HARU

Haru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan

mukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä

on nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta,

luonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta

hyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista

ei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen

siveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille

muille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole

järkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka

hyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen

tytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen

riippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista

mustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan

kun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän

pelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet.

Sanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti,

ainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se

olikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa,

hienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen

tunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa

sivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein

liian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin

nuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi

köyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava

toimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut

häntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin

erehtyvät sellaisissa asioissa.

Hän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen

ompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset;

autteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki

heidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi

hänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja

hänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli

miehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän

taitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja

harvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei

lainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, —

hänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä

laskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin

ja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille,

kuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä

tulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä

he viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat

huojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät

iltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin

viidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa,

ja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista,

ja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto

jolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt

hyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen

siintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.

Paitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru

harvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin

hänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja

harvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili

kotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli

huoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat

turpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.

Yhtään lasta ei vielä ollut hänelle syntynyt tuottamaan uutta iloa

tai surua hänen elämäänsä. Vaikka hänen tukkansa oli järjestetty kuin

naidun naisen, oli hän aivan nuoren tytön näköinen. Ja hän oli edelleen

lapsellinen kuin nuori tyttö, huolimatta siitä kotiaskareiden suuresta

taidostaan, jota hänen miehensä niin ihaili, että usein alentui

kysymään hänen neuvoaan tärkeissäkin asioissa. Josko sitte sydän

arvosteli taitavammin kuin tuo kaunis pää, oli miten oli, mutta hänen

neuvonsa näyttäytyivät aina oikein osatuiksi. Hän eli miehensä kanssa

viisi vuotta onnellisena. Sillä ajalla tämä oli niin hienotunteinen

kuin nuori japanilainen kauppias ikinä saattoi olla vaimoansa kohtaan

joka oli sielultaan häntä jalompi.

Sitten hänen miehensä käytös äkkiä kylmeni —niin äkkiä että Haru ei

voinut epäillä sitä syytä, mitä lapsettomalla vaimolla aina voi olla

aihetta pelätä. Kun hänen oli mahdotonta keksiä todellista syytä,

niin hän koetti uskotella itseään laiminlyöneensä velvollisuuksiaan.

Ilman tulosta hän tutkiskeli viatonta omaatuntoaan, ja koetti oikein,

oikein sydämestään olla miehelleen mieliksi. Mutta tämä pysyi kylmänä.

Hän ei sanonut yhtä tylyä sanaa — mutta kuitenkin Haru tunsi hänen

vaiteliaisuutensa takana piilevän pidätetyn halun sanoa. Ylempien

kansanluokkien mies Japanissa ei mielellään käytä tylyjä sanoja

vaimolleen. Sitä pidetään sekä alhaismielisenä että raakana. Hyvin

kasvatettu säännöllisessä mielentilassa oleva mies vastaa vaimonsa

nuhteluihinkin ystävällisin lauseparsin. Yleinen tapasääntö Japanissa

vaatii sellaista käytöstä jokaiselta miehekkäältä mieheltä. Sitäpaitse

se on ainoa varma keino. Hieno ja tunteellinen nainen ei ajan pitkään

kärsi moukkamaista kohtelua; vilkasluonteinen voi ottaa itsensä

hengiltä pelkästään jostakin kiivastuneen hetken sanasta, ja sellainen

itsemurha saattaa miehen onnettomaksi koko loppuijäkseen. Mutta on

sanatonta sydämettömyyttä, joka on julmempi kuin sanat, ja joka —

laiminlyömisen tai väliäpitämättömyyden muodossa — ehdottomammin kuin

muu mikään herättää mustasukkaisuuden. Japanilainen vaimo on totisesti

kasvatettu olemaan ikinä näyttämättä mustasukkaisuutta; mutta tunteet

ovat vanhempia kuin kaikki kasvatus, mustasukkaisuus on ikivanha kuin

rakkaus ja luultavasti yhtä pitkäikäinen. Tyveneen ulkomuotonsa ohella

japanilaisen vaimon tunteet ovat samat kuin hänen länsimaisen siskonsa,

kun hän ihastuttaessaan illalla seurapiiriään sielussaan huoaten

halajaa sitä vapahduksen hetkeä, joka jättää hänet yksin, surunsa

valtaan.

Harulla oli syytä olla mustasukkainen, mutta hän oli liian kokematon

heti arvaamaan oikean syyn, ja hänen palvelijansa pitivät hänestä

niin paljon, etteivät raskineet häntä neuvoa. Hänen miehensä oli

tottunut viettämään iltansa hänen seurassaan, joko kotona tai ulkona.

Mutta nyt hän ilta toisensa perästä meni ulos yksin. Aluksi hän otti

liikeasiat tekosyyksi, mutta myöhemmin hän ei sanonut mitään syytä,

ei edes virkkanut koska hän aikoi palata. Sitäpaitsi hän myöskin oli

alkanut kohdella Harua äänettömän tylysti. Hän oli muuttunut — »aivan

kuin noiduttu» — sanoivat palvelijat. Mutta todellisuudessa hän oli

joutunut ovelasti viritettyyn ansaan. Erään geishan kuiskailut olivat

hurmanneet hänen tahdonvoimansa, hymyilyt soaisseet hänen silmänsä. Se

ei ollut läheskään niin kaunis kuin hänen vaimonsa, mutta hyvin taitava

se oli virittämään kiehtovat paulansa' — aistillisuuden pettävät

paulat, jotka vangitsevat heikot miehet kiertäen ne pohjukkoihinsa yhä

kireämmälle kunnes lopulta kaikki hajoaa harhaksi ja häviöksi. Haru ei

tietänyt mitään tästä. Hän ei epäillyt mitään pahaa ennenkuin hänen

miehensä kummallinen käytös oli muuttunut tottumukseksi — ja silloinkin

vasta huomattuaan että hänen miehensä rahat katosivat tietymättömiin.

Tämä ei koskaan ollut kertonut hänelle missä vietti iltansa. Ja hän

ei uskaltanut kysyä pelosta että mies johtuisi epäilemään häntä

mustasukkaiseksi. Sen sijaan että olisi sanoin ilmaissut tunteensa, hän

kohteli miestään sellaisella ystävällisyydellä, että älykkäämpi mies

kuin tämä olisi ymmärtänyt koko asian. Mutta toimialansa ulkopuolella

tämä ei älynnyt mitään. Hän vietti edelleen iltansa ulkona, ja

mikäli hänen omatuntonsa tylstyi, sikäli myöhemmäksi siirtyi hänen

kotiintulonsa. Haru oli oppinut että hyvän vaimon aina tulee valveilla

istuen odottaa miehensä kotiintuloa yöllä; ja siinä valvoessaan hän

lopulta alkoi tulla hermoheikoksi, rasittuen siitä kuumeentapaisesta

tilasta, mikä on seuraus unettomuudesta ja pitkistä odotushetkistä,

joina hän, ystävällisesti käskettyään palvelijat totuttuun aikaan

levolle, jäi yksin synkkien mielenjohteittensa kanssa. Yhden ainoan

kerran sanoi hänelle hänen miehensä, tultuaan hyvin myöhään kotiin:

»Olen pahoillani että niin myöhään olet valvonut minun tähteni, elä

valvo ja odota minua toiste». Pelosta että mies todellakin olisi

pahoillaan hänen tähtensä, • hän hymyili ystävällisesti sanoen: »En ole

väsynyt enkä uninen, kunnioitettuni, minä pyydän, elä ajattele minua».

Ja niin hän herkesi ajattelemasta vaimoaan, tyytyväisenä siitä että

saattoi vedota vaimonsa sanoihin. Ja pian sen jälkeen hän ei tullut

koko yöhön kotiin. Seuraavan yön hän myöskin oli poissa, ja samoin

kolmannenkin. Oltuaan poissa koko kolmannen yön ei hän palannut edes

aamiaiselle. Ja Haru ymmärsi että nyt se hetki oli käsissä, jolloin

hänen velvollisuutensa vaimona pakotti hänet puhumaan.

Hän odotti turhaan koko aamun, peläten miehensä tähden, peläten myöskin

itseänsä, vihdoinkin tietoisena siitä vääryydestä joka syvemmin kuin

mikään muu loukkaa vaimon sydäntä. Hänen uskolliset palvelijansa olivat

kertoneet hänelle osan asiasta; lopun hän saattoi arvata. Hän oli

sangen sairas, mutta ei sitä huomannut. Hän tiesi ainoastaan olevansa

vihastunut — koko olennoltaan vihastunut sen tuskan tähden minkä mies

oli tuottanut hänelle — julman, kalvavan ja ahdistavan tuskan tähden.

Päivällisen aika joutui hänen yhä istuessaan vaipuneena mietteisiin

siitä kuinka hän vähimmin itsekkäällä tavalla saisi sanotuksi sen minkä

hänen nyt täytyi sanoa — ensimäiset moitesanat hänen huuliltaan koko

elämässään. Silloin säpsähti hänen sydämensä niin rajusti että kaikki

musteni hänen silmissään sillä hän kuuli kuruman pyörien jyrinän ja

palvelijan äänen, joka huusi: »Hänen kunnioitettavuutensa on tullut

kotiin!»

Hän pakottihe astumaan ovelle tulijaa vastaan, ja koko hänen hento

ruumiinsa värisi kuumeesta ja tuskasta — ja pelosta että tämä tulisi

ilmi. Mies kauhistui, sillä tavanmukaisen tervehdyshymyn asemesta

hän tarttui vapisevalla pikku kädellään miehensä silkkiviittaan — ja

katsoi hänen kasvoihinsa kuin jos silmät olisivat hakemalla hakeneet

jotain railoa hänen sielussaan — ja yritti puhua, mutta ei saanut

huuliltaan muuta kuin ainoan sanan: »Anata?» (Sinä?). Melkein tuossa

tuokiossa pääsi hänen kätensä kevyt puristus, omituinen hymy huulillaan

hän ummisti silmänsä, ja ennenkuin mies ennätti ojentaa kätensä häntä

tukeakseen, hän kaatui. Mies yritti nostaa hänet pystyyn. Mutta jokin

hänen hennon henkensä vire oli katkennut. Hän oli kuollut.

Siitä nousi tietysti yleinen hämmästys, ja kyyneleitä, ja hänen nimensä

turhia huudahduksia, ja juoksut lääkäriä hakemaan. Mutta Haru lepäsi

valkeana ja liikkumattomana ja viehättävänä, kaikki tuska ja vihastus

oli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ja niitä kaunisti hymy kuin kerran

hääpäivänä.

Kaksi lääkäriä saapui yleiseltä sairashuoneelta — japanilaisia

sotilaslääkäreitä. Heiltä miehen täytyi kuulla ankaria ja kovia

kysymyksiä — sellaisia jotka viilsivät syvälle sydämeen asti. Sitte he

sanoivat hänelle totuuden, kylmän ja purevan kuin hiottu teräs — ja

jättivät hänet kuolleensa ääreen.

Ihmiset kummeksivat ettei hän ruvennut papiksi, todistaakseen julki

maailmalle että hänen omatuntonsa oli herännyt. Päivisin hän istuu

keskellä pinkkapinojaan Kyoton silkkiä ja Osakan korukankaita,

hiljaisen vakavana. Kauppa-apulaiset pitävät häntä hyvänä isäntänä;

hän ei koskaan puhuttele heitä tylysti. Usein hän tekee työtä myöhään

yöhön. Ja hän on muuttanut asuntoa. Vieraita ihmisiä asuu nyt siinä

somassa talossa missä Haru kerran asui, eikä sen omistaja käy siinä

koskaan. Ehkäpä pelosta että hän siellä saattaisi kuvailla näkevänsä

hoikan varjon järjestämässä kukkia kuin ennenkin, tai kumartuneena

sirona kuin iiriskukka lammikon kultakalojen yli. Mutta missä ikinä

hän levolle laskeuneekin, on hän monasti hiljaisten hetkien varrella

näkevinään pieluksensa ääressä tuon saman äänettömän olennon —

ommellen, sovitellen, koristellen niitä kauniita pukuja joita hän

kerran puki päälleen ainoastaan pettääkseen vaimoaan. Ja toisin ajoin,

— hänen työteliään elämänsä toimekkaimpina hetkinä — kuolee suuren

kauppapuodin elämä häneltä kuulumattomiin, koristekoukerot hänen

seinillään himmenevät ja häipyvät pois, ja vaikeroiva hento ääni,

jota jumalat kieltäytyvät sammuttamasta, huudahtaa hänen autiossa

sydämessään tuon ainoan, kysyvän sanan — »Anata?»