Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan,
vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen,
viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa
varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien
tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa,
vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty
tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi
yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle
ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö
oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan
Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä
ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin
rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka
kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä
— se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo
liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina
valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä
hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo
vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti
mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille
asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle
ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä.
Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja
saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin
otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston
keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin
sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni
sitä tarkemmin.
Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja
tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin
kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko;
neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää
poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä
ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty
on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista,
punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä,
ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita
käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi
paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja
neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten
valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista
lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.
Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun
ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja
aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui
siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka
väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö
itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle
ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli
lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin
toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen
mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen
missä ei ole värejä...
Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin
siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain
enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat
vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia
valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus
vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties
vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja
nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka
tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta
houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon
— jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta
vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen
jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.
Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa
haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää,
rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli
tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.
»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani
tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.
»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»
»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella
lyhtyjä».
»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies
tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä,
sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän
hukkui jälestäpäin.»
Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin
penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä
uida sellaista matkaa.
»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää
uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla
ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».
»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».
»Kuka?» utelin.
»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa,
useamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän
luo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli
viritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt
sytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja
hukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».
— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero
parka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut
Lännen tuomio Leanderista?»