Kylän toimellisin ihminen.
Kun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin
pihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei
ollut tilaa kahdelle hevoselle.
Matkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt
huomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein
torkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä
mukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he
näin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.
"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä", sanoi
matkustaja havahduttuaan.
"Älkää muuta sano ... ja säästävä myös", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko hänellä jotakin säästössäkin?"
"Onpa vainen. Hänellä on pankissa monta tuhatta markkaa -- kuinka
paljon lieneekään", arveli kyytimies.
"Ja hän on tietysti niitä noin vaivaisena koonnut?"
"Aivan niin. Mutta hän onkin niin säästäväinen, että jos hänellä on
penniäkään liikaa, jota ei hän välttämättömästi tarvitse, toimittaa hän
heti sen pankkiin", selitti kyytimies.
"Teillähän on täällä ihme ihmeen perästä. Tämä taitaa olla oikein
onnellinen paikkakunta: onko täällä yhtä ainoata, joka köyhäin apua
tarvitseisi?" sanoi matkustaja kumppanilleen.
"Eipä niistä puutetta ole. Kyllä niitä on niin paljon, etteivät
tilalliset ole voida mitenkään kaikkia elättää ja hoitaa... Älkää
luulko, että niistä puutetta... Mutta kun nyt huomaan, että teistä on
ihmeitä tuommoiset aivan vähäpätöiset asiat, niin voin minä teille
vielä erään ihmeen näyttää."
"Missä se on?"
"Täällä edessä päin."
"Mikä se sitten on?"
"Eräs akka vaan, mutta hän on toimellisin ihminen mitä koskaan olen
nähnyt", vakuutti kyytimies.
"No, mutta toimellinenhan on tuo käsitön mieskin."
"Totta kyllä, mutta hän on kumminkin mies, jos kohtakin raajarikko,
vaan tämä on vaimo", intteli kyytimies.
"Käymmekö hänen luonaan?"
"Käymmepä tietenkin. Olisihan vääryys mennä hänen ohitsensa, kun te
kerran senlaisiin haluatte tutustua", tuumaili kyytimies
kehkaantuneena.
Päivä oli käynyt jo hyvin illalle heidän näin paljon viivytellessään.
Ilma oli lämmin ja tyyni; ei puunlehtikään liikahtanut. Matkustaja ei
kiirehtinyt nytkään kulkuansa, sillä koko luonto oli niin kaunis,
raitis ja virkistävä.
Vastaan rupesi nyt tulemaan paksua savua, joka lähti jostakin kydöstä
(suopellosta).
"Nyt se kohta tulee", sanoi kyytimies.
"Mikä tulee kohta?"
"Se akka."
"Mutta eihän täällä edessä päin näytä olevan minkäämlaista
ihmisasuntoa."
"Ei se akka näinä aikoina huoneessa asustelekaan."
Kun he olivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin ajelleet, levisi heidän
eteensä avara ja kaunis peltovainio. Toisella puolella vainioa oli
ketoja heinän kasvussa; yksi osa kylvetty rukiisen ja rehoitti nyt
kauniissa laihossa; ohraa ja kauraa oli myös kylvetty iso palsta.
Kevätkylvöt olivat pölkytyt sileiksi kuin pöytä ja orasnenät tunkivat
yleensä itseänsä esiin. Peltosarat olivat hyvässä järjestyksessä ja
ojat olivat sieviä ja suoria kuin jouhia.
Toisella puolen vainioa oli sekä vanhoja että uusia kuokoksia;
nähtävästi nuot vanhemmat olivat viimekesäisiä ja uudemmat
tämänkesäisiä.
Noilla vanhemmilla kuokoksilla puuhaili ahkerasti yksinäinen
vaimo-ihminen. Hän oli kokoillut kuokoksella olevat risut, rydöt ja
kannot kokoihin ja poltteli niitä nyt parhaallaan. Siitä tuo savu. Mikä
vähänkin oli polttopuuksi kelpaavaa, ne olivat karsittuina ojien päällä
läjissä.
"Tuossa se nyt on", sanoi kyytimies, osoittaen vaimoa kädellänsä.
"Kuinka me voimme tuonne vainiolle päästä häntä puhuttelemaan?" kysyi
matkustaja.
"Kyllä. Täällä tulee veräjä, käännämme hevosen siitä vainioon, panemme
sen kiinni veräjän pieleen ja menemme sitten vaimon luo", tuumaili
kyytimies.
Tuumasta toimeen. Kun he olivat saaneet hevosensa kiinni pannuksi ja
ruokaa eteen, lähtivät he astelemaan vaimoa kohden. Tämä näytti
oudoksuvan tätä kohtausta, sillä hän hiljensi työtänsä ja silmäili
tavasta tulijoita, samassa salavihkaa pyyhiskellen esiliinallansa
hikisiä kasvojansa.
Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen.
Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään
jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen
naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja
hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.
"Hyvää iltaa! Suokaa anteeksi, kun tulemme häiritsemään teitä
työssänne", sanoi matkustaja vaimon luo tultuansa.
"Iltaa, iltaa! Tahtoisitte kait kysyä jotakin?" sanoi vaimo.
"Oikeastaan ei meillä ole teiltä mitään asiallista kysyttävää ja
kuitenkin voisi semmoista olla paljonkin -- --. Tahtoisin puhutella
teitä, kun vaan aikanne myöten antaisi", sanoi matkustaja.
"Kyllähän, mutta missä tässä istuisikaan", myönsi vaimo.
"Kyllä tässä..." sanoi matkustaja ja asetteli karsituita puita
istuimiksi.
Siihen sitä sitten istuttiin kolmikulmaan.
"Mitä puhumista teillä minulle olisi?" kysyi vaimo matkustajalta ja
katsoi häntä silmiin; hän tunsi kyytimiehen, eikä siis luullut hänellä
mitään kykyttävää olevan.
"Niin -- tuota. Huomasin että vaimo-ihminen ypö yksinään on
tämänlaatuisessa työssä ja se herätti uteliaisuuttani. Tottahan teillä
muulloin <m muitakin työkumppaneita?" sanoi matkustaja vähän hämillään.
"Minullako --? Ei minulla koskaan ole mitään työkumppania", sanoi vaimo
oudoksuen.
"Ei koskaan! Ainako sitten olette yksinänne työssä?"
"Aina."
"Ja tämmöisessäkin työssä!?"
"Mitäs huonompaa tämä sitten olisi kuin muukaan työ? Eihän mikään
kunniallinen työ ole arvoa alentavaista", sanoi vaimo, ikäänkuin vähän
kummastellen.
"No, no, eipä silti. Minun mielestäni tuntuisi vaan tämmöiset työt
paremmin soveltuvan miehille kuin vaimoille", sanoi matkustaja,
puolustaen itseään.
"Vaimonpuolikin voisi tehdä mitä työtä tahansa, kun vaan on halua",
sanoi vaimo.
"Minä en ymmärrä teitä. Te työskentelette yksinänne näin suurella
työpaikalla: mikä on pakottanut teidät tämmöiseen yksinäiseen työhön?
-- Se on minulle arvoitus."
"Syy on aivan selvä: minulla ei ole semmoista, jota voisin vaatia
kanssani työhön", vastasi vaimo.
"Kenen on tämä vaimo ja palkan edestäkö teette tässä työtä?" kysyi
matkustaja.
"Onhan tämä laillaan oma vainioni ja teen siis omaa työtäni."
"Oletteko nainut?"
"Olen."
"No, miks'ei miehenne sitten ole tässä teidän kanssanne työssä?"
"Hän on kuollut."
"Sitä en huomannut ottaa lukuun. Olette siis leski?" sanoi matkustaja.
"Niin olen."
"Joko miehenne on kauvankin ollut kuollunna?"
"Kymmenen vuotta."
"Jäikö lapsia?"
"Kuusi."
"Eivätkö vanhimmat lapsenne jo voisi auttaa teitä vähän työssä?"
"Eivätpä ne voi. Vanhin lapsistani on poika. Hänestä voisi olla jo
hyväkin apu, mutta hän on vaivainen, eikä pääse sängystä ylös -- se
raukka. -- Vanhimmista tyttäristä ei olisi paljon apua tämmöisessä
työssä ja heillä on kyllä työtä vaivaisen veljensä ja toisien
nuorempien lapsien hoitamisesta."
"Teillä on siis talo?"
"Onhan tuota toki kattoa pään päällä."
"Ja maata?"
"Ja maata myös."
"Oikein verotalo?"
"Ei, ei verotalo -- mitäs... Urakkamaata vain."
"Ovatko huoneenne tässä likellä?"
"Eivät ole aivan likellä."
"No, tottahan olette tästä kylästä kotoisin?"
"Enkä ole."
"Mistäs sitten?"
"Kaupungista."
"Kaupungista! Ja täällä kuljette työssä!?"
"Niin teen."
"Kaupungissako talonnekin on?"
"Kaupungissa."
"Kaupungistako miehennekin oli?"
"Niin oli."
"Mitä miehiä hän oli?"
"Merimies vaan."
"Mitäpäs siitä. Kelpo merimies on mies niinkuin kaikki muutkin
miehet --. Kuoliko hän kotona?"
"Eikä kuollut; hän hukkui."
"Merelle?"
"Niin. Hän otti kotikaupungista höyryn kolmen-vuoden reissulle, mutta
mennessä jo joutui laiva haaksirikkoon Englannin kanavassa ja siinä
hukkui koko laivan väki, paitsi yhtä perämiestä, joka onnistui itseänsä
jonkun puun avulla pysyttelemään niin kauvan veden päällä, että jonkun
toisen laivan väki ehti hänet pelastaa. Siinä meni minunkin mieheni",
selitti vaimo ja kyyneleet tippuivat hänen silmistään.
"Kyllä teille sitten tuli kovat ajat", sanoi matkustaja.
"Kyllä ne tulivat", sanoi vaimo nyyhkimisensä seasta.
"Jäikö varoja, että voitte lapsenne hoitaa ja elättää?" kysyi
matkustaja.
"Naimisiin mennessämme olimme molemmat yhtä tyhjät kuin taivaan linnut.
Silloin ei ollut mieheni käynyt merellä kuin pari pientä reissua.
Hänestä tuli pian kunnollinen merimies ja hän alkoi saada hyviä
palkkoja. Ensimäisinä vuosina asuimme toisen huoneissa, sillä eihän
meillä mistä omia ollut. Tämä tuntui hyvin hankalalta ja omat huoneet
pyörivät aina mielessämme. Kun saatiin vähän varoja kokoon, rupesimme
laittamaan omaa kartanoa. Erkki oli jo pari reissua käynyt timperistä
merellä, mutta hän päätti nyt jäädä kotiin huonetten rakennuksen
ajaksi. Hän oli aina käsinä työssä ja itse hän pani lattiat, katot ja
nikkaroitsi ovet ja akkunat. Paljon oli työtä, huolta ja puuhaa, mutta
kun oli pari vuotta ponnisteltu, oli meillä pieni, mutta sievä kartano
valmiina.
"Vaikka itsekin puuhasimme minkä voimme, eivät kuitenkaan vähät varamme
riittäneet kaikkiin kulutuksiin, mitä huonetten rakennuksissa
tarvittiin. Seuraus siitä oli se, että täytyi ottaa velkaa enemmän kuin
olisimme tahtoneetkaan.
"Hyvältä tuntui asua omissa huoneissa, mutta tuo velka huoletti meitä.
Minä, joka olin hätäisempi luontoinen kuin Erkki, hätäilin paremmin
kuin hän, ja yöt ja päivät paittosi se minua. Erkki koki minua
lohduttaa ja sanoa: 'Älä tuota nyt, Heta, noin kovin huolehdi, kyllä me
vielä siitä pääsemme Jumalan avulla. Pari kolme kunnollista reissua kun
vaan teen, niin on velka maksettu. Kelpaa meidän sitten elää'."
"Tämä kyllä hetkeksi rauhoitti minua, mutta kaikenni ei se rauhoittanut
mieltäni; oli niin kuin joku salainen aavistus olisi rasittanut minua.
"Kesä tuli ja laiva lähti. Emme voineet nukkua viime yönä silmän
täyttä, niin vaikealta tuntui tuo kolmen vuoden ero. Aamulla lähdin
minä saattamaan häntä rantaan, ja siellä vielä puristimme hellästi
toisiamme ennen eroamme. Kun siinä kyynelsilmin toisiamme hyvästi
jättelimme, annettiin lähtömerkki ja Erkin täytyi rientää pois. Laiva
lähti liikkeelle. Erkki seisoi laivan perässä, huiskutti hattuaan ja
huusi: 'Hyvästi, Heta!' Minä seisoin rannalla ja katselin niin kauvan
kuin laivaa vähänkin näkyi. Kaukaa näin minä vielä, kuinka Erkki seisoi
perällä ja heilutti hattuaan. Vihdoin teki laiva käänteen ja katosi
näkyvistä jonkun niemen taa.
"Kun minä lähdin kotiin menemään, olin niin voimaton, etten voinutkaan
kävellä ja joka jäsenessäni tuntui kummallinen vavistus. Minun täytyi
istua lähellä olevan hirren tyvelle miettimään tilaani. Joku
käsittämätön kaiho ja surumielisyys vaivasi niin mieltäni, etten voinut
kaukaan aikaan yrittääkään kotiin lähtemään, vaikka voimanikin olisivat
jo riittäneet. Ennen oli velka ollut suurimpana surunani ja kuinka sen
saisimme maksetuksi, mutta nyt haihtui koko velkasuru kuin tuhka
tuuleen, ja eron ja ikävän kaiho otti nyt vallan sydämessäni.
"Vihdoin lähdin mennä horjumaan kotiin.
"Kotiin päästyäni olivat kaikki kynnelle kykenevät lapseni vastassani.
'Mihinkä isä meni...? Äiti, kuulitteko! Mihinkä isä meni?' uteli heistä
yksi ja toinen, riippuen minun vaatteitteni liepeissä.
"'Isä meni kauas noutamaan teille makeisia ja kauniita kaluja", koin
heille sanoa, tyydyttääkseni heidän utelijaisuuttansa.
Lapset pitivät isästänsä paljon, sillä hän rakasti suuresti heitä. Kun
hän raskaan päivätyön päätyttyä tuli iltasilta kotiin, olivat lapset
oitis hänen kintereillään. Vaikka kuinka väsyksissä hän olisi ollut,
kiikutteli ja hypitteli hän heitä, syötti, riisui ja toimitti maata --.
Kummako se on, jos lapset rakastivat ja ikävöitsivät isäänsä, sillä
enpä luule monta niin hyvää ja sydämellistä isää löytyvän.
"Elämän velvollisuudet kutsuivat minut taloudellisiin toimiin ja
puuhiin. Minä näin lapsiparven ympärilläni, jotka kaipasivat apua ja
hoitoa, ja minä tunsin itseni velvolliseksi uhraamaan kaikki voimani ja
tarmoni heidän edukseen. Innolla ryhdyin minä työhön ja toimeen, ja
tässä jokapäiväisen elämän hyörinässä haihtui enin ikäväni, mutta tuo
hyvästijättö-hetki ei vaan haihtunut mielestäni. Semmoisena outona
kajastuksena kuvasteli se mielessäni ja tämä raskautti elämääni.
"Noin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Erkki lähti. Silloin tuli
tieto tuosta onnettomasta haaksirikosta ja sen surullisista
seurauksista. Niinkuin ukkonen olisi pilvettömältä taivaalta
odottamatta iskenyt ruumiini lävitse, niin ankaran vaikutuksen teki
tämä sanoma minuun. Minä en itkenyt -- minä huusin niin kauvan kun
voimani riittivät. Sen perästä tulin niin voimattomaksi, etten
kättäni voinut liikuttaa. En kyennyt hoitamaan lapsia, enkä mitään
toimittamaan. Hyvät ihmiset näkivät toivottoman tilani ja he auttoivat
minua paljon ensiaikoina.
"'Onnettomuus ei tule yksin' sanotaan ja sen tulin todeksi huomaamaan.
Minä en ollut koko suruni ajalla edes muistanutkaan velkaa, joka nyt
oli hartioilleni tullut. Mutta tuskin olin kynsilleni toipunut, kun jo
senkin sain muistooni entisen suruni ja huoleni lisäksi.
"Tuon lainan, minkä olimme tarvinneet huoneita rakentaissamme, olimme
saaneet tämän kylän rikkaimmalta mieheltä, ja oli se parintuhannen
markan suuruinen. Heti kun tieto saapui mieheni tapaturmaisesta
kuolemasta, pani hän saatavansa hakemukseen. Kyllä sen arvaatte, miltä
tämä tuntui, tullessaan entisen murheeni lisäksi. Tuntui siltä kuin maa
olisi revennyt altani ja nyt vasta tunsin kaikessa kauheudessaan,
kuinka turvattomaksi ja onnettomaksi olin joutunut. Minä itkin ja
rukoilin velkojaa niin paljon, että olisi luullut kivenkin siitä
heltyvän. Minä pyysin häntä, ettei hän saattaisi minua lapsineni
mierontielle näin suuren surun ja ahdistuksen aikana ja lupasin tehdä
työtä yöt ja päivät ja maksaa hänelle velkani. Kuitenkaan ei tämä
mitäkin auttanut; hän sanoi vaan:
"'Mitenkäpä sinä, kuuden lapsen äiti, voit työlläsi niin paljon
ansaita, että voisit velkasi maksaa. Pois minun täytyy omani saada,
silloin kuin sinulla on vielä jotakin ottamista.'
"Jälestäpäin huomasin, että hänen väitöksensä oli oikea, sillä enpä
itsekään tiennyt, mitenkä olisin voinut ainoankaan pennin työlläni
ansaita, mutta tarttuuhan hukkuva oljenkorteenkin ja: 'hätäisellä on
monta ääntä.'
"Minä koetin hädissäni yritellä sinne ja tänne, hain uutta lainaa
monestakin paikasta, mutta turhaan, sillä kukapa minulle uskalsi lainaa
antaa.
"Se katkera huutokauppa-päivä tuli, jolloin talo piti myödä. Minä en
ymmärtänyt paljon mitään, niin huumaantuneena olin tuon ankaran ja
monipuolisen surun käsissä. Kaiken tuon paksun hämärän lävitse huomasin
kuitenkin vaistomaisesti, että velkojalla oli tarkoituksena saada talo
itselleen siitä hinnasta, minkä olin hänelle velkaa, vaikka se maksoi
meille viisituhatta markkaa, omaa työtämme lukuunottamatta.
"Kun toimituksen piti alkaa, oli minulla kuitenkin sen verran älliä ja
kykyä, että rupesin pyytelemään, ettei irtainta ensinnä myötäisi, sillä
toivoin kartanon ainakin siihen määrään nousevan, jotta velka tulisi
maksetuksi. Velkoja vastusti kovasti tätä pyyntöäni, väittäen, ettei
muka sitä hullua löytyisi, joka tämmöisestä variksen pesästä maksaisi
niin paljon kuin hänen saamisensa oli, ja sentähden olisi irtain
ensinnä myötävä.
"'Voihan irtaimen sittenkin jälestä päin myödä, jos ei kartano nouse
siihen määrään asti, että se riittäisi velan maksuksi', sanoi joku
joukosta.
"'Niinpä kylläkin. Myödään talo ensin; sittepähän nähdään', sanoi
toimitusmies, eikä ollut taallaankaan velkojan vätttelyistä.
"Toimitus alkoi. Kymmenen kymmeneltä, markka markalta nosti velkoja
hintaa muiden huutojen päälle. Hitaasti nousi hinta, sillä rikkaat
eivät tarvinneet niin pientä taloa ja jotka sitä olivat tarvinneet,
niillä ei ollut varoja.
"Näin tavoin oli talon hinta nousta kiikutellut tuhanteen
yhdeksäänsataan viiteenkymmeneen markkaan, eikä se siitä tuntunut
nousevan. Erään kaupungin työmiehen huuto oli viimeinen. Velkoja oli
vihassa että oikein vapisi. Vihasta vapisevalla äänellä tenäsi hän,
ettei hän nosta enään penniäkään ja antoi tiedoksi, että hänelle pitää
heti paikalla maksaa huutosumma viimeiseen penniin saakka.
"Toimitusmies ei hätäillyt vasaraansa pudottamaan. Hän kehoitti vielä
nostamaan hintaa ja sanoi talon kyllä kannattavan enemmänkin maksaa.
Kun ei mitään kuitenkaan kuulunut, tarenteli hän lyömään vasaransa
pöytään.
"'Kaksituhatta markkaa ummelleen, nostakoon siitä sitten ken uskaltaa',
kuului silloin velkojan vihainen ääni.
"Toimitusmies ei kiirehtinyt nytkään lyömään, kehoitti vaan vielä
hintaa nostamaan. Kukaan ei uskaltanut enään hiiskua mitään ja niin jäi
velkojan tarjous viimeiseksi. Toimitusmies rupesi päättelemään
huudatusta, kertoen monikertaan tarjotun hinnan.
"'Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta", viimesteli toimitusmies,
heilutellen vasaraansa, pudottaakseen sen pöytään.
"'Seis! Paljoonko talo on noussut?' kuului silloin väkijoukon takaa.
"Kaikki kääntyivät sinne päin, josta ääni tuli ja silloin huomattiin,
että tuon äänen päästäjä oli -- Kättä-Risto, eräs käsit..."
"Minä tunnen hänet tarkoin -- jatkakaa!" sanoi matkustaja keskeyttäen,
"Sen parempihan sitten on, ettei minun tarvitse hänestä erikseen
kertoa. Mutta missä te olette hänet tulleet tuntemaan, koska
luullakseni ette ole tästä paikkakunnasta kotoisin?" sanoi vaimo.
"Minä olen häntä tänään puhutellut omassa mökissään. Mutta älkäämme nyt
sekoittako asiaa. -- Kuinka sitten kävi?" sanoi matkustaja.
"'Niin. Kaksituhatta on vasta tarjottu talosta', vastasi toimitusmies
Riston kysymykseen.
"'Kaksikolmatta sataa', äyhkäsi Risto.
"'Mitä se tuo Kättänenkin...? Ei hänestä tarvitse pitää mitään lukua --
kerjäläisestä. Päättäkää vain huudatus äsköiselle minun huudolleni",
sanoi velkoja vihasta kiiluvin silmin.
"'En minä... Kyllä minun täytyy ottaa lukuun kaikki tarjoukset ... ehkä
hän maksaa', sanoi toimitusmies ja alkoi kertoa Riston tarjousta.
"'Vaikkapa vaan Kättänenkin --. Huono ja kelvoton mies tosin olen,
mutta kerjännyt en ole toki koskaan', sanoi Risto vähän
loukkaantuneena.
"'Kyllä se tuo Risto', kuului silloin useampi mutisevan.
"'No, olkoon sitten kaksi tuhatta, sata ja yksi markka, mutta nyt en
enään nosta', sanoi velkoja kähisten.
"'Viisi tuhatta", sanoi Risto ja minä näin, kuinka hänen katkenneen
kätensä tynkkä vavahteli.
"'Tuhannen piruako tämä on? Millä luulet, kerjäläinen, maksavasi
huutosi?' sanoi velkoja ja hypähti pystyyn istualtaan, niinkuin
käärmeen pistämänä.
"'Rahalla tietysti', sanoi Risto kylmästi. 'Paljoonko hänen
saamisensa leskeltä nousee?' kysyi hän sitten levollisesti, kääntyen
toimitusmiehen puoleen, joka oli päättänyt huudattamisen, lyömällä
talon Ristolle.
"'Kahteentuhanteen, kahteensataan markkaan, kasvujen ja kalujen
kanssa', selitti toimitusmies.
"Hitaasti asteli Risto pöydän luo ja alkoi kaivaa terveellä kädellänsä
poveaan. Viimein saatuaan lompakkonsa esille, luki hän siitä pöydälle
kaksikymmentä kaksi sadan markan seteliä.
"'Voipi se kerjäläinenkin joskus olla tiellä, ettei vähäväkisien hikeä
aina saada syödä', mutisi Risto rahoja lukiessaan.
"Vihasta hehkuen tuli kylän rikkain mies rahojaan pöydän nurkalta
kokoilemaan. Hänellä oli ollut hyvä apaja taas heitettynä, ja hän
iloitsi jo siitä, mutta tällä kerralla oli se ilo lyhyt.
"'Ei se huuto ole näillä rahoilla maksettu", sanoi velkoja Ristolle
ylvästellen.
"Kunhan olette saaneet mitä teille tulee, niin voitte olla vaiti --.
Lopputili on minun tehtävä leskelle, eikä teille -- --. Kyllä aina
muiden ihmisten kanssa sopii', sanoi Risto.
"Huutokauppa loppui siihen ja väki alkoi hajaantua. Risto ei puhunut
minulle sen enempää, vaan lähti mennä veivaamaan pois. Hän oli
ehättänyt joutuakseen ajoissa perille mutta huonon kulkunsa tähden oli
hän vähällä myöhästyä. Hän astui huoneeseen muiden taa juuri siinä
tuokiossa, jolloin toimitusmies oli talon lyömäisillään velkojalle, ja
niin kerkesi hän kuitenkin parhaaseen aikaan.
"Minä en tiennyt, oliko se hyvä vai paha, kun tuon huutokaupan noin
kävi, niin olivat ajatukseni hajallaan. Vihdoin käsitin kuitenkin sen
verran, että tuo rikas mies sai nyt omansa ja ettei hän voi enään
mitään vahinkoa minulle tehdä, eikä ajaa minua lapsineni pois
huoneestani. Sen myös älysin, että irtain jäi myömättä ja se lohdutti
minua paljon, sillä tiesinhän sen olevan omaani, jota paitsi en voisi
päivääkään toimeen tulla. Riston suhteista en ymmärtänyt yhtään mitään.
Olinko hänelle maksamisessa, vaiko häneltä saamisessa, se vaan ei
mahtunut päähäni; sen vaan tiesin, että hän se talon huusi ja maksoi
rikkaan miehen saatavan.
"Olin koivin uuvuksissa ja väsynyt sekä sielun että ruumiin puolesta.
Ankarat mielenliikutukset ja päivän ponnistukset olivat kaiken tämän
vaikuttaneet. Illan tultua laskeusin polvilleni ja kiitin Jumalaa, että
Hän oli asiat niin toimittanut, että vielä tämän yötä sain lapsineni
maata oman katon alla. Minä rukoilin Häneltä voimaa ja apua kantamaan
raskasta kuormaani ja uskoin kaikki huoleni ja suruni Hänen haltuunsa.
Tämä kevensi paljon sydäntäni; minä suljin ovet ja panin lasteni kanssa
maata, enkä ole koskaan levollisempaa yötä nukkunut kuin silloin.
"Parin päivän perästä tuli Risto meille. Istuttuaan alkoi hän puhua.
"'Te olitte huutokauppapäivänä niin kovin rasitettu, etten voinut
ruveta kanssanne mitään puhelemaan', aloitteli hän.
"'Se on hyvinkin totta', vastasin minä.
"'Sen kyllä huomasin, mutta voisitteko nyt keskustella?'
"'Kyllä', koin sanoa.
"'Minun kävi kovin säälikseni, kun tuon nylkyrin käsiin jouduitte. Minä
kyllä kokemuksestani tiedän, minkälainen hänen käsissänsä on olla.
Tämän vuoksi tulin huutokauppaan, ettei hän saisi kaikkea omaisuuttanne
nylkeä.
"'Mutta asialla on toinenkin puoli. Tämä talo on nyt minun ja minä
olisin tästä teille vielä maksava liki kolme tuhatta markkaa. Mutta
sekin on liian vähä, enkä minä tahtoisi teidän vahinkoanne. Minä olen
huomannut, että te olette työtelijäs ja toimellinen ihminen. Sen vuoksi
ei olisi mikään mahdoton, että voisitte vähitellen maksella minulle
velkaanne, sillä kyllä semmoista on tapahtunut. Minä annan teille
semmoisen ehdon, että saatte sillä tavalla lunastaa talonne takaisin.
"'Mutta minulla on vielä toinenkin ehto, joka on kovempaa laatua.
Teidän täytyy hankkia itsellenne toinen, halvempi majapaikka, ja minä
otan tämän talon haltuuni. Rahoja en kuitenkaan teille maksa, sillä
ahdistuksessanne voisitte kuluttaa niitä. -- Suostutteko näihin
ehtoihin?' selitteli Risto.
"'Voi kuinka hyvä te olette --. Minä suostun vaikka mihin', koin sanoa.
"'No, sitten on hyvä', sanoi Risto ja lähti pois.
"Heti huomenna lähdin minä hakemaan toista, pienempää ja halvempaa
majapaikkaa. Semmoisen löysinkin vihdoin ja vuokrasin sen halvasta
maksusta. Huone oli pieni ja jotenkin rapistunut, mutta lämmin se oli
ja sen pidin suurena etuna.
"Niin pian kuin suinkin kerkesin, muutin lapsineni tuohon pieneen,
aivan kaupungin takalaidassa olevaan majaan. Vaikealta tuntui
erkaneminen omista uusista, siisteistä ja väljistä huoneista ja
meneminen pieneen lahohökkeliin aivan kaupungin laidassa, mutta mikäpä
muu keino autti, kun Risto niin tahtoi, ja sen tiesin, että hän
tarkoitti minun hyvääni, vaikken kaikkia hänen tarkoituksiansa
ymmärtänyt.
"Heti kun olimme huoneistamme muuttaneet pois, otti Risto niihin kaksi
perhettä vuokralle asumaan, sillä niissä oli kyllin tilaa molemmille.
"Ei ollut helpot hetket tuossa toisessa asumuksessa elämää
alotellessakaan. Vanhimman lapsemme selkään oli jo kauvan kasvattanut
kuppaa ja se paheni pahenemistaan, vaikka se oli myötäänsä lääkärin
hoidossa. Nyt ilmestyi poikaan toinenkin yhtä paha ja auttamaton tauti,
rupesi, näette, oikeaa ronkkaa ajamaan ja särkemään. Ainoilla
penneilläni koin hankkia nytkin lääkärin apua, mutta eipä siitä ollut
mitään apua, sillä ronkka yhä vaan paheni ja viimein puhkesi se märkiä
juoksemaan. Yhä vielä nytkin on se auki, ja jalka on kuivettunut
hienoksi kuin niisivarpa ja on paljon lyhempi toista. Raukka ei pääse
selkänsä tiestä mihinkään -- -- se raukka.
"Niin. Voi mitä tuskia hän onkaan saanut kärsiä, poika raiska. Voi
kuinka mielelläni olisin antanut puolen hengestäni, jos vaan olisin
sillä voinut hänen tuskiansa lievittää, mutta eipä siitä olisi mitään
apua ollut.
"Tämmöiseen kurjuuteen ja ahdinkoon joutuneena, lisäsi tämä paljon
ensimältä minun kuormaani. Monasti sain hartaasti ajatella, millä
tavalla voisin päivän päähän päästä. Entisiä varoja ei ollut ja työni
ei riittänyt vähäisiinkään tarpeisiimme, vaikka koin ansaita minkä
voimani vähänkin myöten antoivat. Ei ollut yöllä ei päivällä lepoa,
sillä päivät koin tehdä työtä ja yöt hoitaa sairasta poikaani ja muita
lapsiani. Usein olin niin uuvuksissa että päätä huimasi ja korvat
suhisi niin kummallisesti; semmoisissa tilaisuuksissa en ollut voida
pystyssä pysyä, vaan menin yhtenä tollona seinästä seinään. -- Olen
uneuttanut mainita, että olin avukseni ottanut keskenkasvuisen
tyttösen, päästäkseni paremmin työhön.
"Kummalta tuntui elämä. Usein muistui mieleeni Riston sanat, että
saisin lunastaa talomme takaisin, jos vaan voisin. Tämä oli ainoa hyvä
tieto silloisessa elämässäni, mutta kuinka muka voisin? Mistä ja
mitenkä voisin ansaita ja saada yhdenkään markan, joka liikeneisi
talomme takaisin lunastamiseen? Siinä olivat kysymykset, mitkä antoivat
paljon työtä ja usein mietin niitä niin paljon, että päätäni alkoi
pyörtää. Jospa olisi edes semmoista pysyväistä työtä, josta saisi rahan
päästyään, voisi silloin jotakin toivoa, mutta sitäkään ei ollut kuin
silloin tällöin, mietin minä itsekseni.
"Eräänä kertana vaivasin itseäni taasenkin näillä mietteillä ja
ajatuksilla. Silloin juohtui mieleeni, että meillä oli paljon
miesvainajani hyviä vaatteita, joita emme koskaan voi hyväksemme
käyttää muutoin kuin myömällä. Tämä oli mielestäni onnellinen keksintö,
ja heti rupesin myöskentelemään tuota meille tarpeetonta kalua. Ja kun
hyviä vaatteita oli runsaasti, sain minä niillä kokoon nätin
rahasumman.
"Tällä ei vielä pitkälle päästy, mutta yksi keksintö synnyttää toisen.
Meillä oli paljon hyviä huonekaluja, jotka miesvainajani oli tehnyt. Me
emme tarvinneet niitä nykyisessä pienessä asunnossamme kuin vähäisen
osan, ja kaikki liiat kalut olivat entisen kotimme ylisillä joutilaina
ja mitään hyödyttämättä. Miks'en voisi näitä myödä, niinkuin
vaatteitakin, sillä ovathan nämät meille nykyään aivan tarpeettomia ja
jos niitä vielä joskus tarvitseisikin, voimmehan niitä saada, jos varat
riittävät, ajattelin minä. Oitis rupesin niitäkin kaupittelemaan ja kun
ne olivat hyviä kaluja, kävivät ne pian kaupaksi.
"Tällä tavalla sain kokoon useampia satoja markkoja ja tämä oli minusta
paljon. Tarjosin niitä Ristolle talon lunastuksen lyhennykseksi, mutta
ei hän ottanut niitä vastaan.
"'Pitäkää näitä rahoja pääomananne ja koettakaa kartuttaa niitä. Jos
nyt nämät antaisitte pois, niin ei teille jäisi mitään mahdollisuutta
saada varoja, sillä työllänne ansaitsemat rovot tarvitsette kyllä
elääksenne', sanoi hän.
"'Mitenkäpä minä niitä kartuttaisin?' sanoin minä.
"'Voisittehan ostaa viljaa, käytättää jauhoiksi, leipoa ja myödä;
sopisi myös tehdä maltaita, panna olutta ja sitäkin myödä', opasti hän.
"Tämä neuvo tuntui mielestäni varsin järkevältä ja paikalla ryhdyin
minä puuhaan. Minä ostin viljaa, jauhatin, leivoin, tein maltaita,
panin olutta ja rupesin niitä myömään. Kun ihmiset oppivat saamaan
hyvää leipää ja sahtia, kävi kauppa hyvin. Taloudellinen tilamme parani
silminnähtävästi, mutta kun vuoden päästä tein tiliä tuloista ja
menoista, oli kaikki vuoden vaivat menneet elämiseen ja huoneen
vuokraan, eikä velan eteen jäänyt penniäkään.
"Tämä keino ei kelpaa, sillä tällä tavalla en koskaan saa omaa kattoa
päämme päälle, täytyy keksiä joku muu keino lisäksi, mietin minä.
"Minä olin pienuudesta pitäin tottunut maantyöhön. Kun olisi oma pelto,
josta saisi viljaa, ettei kaikki olisi ostossa, niin ehkä sitten saisin
jotakin säästöön, mutta mistä ja millä saisin oman pellon, aprikoitsin
minä yhä edelleen.
"Kulkiessani olin huomannut, että kaupungin maalla on hyvää, lihavaa ja
kivetöntä peltomaata, ja tähän kiintyi nyt ajatukseni. Minä rupesin
pyytelemään, että kaupunki antaisi sitä minun viljeltäväkseni. Ensin
naurettiin ja pilkattiin minun puuhiani. 'Akka rupeaisi maata
raivaamaan ja viljelemään. -- Kaikkea sitä kuulee!' sanottiin, mutta
minä en heittänyt toivoani enkä puuhaani. Vihdoin antoi Maistraati
minulle koetteeksi palasen maata visseillä ehdoilla.
"Nyt tuli toiset tuumat. Koko ensimäisen kesän olin kuokka ja lapio
kädessä, ja syksyllä oli minulla hyvä palanen kylvettynä rukiisen.
Vuosi elettiin tuolla pienellä kaupankitkuttamisella, johon minulla oli
talvella kyllin aikaa. Seuraavan kesän olin taasenkin pellon teossa,
mutta syksyllä sain pellostani jo kymmenen tynnyriä rukiita kuin
herneitä. Voi kuinka rikas olin nyt mielestäni. Vilja oli seuraavana
vuonna hyvissä hinnoissa, niin että ruistynnyri maksoi kaksikymmentä
viisi markkaa, Kun nyt vuoden päästä tarkastelin, oliko mitään vuoden
tarpeista säästöön jäänyt, huomasin, että säästöä oli kaksisataa
viisikymmentä markkaa.
"Tämä havainto loi minuun toivoa ja luottamuksella aloin minä tehdä
työtä, eikä se ole hukkaan mennyt. Sillä tavalla olen jatkanut aina
näihin aikoihin saakka", kertoeli vaimo.
"Ja kaikkiko tämä pelto on teidän tekemäänne?" kysyi matkustaja.
"Joka kipene mitä tässä aidan sisälläkin on, mutta minun tekemiäni
ketoja on paljon tuolla aidan takanakin", sanoi vaimo.
"Tuollako, missä eläimet kävelevät laitumella?"
"Niin."
"Kuinka te ketojanne olette aidan taa heittäneet, eivätkö kasva enään?"
"Kyllä, mutta minä olen vaan saanut viljelläkseni sillä ehdolla, että
saan ottaa siitä neljä viljaa ja sitten jääpi se kaupungin
karjanlaitumeksi", selitti vaimo.
"Eikö se ole liian lyhyt viljelys-aika?" kysyi matkustaja.
"Ei se ole. Maa on viljavaa, väkevä muha päällä ja hyvä savi
ojanpohjissa; kasvaa ilman lannoittamatta viljaa maan täydeltä --;
eikähän ole mitään muuta menoa", tuumaili vaimo.
"Oletteko kaupungissa syntynytkin?"
"En ole; olen kotoisin K----n pitäjästä Suupohjan maalta."
"Suupohjan maalta! Kuinka sitten olette tänne joutuneet?"
"Niinkuin moni muukin joutuu pois kotipaikoiltansa... Satuin käymään
tässä kaupungissa, näimme toisemme ja menimme naimisiin. -- Siinä se
sitten oli."
"Ja niin te yksinäisenä vaimoihmisenä elätätte semmoisen lapsijoukon
muiden avutta?"
"Niinhän tuota toki."
"Ettekö saaneet silloinkaan köyhäin apua, kun oli kaikkian ahtaimmat
ajat?" kysyi matkustaja.
"Köyhäin apuako?" sanoi vaimo säikähtäen. "Eihän toki, Jumalan tähden.
Ennen olisin tehnyt työtä henkeen asti, ennenkuin olisin alennut niin
kurjaksi, että olisin tahtonut köyhäin apua -- --. Ei toki, ei toki",
jatkoi hän sitten itseensä luottavasti.
"Ja teillä on oma talo nyt, niinhän muistelen teidän äsken sanoneen?"
"Onhan se ... oma entinen talo."
"Myös Ristolle maksettu, eikö niin?"
"Kyllä se totta on; hän ei enään velo mitään."
"Kuinka se kävi -- miten oli lopputili?"
"Sitätehden kuin sain peltoa raivatuksi, sitätehden karttui
varallisuuskin vuosi vuodelta. Kun sain kokoon puolitoista tuhatta
markkaa, vein ne Ristolle. Hän hämmästyi niin, ettei toviin aikaan
voinut puhua mitään.
"'Minä en olisi voinut uskoa, että te näin pian saisitte näin paljon
rahoja kokoon. Luottamusta kyllä on minulla teihin ollut, mutta tämä
menee mahdottomiin. Minun käytökseni teitä kohtaan tuntui mielestänne
ehkä kovalta, kun ajoin teidät pois omista huoneistanne, mutta teidän
hyväänne kuitenkin tarkoitin, nyt voin sen tarkemmin selittää. Minä
olen saanut huoneistanne vuokraa vuosittain kaksisataa markkaa ja minun
velkani kasvu niiden jälkeen sadalta ei tee enempää kuin sata kymmenen
markkaa. Pää-oman lyhennykseksi on siis huonetten vuokrasta joka vuosi
jäänyt yhdeksänkymmentä markkaa. Kun pää-oma on joka vuosi lyhennyt, on
kasvukin lyhennyt ja nyt ette ole minulle enään näinkään paljon velkaa.
Te saatte tuomista rahoistanne takaisin neljäkymmentä markkaa ja sitten
olemme kuitit. Alkujaan olikin tarkoitukseni semmoinen, että tällä
tavalla kuoletan vähitellen koko velan ja annan sitten talon teille
takaisin. Kumminkin olisi se keino vetänyt pitkälle, mutta nythän on
hyvä, kuin asia näin sukkelaan kävi. Nyt ymmärrätte, minkä vuoksi
teidät kotostanne pois häädin ja toivon että sen minulle anteeksi
annatte. Talo on nyt teidän ja parin viikon päästä saatte siihen
muuttaa asumaan, sillä silloin on muutto-aika.'
"Niin puheli Risto.
"Nyt tuli minun vuoroni hämmästyä. Olin otaksunut, että velka oli jo
vähintään kasonnut kolmeentuhanteen markkaan. Rehellisenä miehenä olin
kyllä Ristoa aina pitänyt, mutta en osannut aavistaakaan, että hän on
niin jalosti meidän eduksemme toiminut. Sen kyllä tiesin, että hän
huoneet vuokrasi, mutta sitä en tiennyt, paljonko hän niistä sai
vuokraa, ja vaikkapa paljonkin olisi saanut, mitäpä minun siihen tuli,
sillä olihan hänellä oikeus ne hyväkseen käyttää.
"Kyynel silmissä kiittelin ja kostelin minä häntä ja nyt vasta
täydellisesti tunsin, kuinka hyvän työn hän meille oli tehnyt.
"'Minun sydämelleni kävi teidän moninkertainen surunne, hätänne ja
ahdistuksenne. Minä itse kyllitellen olen saanut kokea samanlaista ja
tiedän miltä se maistaa', sanoi hän värähtelevällä äänellä ja hänen
katkenneen kätensä tynkkä taasenkin värähteli; niin se tekee aina, kun
häntä kohtaa joku asia, joka koskee hänen sydämellensä", selitteli
vaimo.
Näin haastellessa oli aika paljon kulunut. Aurinko oli jo laskenut ja
vieraat hankkivat lähtemään.
"Ettekö tekin lähde pois, pääsette meidän kyydillämme kaupunkiin?"
sanoi matkustaja vaimolle.
"En minä vielä lähde -- minä en malta... Nyt on niin tyyni ilma polttaa
noita kanto- ja risukokoja; maakin on siksi tuore viimeisen sateen ja
keväimenkin tuoreuden vuoksi, ettei ole pelkoa maan palamisesta", sanoi
vaimo.
"Ettekö ensinkään polta peltojanne?"
"En vähääkään; sehän olisikin ajattelemattomasti tehty, sillä
silloinhan polttaisin valmista omaisuuttani", arveli vaimo.
"Antakaa anteeksi, kun olemme kuluttaneet teidän aikaanne! Nyt saatte
meidän vuoksemme tehdä työtänne koko yön", sanoi matkustaja.
"Ei se tee mitään. Yöllä on parempi polttaa kuin päivällä; lepään
sitten huomenna -- -- eikäpähän nyt pimeä haittaa. On ollut niin
hupainen kanssanne keskustella, sillä entinen elämäni aukesi eteeni
kuin elävä kirja", sanoi vaimo.
Sydämelliset hyvästit sanottuansa lähtivät matkustajat pois.