Kylän vähäväkisin mies.
Vieras ajeli eteenpäin ajatuksiinsa vaipuneena.
"Osaavatko nuot kuopan asukkaat lukea?" kysyi hän yht'äkkiä
kyytimieheltä, ikäänkuin unesta havahtuen.
"Parhaita lukijoita pitäjäässä."
"Lapsetkin?"
"Vanhimpia lapsia, jotka siinä ijässä ovat, ei voita yksikään... Kirjan
saavat joka lukukinkeriltä", sanoi mies yhtäkaikkisesti.
"Mikäs tuo tuolla on?" kysyi vieras äkkiä.
"Mikä niin?"
"Tuo, tuo, joka meidän edellämme kaukana menee. Ettekö näe?"
"Niin. Hän näkyy olevan Kättä-Risto", sanoi mies.
"Kättä-Risto! Minkä vuoksi häntä Kättä-Ristoksi sanotaan?" utasi
matkustaja.
"Hänellä ei ole oikeaa kättä ensinkään."
"Synnymältäkö hän oli jo käsitän?"
"Eikä ollut ... miehenä se on mennyt... Hän on kylän vähäväkisin mies."
"No ihme! Kun ennen kylään tuloamme kysyin teiltä: onko kylässänne
mitään merkillistä, ette sanoneet mitään semmoista olevan. Kuitenkin on
jo nähty kylän laiskin mies, ja kenties kohta nähdään kylän vähäväkisin
mies", sanoi matkustaja ihmeissään.
"Niin, mitäs noista tuommoisista ... kyllähän niitä semmoisia...",
sanoi kyytimies, ny'äisten samassa hevostansa.
Edellä menevän miehen käynti näytti oudolta ja sepä se juuri olikin
joka matkustajan huomion häneen käänsi. Hän kallisteli puolelta
toiselle kävellessään, niin että hänen luuli joka askeleella kaatuvan
kummalle puolelle tahansa. Oikea puoli oli kolkosti aukea, kun ei siinä
ollut kättä heilumassa ja käynnille tahtia pitämässä. -- Vasemmassa
kädessään näytti hän kantavan jotakin raskasta esinettä. Tämmöisenä
näytti hän semmoiselta kuin myrskyn käsistä päässyt tuntimylly, josta
myrsky on toiset puolet siipejä pois karsinut ja joka vielä myrskyn
jälkimainingin vuoksi kovasti heiluu.
"Raukka niin kovasti heiluu kävellessään", sanoi matkustaja.
"Hänellä on jalkakin vialla... Sooh, ruuna."
"Samallako sekin vikaantui kuin käsikin meni?"
"Samalla -- kah nyt siinä!"
"Hän näyttää kantavan vasemmalla kädellänsä jotakin."
"Niin näkyy tekevän."
"Mitähän hänellä mahtaa olla kannettavana?"
"Eiköpä tuo kantane taas lantaa."
"Lantaa! Mitä hän sillä tekee?"
"Peltoa lannoittaa tietysti", sanoi kyytimies, ikäänkuin ärähtämällä,
katsoa vilauttaen samassa matkustajan silmiin, kenties nähdäkseen,
etteikö tuokaan vielä sen vertaa tiedä, ettei lantaa muualla tarvita
kuin pellolla.
"Onko hänellä sitten peltoa?" kysyi matkustaja, eikä ollut
huomaavinaankaan kyytimiehen tyytymättömyyttä.
"On, ja vieläpä hyväsestäänkin."
"Tietysti hänellä on mökki myös."
"On."
"Onko se kaukana tiestä?"
"Eikä ole ... aivan tien vieressä."
"Käymmekö siellä?"
"Tulee yö ennenkuin ehdimme kaupunkiin ... mitähän tuolla..."
"Minä maksan mitä vaan tahdotte siitä ajasta, minkä siellä viivymme. --
Piisaako kaksi markkaa?"
"Piisaa hyvinkin... Jos ma häntä... Ilman aikojaanhan minä vaan
sanoinkin ... kyllä kaiketi minä joudan teidän kanssanne olemaan,
vaikka koko viikon --; mihinkäpä minulla kiire olisi", sanoi kyytimies
hilpeästi ja hänen kärtyisyytensä haihtui siihen paikkaan kuin tuhka
tuuleen.
"Kas tuossahan se Kättä-Risto meneekin jo mökkiinsä", jatkoi kyytimies
vilkkaasti, osoittaen kädellänsä edellä mennä veivaavaa miestä, joka
todellakin kääntyi tien ohessa olevaan mökkiin.
Kun matkustajat tulivat mökin kohdalle, käänsivät he hevosensa sinne.
Maantien ja mökin välissä oli juuri sen verran piha-maata, että hevonen
hädintuskin sopi siihen ajoneuvoineen.
Asuinhuoneena oli pienen pieni neliseinäinen tupa ja sen edessä parin
sylen päässä samankokoinen aitta. Molemmat huoneet olivat suin yhteen,
ja näiden väli oli katettu ja laudoitettu, joten molemmat huoneet,
välineen, näyttivät yhdeltä ja samalta rakennukselta. Väli oli
laudoittamalla jaettu vielä kahteen osaan, joista etummainen toimitti
porstuan virkaa ja perimmäinen lienee ollut ruokien säilytyspaikka.
Tämän rakennuksen takana oli vielä hyvänkokoinen lato ja siinäpä ne
sitten Kättä-Riston huoneet olivat.
Ulkopuolella huoneita oli semmoinen puhtaus, ettei oljen kortta eikä
risun kipenettä olisi löytänyt, vaikka neulan kanssa olisi hakenut,
tuntui siltä ettei mökissä olisi pariin vuoteen asunut ristisielua,
niin puhtaat olivat mökin tienoot; olipa matkustajain oikein sääli
siihen hevostansa ajaa.
Tuvan toinen akkuna oli maantielle päin ja akkunan alla oli pieni,
sievä kasvitarha, Joka näytti olevan hyvässä voimassa ja
järjestyksessä, ja oli jo suurimmaksi osaksi kylvetty, Pensaskasvit
olivat jo suurimmaksi osaksi lehdelle puhjenneet ja ne levittivät
hyvänhajuista tuoksua kauniisen kevät-ilmaan. Kasvitarhan ympärillä oli
punaiseksi maalattu sievä pinna-aita ja kaikkineen oli tuo tarha
eteläpuolella mökkiä, sillä mökki oli pohjapuolella maantietä.
Mökin ympäristöllä oli koko joukko peltoa. Pari sarkaa rehoitti
rehevässä rukiinlaihossa; pari oli myös pantu perunaan ja ohraa oli
kylvetty useampia sarkoja. Pellot olivat hyvässä järjestyksessä ja niin
hyvissä ojissa, että oikein ihmeeksi kävi. Pyörtänöillä ei näkynyt
ainuttakaan kiven nupulaa, ei yhtään multakokaretta; ne olivat puhtaat
kuin kerran pyyhkäistyt ja niissä oli jo rehevä heinän alku. -- Useita
sarkoja näkyi olevan kedossakin.
Sama puro, joka eräästä metsälammesta kierrellen juoksi kylän
laiskimman miehenkin kurjan maaluolan sivutse, ohjasi suuntansa
mutkitellen tännekin ja aivan Kättä-Riston mökin tyköä meni se maantien
poikki, iloisesti solisten juoksi se aivan aitan päitse erästä syvälle
pistävää merenlahtea kohden. Pikkusen matkaa aitasta oli purossa
koskipaikka ja siihen oli Risto laittanut tokeita ja piti siinä
kalanpyydyksiä.
Kun matkustajat tulivat mökille, oli tuo vähäväkinen mies jo ehtinyt
mennä pyydyksiänsä kokemaan; matkustajatkin menivät uteliaisuudesta
sinne. Kamalalta näytti, kun toiskätinen ja muutenkin ruhjountunut mies
seisoi kuohuisessa koskessa yhden ainoan heikon pukin päällä, ja
toisella kädellään koki kiskoa mertojaan väkevästä virrasta. Välistä
näytti siltä kuin virta veisi hänet mertoineen päivineen, mutta ei,
aina pääsi Risto kuitenkin vihdoin voitolle, vetäen merran toisensa
perästä ylös. Ensimältä tarjosivat matkustajat hänelle apuansa, mutta
hän ei ottanut sitä vastaan.
"Ei, ei. -- Ei tarvitse ... kyllä minä nämät... Onpa pitänyt ennenkin
saada ... mistäpä se aina apu tulisi", sanoi hän vaan itseensä
luottavasti.
Kun hän sai pyydyksen ylös, hinasi hän sen maalle. Ensimmäistä mertaa
tuodessaan, tervehti hän kyytimiestä, mutta matkustajaa näytti hän
oudoksuvan ja kummeksuvan. Lieneekö siihen ollut se syynä, kun hän
tunsi kyytimiehen, mutta matkustaja oli hänelle outo. Salavihkaa katsoa
vilahutti hän tavasta matkustajaa, nyysäyttäen samassa nokkaansa ja
pyyhäisten sitä terveen kätensä hihalla.
Niissä kolmessa merrassa, mitkä hänellä oli, oli kussakin hyvä joukko
kaloja. Enimmäkseen olivat ne särkiä, mutta olipa seassa lahnaa ja
säynästäkin. Saatuansa kalat pyydyksistä pois ja pyydykset
puhdistetuksi, pani hän ne taas toisia kaloja pyytämään. Vaivaloiselta
näytti työ, vaan pannuksi ne kumminkin tulivat.
"Saammeko me tulla teidän huoneesenne?" kysyi matkustaja, kun he olivat
tulleet mökin eteen.
"Kyllä kaiketi, vain..." sanoi Risto, nyysäten nokkaansa ja pyyhäisten
takkinsa hihalla, katsoa vilkaisten matkustajaa.
"Mitä vain?"
"Vain onhan se niin huono ... eihän sinne viitsisi vieraita viedä...
Jos kuitenkin haluatte, niin aika kernaasti", sanoi Risto.
Sitten mentiin tupaan. Pieni oli asunto, mutta siisti kuin puhdas
astia. Ei rikan kipenettä lattialla ja päälliseksi oli se valkea kuin
kika. Somasti laitettu kaakelitakka oli ovinurkassa ja siihen oli
sovitettu yksireikäinen hällä, jossa voi keittää. Perällä oli oikein
koottava vuode ja se oli koottu niin sievästi kuin sen olisi tehnyt
siistein nainen. Ikkunan alla oli pieni pöytä ja seinänvierillä neljä
tuolia. Jos ei oteta lukuun takkanurkassa olevaa pientä hyllyä, jossa
oli muutamia kuppeja ja muita pieniä astioita sekä samassa nurkassa
olevaa pienen pientä maalattua pata-arkkua, missä keitto-astioita
säilytettiin, niin ovat kaikki huonekalut luetellut.
Talon isäntä kehoitti vierasta istumaan, istui itsekin, katsoa
vilautteli vierasta, nyysäili ja pyyhki nokkaansa.
"Yksinännekö te asutte tässä?" kysyi vieras, ikäänkuin puheen-aluksi.
"Yksinäni... Kukapa tähän tämmöiseen kumppaniksi pyrkisi; eikähän tässä
olisi useammalle tilaakaan", sanoi Risto.
"Kuinka te voitte näin hyvän siivon pitää?" sanoi matkustaja
ihmetellen.
"Minun ei haluta liassa asua. -- -- Ja eihän se paljoa maksa, sillä
onhan tuota kyllä köyhälläkin vettä", vakuutti isäntä.
"Eikö tule vaikeaksi elää ja toimia noin raajarikkoisena?" kysyi
matkustaja.
"Tietystihän olisi parempi, kun olisi aivan terve. Mutta kun nyt kerran
olen tämmöinen kuin olen, niin on paras tyytyä kohtaloonsa ja tehdä
työtä vointinsa mukaan. Monen on huonommastikin asiat, sillä olenhan,
Jumalan kiitos, muutoin aivan terve", selitti Risto tyytyväisenä.
"Oletteko syntymästä saakka olleet raajarikkoinen?" kysyt matkustaja,
ikäänkuin ei hän sitä tietäisi.
"Enkä ole ollut... Olin jo kohta kolmenkymmenen, kuin tämmöiseksi
tulin."
"Kuinka ja missä se tapahtui, senpä haluaisin tietää?"
"Kaupungissa, laivan työssä se onnettomuus tapahtui", sanoi Risto ja
pyyhkäsi nokkaansa.
"Kuinka se tapahtui? kertokaapa se oikein seikkaperäisesti", kehoitti
matkustaja.
"Mitäpä erinomaisia seikkoja siinä lienee. Silloin rakennettiin
kaupungissa joka vuosi useita laivoja. Monta vuotta perätysten olin
minä melkein myötäänsä laivan työssä. Minua sanottiin hyväksi
kirvesmieheksi, ja minulle maksettiin hyviä palkkoja.
"Se oli kevät-talvi, kun eräänä kertana nostettiin pitkää ja paksua
hirttä pystyyn korkealle kohonneen rakennettavan laivan kupeelle
telinepiitaksi. Hirren latvaan oli kiinnitetty kolme köyttä. Ne
jaettiin kolmella eri suunnalla, ja väkipyöräin avulla ruvettiin
kahdella köydellä vetämään hirren päätä ylös ja kolmannella
holttailtiin sen kulkua. Kun hirsi oli noussut noin puoliväliin,
katkesi toinen vedettävistä köysistä. Hirsi riepsahtt heti täydellä
voimallaan ainoan pidettävän köyden nojaan; sekin katkesi ja hirsi
putosi maahan. Pudotessaan raippasi sen tyvi minua oikealle sivulle.
Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä olin pyörtynyt. Tunnottomana
olivat he minut kantaneet sairashuoneesen, ja ensimmäisen kerran kuin
toinnuin, huomasin, ettei minulla ollutkaan oikeaa kättä. -- Siinä
kaikki seikat", selitteli Risto.
"Se oli surullinen tapahtuma", sanoi matkustaja. "Oli se, sen myönnän
itsekin. Vaimoni, vaimoni! huudahdin minä tuskissani, kun huomasin
miten asiani olivat. Niinkuin puukon pistos kävi sydämelleni se ajatus,
että mitenkä nyt tulisimme toimeen ja mitenkä voin rakkaan vaimoni
toimeentulon turvata niin, ettei hänen tarvitseisi puutosta kärsiä.
Tuntui siltä kuin tuo huutoni olisi tullut suljetusta haudasta, joka ei
enään mitään toivoa jäljelle jätä", sanoi Risto, nyhjäten ja
pyyhkäisten taasenkin nokkaansa.
"Mitä! Onko teillä vaimokin?" huudahti matkustaja kummastellen.
"Minulla on ollut, mutta ei ole enään, sillä Herra katsoi hyväksi ottaa
hänet minulta pois. Muutoin ei mielestäni ole yhtään kummempi asia, jos
minulla silloin oli vaimo, kuin että se olisi kenellä tahansa", sanoi
Risto, ikäänkuin vähän loukkautuneena.
"No, no. -- Eipä silti ... mutta kun minä luulin, ettei teillä koskaan
ole vaimoa ollut. -- -- Kuinka kauvan olitte sairashuoneessa?" sanoi
matkustaja vähän hämillään.
"Neljä kuukautta ... eipä sieltä sen vähemmällä päässyt, sillä
poisleikatun käteni sia ei pikemmin parannut. Paitsi sitä, oli oikea
reisiluu myös mennyt poikki samassa kaupassa; sekin tarvitsi aikansa
kiinni luutuakseen. -- Paljon huonommasti olisi ollut asiani, jos
jalkani olisi mennyt yhtä murskaksi kuin kätenikin, sillä silloinhan
olisi sekin ollut poikkileikattava ja nyt olisin aivan avuton -- --;
onhan se kuitenkin näin paljon parempi", tuumaili Risto.
"Lääkäri teitä hoiti?"
"Lääkäri ja vaimoni."
"Oliko vaimonne myös siellä?"
"Kuinkas hän muutoin olisi minua hoitanut, ellei hän siellä olisi
ollut?" sanoi Risto ja hänen suunsa vetäysi vähän hymyyn.
"Tuota noin -- --. Olen niin kiintynyt asiaan, etten huomaa mitä
sanonkaan -- --. Suokaa anteeksi ja sallikaa minun kysyä: Oliko
vaimonne teitä alusta alkain hoitamassa", sanoi matkustaja.
"Ei ollut. Kun hän tuon onnettoman tapauksen sai kuulla, säikähti hän
niin pahoin, että oli henkensä heittää. Pariksi viikoksi pani se hänen
vuoteelle, mutta kun hän sen verran toipui, tuli hän heti luokseni,
eikä lähtenyt vuoteeni vierestä yöllä eikä päivällä, ennenkuin minäkin
pääsin sairashuoneesta pois. Silloin itkin minä monta säälin ja
epätoivon itkua, katsoissani hänen uhraavaisuuttansa ja ajatellessani
hänen tulevaa toimeentuloansa. Hän heltyi myös useasti itkuun, mutta
hän itki säälitellessään minua. Hän koki lohduttaa minua minkä voi ja
aikoi tehdä työtä yöt päivät, niin kyllä kaiketi sitten muka eläisimme.
Ei hän ensinkään huomannut, kuinka heikko ja huono hän itsekin oli --
se raukka."
"Ja sitten te lähditte pois sairashuoneesta?"
"Niin, sitten me lähdimme molemmat, horjuvina ja kalpeina kuin kuolema,
sillä vaimonikin oli sairautensa ja paljon valvomisen tähden niin
heikonnut, että hän oikein horjui."
"Kuinkas sitten voitte elää, annettiinko köyhäin apua?"
"Köyhäin apua! Mitäs sillä olisimme tehneet...? Eihän toki, eihän
toki... Olihan meillä ahkeralla työllä koottua säästöä niin paljon,
että voimme hyvän-aikaa tulla toimeen muiden avuttakin... Olisipa
sekin, kun heti ensimäisen vastuksen tultua turvaantuisi köyhäin
apuun", sanoi Risto, ikäänkuin ihmetellen, kun heistä niin halvasti
ajatellaan.
"Milloin sitten vaimonne kuoli?"
"Kohta jälkeen kuin tulimme sairashuoneesta. Hän oli raskaana ja jonkun
viikon kuluttua sieltä tulomme jälkeen synnytti hän terveen tyttären.
Tuon minun tapaturmani tähden tullut sairastus oli hänet niin
heikontanut, ettei hän enään kestänyt tuota hengen vaarallista
rynnäkköä ja muutaman päivän perästä, lapsen syntymisen jälkeen, heitti
hän henkensä. Silloin en tiennyt, olinko elävä tahi kuollut. Minä itkin
niin paljon, että olin vedeksi sulata, enkä voinut moneen vuorokauteen
ottaa minkäänlaista ruokaa suuhuni. Herra Jumala! -- ajatelkaas -- olla
käsitönnä ja jalatonna, kivun ja murheen kalvaamisesta heikontuneena ja
horjuvana kuin haamu, yksinään rakkaan ja osanottavan vaimonsa
jättämänä -- olla semmoisen vastasyntyneen heikon lapsen tukena ja
turvana -- ajatelkaas miltä se tuntuu", selitti Risto kiihkeästi ja
taas pyyhkäsi hän takkinsa hihalla, mutta ei tällä erällä nokkaansa,
vaan silmiänsä.
"No, onko teillä ollut lapsikin?" kysyi matkustaja ihmetellen.
"On ollut ja on vieläkin", sanoi Risto nokkaansa nyhjäten.
"Vieläkin! Missä hän nyt on?"
"Seminaarissa."
"Seminaarissa -- Niinkö?"
"Niin ... eikä siinä mielestäni ole mitään kummailemisen syytä", sanoi
Risto.
"Eipä, eipä... Kuka hänet sinne on kustantanut?"
"Kukapa häntä sen likeisempi ja velvollisempi on kustantamaan kuin
minä", sanoi Risto isän velvollisuudella.
"Eikö kukaan ole teitä auttanut?"
"Ei pennilläkään."
"Ihmeellistä! -- Joko hän kauankin on ollut seminaarissa?"
"Viisi vuotta. Hän pääsee nyt sieltä pois ja joka hetki odotan häntä
kotiin tulevaksi... Hän on hyvä tyttö ja oikea äitinsä kuva -- -- --.
Voi jos te näkisitte, kuinka hän rakastaa minua", sanoi Risto ja hänen
silmänsä oikein loistivat ilosta.
"Kaupungissako olette syntyneet ja mieheksi kasonneet?"
"En ole. Tässä kylässä olen syntynyt ja kaiken ikäni ollut."
"Entä vaimo vainajanne?"
"Täällä hänkin."
"Se jäi äsken kesken: millä tavalla sitten rupesitte henkeänne
elättämään ja lastanne hoitamaan, kun vaimonne kuoli?" kysyi
matkustaja, ikäänkuin tarkoin perustellakseen asiaa.
"Meillä oli hyvä torppa. Siitä tuli viljaa vähän myötäväksikin ja
muitakin varoja oli vähän säästössä. Paitsi näitä oli meillä kolme
lehmää ja hevonen. Täytyi ottaa renki ja piika, hoitamaan taloutta ja
tekemään työtä. Itse hoidin lasta minkä voin, sittenkuin piika oli
tärkeimmät tehtävät tehnyt. Niin sitä mennä retuutettiin eteenpäin,
vaikkei se hääviä ollut", selitti Risto.
"Tämäkö torppa teillä silloin jo oli?"
"Ei tämä se ole ... mitäs tämä on sen rinnalla, kurja pieni mökki vaan.
-- Jospa sen olisikin saanut pitää, niin toista se olisi ollut", sanoi
Risto surumielisesti.
"Teidän kait täytyi myödä torppa pois, kun ette voineet sitä
menestyksellä hoitaa, saadaksenne varoja eteenpäin elääksenne?" arveli
matkustaja.
"Ei niinkään... Kyllä olisi voitu hoitaa... Asia ei ole sinne päinkään.
Minä ostin tuon torpan jo ennen naimistani ja sittemmin paransimme sitä
paljon. Kaupanteon aikana en minä saanut mitään muita kirjoja kuin
ainoastaan sen kauppakirjan, jolla minä torpan ostin. Muut torppaan
kuuluvat kirjat sanoi myöjä olevan maanomistajan hallussa. Useat kerrat
vaadein minä häneltä noita mielestäni tärkeitä papereita, mutta hän
vaan naurellen vastasi:
"'Mitäpä sinä niillä teet? Paremmassa tallessahan ne ovat minun
takanani. Tee sinä vaan työtä ja laita torppa hyvään voimaan, sehän on
oma hyväsi, ja kyllähän sinä saat torppari pitää.'
"Niin sanoi hän, kun olimme kahden kesken, mutta kun puhuin hänelle
asiasta muiden kuullen, ei hän ottanut puhuakseen koko kirjoista ja
torpasta luotuista sanaa: meni vaan muihin asioihin tahi puitsi
kaikenni sääriinsä.
"Kun hän oli kylän rikkain mies, uskoin..."
"Malttakaapas vähäisen! Onko hän sama mies, joka noilta hiekkakummun
asukkailtakin otti torpan pois?" kysyi matkustaja.
"Aivan sama. Monelle on hän saman kepposen tehnyt ja saattanut monta
perhettä onnettomaksi. Usea on koettanut lain kauttakin oikeuksiansa
valvoa, mutta mitä mutkia hänellä milloinkin lienee, vaan aina hän on
voittanut. Kuopan Taneli on viimeinen hänen uhrinsa. Mutta mistä te
tiedätte, että kylän rikkain mies on häneltäkin torpan ilman mitäkkin
riistänyt?" sanoi Risto.
"Minä kävin hänen mökissään ja hän kertoi minulle koko jutun", sanoi
matkustaja.
"Tulittekos tietämään, että he ovat tosilaiskaa väkeä?" kysyi Risto ja
hänen suupielensä vetäysi hieman veitikkamaiseen hymyyn.
"Kyllä minä tulin tuntemaan heidät perinpohjin."
"Hän, tuo Taneli, on kyllästynyt tämän maailman kavaluuksiin, ja tehnyt
niistä semmoisia kummallisia johtopäätöksiä, joita minä en voi
hyväksyä. Mitä se nyt on, että ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa
nuoret ja terveet ihmiset heittääntyvät oikein kruunun laiskoiksi ja
antavat muiden ihmisien itseänsä elättää. Minä en ainakaan niin voisi
tehdä, Heidän laiskuutensa vuoksi käypi paljon ihmisiä heitä katsomassa
ja sentähden en ensinkään pidä kummana sitä, kun tekin olette siellä
käynyt. Mutta se minua kummastuttaa, kun te minuakin, kaikkein
viheliäisintä ihmistä, puhuttelette!" tuumaili Risto.
"Älkää nyt toki joutavia puhuko! Te olette kaikessa
raajarikkoisuudessanne parempi monta muuta terveempää ihmistä. -- Mutta
kuinka sen entisen torppanne kävikään --? se jäi äskettäin kesken",
muistutti matkustaja.
"Niin. Kun hän oli kylän rikkain ja arvossapidetyin mies, uskoin minä
häntä ja tein työtä torpassa minkä voimat ja varat suinkin myöten
antoivat, saadakseni sen hyvään kuntoon. Tosin olin minä paljon
kaupungissa työssä laivaveistämöllä, mutta minä sain paljon isompia
päiväpalkkoja kuin tavalliset työmiehet. Sen vuoksi katsoin minä
parhaaksi teettää kaikki työt urakalla ja itse ansaita.
"Sitten kuin minä nain, kävi paljon paremmasti, sillä vaikka olinkin
paljon poissa kotoa, oli kotona talouden hoitaja ja kaiken perään
katsoja. Vaimoni oli siisti, puhtautta rakastava ja työtelijäs ihminen
ja hänkin teki työtä minkä voi. Me ennätimme olla yhdessä viisi vuotta
ja sillä ajalla parani ja vaurastui taloutemme paljon. Voi kuinka hyvä
oli tulla laivantyöstäkin kotiin, kun lempeä vaimo tuli iloisesti
vastaan-ottamaan ja kun kodissa valliisi kaikkialla hyvä järjestys ja
puhtaus. Ne olivat ainoat onnen-ajat minun synkässä elämässäni ja minä
en voi olla niitä ikävällä muistelematta. -- Ensimäinen lapsemme kuoli
aivan pienenä ja ainoastaan tämä tytär, mikä minulla on, on ainoa
muisto ja perintö rakkaalta vaimoltani.
"Kun pari vuotta oli kulunut vaimoni kuolemasta, tuli maanomistaja
minun luokseni. Tämä oudoksutti minua kovasti, sillä sitä ei ollut
tapahtunut vielä koskaan minun aikanani. Minä kehoitin häntä istumaan,
mutta hän ei istunut, käveli vaan paikasta toiseen, molemmat kädet
seljän takana. Minä aavistin pahaa ja sydämeni pamppaili kovasti.
"'Minä tahdon tämän torpan sinulta pois', sanoi hän äkkiä, pyörähtäen
minun eteeni.
"'No, herrantähden...! Minkä vuoksi?' sanoin minä hämmästyksissäni.
"'Sen vuoksi, että minä tarvitsen tämän torpan tilukset
karjanlaitumiksi', sanoi hän poiskääntyen, ja hän nauroi niin kamalaa
naurua.
"'Onhan torpasta tehty päivätyöt täydellisesti, kuten ennenkin', koin
sanoa.
"'Vaikka.'
"'Eihän määrä-aika ole vielä lopussa; onhan vielä jälellä useampia
kymmeniä vuosia', puolustelin yhä.
"'Minä en ole tehnyt sinun kanssasi minkäänlaisia kauppoja ja jos joku
on sinulle torpan myönyt, ei hänellä ole ollut siihen mitään oikeutta',
sanoi isäntä perään-antamattomasti.
"'No mutta -- -- hyvä Jumala!... Nythän tarvitsen torppani kaikkein
parhaiten kuin koskaan ennen... Olenhan raajarikkoinen, työhön
kykenemätön mies, pieni lapsi hoidettavana, ilman vaimoa, äitiä ja
mitään muuta turvaa -- -- ajatelkaas', sanoin.
"'Minä olen sen jo aikaa ajatellut. Senpä tähden juuri ... minä en anna
tuommoisen työhönkykenemättömän vaivaisen asua maallani', sanoi hän
kylmästi.
"'Mutta olettehan luvanneet minulle aina, että saan asua tässä', sanoin
taas.
"'Noh, etkö sitten ole saanut asua tähän saakka, mutta tästä eteenpäin
et saa', sanoi hän vaan päättävästi.
"'Vaikkako aikaa vielä on? Vaikkako päivätyöt ovat kunnollisesti ja
määrälleen tehdyt, ja vaikkako olette monta kertaa juhlallisesti
sanoneet torpan kirjat olevan takananne sekä vakuuttaneet minua saavani
asua ilman niittäkin määrä-aikaan asti?' sanoin minä vähän tuimasti.
"'Vaikka... Nimittele mitä nimittelet, mutta kyllä sen vielä näet',
sanoi hän uhkaavasti.
"'No, kun maksatte mitä torppa minullekin maksaa, niin samahan se,
sillä olenhan siihen pannut paljon työtä ja rahaakin', sanoin
tuskissani.
"'En penniäkään', äyhkäsi hän ja lähti vihoissaan pois.
"Jonkun viikon kuluttua sain minä kirjallisen haasteen käräjiin, jossa
sanottiin talon isännän, Olli Ponarin, tahtovan takaisin saada hänen
tilallaan olevaa ja minulta hallittavaa torppaa.
"Käräjäpäivä tuli ja me astuimme esiin. Ponari toi nyt sen syyksi,
etten minä ole kiinnittänyt torppaa tilaan ja sen vuoksi tahtoi hän
torpan takaisin. Tuomari kysyi, olenko minä kiinnittänyt torpan
kantatilaan.
"'En minä ole sitä tiennyt kiinnittää, kun Ponari on aina vakuuttanut,
että minä saan vapaasti asua torpassa määrä-ajan loppuun asti ja kun
minulla ei ole muita kirjoja kuin tämä kauppakirja', minä sanoin ja
vein kirjani esiin.
Kun tuomari oli kauppakirjan lukenut, intti Ponari, ettei hän ole
koskaan antanut minkäänlaista lupaa, ei suullisesti eikä kirjallisesti,
että minä saisin torpassa asua; ei myös sanonut piittaavansa koko minun
kauppakirjastani niin mitään, koska myöjällä ei ole ollut oikeutta
hänen suostumuksettaan torppaa myödä.
"Oikeus julisti semmoisen päätöksen, että koska minä en ole tolppaa
kantatilaan kiinnittänyt, enkä tilanomistajan kanssa mitään sopimusta
tehnyt, niin tuomitaan torppa pois ilman mitään maksutta."
"Ja niin jouduitte puille paljaille?" kysyi matkustaja.
"Niin jouduin", sanoi Risto ja pyyhkäsi nokkaansa.
"Kylläpä tuo Ponari on kovasydäminen mies", arveli matkustaja.
"Kyllä hän on. Sillä tavalla on hän suurimman osan rikkauttaan
kiskonutkin, nimittäin suurella vääryydellä. Kuinka kauvan Jumala
sallinee hänen imeä köyhäin verta, hikeä ja väkeä?" sanoi Risto.
"Paniko hän sitten tuon teidän torppanne karjanlaitumeksi?"
"Eikö mitä. Hän möi sen jollekin toiselle isosta hinnasta."
"Ja sinne menivät rahanne ja vaivanne?"
"Sinne menivät, sinne menivät."
"Silloin kait jouduitte pahaan hätään ja avuttomaan tilaan ...
annettiin kait silloin teille köyhäin apua", edellytti matkustaja.
"Köyhäin apua! Ei, sitä ei annettu ja vaikka olisi annettukin, en
olisi ottanut sitä kuitenkaan vastaan", sanoi Risto lujasti.
"Minä en voi mitenkään käsittää, kuinka te noin raajarikkona,
vähäväkisenä ja paljaaksi riistettynä voitte pienen lapsen kanssa
toimeen tulla muiden avutta", sanoi matkustaja.
"Minä en sittenkään tullut niin tyhjäksi kuin luultiin. Minulla oli
vielä tallessa pieni säästö vanhoilta hyviltä ajoilta. Paitsi sitä
olivat huoneet minun omani tuossa minulta riistetyssä torpassa ja ne
olin laittanut kaikin puolin hyvään kuntoon. Ponari kyllä tiuskui, että
minun pitää mökkini kiireesti laittaa pois hänen maaltaan. Jos niin
olisi täytynyt tehdä, olisivat ne menneet aivan polusta. Mutta minun
onnekseni sai Ponari torpalle varakkaan ja järkevän ostajan. Hän ei
pannutkaan rahojansa koiran hännän nenään, sillä ei hän tyytynytkään
koreisiin suullisiin ja yhdenkeskisiin lupauksiin, vaan tahtoi kovat
kirjat hänen ja Ponarin välille torpasta; vieläpä hän tahtoi takansa
tilan kiinnekirjankin, hakeakseen kiinnityksen torpalle ensimmäisissä
käräjissä. Sitten vasta maksoi ostaja rahat. -- Vaikka Ponari torjui
kovasti vastaan, ettei torpan uusi isäntä saa ostaa minulta huoneita,
ei hän näin varustettuna ollut koko Ponarista taallaankaan, vaan rupesi
minun kanssani kauppoja hieromaan, sillä hän älysi, että tulee paljon
kalliimmaksi, jos rupeaa uudesta huoneita laittamaan. Näin tavoin sain
minä huoneillani paremman hinnan kuin jos ne olisi pitänyt myödä maalta
pois vietävänä."
"Entä sitten?"
"Nuot torpan ostajat olivat niin hyviä ihmisiä, että antoivat minun
vuokratta asua entisissä huoneissani pari vuotta. Sillä välin hankin
minä eräältä talolta tämän maapalasen, joka minulla nyt on. Sillä
miehellä ei ollut mitään mutkia ja empimättä antoi hän kiinnittää tämän
kantatilaan ja niin ei minulla ole mitään pelkäämistä.
"Kun olin kykenemätön mihinkään rakennustyöhön, teetin urakalla nämät
mökit. Itse rupesin purastamaan peltoa..."
"Itse peltoa! Kuinka herran tähden te toiskätisenä voitte peltoa
tehdä?" huudahti matkustaja.
"Sitä täytyi tehdä sen mukaan kuin voi; vähä päivässä, paljon viikossa.
Onhan ollut siitä hyvä, ettei peltomaalla ole ollut kiviä. Täytyi
teettää semmoinen pikkunen kuokka, jolla voin toisella kädellä kuokkia.
Sillä sitten nyhdin kipeneen kipeneen perästä maanpinnasta irti.
Pahimman vastuksen tekivät eteensattuvat kannot ja pehkot. Mutta kun
minä niitäkin hellittämättä nykin, nytkytin ja kaivelin puolelta ja
toiselta, heltivät ne viimein kuitenkin, sillä tekeehän ahkera
vesitippakin vihdoin kolon kiveenkin. Rohki ei tosin tällä tavalla
peltoa tullut, mutta kun olin koko kesän ahkerasti työni kimpussa, oli
sitä kuitenkin talventullen näkyviin asti."
"No, mutta ojia ette kyenneet ainakaan kaivamaan", sanoi matkustaja.
"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa
ojaa", vakuutti Risto.
"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?"
"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä.
Sen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa
kaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän
soljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan
mutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on
ojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista
väärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni
varren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen
lapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle
ja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä
saman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista
köykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta
kyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin",
selitteli Risto.
"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?"
"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena,
jolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan
kuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin
rakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.
"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja
ohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme
tarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi
tarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja
perunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.
"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään
kasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole
ollut hätäpäivää.
"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi
vuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa
minun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään
ja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan
ja samassa oli hän minun oikea käteni."
"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun
teillä ei ole eläimiä?"
"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja
kedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä
asuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän
kanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee
vuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta,
mitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se
valmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta
heidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan
mene. -- Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa.
Muutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla
melkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita,
hakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. --
Joka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun
ulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien
latooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä
lisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni,
kertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan.
Toinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista
lantaa.
"Tällä tavalla saan peltovähäni pidetyksi hyvässä lannassa ja
kasvuvoimassa, jonka vuoksi saan siitä viljaa maantäydeltä. -- Mitäs,
eihän se paljokaan pelto auta mitään, ellei se ole hyvässä kunnossa",
tuumaili Risto.
"Mutta minun mieleeni muistuu jotakin. Tuon Kuoppa-Tanelin kuopan
edessähän on kelpo läjä kaikenmoista törkyä ja roskaa. Kun se siinä on
ollut, ties kuinka kauvan, luulisin sen jo tekeyneen avulliseksi pellon
lannaksi, Kumma kun ette ole tuota joutilasta tunkioa vedättäneet
pellollenne", arveli matkustaja.
"Asia ei ole aivan niin kuin te luulette. Kyllä minä sen olen aikaakin
huomannut, mutta sitä ei ole niin helppo saada kuin outo luulisi. Minä
kävin sitä kerran pyytämässäkin ja olisin siitä hänelle maksanut, mutta
hän vaan ei sitä antanut. Taneli selitti, että jos hän tunkionsa möisi,
menettäisi hän elinkeinonsa. Sillä jos niin kävisi, eivät ihmiset
pitäisi heidän asuntoansa niin viheliäisenä ja omituisena kuin ennen,
eivätkä tulisi heitä enään katsomaan, eikä tuomaan heille mitään",
selitteli Risto.
"Ei ole turhaan sepitetty tätä sananlaskua: 'Ahkeruus kovan-onnen
voittaa' ja mielestäni sopii se aivan hyvin teihin. Mutta onko tuo
kylän rikkain mies yhtä rikas vielä kuin ennenkin, senpä tahtoisin nyt
tietää?" kysyi matkustaja.
"Eiköpä se liene ... en ainakaan minä ole kuullut, että hän sen
köyhtyneempi olisi. Ja mikäpäs hänen olisi rikasna pysyessä, sillä
onhan hänelle aina vääryys onnistunut. Muuta en tiedä kuin ainoastaan
sen, että sanotaan hänen ryyppineen ja pelanneen usiampana vuotena",
sanoi Risto.
"Eikö teille tule kuitenkin ikäväksi ainainen yksinäinen elämä?"
"Totta kyllä. Silloin kuin teen jotakin työtä, tahi askartelen muuta,
kuluu aika rattosasti. Mutta pyhinä, lepo- ja yönaikoina käy aika
sangen ikäväksi ja pitkäksi. Silloin koetan lueskelemalla aikaani
kuluttaa, mutta ei sitäkään jaksa aina tehdä. Voi kuinka hauska oli
silloin kuin Hanna oli vielä kotona. Vaikea oli minun häntä päästää
tyköäni pois, mutta hänellä oli niin kova halu päästä opin teille,
etten voinut häntä vastustaa. Itsekin hän älysi, kuinka suureen
kaipioon hän minut jättää ja suri sitä, mutta meidän täytyi uhrata
molemmin toisiemme eduksi, sillä eihän muutoin olisi mitään tullut. Hän
on niin hyväsydäminen ja rakastaa minua niin paljon -- -- mutta mikä
sieltä nyt ajaa?" sanoi hän sitten ja katsoi akkunasta maantielle.
Kun tulijat lähenivät mökkiä, hiljensivät he hevosen tultua ja
katselivat mökkiä kohden. Kohdalle tultua seisottivat he hevosen ja
kärryistä hyppäsi maahan pitkänsolakka hento nainen.
"Voi taivasten tekijä -- -- Hanna!" huudahti Risto ja syöksähti ylös.
Samassa tuokiossa syöksähti nuori, kaunis impi sisälle huoneesen.
Hätäisesti ja hieman oudoksuen silmäsi hän huoneessa olevia vieraita.
Mutta siitä huolimatta ryöpsähti hän isänsä kaulaan.
"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi
teilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä
olenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan
olla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse
olla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan
toimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan -- --. Voi, voi,
rakas isäni!" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.
"Hanna, Hanna, rakas lapseni!" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän
kiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi
ja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen;
sekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta
sen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.
Matkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät
sekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle,
että lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he
älysivät, ettei heitä enään tarvita.