Ylemmillä asteilla.
"Nyt meillä ei ole yhtään kiireitä, annetaan hevosen vaan kävellä",
sanoi matkustaja kyytimiehelle, hevosen kävellä jurpotellessa.
"Tulee kovin yö, ennenkuin ehdimme kaupunkiin", vastasi kyytimies.
"Yöhän nytkin on ja yhtähän se meille on, tulemmeko sinne tuntia
varemmin tai myöhemmin. Minä tahtoisin ihailla näitä Pohjolan valoisia
öitä", sanoi matkustaja.
"No, samanpa tuo tekee", sanoi kyytimies ja alkoi vihellellä jotakin
mielilauluaan.
Seurasi tovi äänettömyyttä.
"Mitä te piditte tuosta vaimosta?" kysyi kyytimies äkkiä.
"Ihmeen paljon. Häntä kannattaa siveellinen ja uskonnollinen voima, ja
tämä voima on kohottanut hänet monta muuta korkeammalle. Hän kelpaisi
esikuvaksi monelle ihmiselle, sekä miehille että vaimoille", sanoi
matkustaja.
"Älkää muuta älkääkä toista... Eikö sitten kelpaisi...? Ajatelkaas!
Vaimo-ihminen elättää kuusi lasta, joista vanhin ei ijässään ole
vuoteesta päässyt ylös ... ja komiastipa elättääkin. Siihen sitten
vielä päälliseksi maksaa semmoisen velan --. Se on jo jotakin. Hänellä
on nyt komea talo, ei kenellekään pennin velkaa; viljaa on säästössä
moneksi vuodeksi -- mitäs puuttuu, vaikkei ole kuin vaimoinen henki?
-- -- -- Tiesinhän minä, että te pidätte hänestä", puhkesi kyytimies
puhumaan; tuntuipa siltä kuin koko vaimon hyvyys olisi ollut hänen
ansionsa.
"Oikeassa olette", sanoi matkustaja ja vaipui taas mietteisinsä.
Kyytimies rupesi taasenkin viheltelemään, mutta tovin päästä rupesi hän
nuokkumaan ja nukkui viimein.
Yksinään mietiskeli nyt matkustaja yön hiljaisuudessa. Ei kuulunut
muuta kun kävellä lötöstelevän hevosen kavioiden kapse ja
kärrynratasten ritinä hiekoitetulla tiellä, sillä linnutkin pitivät
yösydäntä ja olivat lakanneet laulamasta; ainoastaan jonkun juoksevan
puron sorina säesti silloin tällöin noita yksitoikkoisia säveleitä.
"Kaupunki näkyy jo", sanoi matkustaja ja nyhjäsi kyytimiestä.
"Jopahan, näen mä", sanoi kyytimies oikaisten itsensä, kohentaen
lakkiansa ja pyyhkien takkinsa hihalla kuorsaamisesta vaahtoontuneita
suupieliään.
"En ole tullut kysyneeksi kotipaikkaanne?" sanoi matkustaja.
"Täältähän tuota olen kaupungista", sanoi kyytimies haukotellen.
"Kestikievarista?"
"Ei kuin pikku talosta."
"Sittehän te tiedätte mihin täällä on paras mennä?"
"Tiedän... Eiköhän sitä kestikievarissa -- --. Haaih."
Kello oli kaksi yöllä, kun he tulivat kaupunkiin. Niinkuin
pikkukaupungeissa tavallisesti on, ei laitakaupungissa näkynyt
hengenhuokua, sillä ihmiset nukkuivat parhaaltansa makeinta
aamu-untansa. Mutta keskemmällä kaupunkia tulla teppasi rannasta päin
heitä vastaan jalkasin melkoinen parvi herrasmiehiä. Useat heistä
käveli käsikädessä ja heidän astuntonsa oli jotensakin varma. He
menivät matkustajain ohi mitään sanomatta, katsoa vilkasivat vaan
heihin.
Tuskin olivat nämät näkymättömiin menneet, poiketen toiselle kadulle,
kun matkustajia vastaan alkoi tulla toista maata. Heitä kohden ajaa
viiletti nyt täyttä vauhtia hevosella tulijoita. Hevonen hyppäsi niin
rajusti, että oikein hirvitti, semminkin näin yösenä aikana, jolloin
kuitenkin on jonkunmoista hämärää, vaikka yöt ovatkin valoisat. Tuli
kipinöitsi hevosen kavioista, lyödessään kengitettyjä jalkojaan
katukiviä vastaan ja kiessien rattaistakin tuiskahteli silloin tällöin
säkeniä. Kiessien taka-istuimella istui ajaja, ohjaten virmaa hevosta.
Kaksi herrasmiestä istui rinnan kiesseissä, retkahdellen, milloin
toisiansa vastaan, kulloin taas päinvastoin. Tavasta rötkähtivät he
niin syvälle eteenpäin, että luuli heidät putoavan nurin-niskoin
kiessien keulan ylitse hevosen jalkoihin. Väliin taas saivat he taapäin
semmoisen suonenvedon tapaisen ponnahduksen, että pelkäsi heidät,
sääret virveliä huutaen, takaperoista häränpyllyä heittäen lentävän
kyytimiehen ylitse päälleen kivikatuun. Oli miehissä notkeutta, ja
jospa lienee ollut lämpöäkin.
Matkustajat kokivat väistää heitä ja niin päästiin onnellisesti
toistensa ohitse.
Samassa tuli vastaan jalkamies-pari. He kävelivät niin tarkkaan koko
tuon leveän kadun, että tuskin siihen jäi ainuttakaan neliöjalkaa, jota
he eivät olisi tallustelleet. Eipä kadun leveyskään kenties olisi
heidän kulkeakseen riittänyt, jolleivät rakennukset katuvierellä olisi
heitä estäneet laveampaa alaa tieksensä ottamasta. Tähän arveluun tuli
siitä, kun ystävykset yhtenään törmäsivät rakennusten seiniin kopiksi,
milloin yhdellä, kulloin toisella puolella katua. Tuossa rynnäkössä
kävi välistä niin nolosti, että seinä potkasi heitä niin lujasti
vastaan, jotta he kimmahtivat seljällensä kuin torakat, niin että
tallukat viuhahtivat taivasta kohden. -- Toinen heistä oli pitkä ja
hienosäärinen, hännystakissa oleva herra. Hän lienee pitänyt
katukivistä parempaa huolta kuin tukevampi kumppaninsa, koska hän
yht'äkkiä rupesi niitä suutelemaan. Tämä kävi niin kiireesti ja
suurella vauhdilla, että hän huilasi sen voimasta hyvän matkan
vatsastaan eteen päin. Siitä ylösnoustuansa oli hyvä palanen poissa
hänen -- nenänsä päästä. Tämä ei tainnut olla mikään surettava vahinko,
sillä sitä ennen oli hänen nokkansa tavattoman pystö ja terävä, mutta
nyt oli se tasaantunut jotenkin suhteelliseksi. Kuitenkaan ei hän
tainnut pitää koko nokan lyhennyksestä, sillä hän kiroili julmasti ja
tapaili nokkaa kouraansa, mutta se riivattu heilui niin hirmuisesti,
ettei hän saanut sitä kiinni.
Kyytimies ei voinut olla seisauttamatta hevosta katsoakseen noiden
herrojen vaivaloisia matkaa.
"Mi-mitä te mou-mou-kat si-siinä ka-ka-katselette ihmisiä?" sommerteli
tuo nenänsä tasannut.
"Aja pois!" sanoi matkustaja kärsimättömästi.
He lähtivät.
"Kaikki ihmisetkö tässä kaupungissa ovat suomuksissa?" kysyi
matkustaja.
"Ei toki kaikki. Eiväthän nuot ensimmäisetkään kovin pahasti... Eilen
tuli ensimäinen höyrylaiva tänä kesänä kaupunkiin ja herrat ovat olleet
siellä juomassa; sieltä ne vaarit nyt palailevat -- kas taas tuolla!"
sanoi kyytimies, osoittaen erästä katua kohden.
Sieltä tuli toinen pari jalkamiehiä. He olivat lihavia ja parrakkaita
miehiä, niin toinen kuin kumpainenkin. Käsikaulassa tulla lötöstelivät
he ja kummallakin oli keppi kädessä. Tavasta heistä toinen lotkahti
pitkällensä kadulle ja välistä he taasen molemmin lytkähtivät yhteen
nippuun; olipa siinä silloin kokonainen läjä. Kun kaaduttiin yhdessä
nipussa, möngittiin miestuumasta ylös, mutta sortuiko heistä vaan
toinen, oli aina pystöön jäänyt valmis kovaonnista auttamaan. --
Selvästi näki, että he työssä ja totuudessa kokivat toinen toisensa
kuormaa kantaa.
Nyt tuli juuri kadunristeys, johon heidän piti kääntyä. Siinä oli
pytinki korkealla kivijalalla ja kivijalka oli vasta rapattu hyvin
karkeaksi, niinkuin kaupungeissa on usein tapana tehdä. Tämän sivua
lähtivät ystävykset astelemaan. Nyt sattui niin, että toiselta putosi
keppi kivijalan viereen. Mikäpä muu siinä oli neuvona kuin täytyi
ruveta sitä ylös vuovaamaan. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo
tehtävä kuin puustakatsoja luulisi. Sillä kun hän suuren vatsansa
päälle koetti sujuttaa itseänsä, niinkuin paininpuulle, teki vatsa
pahaa vastusta ja pääkin lienee ollut liian raskas. Siinä hän kiikkui
kuin puntarin nenässä ja käsi ei vaan ylöttynyt keppiin, vaikka
kuinkakin olisi kurkoittanut. Vihdoin teki hän väkiponnistuksen, mutta
sillä paljolla seurauksella, että päänpuoli voitti, jalat kirposivat
maasta ja samassa pukkasi hän paljaan päälakensa kivijalkaan
semmoisella voimalla, että luuli kivijalan puhkeuvan sisään.
Voi kova-onni sentään! Tuon munkkimoisen päälaen repi karkea rappinki
niin ristirastiin, että se oli melkein yhtä monessa kairassa kuin
nahkiaismerta ja veri kähisi siitä joka paikasta kuin siivilästä.
Kuitenkaan ei sitä kovin paljon verta tullut, mutta yleensä sitä vaan
valui. Koetettiin hakea haavaa, mutta sitä ei löytynyt missään ja
kuitenkin oli se kaikkialla, sillä päälaki oli yhtenä mömmönä.
Keppi se makasi rauhallisesti kivijalan vierustalla ja ikäänkuin
ilkkuen oli se olevinaan aivan tietämätön koko omistajansa ja muiden
hädästä. Ja sen omistaja se laskeutui tyyneesti kepin viereen
rauhallisesti lepäämään. Oli niinkuin hän olisi halunnut kepin luo, kun
keppi ei tullut hänen luoksensa, ja niin he olivat taasenkin hyvät
ystävät, kuten ennenkin.
Ystävä koetti toveriaan ylös auttaa, mutta se oli mahdoton. Hän koetti
häntä nostaa, venyttää ja vanuttaa, mutta siinä pysyi toveri,
ruikuttaen surkeasti. Matkustajat eivät voineet olla säälimättä tuota
kovan onnen saanutta. He astuivat kärryistä alas ja sitten koetettiin
miehissä vääntää ylös pulman kohtaamaa, mutta kaikki oli turhaa, sillä
hän pysyi kun pysyikin siinä; eipä mikään ihmisvoima näkynyt voivan
häntä auttaa, sillä hän ei vaan ottanut jalvoillensa.
"Kylle teiden teyty auttan teme herran. Ottan hevonen ja viiän kotia;
mine maksa teile hyvä juomaraha", sanoi sortuneen armelias ystävä
matkustajille.
Vaikka tämä olikin vastenmielistä, täytyi matkustajain kuitenkin,
samaritanuksen kannalta katsoen, tämä pyyntö täyttää, vaikkeivät he
sitä herran sanojen mukaan ymmärtäneet.
Matkustajat noutivat hevosen ja sitten he kolmikannassa väänsivät
kova-onnisen sauvoinensa kärryihin.
Kun tuo seinään päänsä pukannut herra oli kotiin saatettu ja "sisälle"
viety, aukaisi hänen jalomielinen ystävänsä pörssinsä, tirkisteli
kauvan sen sisälle, valikoitsi ja haeskeli sieltä. Vihdoin löysi hän
etsittävänsä.
"Tuossa sine saa", sanoi hän sitten ja ojensi kyytimiehelle
kymmenenpennin lantin.
Kyytimies ei ottanut sitä.
"Mite? Tahtoko sine hevyttömempi vielä enempi? Se on liikapaljo sekin;
viisi pennin olisivat rekkenyt, siliä eipe matkat oltu pitemmet", sanoi
tuo lähimmäisensä eduksi uhraavainen herra.
"Eipä taida vielä konkurssi aivan lähellä olla, koska on noin
kitsas -- -- --. Senkin hävyttömät", mutisi kyytimies.
Kun he tästä lähtivät, tulla kopitti satamasta päin eräs herra, jolla
oli puujalka. Hänen jalkansa oli aikoinaan reidestä poikki leikattu,
jonka vuoksi tuo paksu reiden tynkkä oli pistetty puujalan yläpäässä
olevaan kiulumoiseen torveen; muutoin oli se hihnoilla kiinnitetty
miehen runkoon, jonka vuoksi ei sitä tarvinnut käsin kiinni pidellä.
Hän oli ehkä paras kävelijä kaikista noista edellisistä höyrylaivalta
tulijoista. Hän tulla kapitti aika kyytiä, mutta oli kuitenkin sen
verran vinossa, että tarvitsi koko käytävän (trotoaarin) leveyden
kävellessään.
Nyt oli sattunut niin, että saman kadun varrella oli eräs katulyhdyn
tolppa lahonut ja kaatunut kumoon. Eilisenä päivänä oli tolppa korjattu
pois ja maahan jäänyt tyvi nostettu maasta ylös. Täten jäi siihen syvä
ja kaitainen reikä. Tämä oli yöksi jäänyt peittämättä, siinä uskossa
kai, ettei suinkaan kukaan siihen yöllä astuisi, semminkään kuin
tavallinen jalka ei siihen mahtuisikaan.
"Hän on kauppamies Korppeliini, joka tuolta tulee", sanoi kyytimies.
Samassa tuokiossa kaatua mäksästi puujalka herra ylönkuppuraisiansa ja
ilkeä rusahdus kuului. Hän oli astua pötkännyt puujalkansa tuohon
tolpan reikään ja siitä tuo kuperkeikka. Siinä rymäkössä meni hänen
puujalkansa poikki ja hän ei päässyt paikalta pölähtämään.
Matkustajat, jotka eivät tienneet koko tolpan reiästä niin mitään,
hämmästyivät kovin ja riensivät apuun.
"Kuule sinä Melkkele (Mälkkälä)! Mene sinä minun rouvani tykö ja keske
hene anta minulle toine jalka, ette mine pesse teste pois", sanoi
Korppeliini kyytimiehelle, sillä hän tunsi hänet.
"Minä olen kyytissä, niinkuin näette; sitä paitsi on minun hankala
mennä sinne yöllä kolistelemaan", sanoi kyytimies.
"No otta sine sitte minu kärry ja vie koti", pyyteli hän vielä.
"Taitaisitte antaa kymmenen penniä, niinkuin Härkänterikin kun hänetkin
kotiinsa raijasin, ja mihinkäs sitten kyyti joutuu?" sanoi kyytimies,
nähtävästi tuskaantuneena äsköisestä huonosta tienestistään.
"No mine anta markka sinulle, kun sine vie minun", sanoi Korppeliini.
"Mitä tuo toinen herra sanonee?" sanoi kyytimies ja katsoi kysyvästi
matkustajaa silmiin.
"Minä odotan tässä niin kauvan", sanoi matkustaja.
Kyytimies lähti viemään.
Kestikievarin pihalla oli tyhjät kiessit. Niissä oli istumassa eräs
herra. Hänellä ei ollut lakkia päässä ja toisessa kädessä vaan oli
hansikka.
Kun matkustajat ajoivat kartanoon, istui hän pää riipuksissa, eikä
näyttänyt tietävän mistään; matkustajain liikkeestä tulleesta kolinasta
havahtui hän ja rupesi töllistelemään ympärillensä.
"Hevonen aisoihin! Kuuletteko te senkin kuhnurit", äyhkyi herra
matkustajat huomattuaan.
"Mitä herra sanoo?" kysyi kyytimies.
"Mitäkö sanoo? -- Vai niin! Hevonen aisoihin sanon minä, ja heti -- --.
Kuinka kauvan minun täytyy tässä huutaa ja odottaa? -- -- taikka
mi-minä va-litan ... kyllä, kyllä minä näytän -- --. No tämähän ny-nyt
kestikievari on!" höpisi ja tiuskui herra.
"Mihin herra sitten matkustaa?" kysyi kyytimies.
"Mihinkäkö? -- Häh? Ko-kotia minä menen ... o-omaan kaupunkiin
-- --; e-en rupea olemaan tu-tuntiakaan tässä vi-viheliäisessä
kaupunki- rähjässä. Ni-niin teen -- --. Kuulitko -- hevonen ja
sukkelaan!" toimitti herra.
"No mutta kotikaupungissahan te nyt olette, kestikievarin kartanolla ja
kotinne on aivan lähellä, kolmas portti tästä", sanoi kyytimies, joka
tunsi tuon kyytiä haluavaisen herran.
"Mi-minä, minä, minä e-en tietäisi, minä. Tä-tämä ei o-ole ko-koti
kaupunki, eikä tämä ole ni-niin päinkään, ja-ja kuinka hiton la-lailla
minä tänne o-olen joutunutkin, -- si-sitä en saa pä-päähäni -- --.
Hevosta, he-hevosta", höpisi tuo mielestään toisesta kaupungista oleva
herra.
Viimeiseltä sai hän vaan heikolla äänellä sanansa sanotuksi, sillä
silmin-nähtävästi uni ja uupumus saivat hänessä yhä suurempaa valtaa.
Viimeiset sanat änkytettyänsä, nojaantui hän istumen selkämystä vasten
ja alkoi, viimeinen sana suussa, kuorsaamaan.
Samassa sattui kestikievarin renki tulemaan pihalle.
"Viedään tuo Rysänder kotiinsa", ehdoitteli kyytimies.
"Se akka saakeli", sanoi renki ja raapi korvallisiaan.
"Mitäpä me hänestä ... ilkeähän tuota tuossakin ... sopikoot
keskenänsä", arveli kyytimies.
"Kuinka se kävisi päinsä?"
"Tämäpä nyt toki asia ... otamme kärryn aisoista kiinni ja vedämme
herran kotiinsa. Siinä kaikki", sanoi kyytimies.
"No."
Miehet alkoivat vetää kärryjä pitkin kivillä laskettua pihaa.
"Noo, noo -- jo-joko vihdoinkin! -- A-ajaka, ajakaa, että et-et..."
örisi herra, joka rytinästä oli sen verran tointunut, että luuli nyt
hevosen olevan edessänsä ja ajettavan luultua kotikaupunkia kohden.
Porrasten eteen päästyänsä alkoivat he kantaa herraa huoneesen ja
silloin ei hän tiennyt mitään tästä maailmasta.
Porstuaan päästyänsä rupesi kyytimies kolkuttamaan salin ovea.
"Mitä sinä siellä...? Pysy nyt siellä, missä yönkin olet viettänyt",
kuului vihdoin sisältä vaimonpuolen äreä ääni.
Kyytimies kolkutti sitä kovemmasti, hiiskumatta mitään.
"Kyllä minä sinun..." kuului silloin ja samassa aukesi ovi.
Kyytimies tarttui oven laitaan ja vetäsi sen seljälleen.
"Hyi! Mitä roistoja te olette, jotka tunkeennutte ihmisten asunnoihin",
sanoi rouva säikähtyen ja vetäysi takaisin.
"Ei hätää, rouva ... on täällä talon herrakin", sanoi kyytimies ja
samassa vanuivat he ohjattavaansa, kantaaksensa hänet huoneesen.
Kestikievarin renki otti vähän varomattomasti päänpuolesta kiinni, niin
että se kirposi hänen käsistään ja pää kolahti jotenkin kovasti
lattiaan.
"Noo, noo, ma-mamma! Mi-mitä sinä sii-siinä nyt ta-taas", ärisi herra.
"Eikö se vielä taas tuo sika ... mutta kyllä minä... Mitä sitä nyt
makuu-aikana tänne veditte, mahdoitte antaa hänen aamuun asti olla
siellä, missä hän on tuommoiseksi tullutkin?" äystäsi rouva.
"Meidän syytämme ei siihen ole, että hänen laitansa on nyt tuommoinen,
ja luulenpa hänen olevan yhtä oikeutetun täällä olemaan kuin
muuallakin", sanoi kyytimies ja he kantoivat herran sohvalle.
Sitten lähtivät herran kyyditsiät pois.
Sen ajan kuin he siellä viipyivät, odotti matkustaja heitä
kestikievarin kartanolla.
"Omistaan eläjiä kait nuot höyrylaivasta palaajatkin lienevät, jotka me
satuimme näkemään, sillä tuskinpa hekään tarvitsevat köyhäin apua --.
Monenlaista on tässä maailmassa", sanoi matkustaja heidän tultuaan.
Sitten suoritti hän kyytimiehensä tämän suureksi tyytyväisyydeksi, ja
lähti muutamaksi tunniksi etsimään leposiaa kestikievarista.
Kun matkustaja aamulla heräsi, oli kello jo yhdeksän. Kiiruusti puki
hän päällensä ja lähti kaupungille. Kun hän oli jonkun tunnin kävellyt,
tuli hän muutaman huoneen edustalle, jossa oli tavallista enemmän
väkeä. Utelijaisuudesta seisahtui hän muiden joukkoon.
"Kuka siellä nyt on raastuvan päällä?" kysyi eräs vasta tullut.
"Eihän tuolla näy mitään", sanoi eräs koiran silmä ja alkoi töllistellä
katolle.
Samassa huomasi matkustaja Kättä-Riston väkijoukossa ja meni häntä
tervehtimään.
"Nythän se jo alkaa ruveta vetelemään", sanoi Risto hymyillen.
"Mikä alkaa ruveta vetelemään?" kysyi matkustaja.
"Kylän rikkaimman miehen asiat."
"Kuinka niin?"
"Hän on parhaaltaan tutkittavana raastuvassa."
"No mistä asiasta?" kysyi matkustaja hämmästyneenä.
"Vekselin väärennyksestä."
"Niinkö lyhyeen loppuikin oikein ja väärin kokoonkääritty rikkaus?"
sanoi matkustaja kummastellen.
"Niin; vääryys ei menesty", sanoi Risto ja hänen kätensä tynkkä
taasenkin värähteli.