Niinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva
japanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan
ristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa
toimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän
saattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä
ympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja
hänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme.
Sillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin
Länttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on
luultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on
osaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule
vallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.
Suuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä
Lännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka
rohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin
oleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä,
mahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti
häneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä
olevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon
loppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun
näkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun
havaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on
pakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti.
Isot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo
oli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita
holveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin,
rakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja
valtavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti
ilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen
huomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka
sulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä
meitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse
häikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli
ensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan
taide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana,
häntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin
häntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä
vain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän
lähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa
kannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus
tuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän
ei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen
tyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin
hänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin
europpalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan,
että moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten
oli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon
ylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun
pätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet.
Hän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli
kaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka
länsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä
Kaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän
oli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin
ja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen
sellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä
vajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli
kuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa
ja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä
kesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät,
ja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli
mainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien
kaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden
elämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon
»tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei
ollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä
ja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan
poliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.
Englanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet
toisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa
rikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen
suojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten
rikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset
yhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään
mikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi
olla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita
rotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden
joka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja
hän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan
»mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista
oloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan
sinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä
joka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki
myöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen
kirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta
olevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin
ovat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten
loppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään
verran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys
imi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat
hänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten
kaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin
lakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain,
heikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet
ahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei
koskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään
moisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että
näiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat
ihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei
olisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä
että rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää
arvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.
Englannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen
käymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat
hänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä.
Ulkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen
sydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse
useastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta
syvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä
sen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan
alle.
Mutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan
siellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää,
oli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa
herättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän
oppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi
kokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte
itsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia —
kehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine
hämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin,
aivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle
hän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään
johon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut
jäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta
kuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta
hän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä,
tunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä
etevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi
sen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen
hyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta,
sen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden
kurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton,
sovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle
pohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita
olisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki
vain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi
hyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä
suorastaan ihmeelliseltä.
Lännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli
kuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen
paraimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen
sivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman
onnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän
uskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä,
kohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut
siveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta
kehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi
väkevien hyväksi.
Ja kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus
hänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään
valtaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana
täynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita
toimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen
tapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja
lopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat
ovat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen
kysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.
Mutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta
tahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna —
yhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa:
varmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata
korkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka
sitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan.
Japanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon
vihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut
välttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä,
velvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan
vakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet
kansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta
voimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli,
ja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli
sen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä,
tahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi
erehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota
tietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi
yleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen
tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten
määrä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä
säästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa.
Vieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei
ikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja
kauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata
syntymämaahansa.