Se on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka
vartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten
miesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat
läsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni
päivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen
monen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella
että oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut
hyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita
virheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut
sitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat
osaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.
Se on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja
huolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein
epämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset
ratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka
on tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä
väristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan
ystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä.
Kun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla
kiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo
oli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen
maanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt
olivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on
turvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien
eikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla.
»No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu
ulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte
ulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.
Niinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla
kirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi
suojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen
sen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani
kauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen
rintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys
— koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri
tavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta
kaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.
En ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on
sen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada
sitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se
suvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen
ulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.
Ja kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan
epämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen
kauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä
tavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi
niin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin
tavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon
enemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on
niin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään
europpalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon
vanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon
vuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.
Tämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen
pahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin
tuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas
valitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla,
— katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein
loppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua.
Kammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että
nauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska
ja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa
joka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että
tätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun
valtatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska
tahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että
se tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen
samalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen
nähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen
ruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti
ystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi
viihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen
ruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä.
Ja sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan
esivanhempainsa hautausulvontaa.
Sen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja
kummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä,
jotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä
merkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on
koko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu
ihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat
tietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien
loitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen
jännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos
sallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne
mahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat
asioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat
ihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja
virtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä
vaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.
Jos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme
ehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne
on, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä
on niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia
sitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti,
mitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän
ulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen
suuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja
kauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina
ulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia
kauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa
maissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän
että se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä
jumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa
että yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa
on yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin
olemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen
ihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään
kansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä
näkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä,
ja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.
Olivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira
välistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme
hengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään
johdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista
perustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran
haisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman
levinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä
oli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole
näköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa,
— kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten
tulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole
todistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään
ihmiselle näkymättömiä asioita.
Mutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan
että juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen
kauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme
sulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta
laista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain
koiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän
luonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin
ymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi
ja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille
tuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan
eikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää
ainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan
mielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät;
mutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy
voimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus,
jaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä
ainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen,
täytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin
ikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa
kasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja
joilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin
ruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä
elollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin
kannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä;
olipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen
tai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa
sama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi
— eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä
kertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet,
— ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä
nousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä
mikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme
ruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.
Mutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa
aineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen
atoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä
maailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas;
kiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen
raastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain
pohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus
jumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen
rakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että
vainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.
Muodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet
omiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon
vastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme
hirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken
lopusta.
Kuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän
pulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen
maailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on
Karma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa
maailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma,
painajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan
samalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä
todelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan
nuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin,
myötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat
epäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä
rajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran
häipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä
paitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme
totisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien
kauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä
ole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä
totuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.
Jos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä
sellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä
todellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti
tarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena
kuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän
sieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy
sen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee,
muistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se
arvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin.
Saattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille
ovat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille
aivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä
voimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa
meille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on
selvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä
saavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua
syödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta,
jolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja
luultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta
outoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien
tunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta
olla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet.
Ihmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen
maailman!
Ja niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen,
kuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä,
jotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä,
kiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia
ohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti
noudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska
se ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa
nähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon
lähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka
sen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset
hautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että
sille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä
haudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin
tämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».