III.

Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä

siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää

ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi;

ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun

asti.

Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa

voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti

vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten

kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se

pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa

venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin

merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän

toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta

jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain

kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka

selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti

uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei

kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän

täydelleen samallaisesti.

Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren

hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen

havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren

vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat

niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan

kaiken muun maailmassa.

Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen».

Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat

merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka

heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan

luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä

tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on

elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei

niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella

merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin

korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti

valuvilta pikkuväreilyiltä.

Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä

kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike

ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta

tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä

tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat

silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista

valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste

veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen.

Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman

aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää

ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan —

jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.

Idän ääreltä · 第 42 / 44 题