Hänen häkkinsä on täsmälleen kahden Japanin tuuman korkuinen ja
puolentoista levyinen. Häkin pikkuinen puuovi, joka kääntyy kärjistään
kimitetyn kierrinpuikon ympäri, sulkee pikkusormeni pään laajuisen
aukon. Mutta sittenkin on hänellä avaralti tilaa tässä häkissä, —
tilaa liikkua, hyppiä ja lennellä riittämään asti; sillä hän on niin
pieni, että ainoastaan kurkistelemalla taholta ja toiselta ruskeitten
harsoseinämien läpi, on mahdollista nähdä häntä edes vilahdukselta.
Minun täytyy aina useamman kerran käännellä häkkiä valoa vastaan,
ennenkuin keksinkään hänet; ja sitten tavallisesti havaitsen hänet
lepuuttelemassa jossakin yläsopessa — riippumassa harsokatosta pää
alaspäin.
Kuvitelkaapa sirkka-eläintä joka ei ole tavallista hyttystä isompi
— ja jonka tuntosarvet ovat sen ruumista paljoa pitemmät ja niin
hienon hienot että niitä ei erota muuta kuin hyvässä valaistuksessa.
Kusa-Hibari on tämän eläimen japaninkielinen nimi; ja kauppahinta
on tasan kaksitoista senttiä, mikä totta tosiaan on paljoa enemmän
kuin vastaava painollinen kultaa. Kaksitoista senttiä moisesta
sääskenkokoisesta hyppyhyönteisestä.
Päivin hän nukkuu tahi hautoo mietteissään, milloin ei nakertele sitä
tuoretta munaruohonlehvää tai kurkunpalasta, mikä joka aamu täytyy
pistää hänelle häkkiin… Hänen pitämisensä siistinä ja hyvässä ruuassa
on vähän vaivalloista; jos voisitte nähdä hänet, niin hullun hommana
pitäisitte vaivannäköä niin naurettavan pienen elukan takia.
Mutta aina kun aurinko laskee, herää hänen sanomattoman pienoinen
sielunsa: siitä hetkestä alkaen täyttää huoneen heleä ja
yliluonnollinen liverrys, minkä suloutta on mahdotonta kuvailla —
ohkasenhieno, hopealta helkkävä liritys, joka väreilee kuin pienien
sähkökellojen soitto. Illan pimetessä heltyy laulu vain syvällisemmäksi
— muutamin hetkin se paisuu kunnes koko huone tuntuu väräjävän
lumottuna kaikupohjana, — toisin hetkin se hälvenee säikeenhienoksi
säveleeksi. Milloin raikuvana, milloin heikkona, aina vaikuttaa se
vastustamattomalla tenholla… Yöt läpeensä laulelee tuo pikku hiukkanen;
taukoo vasta temppelikellon julistaessa päivännousun hetkeä.
Tämä vieno laulunpurkaus on lemmen laulua — epämääräisen lemmen,
joka pyytää jotain vielä näkemätöntä ja tuntematonta. On kerrassaan
mahdotonta että eläin nykyisen elämänsä aikana koskaan olisi nähnyt tai
tuntenut tunteittensa esinettä. Eivät edes hänen esivanhempansakaan
useampia sukupolvia taappäin, ole itse mitään kokeneet öisestä elämästä
vainioilla, eivätkä laulun lemmenvoimasta. Ne ovat näet syntyneet
saviastiassa hyönteiskauppiaan puodissa kuoriutuneista munista; ja
sen jälkeen ne ovat lakkaamatta eläneet häkeissä. Mutta hän laulelee
sukunsa laulua, laulelee sitä samaan tapaan kuin sitä on laulettu
myriadeja vuosia sitten, ja yhtä virheettömästi kuin jos hän täydelleen
ymmärtäisi sen merkityksen sen jokaista eri säveltä myöten. Tietysti
ei kukaan ole hänelle opettanut tuota laulua. Se on perintö-muistin
laulua, — syvällistä, himmeää muistoperintöä edellisiltä
kvintiljoonilta elämänjuoksuja, joiden aikana hänen sielunsa öisin
huuteli kasteisten mäkien helmeilevästä heinikosta. Silloin hän tällä
laulullaan voitti rakkautta — ja kuoleman. Hän on unhottanut kaiken
mikä kuolemaan kuuluu; mutta rakkauden hän muistaa. Ja siksi hän nyt
laulaa — sille morsiamelle jota ei koskaan tule.
Hänen kaihonsa on siis tiedoton muistonpalautus: hän huutaa kohti
menneisyyden tomua — hän manaa hiljaisuutta ja jumalia pyörryttämään
takaisin entisyyden… Rakastavaiset ihmisetkin menettelevät tietämättään
samalla tavoin… Sanovat kuvitelmaansa ihanteeksi; ja heidän ihanteensa
on, kun syvimmät synnyt tutkitaan, oikeastaan suvun kokemustulos,
perintömuiston haavekuva. Elävän nykyhetken teho on tässä sangen
vähäinen… Kenties on tälläkin hyönteishiukkasella ihanteensa, tahi
ainakin joku ihanteen itu; oli miten oli, tuo hento olento on tuomittu
turhaan purkamaan kaihontunteitaan.
Syy ei ole kokonaan minun. Minua varotettiin: jos eläin löytäisi
puolison, niin se lakkaisi laulamasta ja ennen pitkää kuolisi. Mutta
tuo valittava, suloinen, vastausta saamaton liritys liikutti minua
yö toisensa perästä kuin soimaus — ja kasvoi viimein ahdistukseksi,
tuskaksi, tunnonvaivaksi; minä ryhdyin hankkimaan hänelle puolisoa.
Vuodenaika oli jo myöhäinen; ei enään ollut kaupan mitään
Kusa-Hibareita — ei naaraksia eikä koiraksia. Hyönteiskauppias vastasi
nauraen: »Sen olisi pitänyt kuolla noin ensimäisenä kolmatta päivänä
yhdeksättä kuuta.» (Nyt oli jo toinen päivä kymmenettä kuuta). Mutta
hyönteiskauppias ei tiennyt että minulla työhuoneessani oli hyvä
kamiini, ja että minä pysytän huoneenlämmön + 75°:ssä Fahr. Siksi
laulaa sirkkani vielä nytkin yhdennentoista kuukauden lopussa, ja
toivonpa että voin pysytellä sen hengissä aina Isoimman Kylmän aikaan
saakka. Joka tapauksessa ovat kaikki muut hänen sukupolveksensa
kuolleet; ei raha eikä rakkaus voi hankkia hänelle puolisoa. Ja jos
hänet laskisin vapauteen, niin että itse saisi hakea, niin hän kenties
ei eläisi yli seuraavan yön, joskin onnistuisi päiväsaikaan välttämään
lukemattomia luonnollisia vihollisiaan, — muurahaisia, tuhatjalkaisia,
ja noita inhoja maalukkeja.
* * * * *
Eilen illalla — yhdeksäntenäkolmatta päivänä yhdettätoista kuuta —
minut äkkiä löi omituinen tunne istuessani kirjotuspöytäni ääressä:
tunne että huone oli tyhjä. Sitten havaitsin että sirkkani oli vaiti,
aivan vastoin tapaansa. Riensin hiljaisen häkin luo, ja havaitsin
hänet kuolleena retkottavan kivenkovan, kuivuneen munaruohokappaleen
vieressä. Hän ei nähtävästi ollut saanut mitään syötävää kolmeen,
neljään vuorokauteen; mutta vielä kuolemansa edellisenä yönä hän lauloi
ihmeteltävän ihanasti, — niin että ajattelemattomasti kyllä arvelin
hänen olevan tavallista tyytyväisempänä. Oppilaani Aki, joka rakastaa
hyönteisiä, ruokki häntä tavallisesti. Mutta Aki oli matkustanut maalle
viikoksi, ja sirkan hoitaminen oli siirtynyt palvelustyttöni Hanan
huoleksi.
Neitsy Hana ei ole huvitettu eläimistä. Hän sanoo ettei hän ollut
unhottanut pikku elukkaa, mutta että munaruohoja ei enään ollut.
Ja hänelle ei ollut juolahtanut mieleen antaa sirkalle munaruohon
puutteessa sipulisiekale tai kurkunpalanen!… Minä puhuttelin sangen
nuhtelevasti Hanaa, ja hän myönsi kaiken tunnollisuuden vaatimusten
mukaisesti olevansa aivan masentunut. Mutta ihmeellinen soitto on
vaiennut, ja hiljaisuus soimaa äänettömyydellään; ja huone on kylmä
huolimatta kamiinistani.
Kuinka nurinkurista!… oivallisen tytön olen pahoittanut hyönteisen
takia, joka ei ole puolta ohranjyvää isompi! Tuon hitu-elämän
sammuminen on enemmän mielessäni pyörinyt kuin mitä olisin pitänyt
mahdollisena… Saattaahan tavaksi tullut huolehtiminen elukan tarpeista
— vaikkapa vain sirkankin — vähitellen kasvattaa innon ja kiintymyksen,
jotka vasta eron jälkeen esiintyvät täydessä voimassaan. Sitäpaitse
on minua usein yön hiljaisuudessa niin syvästi liikuttanut tuon
hennon äänen sulo, joka pani minut kuvittelemaan mitättömän pientä
olentoa, kokonaan riippuvaista minun tahdostani ja itsekkäästä
suopeudestani kuin minkäkin jumalan armosta — ja joka myöskin johti
mieleeni käsityksen tuon häkissä olevan pienen sielunhiukkasen ja oman
sieluni atoomin ikiyhteydestä äärettömän olevaisuuden syvyyksissä …
Ja ajatella sitten tuota pientä olentoa nälkää ja janoa kärsivänä,
päivästä päivään, yö toisensa jälkeen, sillävälin kuin sen holhojumala
antaa ajatuksensa liidellä unelmien utupihoilla!… Kuinka uljaasti hän
kuitenkin kaikitenkin lauloi loppuun asti — kamalaan loppuun, — hän
oli nälissään syönyt omat jalkansa!… Jumalat antakoot anteeksi meille
kaikille — ja erittäinkin Hana raiskalle!
Mutta omien jalkojensa syöminen nälissään ei sittenkään ole pahin
kohtalon isku olennolle, jolle kova onni on jakanut laulun lahjan. On
sirkkoja ihmisten joukossa, joiden on täytynyt raadella oma sydämensä
voidakseen laulaa.