Halki korven kuolonjylhän
kulkee milloin kääntein jyrkin,
milloin kolkoin kohtilinjoin
juonne syltä, kahta laaja --
raja Suomen ja Venäjän.
Hiihtää mies hikisin otsin,
rinnoin huuruvin, avoimin,
hiihtää taakse katsomatta --
laukku suuri hartioilla.
Lapin urho, Vienan veikko.
Joutuu korpijuontehelle --
seisahtavi, hengähtävi,
itseksensä äännähtävi:
Pelastettu: eipä tänne
yllä valta vallesmannin,
säilyy laukku, säilyy henki!
Laskee laukun vierehensä,
istuu kannolle isolle,
henkii ilmaa helpotuksen.
-- -- --
Saanut on sanomalehden
palan pienen polvellensa:
siihen silmä, siitä aatos
Suomen pitkille pihoille.
Siellä pellot kuin ulapat,
talot kuin pajarin-linnat;
siellä tiet salokylihin,
korpehenkin postinkulku;
siellä kirjat, siellä koulut,
valo maassa vallitsevi.
Mutta muistuu matkan suunta.
Ah, on Viena armahainen!
Siellä suot on laihojani,
korvenluolat linnojani,
teitäni jälet jäniksen,
postejani tuulen puuska,
koivunkylki kirjanani,
aarrevalkea valoni.
Näin on läikkyy miehen mieli
hetkin siellä, toisin täällä,
helkkää herkän mielen kieli.
Mutta muistuu vallesmanni --
sumenevi Suomen puoli,
tuntee kylmän puistatuksen.
Pois kohti kotoista puolta!
Muistuu Vienan viinaherrat,
santarmit, salapoliisit,
aukee synkät "mustat-kirjat",
tuntuu tyrmän tunkka tuoksu...
susten kärjet pystyyn käyvät!
-- -- Siinä seisoo Vienan urho,
maailman vikevin miesi;
hiihtänyt on hiiden korvet,
Lapin kosket laskenunna, --
nyt ei tiedä minne mennä,
kunne kääntäisi lylynsä.
Seisoo korvet niinkuin vuoret,
painuu taivas niinkuin paasi,
jalat jäätyvät lumehen.