Ville Ervasti on etupäässä tunnettu rajantakaiseen Karjalaan
tekemiensä matkojen ja niistä julkaisemiensa kirjain ja kirjoitusten
kautta. Ensimmäinen oli se matka, josta tässä kirjassa puhutaan.
Toistamiseen kävi "Vienan kiertäjä" pohjoisessa Vienan Karjalassa
Jäämerenmatkansa yhteydessä v. 1882. Kesällä 1885 hän teki
tutkimusmatkan Aunukseen sekä heinä- ja elokuussa 1893 yhdessä
veljenpoikansa teosofi Pekka Ervastin ja Paavo Ahavan ("Karjalan
Paavalin") kera toisen matkan Lappiin. Matkailijat yhtyivät
Kemijärvellä, nousivat sieltä Kemijokea Martinkylään ja sieltä
Nuortijärvelle; paluumatkalla käytiin Kuusamossa ja sieltä rajan
tuolla puolen Kivakkavaaraa ihailemassa. Tähän aikaan Ervasti
suunnitteli kaunokirjallista kertomusta, jonka hän vähän ennen
kuolemaansa saikin käsikirjoituksen valmiiksi.
Kertomuksen nimenä on "Ahma". Siinä käsitellään noita Juhana III:n
aikuisia julmia ryöstö- ja kostoretkiä, jolloin varsinkin pohjoisen
Suomenniemen asukkaat vuoroin vieraissa kävivät, s.o. vuosittain
retkeilivät rajan taakse ryöstämään ja hävittämään. Meidänpuoleisten
johtajana oli urhea iiläinen Juho Vesainen. Hänet surmasi Torniossa
v: 1590 paluumatkalla Jäämeren retkeltä vienalainen vanki Ahma.
Samoinkuin Santeri Ivalo tunnetussa romaanissaan asettaa Juho
Vesaisen päähenkilöksi, samoin Ervasti tekee Ahmasta karjalaisten
johtajan ja sankarin, jonka puolelle myötätuntomme kallistuu. --
"Ahmaa" ei vielä ole saatu painetuksi.
Tuloksina matkoiltaan E. julkaisi matkakertomuksia tehdessään
"Pohjois-Suomessa", muistelmia "Vienan mereltä" U. Suomettaressa
v. 1886, Valvojassa v. 1886 "Muutamia lisäyksiä ja oikaisuja
Venäjän Karjalan osaan Inbergin Suomenmaan kartassa", Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuksella v. 1888 "Väkiluvun seikoista
Venäjän Karjalassa" y.m. Tunnetuimmat ovat nämä matkamuistelmat
Vienan Karjalasta, joista nyt vihdoin 38 vuoden kuluttua,
uuden ajan siipien suhinassa, Suomen heimon herätessä, voidaan
sensorien sorkkiloimatta ottaa uusi painos, ynnä "Suomalaiset
Jäämeren rannalla", joka tekijän kustantamana, 11 kuvalla ja 2
kartalla varustettuna, ilmestyi Oulussa 1884 ja jossa tapaamme
erittäin selviä tietoja "Jäämeren kysymyksestä", m.m. luvut:
"Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla", "Petshingin
luostari", "Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla", "Yhteisalue,
faellesdistriktet Varangissa", "Suomalaisten ja norjalaisten väli
Ruijassa", "Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle", "Suomalaisuuden
lisääntyminen Ruijassa" j.n.e.
Näillä Ervastin kirjoilla on epäilemättä pysyvä paikkansa ja
nousevakin arvo suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä ne sisältävät
monipuolisia, tarkkoja tietoja ja huomioita rajantakaisista
veljistämme, herättävät Karjalan kysymyksen, sillä niissä helkähtää
heimohengen haihtumaton, sytyttävä sävel: Suomi-äidin on oltava
Karjalan ja Ruijan aineellinen ja henkinen emämaa -- siinä se suuri
suomalainen unelma, joka Ervastin mielessä väikkyy, -- viehättävänä
esitetty unelma, jonka pitäisi sisäisten riitojen sokaisemalle,
särjetylle kansallemme rakkauden vaikeaa läksyä opettaa ja rohkeutta
rintoihimme luoda, erittäinkin näiksi päiviksi, jolloin "hetken työ
tuhatvuosihin vaikuttaa isänmaahan ja maailmaan"...
Näytteeksi Ervastin omaperäisestä kirjoitustavasta otamme tähän
eräitä kohtia, jotka nyt ovat mielenkiintoisia.
V. 1886 syyskuussa Ervasti julkaisi ruotsinkielisessä sanomalehdessä
"Finland" kirjoitussarjan, jossa hän m.m. kuvailee Vienan Karjalan
luontoa (Aug. Ahlqvistin suomennoksen mukaan) näin:
"Mitä itse maahan tulee, niin lienee moni taipuvainen arvelemaan,
että se on muun pohjois-Venäjän alku, niinmuodoin on tasaista,
järvitöintä, mutta jonkun hitaasti juoksevan joen vettämätä,
paikoittain metsäistä, mutta paikoittain myös surkeata tundramaata.
Ei mikään ole niin väärää kuin tällainen arvelu. Venäjän Karjala
ei ole varsinaisen pohjois-Venäjän alku, vaan suoranainen jatko
suuriruhtinaskunnan maata. Se ei ole lakeata, vaan hyvin mäkistä,
järviä on siinä sekä isoja että pieniä, ja niitä on yhtä tiheässä
kuin 'tuhansien järvien' maassa; jokia on monta ja ne virtavia,
koskikkaita; komeat hongikot peittävät maan ei paikoittain, vaan
koko alalta ja ulottuvat paria kymmentä peninkulmaa pohjaisemmaksi
sen pohjaisinta tienoota; soita ja jänkiä on kyllä myös, mutta ei
vivahdustakaan minkäänlaisesta Siperian tundrasta. Suomalaisen silmää
eivät miellytä laajat, lakeat kedot; tämmöistä maata ei hän sano
kauniiksi. Kauniiksi sanoo hän maisemaa, jossa on mäkiä ja laaksoja
sekä välkkyvä vedenpinta laakson pohjassa näköpiirin kaukaisimpina
rajoina siintää korkeita vaaroja. Tässä katsannossa Venäjän Karjalaa
on pidettävä kauniina, sillä mainitunlaisia näköaloja on siellä
satoja." -- --
Sitten hän esittää tämän maan avarat järvet ja vesijaksot;
jälkimmäisiä on kaksi isompaa, joissa kummassakin on kolme suurta
ja kaksi pienempää järveä. Tämän jälkeen hän antaa piirroksen
niistä Maanselän harjanteista, jotka lännestä itää ja kaakkoa kohti
kulkien täyttävät maan niin, että siinä tuskin missään on suurempaa
tasankoa. Nämä harjanteet ovat samoin kuin koko maakin korkeammat
kuin harjanteet ja maa Suomen puolella Maanselkää; toisinaan kohoaa
ylänne yksinäisenä kumpuna useampien satojen jalkain korkeuteen.
Maanpinnan muodostuksista sanoo hän lopuksi: "Tämä piirroskuva tuosta
meidän rajamme takana olevasta maasta on kyllä köykäinen, mutta siinä
ilmenee kyllä todistukseksi ylläsanotulle, että Vienan Karjala on
kaunista maata. Onhan siinä kaikki, mitä tällaisessa pitää ollakin:
vuoria, laaksoja, joukko järviä, isompia ja pienempiä, jokia, joissa
on kuohuvia koskia, ja ylt'ympäri avaroita metsiä, joissa honka on
valtaavin puulaji, mutta kuusikaan ja koivu ei puutu."
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1888 julkaisemassa kirjasessa
"Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa" (Vähäisiä kirjelmiä VI)
Ervasti aluksi selittää, että "osanottomme Venäjän karjalaisten
suhteen täytyy olla ihan toisenluontoinen, monta vertaa hartaampi
kuin muualla maailmassa tavattavain suomalaisten suhteen. Eikä tätä
osanottoamme suinkaan heikennä se tosiasia, että Vienan Karjala
tavallaan myöskin on hengellinen kotimaamme -- siellähän on Kalevalan
syntypaikka."
Ja käsilläolevien matkamuistelmain ennustuksentapaiset loppusanat:
"Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika, jolloin suomalaisella
isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin
lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi.
Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan
sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama
sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi
ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä Sama Suomenmaa
sulkisi syliinsä molemmat." --
* * * * *
Niin, vaikka vielä maailma on mullinmallin, Europpa ylösalaisin,
säihkyvät kuitenkin kultaisen ruson säkenet osoittaen "tietä
kirkkahan tulijan, matkoa ison Jumalan". Julistavathan sotivat
suurvallat hädissään pientenkin kansallisuuksien elämisen oikeutta ja
että kansallisuuden tulee olla pohjana valtioiden muodostamiselle.
Kenties vielä kaikesta kehittyy Europan yhdysvallat Amerikan malliin,
mikä ainakin pienille kansallisuuksille olisi otollisempi kuin
joutuminen suurvaltain sulatettavaksi.
Ja jokohan alkavat toteutua Ervastin suursuomalaiset unelmat
ja monien meikäläisten toiveet, joita myös viehättävästi ovat
sanoihin solmineet Oksanen "Suometar" sadussaan, Genetz runossa
"Väinölän lapset" ja Eino Leino äskettäin Karjalan eversti Sihvolle
omistamassaan runossa "Perman päivä"?... Ainakin Viena vapautuu,
Aunus aukeaa, avaten salaperäiset, äärettömät aarteensa, joita
miljaardeissa ei mitata. Ja jos hyvä Jumala hymyillä suvaitsee,
katsoen kansamme kyllin jo kärsineen, niin kenties saapi
konkreettisen vastineen rovasti Nyholmin näky ("Gogin sota") ja
maamme suunnilleen ne rajat, joita Juhana III riitaveljensä Iivanan
ikiharmiksi väitti Ruotsin valtakunnan itärajoiksi. Uusiintuvatko
ehkä Fenno-Skandian rajat: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat,
Ruijan suu, ja -- kulkeneeko kanava kerran maailmassa muinaista
merenpohjaa seuraten luonnollisena rajana Nevaa, Laatokkaa, Syväriä,
Äänisjärveä, Seesjärveä, Segehenjokea, Uikujärveä ja Uikujokea
Oneganlahteen (Pietarista Sorokkaan), yhdistäen siten Jäämeren
Itämereen?
Helsingissä kesäk. 1 p:nä 1918.
_Hj. Basilier_.
Alkulause.
Kauan oli mieleni tehnyt lähteä katselemaan Venäjän Karjalaa eli
sitä maata, joka itärajaltamme ulottuu Vienanmereen asti; niinpä
muistan, että jo v. 1873, kun kerran satuin Kajaanista kulkemaan
Ouluun yhtä matkaa neljän kauppaatekevän karjalaisen eli niinkuin
meillä tavallisesti sanotaan "laukkuryssän" kanssa, lupasin heille
joskus maailmassa tulla Karjalaan. Moninaiset esteet olivat kuitenkin
pakottaneet lykkäämään aiettani vuodesta toiseen, kunnes viime kesänä
vihdoin sattui joutilas aika ja sen ohessa huoli matkakustannusten
suorittamisesta poistui siten, että eräs hankettani suosiva
paikkakuntamme liikemies[1] runsaalla kädellä täytti mitä omista
varoistani matkaa varten puuttui.
"Pohjois-Suomen" lukijoille[2] ei tarvitse laajemmasti selitellä,
mikä minua veti tuohon monen meikäläisen mielestä vieraaseen
maahan. Tässä lehdessä on tuon tuostakin mainittu, että itärajamme
takana ei asu venäläisiä eli ryssiä, niinkuin yleisesti maassamme
arvellaan, vaan suomen kieltä puhuvia karjalaisia, ja heitä halusin
käydä tervehtimässä. Mieleni teki nähdä, minkälaista kansaa nämä
rajantakaiset suomalaiset ovat, minkälainen elanto ja toimeentulo
heillä on ja ovatko he paljonkin venäläistyneet niinä 500 vuotena,
joina he meistä erillänsä ovat vieraan vallan käskyjä noudattaneet;
niin ikään tahdoin katsella, minkälaatuista heidän maansa on, onko
se epätasaista ja vuorista, jyrkkärantaisten järvien ja vuolaiden
jokien halkomaa, niinkuin Suomi ylipäänsä on, vaiko enemmän tasaista
ja lakeaa alankoa, jommoiseksi Venäjää ajattelemme. Isänmaatansahan
jokainen haluaa katsella ja oppia tuntemaan, ja minä olin jo pitkät
ajat lukenut Venäjän Karjalankin meidän suomalaiseen isänmaahan,
vaikka meillä vielä tavallisesti isänmaalla käsitetään ainoastaan
suuriruhtinaskuntaa. Kun suuriruhtinaskunnassa olin melkein
kaikkialla liikkunut (paitsi Lapissa), mutta Venäjän Karjala oli
minulle yhtä tuntematon kuin ylipäänsä kaikille meidänpuolisille, oli
siis pakko käydä sitäkin katsomassa, että koko avara Suomenmaa sitten
olisi tuttu.
Kotia palattuani ajattelin, että matkasta kyllä olisi niitä näitä
kerrottavia, jotka ehkä voisivat P.-S:n lukijoita huvittaa, jos
niitä joutaisi ja kykenisi hauskalla tavalla esittämään, mutta
ajan vähyys pani minut heti arvelemaan, yrittääkö ollenkaan
minkään matkakertomuksen laatimista, jotten huonolla esityksellä
pilaisi hyvää ainetta. Kuitenkin sain siksi monelta kehoituksia
matkakertomuksen julkaisemiseen, että päätin kuin päätinkin
lyhyesti ja koristelematta kyhätä jotakin näkemistäni tuolla
"uudessa Suomenmaassa". Miten tuo sitten lie onnistunut; kenties
toisenlaatuinen kertomatapa olisi ollut soveliaampi. Mutta
tämmöiseksi tämä nyt kerran sattui, eikä aikani salli sitä valaa
uuteen muotoon. Mitään erityisen jännittäviä ja mielenkiintoisia
tapauksia voipi muuten matkakertomus Venäjän Karjalasta
vielä vähemmässä määrässä tarjota kuin kuvaukset matkoista
suuriruhtinaskunnassa, jotka kuitenkin aina huvittavat, siksi
että ne koskevat _omaa_ maata ja _omia_ oloja; ja jos lukija vain
kokee mielessä pitää ja muistaa, että tässäkin on puhe ainoastaan
suomalaisista ja suomalaisten maasta, toivon, että kertomus aineen
itsensä vuoksi jo huvittaa, vaikka olisikin vähemmin taitavasti
kirjoitettu.
Oulussa tammikuulla 1880.