"Tekö lähdette minua viemään?" kysyi muudan tutkimusretkellä oleva
matkustaja eräältä keski-ikäiseltä mieheltä, joka ahkerasti puuhaili
hevosensa ympärillä muutaman kestikievarin kartanolla.
"Minä", vastasi mies ja katsoa vilkasi matkustajaa silmiin.
"Mutta teidän hevosenne näyttää olevan märkänä; olette kai juuri
palanneet kyytiä viemästä?"
"Ei ... minä olen päinvastoin tuonut kyytiä, sieltä näin, johon te
menette. Hevonen on syönyt jo pari tuntia, kyllä se jaksaa, varsinkin
kun se vielä vähän ... ja ettehän te niin kovasti...?" selitteli mies
ja tuhrasi käsiseljällänsä nokkaansa.
"Ei suinkaan minulla mitään hengen hätää ole", sanoi matkustaja.
"Senhän minä hetikin näin... Näytätte siivolta mieheltä ... ja minä
saan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä --. Täytyy ansaita näinä ahtaina
aikoina, missä vähänkin sopii, ja tuo kestikievarin isäntätäkin tuo..."
puheli mies elähtyneenä.
Kun matkustaja älysi, että kyytimies halusi vielä vähän syötellä
hevostansa, meni hän hetkeksi kestikievarihuoneesen.
Siellä oli kestikievarin isäntä häntä vastassa.
"Heh -- heh -- heh! Onpa sitä huolta ja vaivaa kestikievarillakin.
Laita hevoset kaikille matkustavaisille edes ja takaisin, se ei ole
juuri helppo asia ... pään päälle se kostaa kun kostaakin. Heh -- heh
-- heh... Olipa se kahden isännän, jos ma sain teitäkään tästä
lähtemään, mutta tuo sattui toki tulemaan, heh -- niin on tiukka, heh
-- ja nyt te pääsette hänen kanssaan menemään, heh -- heh...
Oivallista, mutta mieltä siinä tarvitaan... Mutta eikö teillä ole
mitään väke..."
Samassa näkyi kyytimiehen naama ovessa.
"Joko nyt?" kysyi matkustaja.
"Minä olen valmis", sanoi kyytimies.
Matkustaja sieppasi vähäiset matkakapineensa ja kiirehti rattaille.
"Oliko tuo isäntä vähän...?" kysyi matkustaja rattaille päästyään.
"Olipa tuo hyväsestään."
"Onko pitkästi kaupunkiin?"
"Runsaasti kolme peninkulmaa."
"No sitten ajamme."
Kesäkuun alkupuoli oli. Pohjolan aurinko loimotti kaikella
lumoamis-voimallansa taivaan laelta. Häikäisevä, lämmittävä, elvyttävä
valo ja lämpö toi kuolleelle luonnolle uutta elonvoimaa ja virkeyttä.
Seutu, jota he nyt kulkivat, ei ollut mikään ihana, eikä viehättävä.
Tie kulki pitkin korkeanlaisia ja laajoja porohiekkaisia harjanteita,
jonka vuoksi seudun metsäkin oli vaivaiskasvuista tarringaista.
Ainoastaan sinne tänne oli joku ihminen koettanut asuntoansa perustaa,
mutta kovan luonnon tähden olivat ne jääneet autioiksi. Tämän
yksitoikkoisuuden vuoksi vaipui matkustaja yhtäkaikkiseen, melkeinpä
puoleksi nukkuvaan tilaan.
Yksitoikkoinen seutu loppui nyt ja eteen aukesi silmäsiintoja laveasti
hyvästi viljeltyjä maita muhkeine taloineen. Tässä havahtui matkustaja
täyteen virkeyteensä ja alkoi tehdä havainnoitansa.