Minun poikani — syntymätön
ja uneksittu vain —
tänä hetkenä hiljaisena
olet luonani majassain.
Työpöytäni reunaa vasten
näen leukasi, pikkumies.
Olet ollut siinä jo hetken
tahi kauankin, kukaties.
Mua suuret lapsensilmäs
puronkirkkaina katsovat.
Kovin avuttoman kätes
sinä minulle ojennat.
Sanot hiljaa sanan: Isä.
Ei mitään enempää.
Kun tahdon tarttua kätees,
se äkkiä häviää.
Mut on kuin näkymättään
yhä kutsuis se: Tännepäin!
— Minun poikani, silmissäsi
oman ikuisuuteni näin,
sen ainoan, joka pysyy,
kun itse lahoan,
ja sen ikuisuuden vuoksi
minä sinua rakastan.
Minä tunnen: Kuolema kerran
kun vie minut Tyhjää päin,
jos pienet sormesi silloin
olen tunteva kädessäin
ja jos, poikani, virkat vielä
sanan pienen, hiljaisen,
en pelkää astua enää
Olemattoman piiriin, en.