Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes
sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt
häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata.
Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa,
hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat
suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta
viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että
joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin
ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse.
Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita
julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin
luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän
olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin
olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten
puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt
mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut
nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi.
Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa
eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet
kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.
Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat
kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan
kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä.
Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen,
josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia
kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli
asunut.
Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja
kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!»
juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa,
riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän
lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle:
»anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa
piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!»
Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti
lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa
kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan
ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on
iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».
Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa,
mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan
isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.
Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän
kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka
ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka
oli ollut salassa.
Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise
kenellekään.
Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen
ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.
Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa
kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä
tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä
käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän
kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat
häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä
lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan
huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden
tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, —
sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut
tervetulleeksi!»