näytti hiukan hirvittävältä, pääsi mielessäni

kuitenkin heti taas voitolle se turvallisuuden tunne, jolla aina

koskia kulkee, kun tietää luotettavan Suomen miehen istuvan melassa

kiinni. Lopulla koskea jouduimme viimein isoon aaltoon, joka

kerrassaan huuhtoi sorean soutajamme hartiat läpimäräksi ja viskasi

minun sylini vettä täyteen, niin että vaippa, joka minulla oli

ympärilläni, pullotti edestäpäin kuin säkki; mutta samassa oltiinkin

perillä ja rannassa. Meidän puolen suomalaisilla on hyvin huono

ajatus karjalaisten sekä rohkeudesta että taidosta koskenlaskussa,

johon ehkä osaksi lienee syynä väärä käsityksemme heidän

kansallisuudestaan, mutta siitä, mitä niin hyvin tässä koskessa nyt

kuin eilispäivänä Juumassa olin nähnyt, sain asiasta aivan toisen

käsityksen, ja olen varma siitä, että mistä meikäläinen kulkee, siitä

karjalainenkin pääsee, ellei hän ehkä ole vieläkin uskaliaampi.

Putkuokosken alta kuljettiin vielä kappale matkaa ja sitten

laskettiin pohjoisrantaan. Usmanalla oli vähän ollut puhetta, että

toinen puoli taivalta astuttaisiin, vaikka minä tahdoin, että

kuljettaisiin veneellä, ja vähän nurjalla mielin näin laskettavan

maihin, kun arvelin, että jalkamatka sittenkin tuli eteen. Mutta

rannassa kuulin, että oltiinkin perillä; jalkamatka alkaa Putkuon

niskalta. Ylös törmälle noustua käveltiin joku kivenheitto

harvanlaista männikköä, sitten tuli eteen niitty, jonka poikki johti

lankuista tehty parin kyynärän levyinen silta, ja niityn tuolla

puolen näkyi kaupunki -- se oli Kemi.