Kirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää
väreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin
kameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä
levätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren
hyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä
kiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena
porrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet
risuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat
siksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen
vierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko
kaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään
harmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö
osottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien
aavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa
toinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja
vasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana
yli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan
ainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät
niin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli
karekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea
veneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.
Määräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä
aluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat
sangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden
kummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja
shintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen
loitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin
jumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: _Fudshi-san shojo
Sengen-gu dai-gyo manzoku_ — jotka tarkottavat että veneen omistaja
lupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden
kunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.
Japanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri
kalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä.
Sattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan
peninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään
enemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut.
Tällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua
paikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden
hartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat
muuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat
harjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto
kussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista
keksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne
ovat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta
täyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri
koko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin
kova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen
maihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa.
Jonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista
jotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas
vedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään
satakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle
yhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä
surunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään
kauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita
lasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin
kalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille
merensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka
puhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin
omituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä
luonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.
Nuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat
nähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit
bamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa
ympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.
Kun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä
luulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän
muotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia
rauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään
maahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten
tarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen
muinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden
mielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä
näkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta
sataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja
hellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen
asti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille
perintötavoille ja vanhoille jumalille.