Eräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli
muuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä
kylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa
Kyotoon.)
Hän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian
kaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin
joku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret
buddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.
Hänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja
oppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet
ainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan
oli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään,
voima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien,
jumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa
oli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita
tutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika
temppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle
kysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat
lahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä
vastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin
kysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat
hänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan
ankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä
jotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi
saanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat
poistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua
ja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä
paisui hänen elämänsä suurin kidutus.
Vanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet
mitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen
kuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei
tahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo
elävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta
hänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin
korviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen
osakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen,
kirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt
tuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten
vuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat
kasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka
lähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia
ja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi
rakkaudentunnustuksen paatosta.
Sangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin
koskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa,
jonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei
ollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli
hyvin arveluttava.
Eräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille
kirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten
pimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen
mukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti
sen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään
liikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän
esille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle
hengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän
katsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki
ja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen
rukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle
paraiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta
tulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat
jumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta
nähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta
ruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.