Sittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä
iskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät
salassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka
puolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen
luokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on
muovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin
syvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää.
Kaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja
jälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat
säälistä suoneet ihmisille.
Hän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan
jonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi
ja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa
kanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja
levitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille
kuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi
itkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta
vastausta mielettömiin kysymyksiin.
Juolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta
— turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu
Toritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi
palauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku
olento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan?
Aivan varmaan se mielellään sen tekisi!
Voidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen —
buddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut.
Ja vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin
toimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta
poltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista
luetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä
tapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.
Ja kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen
joka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla
kädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo
yo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä
huutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan
ääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.
Senjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa
vähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja
lyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki
katoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.
Mutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta
saatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan
täytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.
Nykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli
lohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka
ovat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä
ihmisen sydämessä on.
Eipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku
temppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa
muistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui
papin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän
rakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen
huokaus.