Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä
siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää
ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi;
ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun
asti.
Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa
voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti
vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten
kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se
pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa
venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin
merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän
toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta
jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain
kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka
selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti
uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei
kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän
täydelleen samallaisesti.
Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren
hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen
havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren
vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat
niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan
kaiken muun maailmassa.
Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen».
Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat
merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka
heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan
luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä
tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on
elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei
niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella
merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin
korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti
valuvilta pikkuväreilyiltä.
Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä
kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike
ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta
tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä
tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat
silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista
valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste
veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen.
Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman
aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää
ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan —
jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.