Ichi-dai-me Kimikoa ei ole enään. Hän häämöttää nyt vain muistona.
Kimika oli sangen nuori kutsuessaan tätä Kimikoa ammattisiskokseen.
»Kerrassaan ihmeteltävä tyttö», niin vakuuttaa Kimika Kimikosta.
— Tullakseen huomatuksi täytyy geishan olla joko hyvin kaunis tai
erikoisen lahjakas, ja kuuluisat heistä ovat tavallisesti kumpaakin.
Kasvattajat valikoivat heidät jo hyvin nuorella ijällä pitäen silmällä
kuinka lupaavia he mainituissa suhteissa ovat. Mitättömimmilläkin
laulajattarilla on oleva jotakin suloa paraimmillaan ollessaan —
vaikkapa väinkin tuota beauté du diable'ea, josta japanilaiset ovat
saaneet puheenparren: itse pirukin on sorja kahdeksantoista vanhana.
Mutta Kimikon olento oli paljoa yli sievän ja sorjan; hän vastasi
japanilaista kauneuden ihannetta, ja siihen ei kohoo yksi nainen
sadastatuhannesta. Hän oli myöskin enemmän kuin lahjakas: hänen
sielunkykynsä olivat kehitetyt täydellisyyteen asti. Hän sepitti tosi
somia runoja, osasi järjestää kukkaset verrattoman taiteikkaasti,
suoritti teentarjoilun ilman virheen varjoa, kirjaili silkille kukkasia
ja mosaikkia, lyhyesti, hän oli kehitykseltään mallikelpoinen. Ja hänen
ensi julkinen esiintymisensä herätti heti levottomuutta Kioton hienossa
maailmassa. Oli ilmiselvää että hän saattaisi tehdä mitä valloituksia
vain haluaisi ja että onni oli hänen kuuliainen orjansa.
Pian selveni myöskin että hän oli mitä täydellisimmin harjotettu
ammattiansa varten. Hän tiesi kuinka käyttäytyä kaikissa mahdollisissa
eri tiloissa; ja mitä hän itse ehkä ei saattanut tietää, niitä
Kimika taisi neuvoa: kauneuden vallan, ja intohimon heikkouden,
taidon kiehtoa lupauksilla, ja välinpitämättömyyden suuren anon;
ja kaiken houkkamaisuuden ja turhuuden miesten sydämissä. Sitenpä
Kimiko harvoin erehtyi ja pääsi vähillä kyyneleillä. Eikä aikaakaan
niin saatiinkin nähdä — aivan Kimikan toivoman mukaisesti — että hän
tietämättään, tahtomattaan oli vaarallinen. Vaarallinen kuin palava
soihtu yöperhosille; muutoinhan joku niistä saattaisi sammuttaa sen.
Soihdun tehtävä on valaista kauniit esineet nähtäville, siinä ei ole
mitään pahaa. Ei Kimikokaan ollut paha, ei ollut syytä erikoisesti
pelätä hänen viehätysvaltaansa. Arkamielisetkin vanhemmat huomasivat
ettei hän pyrkinyt tunkeutumaan kunniallisiin perheisiin eikä myöskään
antautumaan vakaviin lemmenseikkailuihin. Tosin hän ei ollut erikoisen
sääliväinen sitä lajia nuorukaisia kohtaan, jotka varustelevat
verellään allekirjotettuja valakirjoja, ja rukoilevat tanssijatarta
iskemään vasemman käden pikkusormen loppunivelen poikki pantiksi
ikuisesta rakkaudestaan. Hän oli ynseä heitä kohtaan sen verran että
sai moiset mielettömät tunteet haalenemaan. Niitä rikkaita, jotka
tarjosivat hänelle maat ja mannut saadakseen omistaa hänet ruumiineen
sieluineen, hän kohteli vähimmin säälivästi. Yksi heistä oli kuitenkin
siksi jalomielinen että osti hänet vapaaksi ilman ehtoja sekä hinnasta
joka Kimikasta teki rikkaan naisen. Ja Kimiko oli kiitollinen, mutta
jäi elämään geishana. Torjumisissaan hän toimi niin hienotunteisesti
että ei nostattanut vihaa, ja useimmissa tilaisuuksissa hän ymmärsi
parantaa epätoivoon joutuneet. Poikkeustapauksia tietysti oli. Muuan
vanha mies joka ei pitänyt elämää elämisen arvoisena kun ei saattanut
omistaa Kimikoa kokonaan itseänsä varten, kutsui hänet iltakesteihin
ja pyysi häntä juomaan viiniä kanssaan. Mutta Kimika joka oli tottunut
lukemaan ihmiskasvoista, vaihtoi sukkelasti Kimikon viinin sijaan
teetä, väriltään samannäköistä, ja pelasti siten vaistomaisesti
nuoren tytön kallisarvoisen hengen — sillä vain kymmenkunta minuuttia
myöhemmin oli jo tuon houkkamaisen kesti-isännän sielu matkalla Meidoon
yksinänsä ja varmaankin sangen pettyneenä. — Sen yön jälkeen Kimika
valvoi Kimikon turvallisuutta kuin metsäkissa vartioi pentuaan.
Tästä kissanpenikasta tuli vimman, hulluttelun, deliriumin suosittu
esine — yksi päivän merkillisyyksiä ja ensiarvoinen puhelunaihe. Muuan
vieras ruhtinas kiinnitti huomionsa hänen nimeensä ja lähetti hänelle
timanttikoristeen, jota hän ei koskaan kantanut. Muitakin lahjoja hän
sai tulvimalla kaikilta joitten kannatti ylellisyydellä mielistellä
häntä, ja hänen suosioonsa pyrkiminen, vaikkapa vain päiväksikin,
oli Kioton »kultaisen nuorison» unelmain ylimpänä kangastuksena.
Mutta hän vain ei suonut tilaisuutta kellekään kuvitella olevansa
hänen erikoinen suosikkinsa, ja epäsi kaikki pysyväistä suhdetta
tarkottavat sopimusehdotukset. Kaikkiin vastaväitteisiin hän huomautti
tietävänsä paikkansa. Ylimpienkin piirien naiset puhuivat hänestä ilman
epäsuosiota, koskapa hänen nimensä ei koskaan esiintynyt sekaantuneena
mihinkään perhemainetta pilaavaan seikkailuun. Hän tosiaankin arvasi
oman asemansa. Aika näytti vain lisäävän hänen suloaan. Toisia geishoja
saattoi kohota maineeseen, mutta ei yksikään kohonnut hänen rinnalleen.
Muuan tehdas hankki itselleen yksinoikeuden käyttää hänen valokuvaansa
tehtaanmerkkinä, ja tämä tehtaanmerkki loi yhtiölle omaisuuden.
Mutta kuinka onkaan niin levisi muuanna päivänä se hämmästyttävä
uutinen että Kimiko vihdoin viimeinkin oli avannut tunteille sydämensä.
Hän oli todenteolla eronnut Kimikasta suostuakseen menemään muutamalle,
jonka vallassa oli antaa hänelle kaikki kauniit vaatteet mitä hän
ikinä saattoi toivoa, joka myöskin paloi halusta tarjota hänelle
yhteiskunnallisen aseman sekä saattaa juorut hänen entisyydestään
vaikenemaan — muutamalle joka oli valmis kuolemaan kymmenen kertaa
hänen edestään ja joka jo oli puolikuolleena rakkaudesta häneen. Kimika
kertoi että tuo houkkio oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä Kimikon
tähden, ja että Kimiko sääliväisesti oli häntä vaalinut ja siten
palauttanut hänet elämälle ja sen turhuudelle. Taiko Hideyoshi sankari
oli kerran sanonut pelkäävänsä ainoastaan kahta koko maailmassa: hullua
miestä ja pimeää yötä. Kimika oli aina pelännyt hulluja; ja hullu oli
nyt vienyt häneltä Kimikon. Ja hän jatkoi, silmissä kyynelet, jotka
eivät olleet epäitsekkyyden, että Kimiko ei koskaan palajaisi, sillä
tässä ‘oli molemminpuolisen rakkauden tapaus, jota jatkuisi läpi tämän
elämän ja vielä läpi monen seuraavankin.
Kimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli
sangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita
joitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi
voinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.