Jo sinun silmistäsi tuijotin,
Narkissos, kuvan vanki, lähteen veteen
ja ajan kiertäessä palasin
ain' uusin hahmoin saman kuvan eteen.
Tuhannet vuodet hiljaa kahisten
vaelsi pensastoissa tuulten lailla.
Syvyyden kalvoon yhä katselen.
Kuvastimess' on siinä kuva vertaa vailla.
Mä tiedän katsovani jumalaan.
Ja minuun katsoo joku jumalista.
Ah — nälän kuluttavan-autuaan
join hänen silmistänsä tutkimattomista.
En ole hän — ja tunnen kuitenkin:
häneksi, häneen täytyy minun tulla.
Hän katsoo minuun kasvoin ihanin —
mut rujot, vääristyneet ovat kasvot mulla.
Voi hiiltäväistä tuskaa rumuuden!
Se palaa niinkuin liekki alttarilla
edessä Kauneuden silmien.
On kuolettava katse kuolemattomilla.
Pois pakenen. Ja tahdon unohtaa
nuo jumalkasvot, joit' en nähdä kestä.
Mut — lähde kerallani vaeltaa.
Ja kuva kuultaa esiin unten syvyydestä.
Jos minne menenkin, mä näen sen.
Vaikk' itselleni sanon: Juo ja juovu!
tai: Tomus tahraa, ole likainen!
en pääse kuvaa pakoon, minust' ei se luovu.
Niin ajast' aikaan, vanki jumalan,
käy taikaympyrässä elon mailla.
Häneksi, häneen isoon, janoan —
mä, irvikuva, kauneutta vailla.