(Ernst Josephson)
Nämä silmät itkevät verta
vuoks syntien pusertuvaa,
vuoks kaiken, mi haavoitti kerta
sydänparkaa — ja haavoittaa.
Tämän kohtalon syy ei kukaan.
Elon virtaa tottelen vain
oman tulvani suunnan mukaan,
padot, telkimet musertain.
Olen huoleti kulkeva suureen
maan sylihin paluutien;
epäjumalten rovion juureen
nimen, maineen nauraen vien.