I.

Oulusta rajalle.

Aikomukseni oli alkuaan lähteä matkalle yksinäni, koska omassa

maassa enimmästi olen liikkunut ilman kumppalia, mutta moniaita

päiviä ennen lähtöäni, jonka piti tapahtua heti juhannuksen

jälkeen, sattui meillä käymään tuttavani, nuori ylioppilas Hjalmar

Basilier, ja silloin syntyi puhe matkakumppanin tarpeellisuudesta.

Omaiseni, jotka hieman kammoksuen katselivat koko matkaa, arvelivat

kumppalia ihan välttämättömäksi, jotta vieraassa maassa olisi

turvallisempi liikkua eikä mitään onnettomuutta tapahtuisi. Tämä

arvelu ei kyllä minuun isosti vaikuttanut, koska muistelin vastausta,

jonka Lönnrot aikoinaan eräältä karjalaiselta sai, turvallisuutta

Karjalassa tiedustellessaan, että "niin myö eletään kuin linnut

metsässä", ja koska omain kuulustelemisteni mukaan myöskin tiesin,

että kaikkinainen pelko oli ihan turha; mutta toiselta puolen

ajattelin, että tuttava kyllä voisi olla hyvä muassa olemassa,

jollei hengenvartijana niin puhekumppalina, ja koska B. oli halukas

lähtemään mukaan, päätettiin tehdä retki yhdessä.

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullista ulos.

Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvipalttoo, minulla

sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeellani riippui ainoa, matkaa

varten erittäin hankittu kapine, nim. puukko, jonka eräältä

kello- eli putaalaiselta olin ostanut. Nämä puukot ovat

sievätekoisia, tuohipäisiä, sekä huokeahintaisia, mutta terä oli

minun ostamassani pehmeä ja kuuluu muissakin olevan. Se tuli

matkalla hyvään tarpeeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet

hoksanneet ottaa mukaan, ja sitä saimme jälestäpäin katua, koska

semmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käytetään vasemman

käden sormia. Laukussani oli, paitsi vähiä liina- ja pitovaatteita,

Inbergin Suomenmaan kartta ja muutamia pieniä kirjasia, joita aioin

lahjoitella lapsille matkallani, sekä myöskin molempain passit.

Kumppalini, ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa

eikä perhosonkiaan, ja pyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut

mukaansa myös pienen 6-piippuisen "revoolin", joka sitten

paluumatkalla unohtui Kiannalle, luultavasti Hyryn taloon. Mitä

kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tulleet punninneeksi, mutta

arviolta ei niissä voinut olla enempää kuin yhden miehen kantamus.

Jalkineina meillä oli mustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu

tarpeellisiksi, arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin ja kirkas, maantie kuiva ja tasainen, hevonen hyvä,

ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemme olivat iloiset,

koska se viehätys, joka kaikkea alkamista seuraa, ei meiltäkään

puuttunut; minä erittäinkin olin siitä hyvilläni, että tuosta kauan

mietitystä retkestä viimein oli tullut tosi. Matkan odotettavista

vaiheista puhellessa ja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi

taival yht'äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n.s.

turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästä eteenpäin

aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jos tahtoisin noudattaa

tavallisten Suomessa kulkeneitten matkakertojain esimerkkiä, olisi

minun nyt pidettävä pieni ja pistävä puhe siitä "kidutuskoneesta",

jota kyytikärryiksi nimitetään; Topeliuksen "Matkustus Suomessa"

kyllä tarjoaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Mutta

valitettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muittenkaan

arvoisain kirjoitusmiesten kanssa tässä asiassa, koska pidän

tavallisia kyytikärryjä paremman puutteessa kutakuinkin hyvinä

ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikein käyttää. Niin

yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempi matka on edessä, että

istuu paljaalle laudalle; pitää ostaa säkki, täyttää se heinillä

ja asettaa istuimelle -- ja hopusti sillä tavoin voipi yhtä mittaa

kulkea vaikka maailman ääriin, kunhan aina tarvittaissa panee

säkkiinsä uusia heiniä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin

matkaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen, ylöspäin

Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutse Utajärvelle saakka,

jossa jäimme Laitilaan yöksi. Seuraavana päivänä kerkesimme hyvään

aikaan ennen puoltapäivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene

oli, niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamulla lähtenyt,

-- asia, jota emme isosti pahoitelleet, koska mainittu vene on

kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkin huononlainen. Einehdittyämme

ja Åström-veljesten suurta parkkimakasiinia katseltuamme olisimme

lähteneet ajamaan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken

niskalla ollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, mutta kaikki

hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista, sanoivat, ettei

venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niin että matka tässä uhkasi

kerrassaan katketa epämääräiseksi ajaksi -- s.o. tarkemmin sanoen

siksi päiväksi. Ainoa toivo oli, että alhaaltapäin nousisi veneitä --

niitä sanottiinkin olevan nousemassa -- ja että joku niistä menisi

Kajaaniin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään ja sytytin

"kärsivällisyyden piipun" eli paperossin. Tuskin olin ennättänyt

vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuin muuan vanha ukko, jonka

silmä oli kosken koukkuihin harjaantunut, ilmoitti veneitä olevan

ylöspäin pyrkimässä. Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan

niitä erottaa, mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukon

kanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaamaan. Pian

tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen), jota kaksi miestä ja yksi

vaimonpuoli kuljetti ja jonka isäntä kohta suostui pyyntööni; ja kun

ukko oli noutanut kumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen,

jolla välin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2:n tienoissa

matkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, sillä raitis

luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivan peräntakainen,

mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurta purjettamme. Klo 1/2 10

olimme jo Koutaniemen kohdalla. Jolleivät venemiehemme olisi olleet

hiukkasen pelkureita, olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin,

mutta kun Vaalasta maan suojassa oli kuljettu penikulman verta

Nahkasalmen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihin miettimään,

tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljemmän, 2 penik. pitkän

Laiskanselän poikki Kaivantoon, koska tuuli muka oli ankaranlainen,

ja niin varsinkin kumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan.

Kaivannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuulta pitämässä;

pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla. Ärjänselällä

kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavan luodon sivu, jota

isäntämme sanoi "pirun takaksi" nimitettävän ja josta hän kertoi

Kajaanin linnan rakentamiseen liittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut

mielestäni suurenarvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista.

Nevosenniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkin

laantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan, soutaen

länteen päin raskaita tervojansa, joista kovin halpa hinta nykyään

oli saatavana. -- Oulujärvi on kaunis järvi, paikoin saarekas,

paikoin laajoiksi seliksi leviävä; korkeita vaaroja näkyy sen

ympäriltä, joista mainittakoon Kivesvaara eli -vaarat pohjoisessa.

Mutta tulvaveden valitetaan tekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini

tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa.[3] Minä kun

olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka

tiesin olevan poissa kotoa -- Oulussa olin juuri tavannut hänet

matkalla Lappiin --, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä

Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta

kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan

laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä

erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan

järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei

suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. Hövelössä meitä

kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä

huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä

asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin

maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini _toisten_ seurassa

jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot

ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli

Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon

kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli

hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten

seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien

paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen

silmään -- tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt.

Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty

sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat

kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin

alastomat seinät. - Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista,

jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin

hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin

kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä

joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten

astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista

pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee

mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut,

sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa.

Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka

toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin

odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene

ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin

selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen"

alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja

kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja

hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa

pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli

ennättänyt Polvilaan asti. Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri

oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti

vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa,

ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin

vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja

tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin

kotini oli Kajaanissa -- josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä

paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen

muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu.

Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja

leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla

runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa

miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim.

veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket

oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies -- ja tanssimies myöskin,

sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut

tanssia -- aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä

alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan,

vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa

käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat

kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin

venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman

vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies

niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä

alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30

henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden

kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.

Lukija suokoon anteeksi, että matkasta tänne saakka olen ollut vähän

laajapuheisempi kuin asiaan oikeastaan kuuluisi. Mutta syy tähän

poikkeukseeni aineesta on osittain ollut jonkunlainen täydellisyyden

halu matkakertomuksen suhteen, osittain että Kajaani on lapsuuteni

koti, ja se paikkahan itsekullekin on rakas, jossa muisti kernaasti

hetken viivähtää. Aivan heti ollaan Kuhmoniemellä, josta kertomukseni

kaikissa tapauksissa saisi alkaa.

Seuraavana päivänä, kesäk. 30 p., jatkoimme hevosella matkaa itään

päin, jättäen entisistä ajoista melkein ihan muuttumattoman Kajaanin

yhä edelleen kuuntelemaan sitä kehtolaulua, jota Koivukoski ja Ämmä

sille väsymättömästi veisaavat. Linnanraunioille, joitten poikki

maantie kulkee, on kaupungin apteekkari toimittanut vesimyymälän;

mutta Fieandtin haamua emme nyt päiväsydännä erottaneet enemmän kuin

edellisenä yönäkään, vaikka "Välskäri" sanoo sen toisinaan näkyvän

linnan raunioilla. Yöksi jäimme Sotkamoon ja toisena päivänä ajoimme

Kuhmoniemelle, jossa entisen opettajani, rovasti Roosin perheessä

vietimme hupaisen illan. Kuhmoniemen kirkolle maantie päättyy; siitä

alkavat vesi- ja jalkamatkat, joiden tiesimme kestävän ei ainoastaan

rajalle, vaan yhä eteenpäin Vienanmeren rantaan asti. Vähän oudolta

tuntui ajatus, että sivistynyt maailma nyt jäi taaksemme ja että

erämaahan oli painuminen, ja kun satuimme tulemaan kestikievariin

tuntia ennen postin lähtöä -- postikonttori on kestikievaritalossa

Tuupalassa -- emme laiminlyöneet tilaisuutta lähettää viimeiset

terveiset kotia; Karjalasta näet ei kannattaisi yrittää tietoa

lähettää, postinkulku kun sieltä Vienan kautta Suomeen on kovin hidas.

Hiukan vakavalla mielellä jätimme aamulla jäähyväiset talon

ystävälliselle isännälle ja astuimme veneeseen, jolla kohta kuljimme

Lammasselän poikki Koskelle eli Porolaan. Siitä saattoi ainoastaan

yksi mies lähteä meitä viemään, niin että toinen meistä sai pitää

perää; nousimme ylös Lentuan koskea, joka on niin väkevä, että virta

oli veneemme kaataa, ja jouduimme Lentuan järvelle, josta pääsee

kahta tietä Karjalaan: toinen, pohjoisempi kulkee Lentiiran kautta

_Akonlahteen_ (tätä kylää ei Inbergin kartalle ole merkitty), toinen,

alempi _Miinoaan;_ ja sinne meidän matkamme piti. Kyytimiehemme,

vanha koskenlaskija, oli laajalti nähnyt maailmaa, oli käynyt

Äänisjärvellä Petroskoissa ja muistaakseni "Kinkerinmaallakin",

tunsi "Lentruotin" (joksi Lönnrotin nimen oikaisi), jota nuorempana

oli ollut saattamassa, mutta oli laiskanvoipa, niin että meilläkin

venettä soudatteli: ja niinpä vasta klo 6:n paikkeilla kerkesimme

Korpelaan (Inbergin kartalla Korpimäki). Tästä kyllä olisi hyvästi

vielä saattanut sinä päivänä kulkea eteenpäin, sillä ensi taival

Kalliojärveen oli tuskin penikulmaa pitkä, mutta saattajaa saimme

turhaan odottaa tuntikausia, vaikka yksi mies karhitsi peltoa aivan

lähellä taloa ja toinen vähän edempänä oli verkkoja laskemassa;

vanha äijä vain pirtissä äyski: "Ei meidän talosta kesäkeskievaria

tehdä." Viimein, kun kärsivällisyytemme oli aivan katketa, tuli

toisen pirtin isäntä 9:n tienoissa kotiin, ja hän, joka oli vilkas

ja näppärä mies, lupasi kohta lähteä matkalle, kunhan saisi kylpeä

ja illastaa; mutta kun matka näin oli jäänyt kovin yön selkään,

päätimme kyllästyksissämme asettua taloon yöksi. Merkillinen on

se hitaisuus ja huolettomuus, jota sydänmaalaisemme hankkeissaan

osoittavat; tässäkin oli köyhä, usein petun varassa elävä talo,

mutta tarjona olevaan raha-ansioon ei ennätetty taikka huolittu

käydä kiinni. Aikaisin aamulla lähdettiin sitten matkaan ylöspäin

yhä kapenevaa jokea ja jouduttiin 2-3 tunnin päästä Kalliojärvelle.

Isäntämme meille matkalla kertoeli kaikenlaisia rosvojuttuja

"Venäjältä", joitten mukaan Karjala olisi koko "miesten syöjä sija",

-- ja samanlaisia juttuja eräs toinenkin saattajamme, muuan vanha

vaimonpuoli, samana päivänä myöhemmin meille syötteli varoitellen

vieraaseen maahan lähtemästä; mutta näihin tietysti emme paljon arvoa

panneet. Matkalla muuten kumppalini koetti sekä uistintansa (H.

Renforsin tekoa) että perhosonkiaan ja saikin paitsi muita kaloja

muutamasta pikku koskesta sievän lohentonkosen, jonka päätimme syödä

eineeksi.

Kun Kalliojärven ruohoisella kartanolla nyt odotellen kalamme

paistamista ja ihanasta aamu-ilmasta nauttien juttelimme saattajamme

kanssa, vilahti äkkiä sen aukon suulla kahden rakennuksen välissä,

josta mekin olimme tulleet taloon, ensin yksi, sitten toinen mies,

jotka näyttivät laukkua kantavilta karjalaisilta. Jo ajattelin

taikka taisin kysyäkin, mitä he mahtoivat olla miehiään, kun

samassa molemmat astuivat kartanolle meidän luoksemme ja heittivät

laukkunsa maahan, jolloin huomasimme heidän olevankin karjalaisia.

Heidän astuessaan pihalle lensi heti se ajatus päähäni, että heistä

kenties saamme matkatoverit, koska he näyttivät tulevan jälestämme

ja arvatenkin kulkivat kotipuoleen; mutta tuskin olimme hyvän päivän

sanoneet, niin heidän jälessään seurasi kolmas mies, sitten neljäs,

sitten viides, kuudes, jopa lopuksi seitsemäskin, kaikki pitkiä,

rivakoita miehiä. Siinäpä koko joukko! Saattajamme vast'ikäiset

puheet muistuivat tässä mieleeni ja saivat minut miettimään, että

tämmöiseen mieslaumaan liittyessämme olisimme auttamattomasti

heidän vallassaan, jos voimista tulisi kysymys, ja sentähden

päätin olla ilmoittamatta tuumaani matkakumppanuudesta, kunnes

olin keskustelemalla ja katselemalla ennättänyt saada jonkunlaisen

käsityksen heistä ja heidän luonteestaan. Niinpä ruvettiin pihalla

pakinoihin, sillä välin kuin heillekin ruokaa valmistettiin, ja

saimme kuulla, että he olivat matkalla kotimaahan; kuusi oli kotoisin

Suopassalmelta, noin 14 penikulmaa rajalta Kemijoen varrella,

seitsemäs vähän tännempää Jyskyjärveltä; kuudessa päivässä he nyt

olivat jalkaisin tulleet Tampereelta Jyväskylän ja Kajaanin kautta,

s.o. noin 50 penik., ainoastaan paikoitellen venettä käyttäen,

mutta unen ajat eivät olleetkaan olleet pitkät. Sitten juteltiin

menneentalvisista kaupoista, jotka olivat olleet huonot, niin että

kunkin miehen voitto teki vain 4-500 markkaa eli tuskin puolet

entisestä, puheltiin matkan vaiheista y.m., ja sillä välin oli

minulla hyvä tilaisuus tehdä havaintojani. Puheliain joukosta

oli valkoverinen, lihava, noin 25-vuotias mies, joka ei voinut

lausettakaan sanoa panematta siihen jotakin leikkisanaa, jolle itse

etupäässä nauroi ja enimmästi siten houkutti muutkin nauramaan;

hänellä oli lyhyt, vaalea parta, ja hänen nimensä oli _Matti_.

(Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset aina nimittävät

toisiaan vain ristimänimellä; sukunimeä saa toisinaan hyvin tarkasti

urkkia. Matin sukunimi oli Hokkinen, passissa venäjäksi Artemjev.)

"Tuo ei ole vaarallinen mies", arvelin itsekseni. Matin vieressä

istui kaksi parratonta nuorukaista, jotka sittemmin kuulin olevan

veljeksiä ja nimeltä _Trohkimo_ (eli Topias) ja _Simo_ Kononen. He

olivat hyvännäköisiä, hoikkavartisia poikia, vanhempi 2-3 tuumaa

päälle sylen pitkä; kasvot kuvastivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja

varsinkin nuorempaa näyttivät Matin jutut suuresti huvittavan.

"Lystejä matkakumppaleita", arvelin kohta. Neljäs toveri, _Aappo_

Mihkaalov eli Mikkola, oli keskikokoinen, noin 30 vuoden ikäinen

mustapartainen mies, iloisen näköinen hänkin; kun toiset häntä

nuhtelivat hänen kovasta käynnistään taipaleella, hän vain vastasi

naurahtamalla. Muut kolme näyttivät yli 40 vuoden vanhoilta ja

vakaisemmilta; kahdella oli musta parta, joka ensi näkemältä teki

heidän muotonsa hiukan kolkoksi; kolmas oli laiha, rokonarpinen

ja parraton. Ensinmainittu, nimeltä _Kuosma_ (sukunimeä en tullut

tiedustaneeksi), Jyskyjärveltä kotoisin, oli harvapuheinen, joten

hänestä en aluksi saanut varmaa käsitystä, -- jälestäpäin näimme,

että hän oli hyvin siivo mies; toinen, Oleksei eli _Santeri_

Hokkinen, oli Hämeessä naimisissa ja siellä asuva, mutta kulki nyt

kymmenkunnan vuoden takaa syntymäpaikalleen kotitalon raha-asioita

järjestämään, hänen kun täytyi maksaa kaksinkertaiset verot, s.o.

sekä itsensä puolesta Hämeessä että kotitalon puolesta Karjalassa;

olo Hämeessä oli ehkä vaikuttanut, että hänestä oli kadonnut se

avosydämisyys, josta karjalaisen heti tuntee, ja että hän näytti

tylyltä kuin hämäläinen ainakin, mutta vähän aikaa keskusteltua

täytyi tulla siihen vakaumukseen, että hän oli rehellinen ja

luotettava mies. Kolmas, _Timo_ Paavilainen, pisin kenties koko

joukosta, oli ulkonäöltään ruma; mutta tuskin hän oli suunsa

aukaissut, ennenkuin huomioni heti kiintyi häneen. Niinkuin kullan

tuntee helähdyksestä, niin muutamain ihmisten ääni ja puhe heti

ilmaisee puhdasta, vilpitöntä sydäntä, ja niin oli Timon laita. Hän

osoitti puheessaan samaa vakavuutta kuin Santeri, hämäläinen, mutta

tämän tyly ulkomuoto häneltä puuttui ja sen sijaan ystävällisyys

ja hyväntahtoisuus kirkastivat hänen rumia kasvojansa. Kun häntä

olin puhutellut, haihtuivat kaikki arveluni matkakumppanuudesta,

jos semmoisia oli sanottavia ollutkaan; hänen kehoituksestaan

olisin ollut valmis lähtemään mukaan, vaikka toiset olisivat

näyttäneet kuinka epäilyttäviltä, jota he eivät suinkaan tehneet.

Niin avosydämistä miestä kuin Timoa, jonka koko sielu ikäänkuin

kirkas kesäpäivä paljastui katsojalle, tapasimme sitten Karjalassa

tuskin muuta kuin yhden ainoan, Isossima eli Iisakki Lesosen, joka

paluumatkalla Kivijärveltä saattoi meitä rajan poikki takaisin,

-- vaikka kohta siitä tavasta, jolla karjalaiset ylimalkaan meitä

kohtelivat, en voi muuta sanoa kuin suurimpia kiitoslauseita.

Kun olimme jonkun kymmenen minuuttia puhelleet, käskettiin kaikkia

ruualle, joka kumppaliani ja minua varten oli laitettu kamariin.

Loheemme kiinni käydessäni sanoin kumppalilleni: "Noiden miesten

kanssa lähdetään yhtä matkaa, niin emme tarvitse opasta ja matka

sujuu nopeasti", johon hän heti suostui. Syötyämme menimme

pirttiin ja kysyimme sitten, saisimmeko kulkea heidän seurassaan,

meilläkin kun oli matka Karjalaan, ja ottaisivatko he kapineitamme

kantaaksensa, johon he paikalla olivat valmiit, kun heillä oli tyhjät

laukut; ja niin lähdimme vähän ajan päästä uusien, vielä vierasten

toveriemme kanssa taipaleelle, jäähyväisiksi kättä lyötyämme

entiselle saattajallemme.

Matka kävi ensin Kalliojärven poikki, sitten vuorotellen maitse

ja vesitse Keräsenmäelle tuolle puolen Kaurojärveä. Koko taival

saattoi olla runsas penikulma, mutta nuo useat venemuutot veivät

aikaa, niin että viivyimme kolmisen tuntia taipaleella, vaikka kyllä

toverimme olivat mestareita saamaan soutajia liikkeelle. Taipaleella

kävi toinen puoli meistä muutamassa talossa tietä kysymässä ja

juomassa, ja juodessamme sanoi emäntä minulle, vähän mietittyään:

"Oletteko tekin tuolta puolen?" Tuo odottamaton kysymys oli niin

huvittava, että vastasin sieltä puolen olevani, johon emäntä hetken

perästä vähän epäillen sanoi: "Ette taida olla." Mutta kun uudistin

vakuutukseni, näytti hänen epäilyksensä katoavan.

Keräsenmäellä, joka tuntui vankalta talolta, tuli taas puhe

syönnistä, ja vaikka meitä (kumppaliani ja minua) ei nälkä ollenkaan

vaivannut, suostuimme kuitenkin seuran vuoksi tuumaan, varsinkin kun

karjalaiset sanoivat, ettei ruokaa ollut niin hyvästi edessäpäin

saatavana. Oli heillä toinenkin syy, jonka vasta jälestäpäin

hoksasin: Venäjällä oli näet paraikaa paaston aika, jolloin esim.

voita, maitoa ja lihaa ei saa syödä, ja samoin kuin katolilainen

karnevaalin huvituksilla valmistaikse lähestyvää paastoa varten,

samoin ystävämmekin nyt olivat päättäneet viimeisen kerran hyvästi

ruokkia itseään, että paremmin kestäisivät paaston aikaa. Venäjällä

tosin ei paasto nyt ollut alkamassa, vaan päinvastoin loppumassa,

mutta meidän kumppaleille se alkoi, sillä Suomessa he eivät olleet

paastoamisesta huolineet. Kahvit vielä ruuan päälle juotuamme

lähdettiin taas matkaan; kuljettiin ensin veneellä noin penikulma,

jolloin emienmainittu "rosvojuttujen" kertoja ämmä meitä saatteli,

sitten korkeata kangasta pari neljännestä ja tultiin niin Taipaleen

mökille, joka sijaitsee lähellä Maanselänjärven lampea. Tämä oli

viimeinen asumus meidän puolella, sillä lammen koillispäähän

päästyämme aukeni eteemme ensin kaakkoa, sitten luodetta kohti neljän

sylen levyinen linja: se oli Suomen ja Venäjän _raja_. Kun en ennen

ollut itärajallamme käynyt, jäin hetkeksi katselemaan tätä linjaa,

joka suorana ja mahtavana kulkee hiljaisten erämaitten halki, mutta

kumppalit olivat tavallisella vikkelyydellään jo alkaneet nousta

lammen rannalta kohoavaa kankaanrinnettä ylös, ja heidän peräänsä

täytyi kiirehtiä. Maanlaatu oli tuolla puolen ihan samanlaista kuin

meidänkin, mutta vaikka Karjalaa olin tottunut pitämään Suomenmaana,

tahtoi se ajatus ensin kuitenkin tunkea mieleen, että nyt oltiin

muka vieraassa maassa. Virstan toista kuljettuamme saavuttiin

_Miinoanjärven_ rantaan, jolloin kumppalit päästivät riemuhuudon:

rannalla oli näet vene. Se kohta lykättiin vesille ja niin lähdettiin

järven päässä näkyvää kylää kohti soutamaan Samanlaiset ajatukset

kuin minussa näkyivät matkakumppanissani B:ssäkin liikkuvan,

sillä kun kaikki olimme veneeseen hyvästi asettuneet, hän lausui:

"Vai niin, vai nyt ollaan Venäjällä!" Mutta tuskin oli hän nämä

sanat saanut sanoneeksi, ennenkuin karjalaiset yhteen ääneen

vastasivat: _"Ei Venähellä, vaan Karjalassa!"_ Tämä vastaus oli yhtä

odottamaton kuin ilahuttava ja karkoitti paikalla mielestäni sen

arvelevaisuuden, minkä omasta maasta muka lähteminen oli tuokioksi

synnyttänyt; en kuitenkaan rohjennut ruveta tarkemmin tutkimaan

vielä ainoastaan vähän tuttujen kumppalieni kansallisia käsitteitä,

etten ehkä havaitsisi erehtyneeni, riemuitsin vain sydämessäni. Ei

B:lläkään ollut tähän oikaisevaan vastaukseen mitään sanomista, ja

äänettöminä siis kuljettiin kappale matkaa. Huvin vuoksi olkoon

tästä matkasta vielä mainittu, että vesille päästyämme vieressäni

istuva Matti otti messinkipiippuisen pistoolin esiin ja rupesi

sitä lataamaan, kehoittaen toista toveriansa tekemään samoin. Minä

kun en tuon tehtävän tarkoitusta ymmärtänyt, en voinut olla heidän

valmistuksiansa vähän pitkään katselematta. Mutta valmiiksi tultuaan

Matti kääntyi taaksepäin ja laukaisi kovalla paukkeella pistoolinsa,

jonka jälkeen kohta toinenkin pamahti; ja silloin älysin, että

laukaukset tarkoittivat tulomme ilmoittamista kylälle. Tämä oli

toinen, mutta samalla viimeinen kerta, jolloin karjalaisten suhteen

olin epäluulon kaunaa pitänyt; sittemmin ei semmoinen ajatus koskaan

johtunut mieleeni.

Aurinko oli länteen vaipumassa ja heitti viimeisiä kultiaan järven

rasvatyynelle pinnalle ja ympäristöön, kun hiljalleen lähestyimme

järven itäpuolelle rakennettua kylää.