Kimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin
hän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla
merkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä
kirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä
rakkauden että surun tarina.
Hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty
yksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai.
Siellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien
kakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat
ilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin
virkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin
mitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta
kouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet,
polvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.
Myöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset
lukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä
käännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia
kunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen
ja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa,
joita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät
pikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja
sitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä,
jotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin
järkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa,
suuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa,
puheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan,
ja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän
on nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja
nykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille
palkintoja.
Silloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä
perheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta.
Monta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin
äitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet
tehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita
riittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen
toisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä
elannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja,
perheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin
polkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja
joiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat».
Elossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät
sukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.
Mutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet
koulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.
Muistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka
oli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla
silattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva
vaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin
pois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan
sattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen
siinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa,
jollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä
samuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi
tunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan;
ja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle,
sittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.
Vihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään
jaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty.
Silloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin
yksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä
vastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.
Hän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty
juhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa
geisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen.
Hän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi
Ai, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen
häntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa,
jonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika,
»minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain
niukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta
äidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa
sinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin
ollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt
kunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen,
joka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes
voit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä
voin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».
Ja niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja
pysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti
kuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin
kouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.
Se nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen,
oli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat
ja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen
tähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse
he eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon
hyväntahtoisuutta heidän pojalleen.
Ennenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään
oli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton
rakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa
miesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen
kauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut
vihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa
vaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.