August Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispohjalaista, polveutuen
arvattavasti talollisista, samoinkuin toinenkin tunnettu Ervast-suku,
jonka alku johtuu Simosta. Siellä on vieläkin vanhoja, vankkoja
Ervasti-nimisiä taloja, ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.
"Genealogia Sursillianan" mukaan on Ervasteja myöhempinä
aikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m.m. nimismiehinä,
henkikirjureina sekä kauppiaina ja "porvareina" Raahessa. Isoisä oli
"Sursillianan" mukaan tervamakasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään
Petter, raahelaisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina
Lauraeuksen poika.
A.W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhempainsa neljäntenä
lapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä oli piirilääkäri Petter Ervast ja
äiti Augusta Wilhelmina Fredrikintytär Basilier. Käytyään Kuopion
kymnaasin E. tuli ylioppilaaksi 1864 ja filosofian kandidaatiksi
1869 sekä jatkoi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedeitten
kandidaattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanut loppuun
suoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuuden vuoksi. Jätettyään
opintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluun asuen siellä seppä
Tigerin talossa äitinsä ja kolmen sisaruksen kera. Oulussa hän
perusti sanomalehden nimeltä "Pohjois-Suomi" (1878-83), jota
pirteästi, itsenäisesti ja vapaamieliseen suuntaan toimitti. V. 1886
Ervasti pääsi toiseksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon
Helsingissä ja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka
lähinnä keuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingin
diakonissalaitoksella elokuun 8 p:nä 1900.
Tutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen -- siitä kenties
liikanimi "Pintti", jota vanhemmat yliopistotoverit hänestä käyttivät
-- mutta hyväpäiseen serkkuuni Oulussa kevätlukukaudella 1879. Hän
oli silloin rasittavan sanomalehtityön, taloudellisten huolten ja
kivulloisuuden kiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuva
merimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija Kaarlo Kramsu,
jonka pöydällä aina oli sama kirja avoinna -- Kalevala. Ervasti ei
kuitenkaan ollut siinä määrin sisällisesti runneltu, katkera ja
maailman murjoma kuin Kramsu. Hän ei palvellut Bakkusta, ei istunut
remuavissa seuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin
säännöllistä elämää, tehden m.m. joka päivä kävelyretken Oulun
silloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villen mieltä,
sillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva, terävä, kun
sille päälle sattui. Mutta Ervastin kompasanoissa ja sukkeluuksissa
ei koskaan ollut mitään rivoa. Naisia hän etäältä ihaili, eritoten
tuuheaa tukkaa, pitkiä paksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin
serkkumme K.E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman,
että vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg, oli onnettomassa
veljessodassamme joukkonsa edessä urhona kaatunut, tuli puheeksi
Ville-vainaja, ja silloin insinööri Ståhlberg hymyillen kertoi
kävelymatkoiltaan Helsingissä erikoisesti muistavansa tuon Ervastille
ominaisen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun...
Oulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka. Ervasti oli
uusinut pankkivekselin ja siteli sitä huolellisesti paksuun pinkkaan,
joka sisälsi aikojen kuluessa lunastettuja pitkiä papereita, puhellen
samalla puolittain itsekseen, puolittain minulle tähän tapaan:
"Ollappa noiden vekselien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen,
mieluisaan työhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanut
aikaan..." Huokasi ja pisti pöytälaatikkoon kiusankappaleet.
Kuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hänen
Vienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattoman luonnon helmassa
hän korpien povista, suurten siintävien järvien aalloista ja
iloisten, ystävällisten, kauniiden ihmisten seurasta imi heikkoon
ruumiiseensa uusia nesteitä ja sai sieluunsa sitä voimaa, joka on
suurin kaikista ja joka ei koskaan häviä... Ervastille oli suotu onni
vielä eläessään huomata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli
syttynyt, lähti leimuamaan ja muitakin, varsinkin Vienan karjalaisia
sytyttämään. Sanomattakin on selvää, että Ervasti aina siihen asti,
kunnes katkesi hänen elämänsä kaari, pysyi Karjalan ja karjalaisten
hartaana ystävänä. Nälkävuosien 1891-92 ahdistellessa rajantakaisia
karjalaisia keräili E. heille varoja, joilla uutisviljelyksiä
toimeenpantiin. Ja yksityisiä Vienan karjalaisia hän vähistä
varoistaan autteli. Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen
Afanasjev), joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön
ensimmäisiä ja innokkaimpia toimimiehiä ja jonka elämää ja
tähänastista elämäntyötä Kianto tositapausten mukaan onnistuneesti on
kuvannut teoksessaan "Vienan kansan kohtalo", tuli nuorena poikasena
(eikö lie ollut v. 1890) luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan
pieni paperipalanen, johon Ervasti oli kirjoittanut: "Pidä pojasta
huolta. Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!"...
Ja vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisia muistellut --
oli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsä vähäisen omaisuutensa
käytettäväksi Vienan karjalaisten hyväksi ja toivovansa hautakiveensä
piirrettävän ainoastaan sanat: _Jää terveeksi Karjala!_