Kylän laiskin mies.
"Oh -- hoh! Johan täältä kylä näkyy", sanoi matkustaja mäen rinteellä,
nähdessään laaksossa olevan kylän.
"Johan tuo", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko näillä seuduilla mitään merkillistä?" kysyi matkustaja.
"Eikä ole ... mistäpä täällä semmoisia olisi... Soh, ruuna, myötämäki."
Ruuna juosta hölkytteli aikakyytiä, ja niin tultiin yhä lähemmäksi
tasankoa ja kylää. Siellä täällä pitkin tienvarsia oli vielä yksinäisiä
hiekkakumpuja ja töyryjä; oli ikäänkuin nämät olisivat olleet tuon
pitkän hiekkaselänteen penikoita.
Erään tuommoisen kikkerän hiekkakummun laella näytti, matkustajan
mielestä, olevan melkein kumossa oleva puinen savutorni.
"Mitä? Ei suinkaan tuossa mahtane mitään asukasta olla?" sanoi
matkustaja, osoittaen kädellänsä kumpua kohden.
"On ... onhan siinä."
"Kuinka se on mahdollista?"
"Ja kuitenki on se tosi."
"Mikähän kurja siinäkin asuu?"
"Siinä asuu kylän laiskin mies."
"Kylän laiskin mies! Minä tahdon käydä häntä katsomassa", sanoi
matkustaja kiihkeästi.
"Ettepä siellä taitaisi paljon viisastua; sitä paitsi ei minulla ole
aikaa odottaa", sanoi kyytimies.
"Oh, älkää siitä huoliko; minä maksan hyvän odotuspalkan", sanoi
matkustaja.
"No sitten."
Nyt oli tultu tuon oudon asumuksen kohdalle. Minkään muun puolesta ei
olisi voinut sitä ihmis-asunnoksi huomata kuin tuon kummun korkeammalla
paikalla kallellaan olevan puutornin vuoksi, ja siitä, että maantien
puolella olevassa kummun kyljessä oli jotakin sinne tänne väyristynyttä
akkunantapaista. Siinäkään ei ollut monta lasin sirpaletta, sillä sen
rikkimenneitä osia oli paikattu tuohilla, päreillä tai likaisilla
ryysyillä. Muutoin koko asunto näytti vaan tavalliselta hiekkakummulta,
samanlaiselta kuin muutkin tuon pitkän hiekkaselänteen tienvierissä
olevat penkat. Ei minkäänlaista muuta huonetta näkynyt läheisyydessä,
eikä ovia näyttänyt kumpuun menevän mistään.
"Eihän tänne mene minkäänlaista ovia", sanoi matkustaja, kun he olivat
ajaneet kummun juurelle ja astuneet kärrystä alas.
"Kyllä ovi löytyy, jahka tässä joudutaan", sanoi kyytimies, sidellen
hevostansa kiinni maahan lyötyyn seipääsen, sillä minkäänlaista muuta
kiinnipidintä ei löytynyt, mihin olisi voinut hevosen kiinni sitoa.
Kyytimies lähti kiertämään kumpua ja matkustaja jäljessä. Täten tulivat
he kummun takapuolelle. Ei mitään muuta akkunaa he löytäneet
kierrosmatkallansa, kuin tuon, mikä oli maantien puolella.
Takapuolella kumpua, melkein sen juurella, oli kauhean iso rikkaläjä.
Siinä oli olkeja, ruusuja, ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, luita, risuja
ja mitä kaikkea törkyä siinä oli, sen ties hitto. Aivan liki kumpua
juoksi valtava puro merta kohden ja se teki itse paikan kuivine
kenturoineen milt'ei miellyttävän näköiseksi.
Kyytimies rupesi rikkaläjän kohdalta tunkeentumaan kummun sisälle.
Nelinkontin ryömi hän eteenpäin, sanoen: "Tästähän se ovi menee."
Matkustaja meni lähemmin katsomaan tuota näytelmää. Oikein häntä
kammotti kyytimiehen retki, sillä ei hän ollut vielä koskaan ennen
senlaista kulkupaikkaa minkäänlaiseen huoneesen nähnyt. Kuitenkin
päätti hän pyrkiä kyytimiehen jäljessä. Hänkin laskeusi nelinkontin ja
alkoi ryömiä kyytimiehen perässä. Kuin he olivat kontanneet kappaleen
aikaa tuota pimeää, likaista ja peloittavaa kanavaa myöten, tulivat he
jonkunlaisen oventapaisen eteen. Tämä oli kokoon kyhätty vanhoista
veneen kappaleista, sitelemällä niitä toisiinsa kiinni vitsoilla ja
muilla rihman palasilla. Tämmöisestä rakennustavasta seurannut hataruus
oli palkittu siten, että ra'ot olivat tilkityt kaikenlaisilla
likaisilla ryysyillä. Ovi oli sommellettu kiinni johonkin pitempään
ymmyrkäiseen puuhun, jonka alanen pää oli kololle hakatun pölkyn
päällä; ylinen pää oli puunhaarukassa; nämät toimivat saranoiden
virkaa. Kun sisälle pyrkijät tätä keinotekoista ovea olivat
rytyyttäneet sen lyhyttä, tämän pitkää, ja soljutelleet sitä ulos ja
sisään, aukesi se vihdoin, ja he pääsivät ryömimään sisälle.
Kova hämmästys saavutti matkustajan, kun hän tuli huoneesen, sillä hän
ei ollut koko elämänsä ajalla nähnyt semmoista viheliäisyyttä ja
kurjuutta kuin hänen silmäinsä edessä nyt oli. Minkäänlaista muuta
lattiaa ei ollut huoneessa kuin rapakoinen maa. Sekin oli täynnä
kaikenlaista kamaa ja törkyä: risuja, olkeja, likaisia vaateresuja,
luita, kenkärajoja ja muuta semmoista tavaraa, aivan samankaltaista
kuin tuolla oven edessä olevassa rikkaläjässäkin oli. Huone oli niin
matala, ettei tavallinen mies sopinut siinä suorana seisomaan muualla
kuin kurkihirren alla, ja semmoinen hämäryys valliisi siellä, ettei
voinut enemmältä nähdä kaikkia huoneessa olevia esineitä, sillä nuot
muutamat likaiset lasinpalaset eivät voineet päästää kylläksi valoa
kurjaan asuntoon. -- Ovinurkassa oli maakivistä tehty kiuas, eikä
mitään muuta keittotakkaa eikä leivinuunia; kiuas kai sai nekin tarpeet
täyttää.
Kun matkustajan silmät tottuivat hämärään valoon, rupesi hän vähän
paremmin näkemään ympärillensä. Huoneen seinät olivat sisäpuolelta
ladotut turpeista. Periseinään oli maan sisään lyöty pari seivästä;
niiden päällä oli kaksi höyläämätöntä laudanpalasta ja ne toimittivat
pöydän virkaa. Tämän edessä oli halaistusta kuusesta tehty jakkara,
jossa säästetyt ja etempää katkaistut oksat olivat jalkoina. Perällä,
oikealla, oli myos seinään ja maahan lyötyjä paaluja, joiden päällä oli
lautoja. Siinä oli oljen-ruusuja ja muutamia likaisia ryysyjä; se oli
talon ainoa vuode.
Näin tavoin on lueteltu kaikki talon huonekalut, jos ei lukuun oteta
kiukaan pesän edessä olevaa korvatonta ja jalatonta jalkapannun
kuoliota, sillä mitään muuta huonekalun tapaista ei huoneessa näkynyt.
Tuolla perässä olevalla lavalla, pehkujen ja ryysyjen seassa makasi
talon isäntä. Muuta vaatetta ei ollut hänen yllään kuin vanhoista
lammasnahkaisista turkkirievuista tehdyt housut ja jonkunlaista
likaista paidansatkaletta päällä; tämä ei kuitenkaan paljon peittänyt
isännän ruumiin ylipuolta. Pöydän edessä olevalla jakkaralla istui
talon emäntä, lyhyt ja pullea nainen. Hän oli vielä jotenkin nuoren
näköinen ja niin lihava, etteipä olisi luullut hänen nähneen
ikäpäivinänsä ainuttakaan hätäpäivää. Pukineena oli hänellä niin
monikertaan paikatut ja kursitut vaatteet, että oli aivan mahdoton
niissä huomata sormenpäänkään vertaa alkuperäistä vaatetta. Niihin oli
kursittu sukansääryksiä, monen näköisiä vanhan saran kappaleita,
hamppu- ja liina-palasia ja kaikenlaisia kaksi- ja nelivartisia
tilkkuja, katsomatta vähääkään sitä, minkä värisiä ja näköisiä mitkin
olivat, sanalla sanoen: kaikki mitä oli minkin tunkionlaidalta tahi
muualta rikkaläjästä satuttu löytämään. Väri-eroituksista oli kertynyt
ja piintynyt lika pitänyt niin oivallista huolta, ettei niiden
moninaisuuksista silmälle kovin suurta vaivaa ollut. Ainoa seikka, joka
tästä teki poikkeuksen, oli se, että kun noita uusia lisiä oli kursittu
karkealla ja valkealla langalla, tuuman pituisilla pistoksilla,
näyttivät nuo viimeksi uusitut kohdat jonkumoisilta koru-ompeluksilta.
Puku mahtoi painaa arviolta noin leiviskän verran.
Lattialla telmäsi kuusi lasta. He eivät olleet paljon toinen toistansa
isompia, mutta selvästi kumminkin huomasi, ettei sarjan välistä ollut
ainuttakaan poissa. Nuorimmilla oli vaan paitarepale päällä, mutta
vanhemmilla oli muutakin vaatesatkaletta verhona; huolimatta kuitenkin
kaikesta tästä, olivat he kuitenkin melkein alasti. Lapset olivat
hyötyisiä, lihavia ja terveen näköisiä, mutta niin likaisia, ettei
niistä kaikesti tiennyt, olivatko ne selin vai päin. He hyppelivät ja
telmivät lattialla; usean paljaista kintuista juoksi veri, sillä
lattialla olevat risut olivat niitä repineet; siitä välittivät he
kuitenkin viisi, sillä eiväthän ne osanneet parempaa toivoakaan.
Olemme kertomuksessamme joutuneet vähän edelle; palaamme takaisin.
"Hyvää päivää!" sanoi matkustaja sisälle päästyään.
"Jumal'antakoon! käykää vieraat istumaan!" sanoi emäntä hilpeästi ja
nousi ylös jakkaralta.
"Minua janottaa, olisiko täällä vettä?" sanoi matkustaja.
"Eipä sattunut olemaan sisällä, mutta pian minä sitä saan", sanoi
emäntä ja lähti.
Hän sieppasi tuon korvattoman ja jalattoman pannun ja meni sen kanssa
ulos. Pian palasi hän takaisin, tuoden pannullisen vettä tullessaan.
Tämän ojensi hän anojalle.
"Eihän se vieras osaa siitä juoda, anna lippi", sanoi toimellinen
isäntä.
Emäntä laski pannun lattialle ja nouti kiukaan takaa "lipin." Tämä oli
semmoinen kalu, että halaistun vitsantyven väliin oli pistetty mutkalle
väännetty tuohenpalanen, joten se oli muodostunut varrelliseksi ja
rattimoiseksi suippiloksi. Tämän tarjosi emäntä vieraalle ja tällä sai
hän juoduksi.
"Taitaa siellä ulkona olla kaunis ilma?" sanoi isäntä, käännähtäen
vähän paremmin vieraisin päin, jotka nyt emännän kehoituksesta olivat
istuneet jakkaralle.
"Noo -- kyllä kai, mutta ettekö vielä näille päiville ole käyneet
ulkona, kun ette tiedä minkälainen ilma nykyään on?" kysyi matkustaja.
"Mitä minä siellä olisin käynyt?" utasi isäntä kummastuen ja hänen
silmänsä remahtivat, pelkästä ihmettelemisestä, suuriksi kuin
suitsirenkaat.
"Eikö jo jotakin työtä tekemässä?"
"Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin."
"Mutta työhän on kaiken toimeentulon perustus."
"Mitä meidän toimeentulossa sitten puuttuu?" kysyi isäntä ja katsoi
niin kiinteästi vierasta silmiin, että likaisesta naamasta
silmävalkuaiset välähtelivät kuin salaman leimaukset synkkien pilvien
lomista.
"Minun mielestäni puuttuu tässä paljonkin."
"No, antakaapas kuulla?"
"Täällä vallitsee niin suuri kurjuus ja puutos, että tässä mielestäni
olisi paljon kohentelemista."
"Missä esimerkiksi?"
"Tuo ainoa akkunakinhan on niin paikattu päreillä, tuohilla ja
resuilla, etteihän täällä oikein näekään; olisihan siinäkin korjaamisen
syytä", arveli vieras.
"Kylläpä täällä näkee tehdä sen mitä on tekemistäkin."
"Pitääkö tämän mökin katto vettäkään?"
"No, jos ei pidä, niin tottahan on pitämättä."
"Siltipä lienee tuossa permannollakin hieman rapakkoa."
"Ei se kaikki ole katonvuotamisen tähden tullut; tarvitaan sitä vettä
muutoinkin taloudessa ja ainahan sitä sattuu lattiallekin pirahtamaan",
selitteli isäntä puolustelevasti.
"Niin, ja eihän tässä ole lattiaakaan", muistutti matkustaja.
"Lattiaa!... Eikö ole?... Koettakaapa ruveta kaivamaan ja tutkimaan,
niin näette onko tässä lattiaa... Minä luulen että meillä on vahvempi
lattia kuin monella muulla, enkä luule ensinkään teillä olevan syytä
peljätä lattian huonouden vuoksi putoavanne lattian alle kuoppaan",
arveli isäntä.
"No, mutta eihän tässä ole muuta kuin pelkkä maa", sanoi vieras
kummissaan.
"Sepä se onkin vahvin kaikista perustuksista, niinpä paras
lattiaksikin... Se ei vyöry eikä murene, ei myös laho... Kaikki
muuttuu, kaikki puuttuu, kaikki lahoo, mätänee, vanhenee ja käypi
kelvottomaksi, mutta maan perustus vaan pysyy ijankaikkisesti",
selitteli isäntä suurella tyytyväisyydellä ja vahvalla uskon
luottamuksella.
"Kyllähän te kuulutte omastanne pitävän, mutta kuitenkin minusta
tuntuu, etteivät lapsetkaan voi tässä terveinä pysyä, kun myötäänsä
tepastelevat tuolla kostealla maalattialla", väitteli vieras.
"Lapsetko terveinä ... kuinka...? Mutta minäpä tahtoisin tietää,
kenellä on terveemmät lapset kuin minulla... Montako lasta teillä on?"
"Kolme."
"Ja kuollut?"
"Neljä."
"Siinäpä se on. Luultavasti luulette lastenne olevan paljon
edullisemmissa oloissa kuin nämät?" sanoi isäntä, viitaten kädellänsä
lattialla rehmiviä lapsiansa.
"Niinpä toki luulen."
"Ja kuitenkin on niistä enempi puoli kuollut."
"Se on kyllä totta."
"Mutta meidän kakarat elävät kaikki, ihan jokainen nokka; ei, Jumalan
kiitos, ole tullut pään vahinkoa... Katsokaapas näitä", sanoi isäntä,
osoittaen taasenkin lapsiansa.
"Totta kyllä, että he näyttävät erinomaisen terveiltä ja kummallista on
ettei heistä ole yhtään kuollut. Mutta vaikka niin on, en minä
kuitenkaan voi hyväksyä teidän elämäntapojanne", sanoi vieras.
"Minkätähden ei, jos saan luvan kysyä?" sanoi tuo turkki-housu isäntä
melkein loukkaantuneena.
"Sen vuoksi, että teiltä puuttuu kaikkian välttämättömimmätkin elämän
ehdot", sanoi vieras.
"Mikä laatu parhaiten?"
"Kaikki yleensä, mutta sitä en saa päähäni millä tavalla te voitte
elää?"
"Tietysti syömällä, niinkuin kaikki muutki ihmiset taikka olkoonpa
vaikka elukat."
"Mutta minä en huomaa täällä mitään syötävää, enpä edes paikkaa, missä
sitä säilytettäisiin", sanoi matkustaja.
"Näytämmekö me sitten mielestänne niin kovin syömättömiltä ja
nälkäisiltä?" kysyi isäntä.
"No, ei juuri niinkään, sillä näyttäähän koko perheenne olevan varsin
hyvissä voimissa, mutta sitä en voi ymmärtää, kuinka he voivat
semmoisina pysyä tämmöisissä oloissa", arveli vieras.
"Ette ymmärrä! Sepä kummallista ... katsokaapas tuohon lattialle",
kehoitti isäntä.
Vieras katsoi.
"No, mitä näitte?"
"Enpä entistä enempää, ruusuja, risuja ja rapakkoa vaan."
"Ettekös myöskin luita?"
"Niitä kyllä."
"Tiedättekös mitä ne merkitsevät?"
"En suinkaan ymmärrä muuta virkaa niillä olevan, kuin että niistä on
joskus ytimet kaivettu ja pistetty suuhun; olisipa niitä voitu keittää
käryyttääkin", koki vieras arvoitusta selittää.
"Niinkö halvasti ... todellakinko ajattelette niin halvasti meistä?
Onko tarkoituksenne suorastaan solvaista ja loukata meitä? Vertaatteko
meitä koiriin, sillä nehän luita kaluavat...? Luuthan osoittavat vaan
sitä, että täällä syödään lihaakin", sanoi isäntä tuimasti.
"No, no, älkää nyt pikastuko, sillä enhän minä mitään semmoista
tarkoittanut. Mutta kun en minä näe mitään astiaakaan, joita ruokaa
käsitellessä tarvitaan", sanoi matkustaja yhä epäillen.
"Mikä sitte mielestänne oli se, jolla akka mettä nouti?"
"Olipahan vanha pannuresu."
"Entäs se, jolla pannusta joitte?"
"Tuohilippi vaan."
"Ettekö sitten saaneet juuri mitä tahdoitte, nimittäin vettä
juodaksenne?"
"Sain kyllä, mutta..."
"Ja kuitenkin sanotte, ettei ole astioita; voimmehan mekin niillä
tarpeemme tyydyttää ja siinähän on kylläksi... Onhan kai ylöllisyys
teidänkin mielestänne halveksittava, vai?" selitteli isäntä.
"Niin, sehän oli vaan vettä, jota juodakseni sain, mutta entäs
keittoruoka, missäs sitä pidetään?"
"Kun sitä tarvitsemme, pistämme pannun kiukaan pesään ja keitämme
ruokaa."
"Mutta eihän näy minkäänlaisia kuppeja eikä lusikoita?"
"Mitäpä niillä tekisimme?"
"Kuinkas sitten syötte?"
"Suuhun on vanha ja tuttu tie, kyllä sinne osaa huonommillakin
aseilla."
"Millä tavalla?"
"Tikuissa pysyviä paloja pistelemme terävillä tikuilla suuhumme, liemen
lipitämme tuohilipeillä; sopevissa paikoissa ovat sormetkin apuna. Ja
kun on nälkä, takaan minä, että ruoka maistuu yhtä makealta kuin jos
olisimme syöneet hopeisilta lautasilta hopeisilla lusikoilla, veitsillä
ja kahveleilla", selitti ja vakuutti isäntä.
"Mutta eikö tule savua huoneesen, kun pesään pannaan valkea ja pannu?"
"Kyllä kait, mutta mitä se haittaa, sillä tottahan menee, jos
tuleekin."
"Kuinkas savun aikana?"
"Silloin laskeumme kaikin niin liki lattiaa kuin pääsemme."
"Eivätkö silmät tule kipeiksi?"
"Eivätpä ne ole tulleet."
"Ei lastenkaan?"
"Kenenkään meidän silmissämme ei ole ikipäivinämme hikirupea ollut."
"Kummallista! Noiden lasten silmätkin näyttävät tosiaankin terveiltä",
sanoi vieras ikäänkuin itseksensä.
"Kummalliselta se taitaa tuntua, mutta kuitenkin se on tosi", sanoi
isäntä, niinkuin olisi tahtonut sillä lukita väitöksensä.
"Onko tuossa purossa kaloja, joka aivan tämän mökin ohitse juoksee?"
kysyi vieras.
"Saavathan ne siitä näin keväisin välistä hyvinkin."
"Onko teillä siinä pyydyksiä?"
"Eikä ole ... kuka niitä viitsisi pyytää ... eikähän niitä ole
pyydyksiäkään."
"Mutta kun tekisi."
"Mistäpä tässä värkki tulee?"
"Ei se värkki niin paljon maksaisi, koska tuommoiseen puroon riittäisi
vaikka pajun vesoista tehdyt pyydykset", väitteli vieras.
"Niiden hakemisesta olisi niin paljon vaivaa ... ja muuten minä
tahtoisin tietää: mitä hyötyä teidän mielestänne meille olisi tuosta
kalan pyynnistä?" tuumi isäntä melkein loukattuna.
"Olisihan siitä se hyöty, että saisitte verestä ruokaa perheellenne."
"Verestä...! Se on aivan tarpeetonta, koska elämme muutoinkin",
vakuutti isäntä.
"Onko teillä minkäänlaista maanviljelystä?"
"Ei."
"Ei perunamaatakaan?"
"Ei mitään, ei enempää kuin tässä näkyy."
"No, mutta millä herran tähden te sitten todellakin elätte? Se minulle
vieläkin on arvoitus."
"Ruoalla tietysti niinkuin muutkin ihmiset."
"Annetaanko teille köyhäin apua?"
"Emme ikänä ole köyhäinhoidolta saaneet ainuttakaan penniä eikä yhtään
jyvää, emmekä heidän apujansa tarvitsekaan, sillä me tulemme omistamme
aivan hyvin toimeen."
"Minä en ymmärrä teitä", sanoi matkustaja. "Minä näen suurimman
puutoksen ja kurjuuden vallitsevan täällä, mitä ikinä olen maailmassa
nähnyt. Teillä ei ole minkäänlaista maanviljelystä, ette viitsi tehdä
työtä, ansaitaksenne sillä tavoin elatustanne, ette saa köyhäin apua,
ja yhtäkaikki ylvästelette tulevanne omistanne toimeen."
"Mikäs on toimeen tullessa, sillä me ostamme enimmän osan ruokaamme
puhtaalla rahalla", sanoi isäntä varakkaan tavoin.
"Rahalla! Olette siis rikkaita saitoja", sanoi matkustaja
hämmästyksissään.
"Ei, ei niin; älkää suinkaan minua väärin ymmärtäkö", sanoi isäntä
hätäisesti.
"Kuinkas sitten?"
"Asiassa on eräs salaisuus, jota te ette näy ymmärtävän."
"No, minkälainen? -- antakaapas kuulla."
"Meidän köyhyytemme on juuri meidän rikkautemme."
"Mitenkä se on ymmärrettävä?"
"Minä selitän. Me olemme laajassa piirissä kuuluisia ihmisiä, ja juuri
laiskuutemme ja sitä seuranneen köyhyytemme vuoksi. Mökkimme on lähellä
kaupunkia, ja kaikki kaupunkilaiset tuntevat tarkoin meidän tilamme. Ei
ketään parempaa ihmistä käy kaupungissa, joka ei saisi tietoonsa kylän
laiskinta miestä, jonkalaisen nimen he minulle ovat antaneet, sillä
kaupunkilaiset kertovat meistä heille liiaksikin tarkoin. Tästä
kaikesta on seurauksena, etteipä monta semmoista matkustajaa tästä sivu
kulje, joka ei pistäysi meitä katsomassa; tavasta käy niitä
kaupungistakin suurissa parveissa. Mutta nyt on niin, ettei yksikään
heistä tule tyhjinkäsin, sillä aina heillä on jotakin tuomista, jos ei
rahaa niin ruokaa. -- Siinähän se on koko salaisuus", selitti isäntä
toimessaan.
"Sanoitte liiaksikin selittävän teidän köyhyyttänne, minun mielestäni
ei sitä voi koskaan kylliksikään selittää", arveli vieras.
"Kyllä... Tuskinpa on koko maailmassa olemassa semmoista asiaa, johon
ei voi lisiä panna. Liikana minä pidän sen, kun on sanottu akallani
olevan verkkoresusta kääräistyn hameen päällä ... eihän sitä nyt
sentään verkkoresusta"... selitti isäntä loukatun tunnolla.
"Mutta eikö tule välistä pitkä aterian väli?"
"Tulee kyllä -- -- noin päivä, kaksi, mutta vähätpä siitä ... kun
sitten saamme taasenkin ruokaa, niin syömme sitä runsaammin."
"Kuinka niistä pitkistä pulista päästään?"
"Eipä hätää mitään. Kun aika rupeaa kovin pitkäksi käymään, eikä ketään
satu taloon pistäymään, lähtee akka käväsemään kaupungissa. Kaikki
hänet tuntevat ja rientävät kilvan hänelle apua antamaan; pian on hän
kotona, suuri kontti ruokavärkkiä täynnä ja poissa ovat silloin
puutokset... Kyllä minulta on niin hyvä ja toimellinen emäntä, että..."
jatkoi isäntä selitystään.
"Kyllä te kuitenkin olette, mielestäni, valinneet hyvin huonon osan
näyteltäväksenne", sanoi vieras avonaisesti.
"Mahdollista kyllä, että monen mielestä niin on. Mutta tässä maailmassa
on monenkaltaisia elämän-osia näyteltävinä ja paljon huonompiakin kuin
tämä meidän. Huonompi on sekin, kuin kourastaan toisen miehen kukkaroa
ja laaria, luulen ma", arveli isäntä.
"Tosi kyllä."
"Niin, todellapa se taitaa tuntua -- --. Ei meidän papinkirjassamme ole
mitään pahoja merkkejä", vakuutti isäntä.
"Mutta pitäisi sitä sentään senkään verran toimia, että saisitte
paremman huoneen, sillä kovinhan tämä on kurja, senhän myöntänette
itsekin", intteli vieras, huolimatta isännän selityksistä.
"Myönnän kyllä, mutta, jos paremman laittaisimme, emmehän sitten enään
olisikaan laiskoja ja köyhiä. Kukaan ei meitä kävisi katsomassa, eikä
tuomassa meille apua, ja niin olisimme elinkeinomme kadottaneet. Mutta
jos alkaa tarkemmin katsotaan, ei mökkimme ole niinkään huono ja eduton
kuin outo luulisi. Rakennusaineet eivät maksa mitään ja päälliseksi ne
eivät laho koskaan. Jos siinä jostakin kohdasta vyöryy seinä liian
ohkaseksi, on ympärillä määrätön paljous Jumalan luomaa hiekkaa, jota
saa roskapaikkaan luoda niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan tule
kieltämään, eikä maksua siitä vaatimaan. Ei laho multahirret, ei seinät
eikä lattia. -- Ei mistään tunge kylmä huoneesen, sillä vahvuutta
on joka puolella. Kovilla talvipakkasilla ovat vireämmät ja
toimeliaammatkin mökkyrit paleltua kuoliaaksi, mutta me vaan nauramme
kylmällä ja makaamme mökissämme palavissa päin, niinkuin karhu
pesässään. -- Niin, eipä tämä ole niinkään huono", puolusti isäntä
oikein politikoitsian tavalla.
"Kummallisia ihmisiä! -- Ettekö kertoisi minulle jotakin entisestä
elämästänne?" sanoi matkustaja.
"Mitäpä siinä lienee kertomista. Ketäpä he huvittanee, jos saa
tietoonsa, että olemme molemmin köyhäin lapsia ja että kymmenvuotisista
pitäin olemme saaneet itse hankkia leipämme, kuten parhaiten olemme
voineet. Vieraan työllä koetin minäkin elatustani hankkia, mutta
palkkani ei riittänyt siivo vaatteeksikaan päälleni. Mieheksi tultuani
koin raataa yöt ja päivät kuin orja ja säästää, mutta mitäpä siitä oli
hyvää, sillä kaikki meni ruokaan ja vaatteesen.
"Vihdoin rupesin tuntemaan, ettei ihmisen ole yksinänsä hyvä olla.
Silloin tapasin minä tämän vaimoni ja niin solmittiin ikuinen liitto.
"Olimme nuoria, terveitä ja työhön tottuneita ... toivoimme niin
paljon. Saimme kylän rikkaimmalta mieheltä lupiin maata mökin paikaksi
ja viljeltäväksi, mutta minkäänlaista kirjallista liittoa ei tehty.
Muistutin siitä usein isännälle, mutta hän vaan sanoi: 'Ennätetäänhän
tuo nyt' ja niin ei tullut kirjain teosta mitään. Hyvällä
luottamuksella ryhdyimme niine kirjoineen innolla työhön. Ja kun ei
ollut vielä monta lasta, saimme ennen pitkää taloutemme siihen kuntoon,
että pari lihavaa lehmää mylvi navetassamme ja pellostamme saimme
vuodeksi ruokaa; huoneet olivat myös aika sievät.
"Eräänä kertana pyysin minä taasenki isäntää kirjain tekoon.
"'En minä vielä tee kirjoja sinun kanssasi,' sanoi hän kylmästi.
"Minä oikein säpsähdin tätä kuullessani, sillä ensimmäisen kerran
juolahti mieleeni ajatus, ettei hän kenties tee niitä koskaan ja niin
menee meidän työmme ja vaivamme ehkä ihan polusta. Minä vapisin tätä
ajatellessani, enkä kyennyt toviin aikaan sanomaan mitään.
"'Mutta mikä teillä oikeastaan on tarkoituksena, kun ette te rupea
kirjain tekoon?' sain minä vihdoin kysyneeksi ja katsoin häntä silmiin.
"'Ethän sinä ymmärrä; sehän on kaikki sinulle eduksi ... panisivat vaan
enemmän veroa, kun kirjat olisi... Kyllähän ne vielä keritään --
olenhan minä mies, tiedäthän ... eikähän ole kirjuriakaan ... kyllähän
ne vielä...' sanoi hän hajanaisesti.
"Tämä myönteleminen rauhoitti taas minua alussa, mutta ei kauvaksi,
jonkun ajan kuluttua hankin minä kirjurin ja menin sen kanssa hänen
kotiinsa.
"'Nyt on kirjuri talossa, tehdään nyt torpan kirjat,' sanoin.
"'Nyt sanon suoraan, etten tee ensinkään sinun kanssasi mitään
kirjoja,' sanoi hän tuimasti.
"'No, kuinkas sitten?' kysyin minä hämmästyneenä.
"'Minä tarvitsen maani itse ja otan sen sinulta pois,' sanoi hän
yhtäkaikkisesti.
"'Mutta olettehan luvanneet minun tähän mökkini rakentaa ja maata
viljelykseen raataa", sanoin minä hätäyksissäni.
"'Kuka sen on kuullut,' sanoi hän pirullisesti nauraa virnistellen.
"'Tottahan edes työvaivat maksatte?' utasin minä kauhulla.
"'En penniäkään.'
"'Minun täytyy koetella lain kautta,' sanoin minä epätoivossani ja
sydämmeni jyskytti niin kovasti, että koko ruumiini heilui.
"'Koettele vaan,' sanoi hän ja meni tiehensä.
"Muutaman päivän perästä sain minä virallisen käskyn muuttaa pois
mökistäni.
"Epätoivon vimmassa annoin minä hänelle haasteet työvainioista, toivoen
siltä suunnalta apua. Kun asia oikeudessa käsiteltiin, väitti isäntä
kiven kovaan, että minä minkäänlaisetta hänen luvattaan olen ominlupini
rakentanut mökkini hänen maalleen ja ruvennut väkivaltaisesti hänen
maataan viljelemään. Tämän johdosta pyysi hän, että mökin tilukset
tuomittaisiin hänelle takaisin ilman minkäänlaisitta työvaivoitta. Kun
ei minulla ollut kirjanlappua, eikä vieraitamiehiäkään, joilla olisin
voinut omistusoikeuteni toteennäyttää, tuomitsi oikeus asian isännän
eduksi, ja niin olin nyt mökitön mies. Huoneet olivat kyllä vielä omat,
mutta tuomittuin käräjäkuluin maksuksi myötiin ne huutokaupalla.
Huutokauppatilaisuudessa antoi hän tietää, että huoneet ovat
välttämättömästi vietävät heti hänen maaltaan pois. Kukaan ei
uskaltanut tarjota niistä mitään, mutta vihdoin isäntä tarjosi juuri
sen verran, mitä hän oli saapa minulta käräjäkuluja ja siihen ne
menivät.
"Me jouduimme nyt surkeaan epätoivoon. Koimme tehdä työtä niin paljon
kuin voimme, saadaksemme jotakin kokoon, aloittaaksemme uudestaan.
Mutta tuli useita katovuosia ja työpalkat olivat niin huonot, että
saimme nähdä alituisesti nälkää ja kaikenlaista kurjuutta. Meillä ei
ollut vielä kuin kaksi lasta ja hekin saivat nälkää ja puutetta kärsiä,
ja tämä kaikki kävi kovin sydämelleni.
"Kun ei mistään näyttänyt apua olevan, heitin minä kaikki hellolleen,
sillä kuolemakin tuntui paremmalta kuin semmoinen elämä, jonka täytyi
taistella olemisestaan kurjan vilpin ja petoksen alaisena ja joka oli
täynnä epätoivoa ja kurjuutta.
"Silloin rakensin tämän kuopan ja tulimme tähän asumaan. Kauan saimme
kärsiä kauheaa nälkää, ennenkuin ihmisten huomio alkoi kääntyä
puoleemme. Mitään muuta elatuksen keinoa ei meillä kaukaan aikaan ollut
kuin se, mitä akka sai kerjäämällä kokoon ja sitä ei ollut paljon.
Vihdoin riensi meidän Herramme apuun ja rupesi antamaan meille tiheästi
pienokaisia. Niiden vuoksi täytyi ihmisien kasteelle kuljettanisenkin
tähden käydä kuopassamme ja joka vaan kerran täällä kävi, eipä hän
voinut olla meitä säälimättä. Tällä tavalla alkoi kurjuudestamme levitä
tieto miehestä mieheen, talosta taloon ja kylästä kylään, ja pian alkoi
apua tulla monelta haaralta.
"Semmoinen on lyhykäisesti kerrottuna meidän entinen elämämme ja nyt
elämme oikein herroiksi, ja annamme meidän Herramme ja rikasten pitää
huolta toimeentulostamme", kertoili isäntä.
"Entä jos nämät teidän elättäjänne antaisivat joskus tulla niin pitkän
välin avullensa, että nääntyisitte nälkään", arveli matkustaja.
"Sittepähän nyt toki ... mitähän vaaraa meistä olisi, jos kuolisimmekin
-- -- sitä en pelkää ensinkään", sanoi isäntä yhtäkaikkisesti.
"Eivätkö ihmiset soimaa teitä laiskoiksi?"
"Mitäpä se sitten haittaa, sillä laiskojahan me olemmekin, ja koemme
parhaan taitomme mukaan olla oikein laiskoja, että olisimme nimemme
arvoiset, sillä tuo 'laiska' sana on tullut oikein kunnia-nimeksemme."
"No, minkälaisia ruokavarustuksia teillä nykyään on?" utasi matkustaja.
"Ei minkäänlaisia."
"Kuinkas sitten nyt aiotte toimeen tulla?"
"Kylläpähän Herramme meistä huolen pitää."
"Milloin olette viimeksi syöneet?"
"Eilen."
"Ja ruoan puutteessa olette niin kauan olleet syömättä?
"Mitenkäs sitten?"
Matkustaja rupesi kaivamaan taskujansa. Kaikkien, vaimon, lasten ja
isännän katse kääntyi nyt vieraasen. Kun vieras sai kukkaron käsiinsä,
pisti hän isännän kouraan vähän rahaa. Tämä ei noussut nytkään
makuultansa ylös, piti vaan jo varaselta kättänsä ojennettuna, varmasti
nähtyään, että vieras ainakin pistää jotakin hänen kouraansa.
"Kas niin! Nythän ymmärrätte täydellisesti millä me elämme ja että
syömme lihaakin, emmekä paljaita luita. -- Laitapas, Pirjo, itsesi pian
ruokaa ostamaan ja tuo lihaakin... Niinhän se on: rahallahan me melkein
aina ruokimme ostamme", puheli isäntä iloissaan oikein verolaiskan
tavalla.
Lapset lakkasivat telmimästä ja tyytyväisyys loisti heidän
kasvoistansa. Heillä ei tähän asti näyttänyt olevan mitään vaillinkia,
eikä huolta syömisestä, mutta nyt kun tämmöinen äkkinäinen käänne tuli
heidän hetkelliseen elämäänsä, vaikutti se heissä taikavoiman tavalla,
synnyttäen heihin uutta toivoa ja luottamusta, sillä saatiinhan nyt
taasenkin jotakin syötävää, Hiljaisina ja tyyneinä istuivat he nyt mikä
missäkin nurkassa, avosuin katsoa töllöttäen vierasta.
Emäntä rupesi kiireesti toimittamaan itseänsä matkalle. Suuria
varustuksia ei hänen näyttänyt tarvitsevan sitä varten tehdä.
"Siitä on kuitenki hyvä, kun minulla on niin hyvä akka. Ei vielä
kertaakaan hän ole sanonut, että hänellä on huono, laiska ja toimeton
mies. Nöyränä ja nurkumatta tyytyy hän kohtaloonsa ja ottaa vastaan
niin pahat kuin hyvätkin päivät -- se raukka", puheli isäntä oikein
hellän aviomiehen tavalla.
Vaimo hymyili ja kiirehti matkaan.
Ennen emännän lähtöä kiirehti vieraskin lähtemään. Hän jätteli hyvästi
emännän ja lapset kättä puristaen, isäntä ei noussut nytkään ylös,
pitkäveteisesti ojensi hän vaan makuultaan kätensä vieraalle.
"Vaikken minä hyväksykään teidän elämäntapaanne, on minun kuitenki
ollut hupainen olla hetkinen teidän parissanne", sanoi vieras
lähtiessään.
"Paras elämäni tapa, paras... Ottakootpa nyt vääryydellä mitä meillä
on", kumisi isännän ääni kanavaan, jota myöten vieras kömpi juuri ulos.