Kauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren
hyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden
jyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen
mainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka
pani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman
ratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko
maapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.
Sitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä
pelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina
eri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli
uudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä
tunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi
— lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla
varmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla
muuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti.
Sillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin
erottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse
hirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää,
suunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen
ritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien
pauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista
ja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien
ääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset
raivon, perikadon ja epätoivon äänet.
Sanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi
tehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy
kaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata,
joita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa
syvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka
on olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.
Ja siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä
vanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu
vainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren
pauhina nostattaa.
Mutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin
mitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka
nekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.
Suuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman
syvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se
on ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan
vetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka
loitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret
— toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon
tuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki
vallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun
— kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy
säveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona
yhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota
takaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään
että oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että
säveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka
soinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään,
kuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön
värähdys.
Riemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa
säveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät
syvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta
musiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina
sielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan
määrät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut
ihmisen aivoissa!
Jossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että
sen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja
epätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina
soivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa
tuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten
sopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille
korville.
Ja yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden
lukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston
kautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki
vainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä
lukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös —
vielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon
alla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään
eloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan
niissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen
hekumallista tuskaa.