-- -- Luo päältäsi pienten riitojen riehu
ja kasva ja kansojen lippuna liehu
ja näytä, mit' täällä pienikin voi,
kun suurta se unelmoi!
Se ilo, mi kasvavi murheesta,
se yksin on oikea täällä,
ja ethän, kansani kallis sa,
ole kulkenut kukkien päällä,
mut niin jos sa kestät onnesi uuden,
kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden,
niin olet sa kansa, mi kaikki voi.
Älä horju, Suomeni, oi!
_Eino Leino_.
Suomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uuden painoksen A.W. Ervastin
kirjaa "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879".
Näissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti, mutta asiallisesti
ja rakkauden hengessä siitä ihmemaasta ja sen asujista, jossa
Suomen sammon sirpaleet ovat säilyneet, joka satoja suomalaisia
sydämiä on sytyttänyt, jonka onnen kohtalo parhaillaan raivoavan
maailmanmyllerryksen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka
Suomelle ja sen tulevaisuudelle on päivän polttavin kysymys.
Vienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muodosti
käännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsa soimaan. Mies on
Vienan matkalle lähtiessään puolueriitain rikkirepimä, taloudellisten
huolten hermostuttama, muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta
uutta elämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki, joka
vahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelämänsä, antaa sille
uutta sisällystä, uutta voimaa, niin että hän vielä tämän matkan
jälkeen voi tehdä kolme pitkää kierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle,
Aunukseen, ja niistä kertomuksia, kirjoja kyhätä.
Vienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistä Karjalan
kirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinä nämä kotipuolessaan
Venäjän valtiomahdin edustajien ja kätyrien ylenkatsomat, sorretut
ja suuriruhtinaskunnassakin lainrikkojina vainotut "laukkuryssät"
ensi kerran saivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, joka
_ei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei
iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa_...
Vienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidottuina paksuihin
kansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoiset lukijat ovat
merkinneet päivän ja paikan, milloin ja missä ovat kirjan lukeneet
ja "ylen hyväksi" huomanneet. "Karjalan Paavali", toimita tämä tahi
tällainen kappale Kansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme!
Myöhemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saaneet
herätteitä. "Karjalan taatto" O.A. Hainari, jonka ehyttä, kaunista
elämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkkunen ja O. Relander hiljattain
ovat kuvailleet, syttyi Ervastin muistelmat luettuaan niin, että m.m.
rutosti rupesi Helsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksen
matkaa, joka kesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. Muista Vienan
Karjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoon J.W. Jurvelius, Lauri
Pääkkönen, Paavo Ahava, Osmo Iisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna
kaksi kirjaa: "Vienan virroilta, Karjalan kankahilta" ja "Vienan
kansan kohtalo"), I.K. Inha ("Kalevalan laulumailta"), Iivo Härkönen
("Rajantakainen Karjala"), Lauri Hannikainen ("Kuolevan laulun
mailta").
Meidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneet käydä omakieliset
koulut ja rikastuttaa kielivarojaan kansan- ja varsinaisen
kaunokirjallisuutemme hetteistä ammentamalla sekä tutkimalla
kielenkäyttömestareitamme, Juhani Ahoa, Kasimir ja Eino Leinoa
y.m., -- heillä helkkävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina,
rohkeampina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielenkäyttöä:
"Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat sen vaarat,
viehättävät sen virrat..." -- "Metsänotusten piilotarha, lintujen
ja kalojen ruhtinaskunta. Virroissa sinisorsa soutelee, suvannolla
joutsen joikuu. Täällä pyhä lintu pesii."
Ja kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, joka kotoisia
opinteitä on astunut, -- kuulkaa Iivo Härkösen kanteleen kaikua
"Karjalan virsistä":