Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun
edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset,
sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat
taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli
kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti
leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka
olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä
Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa
ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien
pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen
yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, —
mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies,
jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon
korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien
pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin
aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät
äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten
häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä
siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen,
itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli
yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa
säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan.
Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä
vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen
henkinäky säteilevällä taivaalla.
Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas!
— korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät
valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten
sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä
kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut
heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä
mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja
täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan
sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän
kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien
rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen
takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki
toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla
ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston
pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden
kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden
paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen
huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä,
lapsen yksinkertaisen rukouksen.