Kun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe
ystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan
käskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta.
Hän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana
he nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä
joiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan
olisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa.
Sitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa
tehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset —
olivat kudottavat.
Kerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä
mielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville
lakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan
esi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen
itäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen
itäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli
ollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo
pienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta
hiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen
alapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä
voinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä
näkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo
tapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.
Lapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja
ihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi
voinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi
O-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi
levähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi
kauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan
ihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien
alttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet
sovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu
levolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen
kasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä
hän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa
näkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle
»joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»
Kun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi
Dakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt
tuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä
opetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan.
Tie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli
nurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli
joilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret
asuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset
nyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.
Kaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken
sille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on
tilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta
näkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle
on pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja
pikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on
pieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen
prinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta
armastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä
toivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui
kivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka
rakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä
tässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden
tänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi
vietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä
toisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.
Ennenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät
kotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä
tie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli
kaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä
tavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään
tuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin
O-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:
Nono-San,
Kuuhut, pikku muori,
Ootko vanha vaiko nuori?
»Oonhan päivää kolmetoista, —
Yhdeksän ja kolmetoista.»
Vasta niinkö nuori,
Kai siksi sulla
On vyötäröillä
Tuo sorja punavyö
Niin somasti solmussa.[14]
Anna pois laukille?
»Enpä anna, en!»
Anna pois hieholle?
»Enpä anna, en!»
Ja sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä,
suurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava
äänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus.
Ja O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä
painostaa; unehen uuvun».
Ne oli onnen päiviä ne.