Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat
kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12]
Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin
yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi
jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole
ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan
selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti
rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme
valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet
antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun
ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen
synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka
että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään
ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä
siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole
mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei
kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä
kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa
olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää,
jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että
luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että
me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea
tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan
perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi
yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta
polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän
epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen
muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma.
Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme
— ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme,
kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja
vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme,
joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla.
Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan
ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin
läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja
mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.
Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy
seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on
säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso,
jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä
halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta
etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien
tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu
terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän
ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista
tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä
hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki
hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan
kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle
vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse
että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä
kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito
voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä
epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta
epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä
on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys,
joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.
Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen
syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen
pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen
kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen
perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja
arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.
Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että
esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä
on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden
naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän
elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat
löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he
aikanaan ovat rakastaneet turhaan.
Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja
yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat
rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne
elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran
täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa
uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset
muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten
sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä
naisihanteesta.
Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron
valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.