Ja päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle.
Ei näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta,
ei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin
jylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.
Silloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä
pyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on
matka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua;
väkevyyttä on annettava sinulle.»
Hämärä laskeutui yltympärille heidän yhä noustessa. Ei ollut käytyä
polkua, ei merkkiä ihmisen olosta siellä sitä ennen; ja heidän kulkunsa
vei yli loppumattoman siruraunion, joka vieri ja luisui askelten alla.
Välistä irtautui lohkare ja syöksyi kolisten kumealla, ontolla äänellä
— välistä murtui heidän jalkojensa astuttava kuin tyhjä simpukankuori…
Tähtiä tuli tuikkien näkyviin — pimeys syveni.
»Älä pelkää, poikani!» virkkoi Bodhisattva kulkiessaan etumiehenä,
»vaaraa ei ole, vaikka tie onkin pelottava.»
Tähtien tuikkeessa he nousivat jyrkännettä ylöspäin — yhä ja yhä
nopeammin — ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. He kohosivat
yläällä häilyvien usvakerrosten läpi; ja mikäli he ylenivät, sikäli
laajemmalti he näkivät allansa leviävän äärettömän sumupiirin, joka oli
nousussa kuin maidonvalkea meri vuoksen aikana.
Tunti tunnilta he nousivat ja pimeässä näkymättömät esineet luisuivat
hiljaa natisten heidän astumaltansa — ja heikkoja, kylmiä säkeniä
tuikahti ja sammui taas, joka kerta kuin jotain musertui heidän
jalkojensa alla.
Kerran osui nuori toivioretkeläinen koskettamaan kädellään jotain
sileää joka ei ollut kivi; hän nosti sen — ja näki hämärässä
irvistävän, onton pääkallon.
»Älä vitkastele poikani!» nuhteli opettajan ääni. — »Se huippu jolle
meidän on noustava, on vielä sangen kaukana!»
Eteenpäin kautta pimeyden he kiipesivät — ja kuulivat yhä allansa
tuon hiljaisen, omituisen natinan — ja näkivät jääkylmiä kipenöitä
tuikahtavan ja sammuvan, — kunnes yön ranta harmeni, tähdet alkoivat
kadota ja itäinen rusottaa.
Mutta yhä edelleen he nousivat, — yhä ja yhä nopeammin, ihmisvoimaa
väkevämpi valta heitä veti. Heidän ympärillään vallitsi kuoleman
viluisuus ja kauhistava äänettömyys… Kultainen leimu syttyi idässä.
Silloin vasta toivioretkeläisen silmä älysi kuilujen alastomuuden —
ja vavistus valtasi hänet ja puistattava pelästys. Sillä hänen allaan
ei ollut mitään maaperää, ei takana eikä kohdalla eikä edessä, oli
ainoastaan ääretön, aavemainen kasaus pääkalloja, kallonsiruja ja
luumuruja — sekä hajallaan yli luukasauksen pohjan välkkyviä hampaita,
jotka loistivat kuin simpukankuoret rantahiekassa luoteen aikana.
»Älä pelkää, poikani!» kuului Bodhisattvan ääni; »ainoastaan se joka on
sydämeltään väkevä voi saavuttaa korkeuden mistä näky on ilmestyvä!»
Heidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä
muistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä
pääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.
Silloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa;
mutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja
suunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja
äänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä
ja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä
luopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.
»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren
laelle on vielä ylen pitkä matka.»
Vaan toivioretkeläinen kirkaisi:
»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut
minusta!»
»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt
ympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»
»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini;
— »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan
ihmisen pääkalloja.»
»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten,
— »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»
Toinen toisti väristen:
»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin
ihmisen pääkalloja!»
»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä,
ystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran
ollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei
yksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta
— ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»